ENSIMÄINEN OSA:

MARIE ANTOINETTEN NUORUUS

1.

Arkkiherttuatar Maria Antonian syntymä. — Hänen kasvatuksensa. — Ranskan tuleva kuningatar jättää kotinsa.

Puoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä 1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon tuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä kuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi.

Tämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten vainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.

Hänen vanhempansa olivat Toskanan Frans Stefan ja Itävallan Maria Teresia. Kasteessa hän sai nimen Maria Antonia Josefine Johanna.

Elämä Maria Teresian hovissa oli yksinkertaista, melkeinpä porvarillista. Hovisäännöt eivät tosin olleet vieraita Burgissa ja Schönbrunnissa, mutta ei niillä erityisempää merkitystäkään ollut.

Jos eivät hovisäännöt olleet rasittavia, niin eipä toiselta puolen perhe-elämälläkään ollut erittäin huomattavaa sijaa Marie Antoinetten vanhempain kodissa.

Ranskan kuningatar puheli ilolla lapsuutensa päivistä; kumminkin näyttää siltä kuin olisi hänen isänsä keisari Frans ollut lapsensydämelle läheisempi kuin hänen äitinsä.

Tottuneena hallitsemaan ja saamaan käskynsä täytetyksi, osasi keisarinna täydesti perheensäkin suhteen säilyttää kunnioitusta vaativan aseman. Lasten häntä kohtaan tuntema pelko tukahdutti heidän rakkautensa. Ei koskaan sattunut, että he hänen läsnäollessaan olisivat unhottaneet hallitsijattaren seisovan heidän edessään.

Politiikalta ja hallitustoimilta ei Maria Teresia joutanut paljoa pitämään huolta lapsistaan.

Henkilääkäri lähetettiin joka aamu tutkimaan arkkiherttuain ja -herttuattarien terveydentilaa. Heidän huoneestaan hän lähti keisarinnan luo, joka pienimpiin yksityiskohtiin saakka tiedusteli lastensa vointia. Mutta itse näki hän aika-ajoin heidät tuskin useammin kuin kerran viikossa.

Heidän kasvatuksensa uskottiin hovimestareille ja kotiopettajille. Nämä äiti itse valitsi ja valinnassaan osottikin suurta huolellisuutta; suurin piirtein määräsi hän sitäpaitsi opetuksen kulun. Mutta suunnitelmiensa täytäntöönpanoa hän vain poikkeustapauksissa valvoi. Ja opettajattaret, joiden ei tarvinnut peljätä äidillistä silmälläpitoa, olivat useimmiten liian helläkätisiä keisarillisten lasten suhteen. Marie Antoinetten ensimäinen naispuolinen opettaja sai eron, kun Maria Teresia eräässä tilaisuudessa tuli huomanneeksi, että kirjoituskokeet, joiden ilmoitettiin olevan hänen tyttärensä työtä, olivat opettajattaren itsensä suorittamia.

Kreivitär von Brandeisen, joka tuli eronsaaneen sijaan, piti paljon oppilaastaan, joka palkitsi hänen sydämelliset tunteensa; mutta hänkin oli liiaksi hemmotteleva lasta kohtaan. Kun hän joskus yritti näyttää ankaralta ja luki nuhdesaarnan suosikilleen, niin saattoi jo pelkkä herttainen vastaus tai hyväily tehdä hänet lauhkeaksi ja myöntyväiseksi kuten ennen.

Tämän naisen johdettavana oli Marie Antoinette kunnes täytti kaksitoista vuotta; itse hän piti suurena onnettomuutena, että hänet liian myöhään uskottiin tämän naisen huostaan, ja että hänen liian aikaisin täytyi tästä erota.

Kreivitär Lerchenfeld, joka tuli rouva Brandeisenin jälkeen, oli paljoa ankarampi sekä luonteeltaan melkoista lujempi. Mutta hänellä oli heikko terveys, hän oli tavan takaa pahalla päällä eikä sentähden soveltunut tuolle hilpeälle, pienelle tytölle.

Runoilija Metastasio opetti Marie Antoinettelle italiankieltä ja Gluck oli hänen soitonopettajansa; rakkaus tuohon taiteeseen säilyikin Marie Antoinettessa kautta koko hänen elämänsä.

Toisissakin aineissa oli Marie Antoinettella eteviä opettajia. Soittoa ja italiankieltä lukuunottamatta ei hän kumminkaan ollenkaan edistynyt. Hänen äitinsä valittaa kirjeissä, että hänen nuorin tyttärensä ei laisinkaan käyttänyt opettajainsa neuvoja hyödykseen.

Arkkiherttuatar "Antonia", joksi häntä kutsuttiin Wienissä, tavasi hirveän huonosti, ja hänen käsialastaan oli vaikea saada selvää. Hänen piirustuksiaan täytyi opettajattarien aina parannella, ennen kuin niitä uskallettiin viedä äidin nähtäväksi. Maantieteessä oli hän taitamattomampi kuin moni alemman kansan lapsi. Ei ainoastaan maailmanhistoria, vaan hänen oman maansa ja oman sukunsakin historia oli hänelle miltei kokonaan tuntematon.

Häneltä ei niin paljoa puuttunut kykyä kuin halua oppimiseen, mutta hänen taitamattomuutensa, joka ei tietysti voinut pysyä salassa, antoi Ranskassa aihetta siihen luuloon, että hänen ymmärryksensä laita olisi vähän niin ja näin.

Mutta jos hänen tietonsa olivatkin suuressa määrin puutteellisia, niin oli hänen sen sijaan varsin helppo perehtyä seurustelutaitoon.

Jo lapsena ihastutti hän kaikkia kauniilla ja luontevalla esiintymistavallaan. Kansan seassa liikkuessaan voitti hän kaikkien sydämet sulollaan ja hyvyydellään.

Keisari ja keisarinna rakastivat kumpikin musiikkia; milloin aika antoi myöten viettivät he illat Schönbrunnin suuressa musiikkisalissa. Pianoja ja harppuja oli pitkin seinustoja. Gluck ja Haydn soittivat, Metastasio luki ääneen. Keisarilliset lapset saivat usein silloin olla saapuvilla.

Tämmöisenä iltana Mozart teki tulonsa suureen maailmaan.

Kynttiläin loistavan valon häikäisemänä ja tottumattomana liikkumaan vahatuilla lattioilla, kaatui hän pitkälleen, kun oli mentävä kumartamaan keisarinnalle.

Hovimiesten mielestä hän oli kömpelö ja saamaton, ja he nauroivat hänen vahingolleen. Ei kukaan yrittänyt auttamaan häntä, ennen kuin arkkiherttuatar Antonia riensi lattian yli, auttoi pienen taiteilijan ylös ja lohdutti häntä.

Maria Teresian poliittiset toimet estivät häntä, kuten sanottu, yksityiskohtaisemmin pitämästä huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta maailman silmissä hän kumminkin tahtoi esiintyä lapsistaan huolehtivana äitinä. Jos saapui eteviä matkustajia Wieniin, kutsui keisarinna heidät linnaan, ja semmoisissa tilaisuuksissa näyttäytyi hän vierailleen lukuisan perheensä ympäröimänä. Hän pani hyvin suurta arvoa siihen, että sanomalehdet silloin tällöin julkaisivat kirjoituksia, joissa kerrottiin prinssien ja prinsessojen lahjakkaisuudesta, ja että kansa puhui keisarillisten lasten hyväsydämisyydestä ja ymmärtäväisyydestä sekä uskoi heistä hyvää.

Hänen uskolliset alamaisensa juttelivat ilomielin viehättävistä piirteistä, joita arkkiherttuattaresta kerrottiin. Kun esimerkiksi Antonia eräänä talvipäivänä lahjoitti säästämänsä tukaatit köyhille, kulki kertomus tästä suusta suuhun. Ja koko Itävallassa tiedettiin kertoa erinomaisista vastauspuheista, joita hän ja hänen sisarensa olivat muka pitäneet.

Tosi on, että keisarinnan tyttäret erinäisissä tilaisuuksissa lukivat julki latinankielisiä puheita, mutta kansa ei tiennyt, että nuoret tytöt eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä lukivat.

* * * * *

Ranskan hallitsijasuvun oli täytynyt läpi vuosisatojen puolustaa valtaansa Habsburg-sukua vastaan, joka — halliten Itävaltaa, Espanjaa ja Hollantia — ympäröi naapurivaltakuntaa kolmelta taholta kuten muuri. Tämän muurin murtaminen oli kauan ollut Ranskan kuningasten silmämääränä. Ranskan kansa oli vanhastaan tottunut pitämään Itävaltaa perivihollisenaan.

Sittemmin oli asema kumminkin vähä-vähältä muuttunut. Richelieun ja Mazarinin valloitukset, Ludvig XIV:nnen voitot niin hyvin kuin tappiot olivat uudesti muodostaneet Euroopan kartan. Habsburg-suku oli ainiaaksi karkoitettu Espanjasta. Samaan aikaan oli uusi suurvalta, Hohenzollern-suku, noussut Saksassa. Ja merkkejä oli alkanut näkyä, jotka viittasivat siihen, että Ranska ja Itävalta halusivat unhottaa kaikki vanhat eripuraisuudet.

Maria Teresian isä, keisari Kaarle VI, oli tehnyt ensimäisen lähentymis-yrityksen. Kardinaali Fleury — Ranskan pääministeri Ludvig XV:nnen alaikäisyyden aikana — ei näyttänyt olevan haluton tarttumaan ojennettuun käteen. Mitä nuoreen keisarinnaan tulee, niin oli hänen ja Preussin kuninkaan välillä vallitsevan vihollisuuden tähden täysin otaksuttavaa, että hän tämmöistä liittoa toivoi.

Käydessään sotaa Ranskaa ja Preussia vastaan tarjosi hän Ranskalle erityistä rauhaa. Ja kun rauha oli saatu aikaan, jatkoi hän tuttavallista lähentelyään.

Maailmanhistoria kertoo ankaran siveellisen Maria Teresian menneen kiihkossaan niin pitkälle, että kirjoitti kirjeen Ludvig XV:nnen rakastajattarelle, Madame Pompadourille, nimittäen häntä siinä "Rakkaaksi ystävättärekseen". Keisarinna on yksityiskirjeessä kieltänyt tämän väitteen todenperäisyyden. Mutta mitä hän itse ei pannut toimeen, siitä piti huolen kreivi Kaunitz, hänen uskottu neuvonantajansa.

Vaikkei sillä kertaa päästy kohteliaisuuden-osotuksia pitemmälle, ei Ranska kumminkaan näyttänyt olevan kylmäkiskoinen Itävallan ystävyydenvakuutuksille. Ja 1756 solmi Ludvig XV Maria Teresian kanssa sen liiton, joka kantoi seitsenvuotisen sodan helmassaan.

Keisarinna halusi vastaisuudenkin varalta säilyttää tämän liittolaisen, jonka hän nyt oli saanut. Sodan loputtua heräsi hänen kunnianhimoisessa ja toimeliaassa sielussaan ajatus aviollisesta yhteydestä näitten molempien ruhtinassukujen välillä.

Kuningas Ludvig ja hänen ministerinsä Choiseul taipuivat ilolla tähän tuumaan, ja Maria Teresia valitsi nuorimman tyttärensä Ranskan tulevaksi kuningattareksi. Hän toivoi, että Marie Antoinetten kauneus saavuttaisi suuremman vallan naapurivaltakunnan yli kuin mihin hänen omat sotajoukkonsa milloinkaan kykenisivät.

Naimaliitto itävaltalaisen arkkiherttuattaren ja Ranskan tulevan kruununprinssin välillä oli päätetty jo aikoja ennen kuin kihlaus julkaistiin.

Antonian täytettyä yksitoista vuotta saapui nerokas madame Geoffrin vierailemaan Wieniin; keisarinna otti hänet täällä hyvin armollisesti vastaan ja esitti hänelle kaikki tyttärensä.

Madame Geoffrin mielistyi suuresti nuorimpaan prinsessaan.

"Mikä kaunis lapsi", lausui hän, "minä mielelläni ottaisin hänet mukaani."

"Ottakaa vain", sanoi Maria Teresia hyvillään. "Ottakaa hänet mukaanne."

Hän antoi rouva Geoffrinin varsin selvästi ymmärtää, että hänestä olisi mieluista, jos tämä kirjallisuutta suosiva nainen tahtoisi Pariisin salongeissa ottaa pienestä prinsessasta puhuakseen ja sanoisi, että prinsessa oli hänestä kaunis.

Rouva Geoffrin täytti innokkaasti keisarinnan toivomuksen. Ja seurauksena tästä oli, että Ranskan pääkaupungissa seuraavana talvena huomio kääntyi tulevaan kruununprinsessaan ja puhuttiin hänen viehättävästä olennostaan. Ludvig XV hankki lähettiläänsä kautta tietoja hänen kehityksestään. Muuan kuuluisa taiteilija lähetettiin Wieniin maalaamaan hänen muotokuvansa.

Ja kun se oli saatu valmiiksi, oli kuningas niin innokas näkemään sitä, että maalarin täytyi lähettää poikansa Versaillesiin, saadakseen perille kuvan niin pian kuin mahdollista.

Maria Teresia hankki tyttärelleen kaikki, mikä saattoi olla valmistukseksi hänelle uusia oloja varten. Hänen oli laittaminen tukkansa ranskalaiseen tapaan, ja hänelle hankittiin ranskalaisia opettajia.

Muuan ranskalainen näyttelijä otettiin luennoitsijaksi arkkiherttuattarelle. Tällä miehellä oli huono maine, ja hänen vaalinsa herätti tyytymättömyyttä Ranskan hovissa.

Wienissä olevalle lähettiläälle annettiin toimeksi huomauttaa keisarinnaa tästä opettajanvaalista. Näyttelijä sai eron, ja Maria Teresia pyysi, että pappismies Ranskasta lähetettäisiin hänen hoviinsa.

Toulousen arkkipiispan puoltolauseella tuli apotti Vermond valituksi. Saavuttuaan Wieniin laati hän täydellisen opetussuunnitelman, jonka keisarinna hyväksyi. Hän tahtoi opettaa arkkiherttuattarelle uskonnoppia, Ranskan historiaa, antaa hänelle yleiskatsauksen Ranskan kirjallisuudesta ja kiinnittää hänen erityisen huomionsa Ranskan kieleen ja oikeinkirjoitukseen.

Niin vilpitön kuin apotin tahto olikin, ei hänkään saanut oppilaassaan opinhalua herätetyksi. Hän lausuu muistokirjoitelmissaan:

"Minun oli mahdotonta saada arkkiherttuatarta syventymään mihinkään aineeseen, vaikka hyvin huomasin, että hänellä kyllä olisi ollut kykyä siihen, jos hän vain olisi tahtonut."

Maria Antonia ei ollut kymmentä vuotta täyttänyt, kun hän kadotti isänsä.

Frans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman poikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda tyttärensä Antonian luokseen.

"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta", sanoi hän liikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.

Joitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa hääpöydän ääressä.

Hänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä kovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat koettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon kolauksen rinnalla.

Ajan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut heikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut Maria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.

Hän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän ompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti tyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.

"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten osalle", sanoi hän. "He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan minutkin unhottamaan."

Maria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan hovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema saanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka epävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta oli hallitsijattarena nouseva.

Hän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä ohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen, kaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle kirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria Antonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut kärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi tapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:

"Muista minua, kun pahat päivät päällesi tulevat."

Toisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja turvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen kanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa muodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan velvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.

Maria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei käsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään velvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli kaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ oli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.

Hänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan vihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli myöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta tämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin tavaton sulo.

Läheni kotoa eroamisen hetki.

Häät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia pidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.

Kaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin loistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana kuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään että häntä itseään.

Eräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa nähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.

Maria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen tulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta mielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.

"Sanokaa", lausui hän eräänä päivänä, "tuleeko tyttäreni Antonia onnelliseksi?"

Gassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut vastata.

Keisarinnan toistettua kysymyksensä lausui hän viimein:

"Kaikilla hartioilla on ristinsä kannettavana."

Häitten edellisenä aikana saattoi Maria Teresia tuskin nähdä tytärtään silmiensä täyttymättä kyynelillä. Hän siirrätti tyttärensä vuoteen omaan makuukammioonsa. Hän otti tyttärensä polvilleen, suuteli hänen vaaleata tukkaansa ja hänen silmiään, puhui hänelle hänen tulevaisuudestaan ja pyysi, ettei hän unohtaisi Itävaltaa, vaikka Ranska tästä lähin oli oleva hänen maansa.

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos saisin pitää sinut luonani", sanoi hän, "mutta minä mukaudun oloihini Itävallan etujen ja sinun onnesi tähden, jonka nyt toivon olevan lujalla perustuksella. Kirjoita usein minulle, minä kyynelillä kostutan kirjeitäsi. En tosin vedä vertoja madame de Sévignélle kirjoittamisessa, mutta minä rakastan sinua yhtä paljon kuin hän rakasti tytärtään."

Juhlallinen naimatarjous tehtiin 16. päivänä huhtikuuta 1770 Ranskan lähettilään, markiisi de Durfortin kautta. Seuraavana päivänä luopui arkkiherttuatar kaikista oikeuksistaan Itävallan kruunuun.

Keisarillinen kieltäymyskirja allekirjoitettiin Hofburgin linnassa Wienissä.

Keisarillinen perhe, hoviseurue, aateli, lähetyskunnat täyttivät salit ja ympäröivät valtaistuinta. Kaikki olivat koolla, kun keisarinna astui sisään nuoren morsiamen kanssa. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja Maria Teresia oli valtavasti liikutettu; hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin saattoi liikuttaa kynää.

Sen jälkeen kirjoitti Maria Antonia nimensä alle. Hänkin oli syvästi liikutettu ajatellessaan, että hänen oli lähteminen rakkaasta kodistaan.

Huhtikuun 21. päivänä jätti hän Itävallan pääkaupungin. Hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä sylistään. Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Antonian täytyi riistäytyä hänen sylistään, rientää ulos linnasta palvelijain ja ystävättärien keskitse.

Hän heittäytyi vaunuihin, jotka töin tuskin pääsivät liikkumaan tungokseen asti täytetyitä katuja pitkin. Eräs silminnäkijä kertoo, että "Itävallan pääkaupunki silloin oli näöltään kuin surun kuva". Kaikkialta kuului nyyhkytyksiä. Ihmiset olivat lohduttomia hänen lähtönsä takia.

"Koko kaupunki", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, "oli kokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli hän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat kyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin käsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta katsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei ollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa kansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä lausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut kyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin."

Maria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan sitä mistä hän nyt oli luopunut — itki astuessaan uuteen elämänsä vaiheeseen.

2.

Maria Antoinetten matka. — Vastaanotto Ranskassa. — Hääjuhlallisuudet.

Maria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin, Augsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö koolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta tulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen rakastettava käytöstapansa ihastusta.

Kulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki, joutui hän kokonaan pois tolaltaan. "Teitä en saa nähdä enää koskaan", huudahti hän katkerasti itkien.

Ranskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten rakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta, joista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa seuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia naisia varten.

Täällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan uuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka hänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan — yksin paita, sukat ja kengätkin olivat vaihdettavat.

Hänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui esiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie Antoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin millänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä olemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.

Samassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta: he tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.

Marie Antoinette syleili heitä kaikkia, itki, lähetti rakkaita terveisiä äidilleen, sisarilleen ja ystävilleen.

Viimein kääntyi hän ranskalaisnaisten puoleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "nämä kyyneleet tarkoittavat perhettäni ja isänmaatani, jonka olen jättänyt. Tästä lähin en unohda, että olen ranskalainen prinsessa."

Vastaanottoa, joka tuli hänen osakseen Ranskassa, ei voi sanoin kuvailla. Niin kuin hän Saksassa oli rakastettu, niin voitti hän Reinin toisellakin puolella kaikkien sydämet missä ikänä kulki; ollen viisitoista-vuotias, valkoverinen ja hieno sekä kantaen viattomuuden leimaa otsallaan, suoriutui hän voittajana, huolimatta ranskalaisten ennakkoluuloista Habsburg-suvun suhteen.

Hänen miellyttävä esiintymisensä ja rakastettavuutensa herätti kaikkialla oikean ihastuksen myrskyn. Maalaisväestöä riensi kaikilta maan ääriltä häntä katsomaan. Tiet peittyivät kukkasilla. Nuoret tytöt, puettuina kauneimpiin pukuihinsa, ojensivat kukkavihkoja hänelle. Ihmiset tungeskelivat hänen vaunujensa ympärillä. Ja kun he näkivät Marie Antoinetten kasvot, kuului huudahdus ikäänkuin yhdestä suusta: "Oi, miten kruununprinsessamme on kaunis!"

Strassburgissa — Ludvig XIV:nnen valloittamassa kaupungissa — oli Ludvig XV:nnen erityinen lähetystö häntä vastaanottamassa. Kanuunain jyristessä ja kellojen kumistessa ajoi hän tähän vanhaan kaupunkiin. Kunniaportteja ja riemukaaria oli pystytetty useimmille kaduille, joita myöten hän kulki. Kaupungin naiset sirottivat kukkia, paimenettariksi puettuina tarjosivat he hänelle omenia. Kansanjuhlia pantiin toimeen. Suihkukaivot täytettiin viinillä, ja köyhille jaettiin lahjoja.

Sillä välin kuin Marie Antoinette, kansan osottaessa riemuaan, mutta hänen sydämensä rauhattomasti sykkiessä, lähestyi matkansa päämäärää, kokoontui kuninkaallinen perhe Compiègneen vastaanottamaan häntä. Ludvig XV eritotenkin oli hyvin utelias näkemään tulevaa miniäänsä.

Marie Antoinette oli tuskin ennättänyt nähdä kuninkaan, kun hän jo syöksyi ulos vaunuista ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

Kuningas Ludvig katseli häntä enemmän uteliaisuudella kuin isällisellä mieltymyksellä. Hänestä Marie Antoinette oli kauniimpi kuin hän oli odottanut, paljoa kauniimpi kuvaansa, joka oli kuninkaalle lähetetty.

Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä. Marie Antoinette punastui kuninkaan häntä hyväillessä ja uteliaasti tähystellessä.

Kruununprinssi seisoi sillä välin kuninkaan vieressä. Hän oli vielä enemmän hämillään kuin nuori morsian. Rauhattomasti huojutteli hän yläruumistaan, keksimättä ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.

Viimein toipui hän seuraamaan ranskalaista hovitapaa: ääneti ja kylmästi suuteli hän morsiantaan oikealle poskelle.

Riemuitsevien kansanjoukkojen ympäröimänä ajoivat kuninkaalliset Compiègnestâ Saint-Denisiin. Kruununprinsessa esitettiin Ludvig XV:nnen lähinnä vanhimmalle tyttärelle Louiselle, joka oli vetäytynyt tässä kaupungissa sijaitsevaan karmelilaisluostariin. Sen jälkeen matkustettiin "La Muetteen", jossa häntä vastassa tulivat hänen pienet natonsa, prinsessat Clotilde ja Elisabeth. Myöhään illalla saapui hän vihdoinkin Versaillesiin.

Seuraavana päivänä — toukokuun 16. — oli vihkiäisten määrä tapahtua.

Kello kymmenen aamulla astui Marie Antoinette linnan marmorisaliin. Kruununprinssi vastaanotti hänet, kuningas astui häntä vastaan. Seurue ympäröitsi hänet, ja niin lähdettiin kuninkaallisen linnan kappeliin. Polvistuneina ja syvän mielenliikutuksen valtaamina vannoivat nuo kaksi liittokumppania toisilleen uskollisuutta alttarin juurella.

Ennen vihkiäisiä allekirjoitettiin avioliittovälikirja. Taikauskoiset muistelivat jälkeenpäin, että morsian oli tipauttanut mustetäplän, joka peitti puolet hänen nimikirjoitustaan.

Tuskin olivat vihkiäismenot päättyneet ennen kuin alkoi hirvittävä rajuilma.

Versaillesissa oli hommattu juhlavalaistusta ja ilotulitusta. Suuri osa Pariisin väestöä oli rientänyt sinne nähdäkseen kuninkaallista hääsaattuetta. Mutta bengaalitulia ei voitu laisinkaan sytyttää, ilotulet hukkuivat sateeseen. Uteliaat ihmisjoukot, jotka vyöryivät linnapuiston läpi ja katuja pitkin, pakenivat hurjassa sekasorrossa vesiryöppyjen, salamien ja ukkosenjyrähdysten seuraamina.

Linnan saleissa juhlaa tosin vietettiin kuninkaallisella loistolla ja komeudella, mutta noiden upeiden huoneiden yläpuolellakin asusti rajuilman taivas raskaana ja painostavana.

Maria Teresiaa kunnioittaakseen oli kuningas määrännyt, että Lothringin ruhtinattaren, keisarinnan serkun ja Marie Antoinetten ainoan Ranskassa olevan sukulaisen tuli saada sijansa kohta kuninkaallisten prinssien ja prinsessojen vieressä.

Ranskalaiset herttuattaret ja korkeampi aateli ottivat tästä kovin pahastuakseen.

Useat herttuattarista jäivät pois tanssiaisista, toiset epäsivät itsepintaisesti Lothringin ruhtinatarta tanssimasta ennen heitä. Kuninkaallinen käsky vasta saattoi heidät kuuliaisuuteen; ja kohta tanssin jälestä pyysivät he vaununsa ja ajoivat kotia Pariisiin.

Koko joukko loistavia hovijuhlia seurasi hääpäivän perästä. Komeat puvut, välähtelevät koristukset, muhkeat vaunut, kalliitten ruokien alla notkuvat pöydät, juhlallinen valaistus, kaikki tämä oli surullisena vastakohtana pääkaupungissa ja maaseudulla vallitsevalle asiaintilalle, missä kansa kärsi leivän puutetta. Mutta siitä huolimatta riennettiin joka ilta Versaillesiin ihailemaan niitä neljää miljoonaa lamppua, jotka leijailivat linnan puistossa ja kimottivat kuten tähdet valoisassa yössä.

Juhlia kesti yhtämittaa neljätoista päivää.

Vasta kun soitto taukosi ja bengaalitulet sammuivat, ennätti kansa saada tiedon, että juhlallisuudet olivat maksaneet kaksikymmentä miljoonaa frangia.

Nämä kaksikymmentä miljoonaa oli tuhlattu valtionrahastosta, mutta olivat tietysti vielä maksamatta.

Kun Versailles oli lopettanut, tahtoi Pariisi viettää vihkiäisiä kansanjuhlalla. Oli aikomuksena polttaa ilotulitus Ludvig XV:nnen kentällä.

Valitettavasti ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin varokeinoihin. Bengaalitulet onnistuivat huonosti. Syntyi hirmuinen tungos. Poliisia ei ollut saapuvilla. Pääkaupungin kaarti, joka oli vajalukuisena läsnä, koetti ylläpitää järjestystä, mutta ei voinut mitään kansajoukolle. Taskuvarkaat, jotka olivat liikkeellä valvomassa etujaan, lisäsivät hämmennystä. Tuli pääsi valloilleen. Telineet, jotka ympäröivät Ludvig XV:nnen kuvapatsasta, paloivat. Useat tallautuivat tungoksessa kuoliaaksi, toisia tungettiin veteen ja moni sai haavoja. Kolmekymmentäkaksi ihmistä löydettiin ruumiina.

Kruununprinsessa oli aikeissa lähteä Pariisiin katselemaan ilotulitusta. Matkalla kuuli hän kerrottavan onnettomuustapauksesta. Kaikki, mitä hänellä oli rahaa, antoi hän heti jaettavaksi hätääkärsiville. Yhtä lannistunut kuin kruununprinsessa oli kruununprinssikin tapauksen johdosta, joka niin onnettomalla tavalla päätti vihkijuhlat. Hän lähetti koko kuukausi-eläkerahansa Pariisin poliisimestarille, pyytäen häntä lievittämään hätää.

Muutamat prinsseistä ja osa aateliakin seurasi hänen esimerkkiään. Mutta suru oli yleinen pääkaupungissa, ja hyväntekeväisyys kykeni ainoastaan osiksi lievittämään sitä. Ja monet olivat tässä surullisessa tapauksessa näkevinään onnettoman tulevaisuuden enteitä.

3.

Olot Versaillesin hovissa. — Vauguyonin herttua. — Ludvig XV:nnen tyttäret. — Kruununprinssi ja hänen päiväkirjansa.

Harvoin lienee mikään hovi siinä määrässä kuin se, johon Marie Antoinette nyt teki tulonsa, ollut vihan ja eripuraisuuden, katkerien puolueriitojen, halpamielisten ja katalien juonien sekä suunnattoman vallanhimon esineenä.

Kaksi puoluetta taisteli v. 1770 vallasta Ranskan hovissa. Toinen — siihen aikaan mahtavampi — oli pääministeri Choiseulin puolue. Toisella oli kansleri Maupeou päällikkönä ja perintöprinssin kasvattajatar kreivitär de Marsan naisjohtajana.

Samaan puolueeseen kuului vielä Vauguyonin herttua, kruununprinssin kyvyiltään jokseenkin keskinkertainen opettaja. Viimein oli Maupeoun onnistunut saada kuninkaan rakastajatar, kreivitär du Barry, vedetyksi samaan leiriin. Mainittu kreivitär ei näet voinut antaa anteeksi sitä ylpeätä, itsenäistä käytöstä, jota Choiseul oli häntä kohtaan osottanut.

Näiden kahden pääpuolueen välillä liikkui joukko vähäisiä kunnianhimoisia sivuhenkilöitä, joista useimmat olivat vehkeileviä, petollisia ja häpeällisiin paheisiin langenneita.

Tämä maailma Versaillesissa, jossa miehet syrjäyttivät vaimonsa rakastajattariensa vuoksi, jossa vaimot pitivät miestensä pettämisen aivan luonnollisena asiana, jossa kuningas itse oli mitä kehnoimpana esimerkkinä, oli todellakin kurja maailma viisitoista-vuotiaalle lapselle, joka kodissaan ei ollut nähnyt muuta kuin hyvää. Käsitykset täällä olivat toiset kuin hänen, lait erilaiset, elämä oli tykkänään toisenlaista kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut.

Täällä ei palveltu samoja jumalia. Hän ei ymmärtänyt oloja, eikä häntä ymmärretty tässä hovissa. Perin outoa oli Marie Antoinettesta liikkua tällä liukkaalla maaperällä, jossa kaikista vähinkin hairaus johti arveluttaviin vaaroihin.

Miten hartaasti hän oli toivonutkin saada pysyä puolueiden ulkopuolella, ei se ajan pitkään hänelle onnistunut; hänen täytyi asettua joko toiselle tai toiselle puolelle.

Hänen äitinsä oli neuvonut häntä liittymään Choiseulin puolueeseen. Kun hänen avioliittonsa oli juuri Choiseulin toimeensaama, vaati Marie Antoinetten kiitollisuudentunnekin häntä osottamaan Choiseulille luottamusta.

Mutta tämä jo riitti saattamaan hänet vastapuolueen vihan ja vainon alaiseksi.

Muutamat puhuivat pahaa Marie Antoinettesta ja koettivat tehdä lopun hänen kansansuosiostaan jo ennen kuin tämä oli alullekaan päässyt. Toiset — viisaammat — käyttivät kaikkia keinojaan saadakseen hänet valtaansa.

Oltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien juonien ympäröimänä.

Aluksi koetettiin saada hänen opettajansa, apotti Vermond, joka oli seurannut häntä Ranskaan, erotetuksi. Tämän jälkeen pyydettiin saada mustatuksi hänen hovinaisensa, kreivitär Noailles. Viimein tahdottiin hänen välittömään läheisyyteensä asettaa kamarineitsyt, jonka luonne ei ollut taattu. Ja väkisin koetettiin tyrkyttää hänelle rippi-isäksi muuatta epäiltävää pappia.

Koetettiin vaikka millä keinoin saada Ludvig XV ärsytetyksi häntä vastaan; ja kaikilla tavoin pyydettiin pitää häntä erillään puolisostaan.

Luonnon järjestyksen mukaan olisi kruununprinssin tullut olla hänen opastajansa ja suojelijansa; mutta tämän epävakainen luonne vaikutti, että hänen oli itsensä myötäänsä kulkeminen talutusnuorassa.

Lapsuudessaan oli hän ollut heikko ja kivulloinen; kreivitär de Marsan oli seurannut häntä Bellevuen linnaan, jossa monivuotinen, yksinäinen maaelämä oli palauttanut hänelle terveyden.

Hänen isänsä, joka oli kuningas Ludvig XV:nnen ainoa poika, oli kuollut 1769. Nuori Ludvig oli tuskin neljätoista vuotta täyttänyt tullessaan kruununprinssiksi; hän oli kuusitoistavuotias, kun hän tuli aviomieheksi.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli tuo herkkäuskoinen nuorukainen täydellisesti hovimestarinsa, Vauguyonin herttuan vallassa, joka uusien olosuhteitten perusteella ei suinkaan aikonut päästää saalista käsistään.

Opettaja ei ottanut ymmärtääkseen, että hänen valtansa tuli olla lopussa samassa kun oppilaasta oli tullut aviomies. Ei mikään keino ollut hänestä liian halpa käytettäväksi kruununprinsessan vastustamiseksi. Hän pidätti itselleen oikeuden mennä heidän luoksensa, oli aika mikä hyvänsä, sekä sai aikaan sen, että Marie Antoinettelle varattiin huoneet mahdollisimman kauas hänen miehensä huoneista. Hän urkki tietoja palvelijoilta, kuunteli kruununprinsessan ovien takana, puhui Marie Antoinettesta pahaa kuninkaalle.

Vauguyon ulotti vakoilujärjestelmänsä niin pitkälle, että Marie Antoinettelta viimein loppui kärsivällisyys, ja hän lausui vihoissaan hovimestarille:

"Kruununprinssi ei enää kaipaa hovimestaria, enkä minä vakoilijaa. Pyydän, ettette tästä lähin näyttäydy huoneissani."

* * * * *

Ludvig XV:nnen välittömässä läheisyydessä asui hänen kolme naimatonta tytärtään: Adelaide, Viktoria ja Sofie.

Kuten jo mainittu, oli neljäs tyttäristä, prinsessa Louise, luopunut hovielämästä. Hän oli ilmoittamatta edeltäkäsin asiasta muille kuin kuninkaalle jättänyt Versaillesin vetäytyäkseen köyhään nunnaluostariin. Huntu, joka erotti hänet maailmasta, ei silti aivan täydellisesti voinut peittää maailmaa hänen katseiltaan.

Kardinaali Fleury, jonka ansiota oli, että hän Ludvig XV:nnen hallituskaudella oli parannellut Ranskan raha-asioita, meni säästäväisyydessään niin pitkälle, että saattoi kuninkaan lähettämään tyttärensä tavallisina kasvatteina luostariin kasvatettaviksi. Seurauksena tästä oli, että mainittujen prinsessojen kasvatus tuli niin kokonaan laiminlyödyksi, etteivät he kaksitoista-vuotiaina tunteneet vielä aakkosia, eivätkä selvästi oppineet lukemaan sisältä ennen kuin tulivat Versaillesiin takaisin.

Heidän palattuaan hoviin otti silloinen kruununprinssi pitääkseen huolta sisartensa kasvatuksesta, ja osaksi hänen johdollaan, osaksi omin päin koettivat he korvata sen minkä luostari oli laiminlyönyt.

Vanhin prinsessa Adelaide oli sisarista lahjakkain.

Nuorena oli hän ollut kaunis, mutta harvoin lienee minkään naisen kauneus niin jäljettömiin kadonnut, kuin hänen. Hänellä oli töykeä käytöstapa, kova ääni sekä olennossaan jotakin miesmäistä, joka vaikutti tympäisevästi.

Adelaidella oli rajaton tiedonhalu. Hän osasi käytellä mitä erilaisimpia soittimia, alkaen metsätorvesta aina huuliharppuun. Hän luki italian- ja englanninkieltä, harrasti korkeampaa matematiikkaa sekä kellosepän ammattia. Usein nähtiin hänet sorvituolin ääressä. Siihen aikaan tavattomana seikkana ansaitsee mainitsemista, että hän kirjoitti varsin kaunista ja virheetöntä ranskankieltä ja oli jokseenkin perehtynyt oman maansa historiaan.

Hän oli Ludvig XV:nnen lempilapsi. Toimeliaalla hengellään olisi hän kernaasti halunnut saada jotakin huomattavampaa aikaan; mutta siihen häneltä puuttui kykyä. Ollen luonteeltaan vallanhimoinen ja tajuten liian selvästi korkean asemansa, kärsi hän äärettömästi siitä, että häntä kohdeltiin kuni nollaa. Hän ei kärsinyt mitään valtaa sivullaan ja kosti kaikki nöyryytykset, joiden alaiseksi joutui, sinkauttamalla pistosanoja oikealle ja vasemmalle milloin vain ilmeni siihen tilaisuutta.

Prinsessa Viktoria oli kauniimpi kuin vanhin sisarensa, ja hän oli luonteeltaan lempeä ja hyvä; jos hänellä olisi ollut rohkeutta seurata sydämensä taipumusta, olisi hän varmaan tehnyt hovielämän mieluisemmaksi kuin se nyt oli.

Mutta hän oli liiaksi hidasluontoinen, ellemme sanoisi tylsä. Noilla neljällä prinsessalla oli sitä paitsi ainoastaan yksi tahto, ja se oli Adelaiden.

Sofiella — nuorimmalla — oli tavallista epämiellyttävämpi ulkomuoto ja lisäksi oli hän peräti arka. Päästäkseen näkemästä ihmisiä sekä voidakseen kuitenkin tarpeen tullen heitä tuntea, oli hän ottanut tavakseen katsoa arasti vinoon, mikä teki hänet jäniksen näköiseksi. Hän oli niin ujo, että hänen kanssaan saattoi olla vuosikausia yhdessä kuulematta hänen puhuvan sanaakaan.

Ja kumminkin oli hetkiä, jolloin tämä omituinen prinsessa saattoi olla sekä kohtelias että puhelias; tämä tapahtui nimittäin ukonilmalla.

Niin kovasti pelkäsi hän näitä rajuilmoja, että hän niiden kestäessä lähestyi ihmisiä, miten vähäarvoisia nämä olivatkin. Pitkäisen leimahtaessa puristeli hän heidän käsiään. Kuullessaan ukkosen jyrähtävän, suuteli hän hovinaisia pelkästä kauhistuksesta. Mutta kun ilma jälleen laantui, muuttui hän yhtä jäykäksi kuin ennenkin. Taasen kulki hän ihmisten ohi huomaamatta heitä.

Äitinsä, Maria Leczinskan, kuoltua olivat mainitut prinsessat jonkun aikaa hoitaneet emännän velvollisuuksia hovissa. Kietoutuneena rakastajattariensa pauloihin piti kuningas verrattain vähän lukua perheestään.

Joka aamu meni hän erästä salatietä alas prinsessa Adelaiden luo; välistä oli hänellä mukana kuppi kahvia, jonka hän joi prinsessan huoneessa.

Prinsessa nykäisi kellonvedintä, joka ilmoitti Viktorialle, että kuningas oli saapunut. Ja samassa kun Viktoria lähti sisarensa luo, soitti hän taas Sofielle.

Prinsessojen käytettävänä oli varsin suuri huoneusto; tullakseen jokapäiväiseen yhtymyspaikkaan oli heidän kuljettava suuren huonejoukon läpi. Vaikka Sofie juoksi minkä jaksoi ja saapui hengästyneenä ja väsyneenä paikalle, ehti hän töin tuskin tervehtiä isäänsä, joka Adelaiden huoneesta tavallisesti lähti metsästysretkelle.

Joka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan luo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä kantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria hovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin neljännestunnin.

Nuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia uskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet erittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat hämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin omaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin tienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet osanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean syntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.

Mutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä halukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista vaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.

Vielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia — Adelaide oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli Versaillesiin — mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli elähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä, vaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen levittämisestä lähimäisistään.

Oli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta lähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:

"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä. On suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat ansaita heidän ystävyytensä."

Edellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa korkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen sijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien katseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.

Sydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi ystävällisiä nuorelle itävallattarelle.

Luultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta veljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut heitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin tuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen hurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä häneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla näyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin kilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.

Marie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin kohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut kauan odottaa.

Prinsessat eivät viihtyneet suuren maailman seuroissa; he elivät omassa suljetussa piirissään, jonka ilma oli täynnä ilkeämielisiä juoruja.

Vaikka Marie Antoinette olikin vieras, saatiin hänet kumminkin houkutelluksi ottamaan osaa heidän juorukokouksiinsa.

Ollen luonteeltaan hilpeä ja taipuvainen kiinnittämään huomionsa lähimäistensä naurettaviin puoliin, ei hän tullut punninneeksi sanojansa. Hän luuli olevansa turvattu suljetussa seurassa. Mutta hänen leikilliset puheensa kulkivat etemmäksi, niitä tulkittiin ja selitettiin vihamieliseen suuntaan. Kerrottiin hänen matkivan korkea-arvoisia henkilöitä heidän selkänsä takana ja nauravan toisia vasten kasvoja.

Kruununprinsessan iloisuus ei muuten tullutkaan pitkäikäiseksi.

Ennen pitkää huomattiin, että hän oli käynyt araksi kuten tätinsäkin. Hän ei rohjennut lausua sanaakaan korkeassa asemassa oleville henkilöille. Hän koetti, mikäli mahdollista, päästä edustusvelvollisuuksistaan; ja milloin hänen oli pakko niitä täyttää, oli hän kauheasti peloissaan.

"Prinsessat eivät tyydy pitämään kruununprinsessaa valtansa alaisena ainoastaan asioissa, jotka koskevat häntä itseään", kirjoitti Itävallan lähettiläs Maria Teresialle; "he ulotuttavat valtansa hänen palveluksessaan oleviin henkilöihinkin. He polkevat hänen etuoikeuksiaan jalkojensa alle ja koettavat saada hävitetyksi sen arvoerotuksen, jonka tulee kruununprinsessan ja prinsessojen hovikuntien välillä vallita."

Äiti säikähti tätä vaikutusvaltaa, joka rupesi paisumaan jo aivan liian suureksi.

"Kaikki kirjeet todistavat, että sinä teet vain mitä tätisi käskevät", kirjoittaa hän tyttärelle. "Minä pidän tätejäsi suuressa arvossa, mutta he eivät koskaan ole osanneet hankkia itselleen enemmän perheensä kuin kansansa kunnioitusta. Ja sinä tahdot nyt lyöttäytyä samalle tielle!"

Ylpeänä vertaa Maria Teresia sitä etevää asemaa, joka hänellä on elämässä ollut, ja ranskalaisten prinsessojen vähäpätöisyyttä toisiinsa.

"Ansaitsevatko ehkä minun rakkauteni ja neuvoni tulla vähemmin varteen otetuiksi kuin heidän? Tunnustan, että tämä ajatus surettaa minua äärettömästi. Ajatteles minkä verran he ovat saaneet suosiota osakseen maailmassa, ja — minun on vaikea sitä lausuakin — mikä osa minulla sen sijaan maailmassa on ollut! Sinun tulee silti uskoa enemmän minua, kun minun neuvoni käyvät ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä he sinulle neuvovat. Minä en suinkaan tahdo verrata itseäni näihin kunniallisiin prinsessoihin, joita minä pidän arvossa heidän kelpo ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minun täytyy sanoa uudestaan ja yhä uudestaan: he eivät ole osanneet hankkia itselleen kansan kunnioitusta eikä saavuttaa ympäristönsä suosiota. Liiallisella suopeudellaan ja taipumuksellaan antautua toisten mestaroitaviksi ovat he tehneet itsensä inhottaviksi, vastenmielisiksi ja ikäviksi itselleen, sekä alentuneet kaikellaisten vehkeiden ja juorujen välikappaleiksi. Minä näen sinun lyöttäytyvän samalle tielle, ja minäkö silloin vaikenisin! Ei, siksi rakastan sinua liian paljon. Vaiteliaisuutesi tässä suhteessa koskee minuun kovasti, eikä anna sanottavasti aihetta muutoksen toivomiseen."

Mutta muutos tuli kumminkin.

Marie Antoinette alkoi vähitellen huomata, että äiti oli oikeassa. Hän ei voinut ihan äkkiä katkaista niitä siteitä, jotka hän nuoruutensa ja eristetyn asemansa johdosta oli tullut solmineeksi ja jotka jokapäiväinen yhdessäolo oli tehnyt yhä lujemmiksi. Mutta hänen luottamuksensa järkähtyi. Kunnioituksesta ja totuttua tapaa seuraten kuunteli hän edelleenkin prinsessojen neuvoja. Mutta ennenkuin pariakaan vuotta oli kulunut, oli heidän vaikutusvaltansa yhtäkaikki lopussa; ja kun hän sittemmin joskus taipui heidän tahtoonsa, tapahtui se joko kohteliaisuudesta tahi pelosta.

Vaikutusvaltansa menettäminen veljensäpojan puolisoon oli tappio, joka näistä elähtäneistä naisista tuntui sangen karvaalta. Nyt he alkoivat häntä äänekkäästi moittia — ennen olivat he sitä harjoittaneet enemmän salassa.

Niin innokkaita olivat he etsimään syitä häntä vainotakseen, että kantelivat kuninkaalle, kun Marie Antoinette eräänä päivänä tuli heidän luokseen ilman juhlallisia menoja ja puettuna yksinkertaisempaan pukuun.

Kuningas Ludvig antoi hänen ymmärtää, että tämmöinen kuninkaallisen loiston syrjäyttäminen vähensi sitä arvonantoa, jota jokainen oli velvollinen prinsessoille osoittamaan, ja hän lisäsi, että Marie Antoinetten vaatimaton puku tekisi hänet ranskalaisen kauppiassäädyn keskuudessa vähemmin suosituksi.

"Minun hovipukuni", vastasi Marie Antoinette, "tulevat, jos teidän majesteettinne haluaa, olemaan yhtä komeat kuin ne, joita mikään kruununprinsessa tahi kuningatar on kantanut; mutta aamupukujeni suhteen pyytäisin rakasta appeani olemaan vähemmin vaativainen."

Tädit koettivat nyt saada koko hovin yllytetyksi häntä vastaan. Kaikkein pienimmätkin asiat antoivat aihetta juoruiluun. He saattoivat Marie Antoinetten opettajan Vermondin ja ranskalaisten prinsessojen opettajattaren rouva Marsanin riitaan keskenänsä, ja siitä tehtiin suuri numero.

Prinsessa Adelaide väitti, että hänen veljentyttärensä olivat saaneet paljoa paremman kasvatuksen kuin Itävaltalaiset arkkiherttuattaret. Uskonnollisessa hengessä kasvatettuina, sanoi hän, olivat ranskalaiset prinsessat vahvarakenteisia, sen sijaan että itävaltalaiset arkkiherttuattaret, jotka olivat tottuneet joutenolemiseen sekä harrastivat vain maallisia asioita, olivat laihoja ja kuivia, yhtä köyhiä sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta.

Viimeinen Adelaiden väitteistä pitikin paikkansa, sillä molemmat hänen sisarensa sekä semminkin yksi veljentyttäristä olivat Maria Antoinettea paljoa lihavammat. Prinsessa Clotilden pyöreät ruumiinmuodot olivat hankkineet hänelle "paksun prinsessan" ja "pikku porsaan" lisänimet.

Säveydestään ja lempeydestään sittemmin niin kuuluisa prinsessa Elisabeth oli vain kuuden vuoden vanha, kun hänen veljensä meni naimisiin. Lapsena oli hän tunnettu kiivaudestaan, tottelemattomuudestaan ja itsepäisyydestään.

Mutta toisaalta oli Maria Antoinettessakin vikoja riittämään asti: hän oli liiaksi vilkas ja naurunhaluinen. Olematta vielä muuta kuin lapsi, kieltäytyi hän käyttämästä kalanluilla varustettuja liivejä. Väliin laiminlöi hän pestä hampaansa; hän nauroi mielellään ja kuiskutti hovin nuorten naisten korvaan, teki pilaa kamarineitsyestään, rytisti leninkinsä ja romusteli huoneissa.

Tätien ilkeys tuli pahaksi loukkauskiveksi Maria Teresian tyttärelle. Kun heillä ei ollut enää toivoa kruununprinsessan pysyttämisestä heidän valtansa alaisena, päättivät he kukistaa Ranskan kuningattaren, ja valitettavasti he tässä suhteessa pääsivätkin tarkoitustensa perille. Heidän vaikutusvaltansa häneen oli ollut haitallinen; heidän vihansa tuli turmiolliseksi. Bellevue-linnassa, jossa prinsessat Ludvig XVI:nnen hallituskaudella asustivat, otettiin ilomielin vastaan jokainen, joka tiesi kertoa ilkeitä juttuja Marie Antoinettesta. Prinsessa Adelaide vainosi häntä kautta koko elämänsä sammumattomalla vihalla.

Kuningattaren vihamiehet tiesivät vanhan prinsessan olevan heidän ystäviään. Tämän prinsessan asunto oli sinä keskuksena, jossa juonia punottiin hänen majesteettiaan vastaan, ja lisänimen "itävallatar" oli prinsessa Adelaide hänelle antanut. Samaten oli suuri osa niitä parjaussepustuksia, joita levitettiin kautta maan Marie Antoinetten maineen tahraamiseksi, sepitetty "Bellevuessa".

Ranskan historia ja suvun traditsionit olivat tehneet Adelaiden vihamieliseksi Habsburg-sukua kohtaan.

Niin kauvan kuin prinssi Ludvig oli naimaton, oli prinsessa Adelaidella ollut suuri vaikutusvalta häneen. Adelaide oli lieventänyt hänen lapsuutensa yksinäisyyttä, omistanut hänelle miltei äidillistä rakkautta; vielä kuninkaanakin oli Ludvigilla varsin korkea ajatus hänen ymmärryksestään ja arvostelukyvystään.

Adelaide kuvaili hänelle niitä vaaroja, joita yhdistyksestä Itävallan kanssa saattoi koitua. Hän elvytti Ludvigin mielessä puoleksi unhottuneita perhemuistoja, puhui hänen isästään, jota ministeri Choiseul oli nöyryyttänyt ja kohdellut melkein kuin lasta. Hän kuiskasi veljensäpojan korvaan joitakin vanhoja huhuja, että hänen isänsä muka oli kuollut myrkytykseen, ja että Choiseulilla oli ollut osaa siinä pelissä.

Hovimestarin vaikutus saattoi vaimon ensi lähentymis-yritykset raukeamaan tyhjiin. Mutta tädin juonet ne olivat yhtenä syynä siihen, että Marie Antoinette seitsemän pitkää vuotta oli vaimo vain nimeltä. Useita vuosia jälkeenpäin, kun Ludvig häveliäästä aviomiehestä oli muuttunut nöyräksi tohvelisankariksi, saattoi kuningatar välistä sanoa hänelle:

"Tätisi pyytävät myötäänsä yllyttää sinua minua vastaan; sinä puhut vain, mitä he sinun käskevät."

Yksinäinen maaelämä, jossa Ludvig oli lapsuutensa vuodet sekä ensimäisen nuoruutensa ajan viettänyt, oli tehnyt hänet araksi ja ujostelevaksi sekä itseään epäileväksi. Hän oli toivonut saada koko ikänsä pysyä Berryn herttuana ja vastasi nyyhkytyksin ensimäisiin ääniin, jotka kutsuivat häntä "dauphiniksi".

Olematta missään tekemisissä muun maailman kanssa, oli hän tunnettu ainoastaan siitä, että hän vietti ihan toisellaista elämää kuin mikä Versaillesissa oli tavallista. Isänsä laiminlyömänä antautui hän harjoittamaan käsitöitä. Hän rakensi talon, johon perusti pajan. Työpajan ilma, eikä hovisalin tuoksuilla täytetty lemu, se ympäröi hänen olemustaan ja työstä mustuneita käsiään. Kreivitär du Barry nimitti häntä "paksuksi, huonosti kasvatetuksi pojaksi". Kreivi Mercy-Argenteau — Itävallan lähettiläs — kertoo, että kruununprinssi takoi tai muurasi miltei aina, ja kun hän lakkasi työstään, niin hiki valui hänestä virtanaan ja hänen kasvonsa näyttivät niin rasittuneilta kuin olisi hän tullut suoraa päätä taistelutanterelta.

Hovimiehet halveksivat tuota säästäväistä, harvasanaista prinssiä, joka eleli kauneuden valtakunnan ulkopuolella. Mutta kansa kutsui häntä "ikävöiden odotetuksi". Ollessaan kävelymatkoilla maaseuduilla poikkesi hän mielellään talonpoikain matalaisiin majoihin, puheli kansanmiesten kanssa ja puristi heidän käsiään.

Kahden lahjakkaamman veljensä seurassa ollessaan huomasi hän helposti, että kunnianosotukset tarkoittivat heitä eikä häntä. Tämä lannisti vielä enemmän hänen mieltään ja teki hänet ujommaksi ja epäröivämmäksi kuin hän muuten luonnostaan oli.

Tuskallinen tunne, joka johtui siitä, että hän näki kaikkein pitävän häntä halpana, loi katkeruutta hänen sieluunsa. Lapsena nähtiin hänen usein itkevän sillä välin kuin sisarensa leikkivät hänen ympärillään.

Tämmöisinä hetkinä oli Adelaide täti lähestynyt häntä ja puristanut häntä sydäntään vasten, laskien siten perustuksen luottavaiselle ja tuttavalliselle suhteelle, joka vallitsi heidän välillään.

Ludvig oli vilpitön; hän rakasti kansaa. Mutta häneltä puuttui sitä lujuutta, joka herättää kunnioitusta. Hänen hyvyytensä muuttui usein heikkoudeksi, hänen avosydämisyytensä kasvoi huimaksi kiihkeydeksi, hänen pilansa oli jokseenkin kuivaa.

Kaitselmus oli antanut tälle kuninkaan pojalle varsin porvarillisen ulkomuodon.

Hän oli lyhytvartinen ja kömpelö. Hänen päänsä oli kaunis ja hän kantoi sitä arvokkaasti; mutta liiaksi kaartuva otsa, mulkoilevat, likinäköiset, kiillottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen epämääräisen, vähemmin mielevän ilmeen, minkä hänen horjuva käyntinsä ja ujo ryhtinsä teki sitä paremmin huomattavaksi.

Hänen äänensä oli kova, milloin se ei ollut muuttunut vinkumiseksi. Hänen hiuksensa sojottivat suorina kaikille suunnille, mikä oli seurauksena siitä, että hän tapasi ehtimän takaa pujottaa sormiaan niiden läpi. Hän kävi usein puettuna likaisiin vaatteisiin sekä kädet mustina, ja häneltä puuttui yleensä niitä ulkonaisia etuja, joita vanhan ja jalon suvun jälkeläiseltä sopii odottaa.

Hän kaihtoi naisia; heidän seuransa oli hänelle koko kiusa. Kun hänen tunteensa vihdoin heräsivät sitä viehättävää naisolentoa kohtaan, joka oli määrätty hänen kanssaan kokemaan samoja kohtaloita, ei hänen rakkautensa pitkään aikaan kyennyt hänen ujouttaan voittamaan. "Hän ei ole toisten kaltainen", sanoi Ludvig XV hänestä. Ja eräs hovimies oli kylläkin oikeassa nimittäessään häntä "paraimmaksi, joskaan ei miellyttävimmäksi ihmiseksi kuningaskunnassa".

Hääaterialla oli kruununprinssi syönyt tavallisella tolkuttomalla ruokahalullaan.

"Älä liiaksi rasita vatsaasi", oli hänen isänsä silloin varoittanut häntä.

"Kuinka niin?" kysyi prinssi. "Minä nukun paraiten, kun olen syönyt vankan illallisen."

Morsiuspari vetäytyi suojiinsa, ja Ludvig seurasi nuorta vaimoaan morsiussalin ovelle. Siihen hän pysähtyi, kumarsi ja toivotti kohteliaasti vaimolleen hyvää yötä. Sen jälkeen riensi hän pois, ikäänkuin puolisonsa olento olisi peljättänyt häntä.

Seuraavana aamuna kohtasivat aviopuolisot toisensa aamiaispöydässä.

"Toivon teidän nukkuneen hyvin", lausui kruununprinssi.

"Varsin hyvin", vastasi kruununprinsessa; "ei kukaan ihminen käynyt huoneessani minua häiritsemässä."

Tästä hiukan omituisesta yhdyselämän johdannosta kerrottiin sitten jos jonkinlaisilla lisillä varustettuja juttuja Ludvig XV:nnen hovissa, ja se synnytti paljon naurua.

Hääyön luoma naurettava hohde ympäröi sittemmin Ludvig XVI:ta aviomiehenäkin. Harhaan ohjattu kasvatus yhdessä sen turmiollisen vaikutuksen kanssa, mikä Adelaidella häneen nähden oli, saattoi hänet vieromaan Marie Antoinettea; mutta Versaillesissa selitettiin tähän yksinomaan olevan syynä sen, että kruununprinssi ei ollut tyytyväinen itävaltalaisen prinsessan kanssa solmimaansa avioliittoon.

Hänen puolisostaan, jolla vaimon-nimestään ei ollut muuta etua kuin että sai nähdä miehensä syövän tolkuttomasti ja juovan paljoa joskaan ei ylenmäärin, tuntui loukkaavalta tuo kylmyys, jonka syytä hän ei pystynyt käsittämään. Ja vähänpä hoivaa hänelle lienee ollut siitäkään, kun kerrottiin, että kruununprinssi oli sanonut olevansa sangen tyytyväinen häneen ja että kruununprinsessa hänestä oli kaunis.

Mitenkä vähän hänen ajatuksensa todellakin olivat Maria Antoinetteen kiintyneinä, näkyy Ludvigin päiväkirjasta sen viikon ajalla, jolloin vihkiminen oli tapahtunut.

Sunnuntaina, 13. p. toukokuuta (1770): "Lähdin Versaillesista. Söin illallista sekä olin yötä herra de Saint-Florentinin luona Compiègnessâ."

Maanantaina, 14. p. toukokuuta: "Kohtasin kruununprinsessan."

Tiistaina 15. p. toukokuuta: "Söin illallista La Muellessa. Yötä Versaillesissa."

Keskiviikkona, 16. p. toukokuuta: "Hääni. Kunniatervehdykset galleriassa. Kuninkaallinen juhla-ateria oopperasalissa."

Torstaina, 17. p. toukokuuta: "Ooppera Perseuksesta."

Perjantaina, 18. p. toukokuuta: "Hirvenajo Belle-Imagen lähellä. Ammuin yhden."

Lauvantaina, 19. p. toukokuuta: "Tanssiaiset oopperasalissa. Juhlavalaistus."

Ensimäinen hääkausi päättyy seuraavalla päiväkirjamuistiinpanolla: "Vatsani on kipeä."

4.

Marie Antoinette astuu ensi kerran suureen maailmaan. — Miten kruununprinsessa vietti päivänsä. — Äidin muistutukset. — Provencen kreivi ja kreivitär. — Artoisin kreivi ja kreivitär. — Ieatterinäytäntöjä ja tanssiharrastuksia.

Huolimatta salajuonista ja vehkeistä, joita Marie Antoinetten ympärillä punottiin, ei hänen ensi esiintyminensä Ranskassa tehnyt läheskään epäedullista vaikutusta.

Kuningas tunsi itsensä hetkeksi aivan kuin nuortuneeksi nähdessään tuota kaunista viatonta lasta, joka toi muassaan puhtaan tuulahduksen hovin saastutettuun ilmapiiriin. Hän pani tosin merkille, että Marie Antoinette oli liiaksi vilkas ja lapsellinen, mutta arveli kumminkin, että se oli anteeksi annettavaa hänen nuoruuteensa katsoen.

Kuningas antoi hänelle runsaasti lahjoja. Marie Antoinetten saapuessa oli kuningas lahjoittanut hänelle timanttikoristeen. Hääpäivänä antoi hän miniälleen rasian, täynnä koristimia. Sittemmin lahjoitti hän Marie Antoinettelle kaikki prinsessavainajan jalokivet ja helmet sekä kaulanauhan, joka aikanaan oli kuulunut Ranskan kuningattarelle, Anna Itävaltalaiselle.

Väestö oli tavattomasti mieltynyt hänen ystävälliseen, kohteliaaseen käytökseensä. Useimmat hänen palvelijoistaan olivat hyvillään siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla hän heitä kohteli. Vanhat hovimiehet olivat ihastuneita häneen; ministeri Choiseul, joka kauan oli keskustellut hänen kanssaan, oli vallan hurmautunut, jättäessään hänet.

Mutta Itävallan lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, joka tunsi Versaillesin olot sekä ranskalaisen kansanluonteen, ei ollut sokea niiden vaarojen suhteen, joita tämä ystävällinen vastaanotto saattoi kantaa helmassaan.

"Ei pidä antautua kruununprinsessan hyvin ansaitun menestyksen sokaistavaksi", kirjoitti hän keisarinnalle muutamia kuukausia Marie Antoinetten tulon jälkeen, "vaan muistettakoon, että niin vaihemielisen ja vilkasluontoisen kansan keskellä ja vehkeilylle niin alttiissa hovissa on paljo helpompi alussa voittaa kuin ajan pitkään säilyttää suosiota."

Hänen läheisyydessään oli liian paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli hyötyä hänen vahingoittamisestaan; nuoren ruhtinattaren ulkonaiset ominaisuudet olivat sitä paitsi liiaksi loistavat, ollakseen hänelle vaaraa tuottamatta. Hän ei ensi hetkestä asti kyennyt harkitsemaan ja salaamaan ajatuksiaan eikä punnitsemaan sanojaan, vaan toi kaikki tunteensa julki. Välitön avomielisyys, joka oli yksi hänen sulojaan, oli samalla hänen vaarallisimpia loukkauskiviäänkin. Hänen helposti herätetty luottavaisuutensa saattoi hänet alttiiksi juoruille ja vehkeille, samalla kun hänen hyvä sydämensä teki hänet aseettomaksi kaikkia niitä vastaan, jotka hakivat hänen suosiotaan.

Seuraava kirje, jonka Marie Antoinette kirjoitti äidilleen 12. p. heinäkuuta 1770, antaa kuvauksen siitä, miten hänen päivänsä kuluivat:

"Teidän Majesteettinne on niin rakastettava, että haluaa tietoa oloistani sekä miten minä kulutan päiväni. Tahdon siis kertoa, että nousen ylös kello 10 tahi kello 9 1/2. Pukeuduttuani luen ensimäisen aamurukoukseni. Sitten syön aamiaista, jonka jälkeen lähden tätieni luo, ja kohtaan siellä tavallisesti kuninkaan; tämä vierailu kestää kello 10 1/2. Kello 11 menen ja annan käherryttää tukkani. Kello 12 kutsutaan hovin henkilökunta sisään, ja silloin saa ken hyvänsä tulla, lukuunottamatta alhaista kansaa. Minä maalaan kasvoni ja pesen käteni kaikkien nähden. Lopulta menevät herrat ulos ja naiset jäävät jäljelle; minä pukeudun heidän läsnäollessaan. Puolipäivän aikaan pidetään jumalanpalvelus; jos kuningas on Versaillesissa, menen yhdessä hänen, mieheni ja tätieni kanssa kuulemaan messua. Jos hän on poissa, menen kruununprinssin kanssa kahdenkesken, mutta aina samaan aikaan. Jumalanpalveluksen päätyttyä syömme päivällistä kahden, ja koko maailma on sitä katselemassa. Mutta se kestää korkeintaan puolitoista tuntia, sillä me syömme kumpikin varsin sukkelasti.

"Sieltä lähden kruununprinssin luo, ja jos hän on työssä, palaan omiin huoneisiini. Minä kirjoitan, luen ja teen työtä, minulla nähkääs on tekeillä kuningasta varten liivit; työ ei tosin suju nopeasti, mutta toivon niiden kumminkin muutaman vuoden perästä tulevan valmiiksi. Kello kolme lähden jälleen tätieni luo, ja sinne tapaa kuningaskin samaan aikaan tulla. Kello neljä tulee apotti luokseni, joka päivä kello viisi tulee pianon- tai laulunopettaja, joka viipyy kello kuuteen. Kello 6 1/2 menen melkein aina tätieni luo, milloin en lähde ulos kävelemään; huomattava on, että mieheni hyvin useasti seuraa minua sinne. Kello 7:stä kello 9:ään soitetaan; mutta milloin ilma on kaunis, lähden minä ulos kävelylle, ja silloin ei soiteta minun vaan tätieni luona. Kello yhdeksän syömme illallista. Jos kuningas ei ole kotona, tulevat tätini syömään meidän kanssamme, mutta milloin kuningas on kotona, menemme me heidän luokseen syömään. Me odotamme kuningasta, joka tavallisesti tulee kello 10 1/2. Odottaessani minä istuudun suureen sohvaan ja nukun kunnes kuningas tulee; milloin hän ei ole siellä, käymme nukkumaan kello yksitoista. Siinä koko meidän päivämme."

Se oli elämää, joka oli täynnä pieniä seuravelvollisuuksia, mutta josta kaikki vakavampi toiminta puuttui. Marie Antoinettella oli hädin aikaa kirjoittaa äidilleen, ja toisinaan täytyi hänen tehdä se pukeutuessaan.

Kun hänellä ei ollut aikaa niin rakkaan velvollisuuden täyttämiseen, niin on selvää, että häneltä vielä vähemmin riitti aikaa oman kasvatuksensa varalle, joka ei likimainkaan ollut täydellinen, kuten tiedämme, ja jonka jatkamiseen hänellä ei ollut lainkaan halua.

Tämä kohta oli Maria Teresialle ainaisena surun aiheena.

Äiti oivalsi liian myöhään, ettei hän ollut pitänyt tarpeeksi huolta lapsensa kasvatuksesta. Hän toivoi, että Marie Antoinette nyt korvaisi sen, mikä oli laiminlyöty.

Hän kehotti tytärtänsä tarkoin merkitsemään muistiin, millä tavoin hän joka päivä kulutti aikansa sekä pyysi että nuo muistiinpanot sopivien väliaikojen perästä lähetettäisiin hänelle nähtäväksi.

Keisarinnan pyyntö saattoi Marie Antoinetten pulaan. Hänen vastahakoisuutensa oppimiseen sekä se, että hänet niin helposti sai taivutetuksi ottamaan osaa kaikenmoisiin huveihin, olivat viekotelleet hänet hukkaamaan turhuuteen ne tunnit, jotka päivän ylen runsaasta ohjelmasta olivat oppimiseen aiotut.

Tämä ei ole käsitettävä siten, kuin olisi hän viettänyt aikansa toimetonna; mutta lukujen paraillaan kestäessä voi sattua, että hänen teki mieli lähteä kävelylle, kun näki päivän paistavan, tahi että hän läksi juoksemaan ympäri huonetta leikkien sylikoiransa kanssa.

Hän ei sentään tiennyt mitä hän vastaisi äidilleen. Ollen liiaksi avomielinen ja rehellinen, suostuakseen valehtelemaan, oli totuudenkin esille tuominen hänestä ylen vaikeata.

Maria Teresia uudisti alinomaa pyyntönsä. Hän käytti kirjeissään ankaruutta, joka ei kaikin ajoin ollut täysin oikeutettua.

"Koeta täyttää pääsi hyvällä lukemisella", kirjoitti hän eräänä päivänä, "älä ole hyväksesi käyttämättä tätä lähdettä. Lukeminen on sinulle välttämättömämpää kuin mikään muu. Se on kaksinkerroin välttämättömämpää sinulle, jolta puuttuu muillakin aloilla tietoja, joka et osaa soittaa, et piirustaa, et tanssia, et maalata ja olet jäänyt muista viehättävistä kyvyistä osattomaksi. Senpä tähden palaan aina takaisin lukemiseen. Ja minä vaadin, että käsket apotti Vermondin joka kuukausi lähettämään minulle selonteon siitä, mitä olet saanut aikaan, suunnitelman siitä, mihin aiot ryhtyä."

Tämä kirje oli liian ankara; siinä mentiin liiallisuuteen. Marie Antoinette tuli siitä kovasti pahoilleen.

"Keisarinna tahtoo uskotella ihmisiä, että minä olen oikea pässinpää", huudahti hän, näyttäen opettajalleen, mitä äiti oli kirjoittanut.

"Minä kirjoitan keisarinnalle ja sanon, että minun on mahdotonta säännöllisesti harjoittaa lukuja karnevaaliaikana, mutta paaston ajalla tahdon ruveta ahkerammaksi. — On kai se oikein?"

"On", vastasi apotti, "edellyttämällä että todenteolla tarkoitatte mitä puhutte."

Mutta Maria Teresia ei tyytynyt pelkkiin lupauksiin. Seuraavassa kirjeessä palasi hän samaan aineeseen.

"Odotan kärsimättömästi palaavassa postissa tietoja luvuistasi ja ahkeruudestasi", kirjoitti hän. "On luvallista huvitteleida, olletikin sinun iälläsi. Mutta tehdä huvitteleminen ainoaksi työkseen, olla mitään vakavampaa tai hyödyllisempää toimittamatta, kuluttaa aikansa kävelyillä ja vieraskäynneillä, — oi, lapseni, sinä huomaat ajan pitkään, miten tyhjää moinen elämä on, ja kadut, ettet paremmin käyttänyt aikaasi. Tahdon kiinnittää huomiotasi siihen, että kirjeesi ovat joka kerta virheellisemmin ja huonommin kokoonpantuja. Kymmenen kuukauden kuluessa olisi sinun pitänyt voida edistyä kirjoitustaidossa. Minua oikein hävetti nähdessäni, että hovinaisille kirjoittamasi kirjeet kulkivat monen käden kautta. Sinun tulee harjoittaa kirjoitusta, että käsialasi paranee ja tulee tasaisemmaksi."

Vakava työskentelyn puute ei ollut hetikään ainoa moite, jonka Maria Teresia tähtäsi tytärtään kohden. Ilma, joka kotoa virtasi häntä vastaan, oli täynnä nuhteita, äidillinen huolenpito vaani kaikkialla.

Kirjeitten takana oli kruununprinsessa näkevinään keisarinnan huolestuneen, rypistetyn otsan. Hänen ankaruudestaan huolimatta Marie Antoinette halusi innokkaasti nähdä hänet jälleen. Hän itki nähdessään äitinsä käsialan. Häijyyden vainoomana, vakoojain ympäröimänä, naimisissa vaikka olematta vaimo, yksinänsä keskellä ilkeätä hovia, vailla tukea, vailla ystäviä, joille olisi voinut huoliansa huojentaa, kaihoansa haastaa, lähetti hän tuhansia armaita ajatuksia takaisin äidilleen.

* * * * *

Vuosi sen jälkeen kuin Marie Antoinette oli tullut Ranskaan, meni kruununprinssin veli, Provencen kreivi, naimisiin Piemontin kuninkaan vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi veli, Artoisin kreivi, nai seuraavana vuonna Provencen kreivittären nuoremman sisaren.

Kruununprinssipari sekä molemmat langot ja heidän puolisonsa muodostivat nyt pienen erikoisen joukkueen. Loitolla kuninkaan ja hänen lemmittyjensä meluavista huvitteluista elelivät he kaikessa hiljaisuudessa itsestään mitään hälinää pitämättä ja herättämättä erikoisempaa huomiota.

Provencen kreivi, joka oli perheen älypää, ei ollut oikein hyvissä väleissä kruununprinssin kanssa eikä koskaan antanut hänelle anteeksi, että tämä esikoisuutensa nojalla oli sulkenut hänet pois valtaistuimelta. Provencen kreivitär olisi niinikään kernaammin suonut miehensä olevan oikeutettu perintöön; hän ei voinut oikein ymmärtää, miksi Savoijin prinsessa ei voinut olla kruununprinsessana yhtä hyvin kuin joku itävaltalainen arkkiherttuatarkin. Syystä ei Marie Antoinette häneen eikä hänen mieheensä paljoa luottanut, joskaan hän ei nähtävästi ollut epäsovussakaan heidän kanssaan.

Artoisin kreivitär oli säveämpi kuin sisarensa; hän oli yksinkertainen tavoiltaan sekä luonteeltaan vaatimaton. Häntä pidettiin muuten pienenä tyhmyrinä, jonka ainoa ansio oli, että hän hankki Bourbon-suvulle perillisiä. Siinä määrin mitätön oli hän, että kun hän kerran sairastui hengenvaarallisesti, kuultiin hovissa ja kansan keskellä hänestä lausuttavan:

"Hänen hautajaispäivänsä tulee olemaan ensimäinen, jolloin huomataan, että hän on ollut olemassa."

Ollen ritarillinen ja hilpeä, mutta kevytmielinen, sekä rakastaen peliä ja kauniita naisia oli Artoisin kreivi johtavana sieluna kaikissa huvitilaisuuksissa. Hän huvittelihe Versaillesissa sekä Pariisissa, pelipöydän ääressä sekä hevosen seljässä, oopperatanssiaisissa niinkuin hovitanssiaisissakin; hän jäljitteli isoisänsä turmeltunutta elintapaa.

Hänen kevytmielisyytensä oli kruununprinssistä kumminkin siedettävämpi kuin toisen veljen punnitseva umpimielisyys.

Kohteliaisuudenosotuksista, jotka ensi aikoina tulivat Marie Antoinetten osaksi, sai hän melkein yksinomaan kiittää nuorinta lankoaan. Vilkas nuori prinssi oli Marie Antoinetten uudessa perheessä ainoa, jonka mieli ja luonteenlaatu olivat hänen omien taipumustensa mukaiset.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua aikaan alkoi Marie Antoinette sekä molemmat langot ja kälyt kaikessa salaisuudessa esittää huvinäytelmiä. Kruununprinssi istui nojatuolissa, ollen hän ainoana katsojana. Hän haukotteli ikävissään, milloin näytteleminen sujui hyvin, mutta kävi tarkkaavaksi ja nauroi, milloin esiintyjät eivät muistaneet osiaan.

Eräänä päivänä näytännön parhaillaan kestäessä ilmotti hänen äänekäs kuorsaamisensa nuorille taiteilijoille, minkä vaikutuksen heidän näyttelemisensä oli häneen tehnyt. Tämä harrastuksen puute herätti Marie Antoinettessa kiivasta suuttumusta.

"Jollei näyttelemisemme teitä miellytä, niin menkää matkoihinne", huudahti hän vihastuneena puolisolleen; "voittehan saada rahanne takaisin."

Tämä puutteellinen taiteentajunta ei jäänyt kostoansa vaille:

Kruununprinssi, joka piti tanssimista raskaana työnä, oli eräänä iltana rohkaissut luontonsa ja tanssinut katrillin. Sen päätyttyä oli hän kauttaaltaan hiessä ja oli tehnyt niin monta virhettä, että katsottiin olevan syytä pyytää, ettei hän enää tanssisi ennen kuin oli paremmin harjaantunut siihen.

Hän rupesi nyt harjoittamaan tanssia suljettujen ovien takana ja antoi käskyn, ettei millään ehdolla ketään saisi päästää sisään.

Kuninkaallinen korkeus laukkaa hengästyneenä ympäri lattiaa viulun sävelten mukaan, hien valuessa virtoina hänen pyöreitä poskiaan pitkin.

Kesken parasta touhuaan kuulee hän kummakseen vinhan vihellyksen. Hän luo silmänsä ylös ja huomaa silloin nuorimman veljensä, joka eräältä lehteriltä viheltää ja nauraa hänelle sydämensä pohjasta. Kruununprinssi suuttuu; tanssia yhä jatketaan ja hän viittaa vain kädellään kunnioituksen unhottaneelle arvostelijalle.

Muutamia tunteja sen jälkeen kohtaa hän Artoisin kreivin toisessa osassa linnaa; esikoisoikeuttaan käyttäen sivaltaa hän veljeään korvalle. Veli antaa takaisin. Marie Antoinette, joka saapuu paikalle, tahtoo erottaa tappelijat, mutta saa itse taistelun tuoksinassa naarmun.

Kohta sentään vallitsee sopu veljesten kesken. Kruununprinssi luopuu kokeistaan tanssitaidon alalla. Ja teatterinäytännöt täytyy lopettaa, sillä tädit, hovinaiset ja Marie Antoinetten opettaja saavat vihiä asiasta.

5.

Marie Antoinette ja kreivitär du Barry. — Maria Teresia kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa.

Prinsessa Adelaide ei ollut ainoa, jolle liitto Habsburg-suvun kanssa oli vastenmielinen.

Ranskassa oli pysytty kylmäkiskoisina tälle liitolle ja odotettiin nurjin mielin Marie Antoinettea. Vasta sitten kun hän oli osottautunut niin vilpittömäksi ja lapselliseksi, niin kauniiksi ja iloiseksi, oli hän osaksi voittanut kansan puolelleen. Markiisitar de Pompadourin katsottiin ansaitsevan vähemmin moitetta siitä, että hän oli taipunut kiusaukselle rakentaa liitto Maria Teresian kanssa. Moitteet Choiseulia vastaan, jonka into oli luonut tämän avioliiton, olivat vähemmin äänekkäitä.

Hovissa ei sentään ollut niinkään helppo saada mieliä tyynnytetyksi. Toisiaan vastaan taistelevat puolueet liittyivät täällä yhteen: ranskalaiset prinsessat ja Ludvigin rakastajatar, jotka katselivat liittoa karsain silmin, sentähden että se oli Choiseulin aikaansaama.

Ludvig XV, joka, kuten tiedetään, oli täydellisesti rakastajattariensa ohjattavana, oli rouva Pompadourin kuoltua joutunut huonomaineisen naisen valtaan, joka historiassa on tunnettu kreivitär du Barryn nimellä. Häpeällisen elämänsä huippukohdaksi oli irstailujen murtama kuningas korottanut yhteiskunnan alhaisimmista kerroksista lähteneen naisen — Jeanne Bécun, liikanimeltään "enkeli" — kreivittäreksi ja sallinut hänen tulla kuninkaalliseen linnaan asumaan.

Kruununprinsessan saapuessa hoviin oli kuningas miltei tahdoton välikappale rakastajattarensa käsissä. Ja kreivitär du Barrysta tuli ensimäinen kivi Marie Antoinetten tielle uudessa maassa.

Ensimäisenä iltana, minkä hän vietti yhdessä kuninkaallisen perheen kanssa, täytyi hänen yleisön silmien edessä syödä samassa pöydässä missä tuo surullisen kuuluisa nainenkin.

Nuori ruhtinatar tunsi itsensä mitä syvimmin loukatuksi; hänen puhtautensa nousi kapinaan sitä likaisuutta vastaan, johon kuninkaan heikkous hänet pakotti astumaan. Sinä iltana ei hän kumminkaan näyttänyt maailmalle oikeutettua närkästystään.

Aterian päätyttyä tahtoi eräs hovimiehistä saada houkutetuksi hänet satimeen; hän kysyi nimittäin, mitä Marie Antoinette piti kreivitär du Barrysta.

"Minusta on hän kaunis", vastasi Marie Antoinette suorasti.

Se oli ensimäinen ja myöskin viimeisiä kertoja, jolloin Marie Antoinette osotti varovaisuutta lausunnoissaan.

Kreivitär ei lainkaan ollut häijy ihminen. Hän oli hyväntekeväinen, eikä hän läheskään ollut kostonhaluinen.

Mutta hän oli suuressa määrin turhamainen. Hän himoitsi kunnianosotuksia sitä enemmän, tietäessään ettei hän ollut ansiollinen niitä saamaan.

Ilotyttö oli halunnut tulla esitetyksi suurelle maailmalle; ja hän oli saanut toivonsa täytetyksi; hän näki herttuaita, lähettiläitä, ministereitä ja ruhtinaita luonansa.

Itävaltalaisen arkkiherttuattaren saapuessa oli hän toivonut saavansa syödä illallista yhdessä niin monien keisarien jälkeläisen kanssa; ja hänen kuninkaallinen rakastajansa oli ollut kylliksi heikko, täyttääkseen hänen pyyntönsä.

Ihan ensi askeleistaan Ranskan maalla oli kruununprinsessa päätynyt vieretysten tuon "tyhmän ja hävyttömän olennon kanssa", joksi hän nimitti du Barrya.

Hän oli kohdannut kreivittären ensimäisenä iltana "La Muettessa". Myöhemmin kohtasi hän tämän Compiègnessa, Versaillesissa, jos jonkinlaisissa tilaisuuksissa.

Hänen luontonsa ei sallinut hänen osottaa kreivittärelle vähintäkään suosiota, se ei sallinut hänen edes alentua lausumaan ainoatakaan sanaa tuolle kelvottomalle naiselle. Kruununprinssi tunsi samaa vastenmielisyyttä isoisänsä rakastajatarta kohtaan, eikä hän salannut sitä enemmän kuin Marie Antoinettekaan.

Rakastajatar otti kruununprinssiparin vihamielisen käytöksen pahakseen. Ja rakastajattaren ystävät, joilla ei ollut kruununprinsessalta mitään toivottavissa, koettivat voimainsa mukaan vahingoittaa häntä joka paikassa. Aavistettiin, että Marie Antoinetten nuorekkaan ulkomuodon takana piili tarmokkuutta. Pelättiin, että hän voimakkaana persoonallisten etevämmyyksiensä, äitinsä neuvojen ja pääministeri Choiseulin kannatuksen kautta, anastaisi itselleen kuninkaaseen nähden valtaa, joka saattoi tulla vaaralliseksi toiselle puolueelle. Alettiin puhua itävaltalaisesta vaikutuksesta, jota olisi vastustettava, ja koetettiin saada Choiseul kukistetuksi.

Kuninkaaseen vaikutti hänen rakastajattarensa, joka useiden turhien yritysten jälkeen vihdoin onnistui aikaansaamaan ministerin eron. Tämän seuraaja, Aiguillonin herttua, totteli sokeasti kreivittären tahtoa; nyt rouva du Barry ja uusi ministeri yhdistetyin voimin nousivat kruununprinsessaa vastaan, jonka asema jo kävi todella arveluttavaksi.

Ministeriltään toiselta sekä rakastajattareltaan toiselta puolen sai kuningas nyt yhtämittaa kuulla valituksia Marie Antoinettea vastaan. Tämä sai hänet vihdoin kyllästymään ja synnytti hänessä kylmäkiskoisuutta kruununprinsessaa kohtaan, jolle hän ensi alussa oli osottanut niin suurta ystävällisyyttä.

Ludvig XV piti lapsistaan ja lastenlapsistaan; mutta hänen rakkautensa heitä kohtaan oli itsekästä. Edellyttämällä, että hän saisi vapaasti heidän puoleltaan harjoittaa irstailujaan ja huvitella itseään miten paraiten taisi, salli hän myös heidän nauttia kaikkea mahdollista vapautta.

Perhekohtaukset olivat hänelle kauhistus. Kuunneltuaan kauvan aikaa kreivitär du Barryn soimauksia kruununprinsessaa vastaan, ei kuningas sentään itse ottanut puhuakseen hänen kanssaan, vaan kutsutti Marie Antoinetten hovimestarinnan luokseen.

Kuningas kiitti kruununprinsessan luonnetta ja eteviä ominaisuuksia, mutta valitti sitä, että hän liiaksi suorapuheisesti kosketteli asioita, joita luuli huomaavansa hänen, kuninkaan, hovissa.

Hovimestarinna siitä kruununprinsessan luo, ja kruununprinsessa riensi kuninkaan puheille. Marie Antoinetten lapsellinen hempeys sai kuninkaan tyytymättömyyden haihtumaan. Kuningas syleili häntä, suuteli häntä kädelle, ja kun Marie Antoinette valitti vastustajiensa häntä kohtaan osottamaa menettelyä, salli kuningas hänen saada oikeutta.

Salajuoni oli siis sillä kertaa rauennut.

Jos kruununprinsessa olisi mennyt kuninkaan luo joka kerta, kun häntä yritettiin mustata, olisi hänellä ollut voimallinen ase vihollistensa kukistamiseksi. Mutta hän oli vielä noitten iällisten prinsessain vaikutuksen alaisena, jotka koettivat jos jonkinlaisilla keinoilla pysyttää häntä loitolla kuninkaasta. Kruununprinsessan karttelevaisuus, joka ei ollut nuoruutta ja kauneutta ihailevan Ludvigin mieleen, valmisti tietä vehkeille.

Myötään kuultiin uusia syytöksiä, myötään tehtiin uusia hyökkäyksiä sen hyvän käsityksen järkähyttämiseksi, mikä maan hallitsijalla hänestä oli.

Eräänä päivänä — 28. heinäkuuta 1771 — sai Itävallan lähettiläs käskyn tulla kreivitär du Barryn huoneeseen, jossa kuningas halusi häntä puhutella.

Hämmästyneenä tästä käskystä, joka tuntui hänestä verukkeelta, jolla häntä pakotettiin tulemaan kuninkaan rakastajattaren asuntoon, ei lähettiläs kumminkaan jättänyt käskyä noudattamatta.

Hänet vastaanotti rakastajatar, joka ihan ensiksi vakuutti hänelle ystävyyttään sekä sen jälkeen kertoi, että hänellä, kreivittärellä, oli syytä mitä syvimpään murheeseen.

"Mitä ilkeimmän parjauksen kautta koetetaan minulta riistää kruununprinsessan kunnioitus", sanoi hän; "hän ei anna päivääkään mennä, ettei osoittaisi, miten syvästi hän halveksii minua."

Lähettiläs koetti uskotella, ettei hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä.

Hänen sitä lausuessaan leväytettiin ovi auki ja Ludvig XV tuli näkyviin.

"Tähän asti", sanoi kuningas, "olette ollut Itävallan keisarinnan lähettiläänä. Nyt pyydän teidän olemaan minun lähettiläänäni, ainakin muutaman aikaa."

Ja sitten ryhtyi hän valittamaan kruununprinsessan käytöstä.

Hänestä oli kruununprinsessa viehättävä, mutta ollen nuori ja vilkas sekä naimisissa miehen kanssa, joka ei pystynyt ohjaamaan häntä oikeaan, oli hänen mahdotonta välttää pauloja. Hän antautui ennakkoluuloille ja oikeudettomalle vihalle alttiiksi. Oli silmiinpistävää, miten pahoin hän kohteli henkilöitä, joita kuningas oli seurapiiriinsä ottanut. Moinen käytös oli omiansa virittämään puoluehenkeä hovissa.

"Käykää usein kruununprinsessan luona", jatkoi hän. "Minä annan teille vallan puhua puolestani hänelle mitä ikinä tahdotte. Hänelle annetaan huonoja neuvoja; hänen ei tule millään muotoa seurata niitä."

Kreivi Mercy oli Marie Antoinetteen liiaksi kiintynyt ja näki liian selvästi sen juonien verkon, jota hänen ympärilleen kudottiin, viipyäkseen saattamasta kuninkaan sanoja hänen tietoonsa.

Hän kehotti kruununprinsessaa asettumaan määrätylle kannalle. Jos hän katsoi täytyvänsä osottaa, että hän tiesi mikä asema kreivittärellä hovissa oli — huomautti kreivi — niin vaati hänen arvonsa, että hänen tuli kehottaa kuningasta kieltämään tältä naiselta pääsy hänen salonkiinsa. Jos hän sen sijaan tahtoi näyttää, ettei hän muka ollenkaan käsittänyt rakastajattaren asemaa, silloin tuli hänen kohdella rakastajatarta samalla tavoin kuin kaikkia muita hoviväelle esiteltyjä naisia, sekä lausua hänelle joku sana, milloin tilaisuutta siihen tarjoutui.

Neuvo synnytti levottomuutta kruununprinsessan ympäristössä.

Marie Antoinette, joka huolimatta äitinsä varoituksista yhä edelleen kulki Adelaiden talutusnuorassa ja tunsi mitä suurinta vastenmielisyyttä rakastajatarta kohtaan, ei ollut laisinkaan halukas puhuttelemaan häntä. "Tätini eivät sitä suvaitse", ilmoitti hän.

Mutta kreivi Mercyn sekä osaksi puolisonsa kehotuksista taipui kruununprinsessa vihdoin jonkun verran muuttamaan mieltään. Sovittiin siten, että lähettiläs eräissä hovikemuissa lyöttäytyisi puheisiin jalkavaimon kanssa; kruununprinsessan piti silloin astua esiin ja lausua parisen sanaa.

Joutui ilta. Kaikki sujui alussa toiveita myöten. Mercy astui madame du Barryn luo, ja Marie Antoinette lähti kierrokselleen ympäri salonkia.

Hän läheni sitä paikkaa, missä kreivitär seisoi, kun kruununprinsessa Adelaide, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, äkkiä korotti äänensä.

"Meidän on jo aika lähteä. Tule!" huudahti hän.

Kuultuaan tämän kolean äänen, kruununprinsessa joutui kokonaan ymmälle. Hämillään riensi hän pois, eikä aiotusta lähentymisestä tullut mitään.

"Neuvoillanne ei ole mitään tehoa", lausui kuningas kreivi Mercylle; "minun on välttämätön tulla teille avuksi."

Ludvig XV oli tyytymätön, hänen rakastajattarensa loukkaantui. Mercy säikähtyi ja alkoi peljätä, että hallitsijan viha saattaisi hänet ryhtymään tuhoa tuottaviin toimenpiteisiin. Tätä ehkäistäkseen kääntyi hän Maria Teresian puoleen ja pyysi keisarinnan ottamaan asian hoimiinsa.

Keisarinna keskusteli parhaillaan Preussin ja Venäjän kanssa Puolan ensimäisestä jakamisesta. Hänen jalomieliselle luonteelleen oli ylen vaikeata suostua ottamaan osaa poliittiseen tekoon, joka hänen omien sanojensa mukaan "heitti häpeätahran koko hänen hallitustoimiinsa". Vaikka kreivi Kaunitz ja hänen oma poikansa Josef koettivat saada häntä siihen taipumaan, halusi hän omasta puolestaan viivyttää asiata.

Uuden liiton solmiminen Ranskan ja Itävallan välillä näytti hänestä olevan ainoa keino, jolla tämä saattoi tapahtua. Hänellä oli sen vuoksi täysi syy kehottaa Marie Antoinettea osottautumaan suosiolliseksi sille puolueelle, jolla sillä kertaa oli valta käsissään.

Hän ei siihen aikaan ollut koskaan maininnut tyttärelleen kreivitär du Barrya. Mutta nyt purki hän koko nuhteiden tulvan yhtäkkiä Marie Antoinetteen. Hän ilmaisi tässä käsityskannan, joka oli ristiriidassa hänen oman mielenlaatunsa kanssa, sillä muutoin piti hän aina erittäin tarkkaa huolta siitä, että kansalla olisi mitä korkeimmat ajatukset hänen siveellisistä periaatteistaan.

Madame du Barrylla oli koko se julkeus, joka tavallisesti on sen ihmisluokan tuntomerkkinä, josta hän oli alkuisin. Artoisin kreivin häissä hän oli aikaansaanut saman pahennuksen kuin aikaisemmin kruununprinssin häissä: hän oli julkisesti aterioinut yhdessä koko kuninkaallisen perheen kanssa; ja hän oli siinä tilaisuudessa puettu koristuksiin, joiden arvo nousi viiteen miljoonaan frangiin. Iltaseuroissa kuninkaan luona meni hän niin pitkälle hävyttömyydessään, että istuutui kruununprinssin viereen. Käyntinsä kruununprinsessan luona uudisti hän kahta taajempaan. "Jos keisarinna näkisi miten hän käyttäytyy, antaisi hän varmaan minulle anteeksi", sanoi Marie Antoinette; "niin kärsivällistä ei ole, joka voisi sitä sietää."

Sen sijaan että olisi kohtuudella opastanut tytärtään, kirjoitteli Maria Teresia hänelle kiivaita ja käskeviä kirjeitä.

Tehdäkseen keisarinnalle mieliksi, lausui kruununprinsessa vihdoinkin sanasen, joka saattoi näyttää kreivitär du Barrylle aiotulta.

Kreivi Mercy oli siitä varsin hyvillään, mutta hänen ilonsa ei ollut pitkällinen.

"Olen puhutellut häntä kerran", sanoi Marie Antoinette, "mutta olen varmasti päättänyt, etten tee sitä toiste. Se ihminen ei enää toiste kuule minun ääneni kaikua."

Marie Antoinetteen nähden oli jo ääretön uhraus, että hän oli yhden ainoan kerran puhutellut olentoa, jota hän niin syvästi halveksi. Hänen mielestänsä tämän uhrin olisi pitänyt riittää täydellisesti tyydyttämään äitiä sekä lähettilästä.

"Minä en epäile", kirjoitti hän sen johdosta äidille, "että Mercy on kertonut teille käytöksestäni uudenvuoden päivänä ja toivon, että teidän majesteettinne on minuun tyytyväinen. Uskokaa minua, minä olen alati kernas uhraamaan ennakkoluuloni ja vastenmielisyyteni niin kauan kuin ei minulta vaadita jotakin halpamaista ja häpeällistä. Olisi elämäni onnettomuus, jos eripuraisuutta syntyisi sukujemme välillä. Sydämeni on aina perheeseeni kiintynyt, ja minun olisi vaikea siinä tapauksessa täyttää velvollisuuksiani täällä. Tämä ajatus kauhistaa minua. Minä toivon, ettei sitä koskaan tapahdu ja etten ainakaan minä anna aihetta siihen."

Maria Teresia katsoo näiden rivien ilmaisevan jonkinlaista tottelemattomuutta tyttärensä puolelta ja vastaa mielikarvaudella:

"Luuletko, että minä ja ministeri antaisimme sinulle neuvoja, jotka sotisivat kunnian vaatimuksia tai arkaluontoisintakaan siveydentuntoa vastaan? Mitähän muita pyyteitä minulla voisi olla kuin sellaisia, jotka samalla tarkoittavat sinun hyvääsi ja maasi parasta, kruununprinssin ja sinun yhteistä onnea? — Ken saattaa sinua paremmin neuvoa, ken enemmän ansaitsee luottamustasi kuin ministerini, joka tarkoin tuntee koko valtion ja ne välikappaleet, jotka siinä toimivat?"

Keisarinna muistuttaa Marie Antoinettea siitä, että kun hänellä ei ole toivoa saavuttaa onneansa kasvojensa kautta, jotka eivät ole niin erittäin kauniit, tahi loistavien luonnonlahjojen kautta, joita hänellä ei suinkaan ole, niin älköön hän odottako saavuttavansa menestystä muulla kuin sydämensä hyvyydellä ja olemalla edelleen kelpo saksalainen nainen, mistä hänen aina tulee olla ylpeä.

Näistä kirjeistä puhuu enemmän hallitsijatar kuin äiti, joka missään tapauksessa ei hemmottele lastaan piloille.

Versaillesissa syytettiin kruununprinsessaa siitä, että hän liiaksi ajatteli Wieniä; Wienin hovissa sen sijaan epäiltiin häntä siitä, ettei hän tarpeeksi kiinnittänyt mieltään lapsuutensa kotiin.

Turhaan kokivat äiti ja kreivi Mercy saada häntä luopumaan vihamielisestä kannastaan kuninkaan rakastajattareen nähden. Turhaan koki Aiguillonin herttua kehottaa häntä kohtelemaan kreivitärtä vähemmin halveksivasti. Turhaan koki nyt itse prinsessa Adelaidekin, joka oli ruvennut lähestymään toista puoluetta, pakottaa veljensäpojan vaimoa seuraamaan hänen jälkiään. Eivät ranskalaiset vaikutukset enempää kuin saksalaiset kehotuksetkaan saaneet hänen tunteitaan kreivitär du Barrya kohtaan muuttumaan. Kun kuninkaan jalkavaimo kerran käytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen erään vastanaineen sukulaisensa hovissa, ei hän saanut houkutelluksi sanaakaan kruununprinsessan suusta oman itsensä tai sukulaisensa hyväksi. Ja kun prinsessa Adelaide koetti saada häntä taipumaan, vastasi Marie Antoinette:

"Kehotan teitä, täti, pysymään erillänne Aiguillonin vehkeistä; hän on huono ihminen."

6.

Kruununprinssiparin tulo Pariisiin. — Ludvig XV kuolee.

Lukuunottamatta hovia, joka oli kovasti huvitettu siitä, sekä muutamia sanomalehtiä, jotka täyttivät palstojaan hovin häväistysjutuilla, ei Ranskassa yleensä pidetty sanottavasti lukua Marie Antoinetten ja kreivitär du Barryn välisistä riidoista.

Sen sijaan Ranska ei enää tiennyt kelle se omistaisi perinnäisen rakkautensa kuningassukuun. Niin omisti se kaikesta sydämestään sen kauniille kruununprinsessalle. Vielä uskottiin hänen hyvyyteensä ja siveyteensä. Hän oli loistava tähti, jonka puoleen kaikkien katseet kääntyivät.

Oli tapana, että Ranskan kruununprinssi ja -prinsessa määrättynä päivänä juhlallisesti saapuivat pääkaupunkiin.

Juonet olivat tehneet sen, että pääkaupunkiin tulo tällä kertaa oli lykkäytynyt kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.

Kun Ludvig ja Marie Antoinette kesällä 1773 lopultakin saapuivat, oli ihastus sanomaton.

Teille, jota kruununprinssiparin tuli matkata, oli kerääntynyt niin sankkoja ihmisparvia, että juhlavaunut tuskin pääsivät liikkumaan. Riemuporteilla ja kukilla koristetut kadut antoivat koko kaupungille juhlallisen leiman. Kaikkialla raikui innostuneita eläköönhuutoja. Tungettiin vaunujen luo, tartuttiin Marie Antoinetten käsiin, suudeltiin niitä, melkein tapeltiin siitä, ken saisi niitä koskettaa. Siunauksia ja onnentoivotuksia sateli ylenmäärin, eikä väsytty tarkastelemasta häntä ja kuulemasta hänen äänensä sointua. Taputettiin käsiä, huiskutettiin nenäliinoja, hatut lensivät ilmaan.

Marie Antoinettelta riitti jokaiselle hymyily, tervehdys, säteilevä katse kauniista silmistään.

"Teitä ilahuttaa nähdä meitä", lausui hän vaunujen ympärillä olijoille, "me olemme myöskin hyvin iloiset nähdessämme teitä."

Hallien myyjättäret, jotka onnitteluineen olivat tulleet nuorta paria vastaan, kutsuttiin aamiaiselle Tuilleriain konserttisaliin. Linnassa, puistossa, kaikkialla oli ihmisiä ahdinkoon asti. Astuessaan ulkoparvekkeelle kruununprinsessa hieman pelästyi niitä mahdottomia ihmisparvia, jotka vyöryivät hänen jalkojensa juuressa.

"Madame", sanoi Pariisin pormestari, "toivon ettei teidän puolisonne siitä pahastu, mutta tuolla alhaalla seisoo kaksisataatuhatta ihmistä, jotka ovat rakastuneet teidän kuninkaalliseen korkeuteenne."

Kruununprinssi ei ollut mustasukkainen. Kansanjoukon ihastus, hänen vaimonsa sulous vaikuttivat häneenkin; hän sai karkoitetuksi tavanomaisen ujoutensa ja vastasi luontevasti ja arvokkaasti hänelle pidettyihin puheisiin.

Marie Antoinette ei kyennyt pidättämään ilokyyneliään.

Hän tarttui miehensä käsivarteen ja käyskeli hänen kanssaan ihmisjoukkojen keskellä. Ei ollut kukkia riittämään asti heidän päälleen viskata, ei ollut ääntä kylliksi lausua heitä tervetulleiksi. "Hyvä, kiltti kansa", toisti kruununprinsessa ehtimiseen.

Ludvig XV, joka oli kokonansa menettänyt kansan kunnioituksen ja rakkauden, odotti Versaillesissa kärsimättömästi lastenlasten takaisin tuloa.

"Olin levoton teidän tähtenne, lapset", sanoi hän, "kai te nyt olette aika lailla väsyneet."

"Tämä on ihanin päivä elämässämme", vastasi Marie Antoinette, ja lisäsi hienotunteisesti, vanhaa kuningasta tarkottaen:

"Pariisilaiset kai paljon pitävät teidän majesteetistanne, koska he meidän tulomme tähden ovat ryhtyneet niin suuriin puuhiin."

Riemullisen Pariisiin tulon jälkeen tuli kruununprinsessalle paremmat olot. Suhde nuoren avioparin välillä kävi niinikään lämpöisemmäksi. Ludvig alkoi tuntea viehätystä nuoreen vaimoonsa, ja kruununprinsessa alkoi pitää arvossa miehensä kunnioitettavaa luonnetta.

Silti lienee harvoin nähty katkerampaa ivaa kuin milloin kohtalo oli nämä kaksi yhteen saattanut; ja tuskinpa tavattanee luonteita, jotka edustivat suurempia vastakohtia kuin heidän.

Oli kuin tuli ja vesi olisivat tehneet liiton; tässä yhtyivät ei ainoastaan vastakkaiset luonteet, vaan vieläpä vastakkaiset rodut, vastakkaiset makusuunnat, vastakkaiset mielipiteet, mielihalut ja tunteetkin.

Marie Antoinette oli lämmin ja vilkas; Ludvig oli hidas ja kylmä. Jälkimäinen oli vaitelias, edellinen puhui liiaksi. Kruununprinsessan esiintymistapa oli luonteva ja siro, kruununprinssin oli kömpelö ja kulmikas.

Ei edes hänen hyvyytensäkään voinut Marie Antoinettea viehättää. Se oli raakaa, töykeätä, tympeyttävää hyvyyttä; siitä puuttui tunteellisuutta, johon Marie Antoinette pani arvoa. Ruhtinaasta, jolla ei ollut selvästi halua muuhun kuin sepäntyöhön, joka kulutti päivänsä yhdessä sepänsälli Gamainin kanssa, hän turhaan haki sekä haaveksimaansa puolisoa että Ranskan tulevaa kuningasta.

Kruununprinssin täydellinen välinpitämättömyys omasta persoonastansa ennen kaikkea vaikutti kovin vieroittavasti hänen nuoreen vaimoonsa. Eräänä päivänä moittii Marie Antoinette katkerasti häntä siitä, että hän oli likainen ja liiaksi huolimaton vaatetuksessaan.

Ludvig otti ensin pahakseen, mutta apeutui sitten itkemään. Marie Antoinetten kävi sääliksi, että oli pahoittanut hänen mieltään. Hänkin rupesi itkemään, ja sen jälkeen he sopivat keskenään.

"Pidätkö minusta?" kysyi kruununprinssi häneltä toiste.

"Kyllä", vastasi Marie Antoinette; "minä pidän todella sinusta, — sitä et saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan."

Kruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän vähitellen hieman suopeammaksi.

Myöskin hovipiirissä tuli Marie Antoinettelle mieluisampi olo.

Muutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat näennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset kuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa kuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.

Hän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet, että kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden liian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle hyödyksi.

Ludvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan. Turhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia hänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle, joka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada mielihalunsa tyydytetyksi.

Hänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän huhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.

Lääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata elämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya kehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.

Tieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein iloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa eivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa laskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti.

Kun saatiin tietää, että hänen kuolemansa oli melkein varma, oli kuin tuulispää olisi pyyhkäissyt pois hovimiehet Versaillesista. Sen sijaan riensi kansa linnaan, toivoen saavansa kuulla, että tila oli käynyt huonommaksi.

Ludvigia vaivasi kuoleman kauhu ja mitä hirmuisimmat tuskat. Väliin kätki hän kasvonsa päästäkseen näkemästä jotakin, väliin työnsi hän luotaan ristin, jota hänelle ojennettiin, huutaen ettei hän ollut ansiollinen kajoomaan Kristuksen ristiin. Väliin katsoa tuijotti hän tuskaisesti taivasta kohden, otti käteensä ristin, puristi sitä sydäntään vasten ja suuteli sitä katuvaisena ja polttavia kyyneliä vuodattaen.

Vasta kun lääkärit olivat kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ryhtyneet suojellakseen itseään tarttumalta, astuivat he vastahakoisesti hänen makuuhuoneeseensa. Useat saivat taudin pelkästään siitä, että kulkivat ulkopuolella olevan eteiskäytävän läpi. Erääseen hovimieheen, joka oli raottanut ovea ja parin minuutin ajan katsellut kuningasta, tarttui tauti ja hän kuoli.

Töin tuskin saatiin palvelijat menemään sisään. Muuan hovivirkamies näki käskyläispojan, joka vuodatti kyyneliä.

"Sinä kai itket herraasi?" kysyi hän.

"Kuningastako? En suinkaan", vastasi poika. "Itken toveri raukkaani, jolla ei ollut rokkoa. Nyt hän saapi sen ja kuolee ihan varmaan."

Kuninkaan kehotuksesta pysyivät kruununprinssi ja kruununprinsessa poikessa; hänen tyttärensä ja muutamat harvat palvelijat olivat ainoat, jotka ympäröivät hänen kuolinvuodettaan. Vaikka hoviväki ja ystävät hylkäsivät hänet, eivät prinsessat Adelaide ja Louise hetkeksikään väistyneet hänen vuoteensa luota. He rohkaisivat hänen mieltään rukouksillaan, he vahvistivat häntä alttiilla rakkaudellaan, he tarjosivat hänelle apunsa mitä vastenmielisimmissä olokohdissa, ollen itse varmalle tartunnalle alttiina.

Turhaan pyysivät lääkärit heitä poistumaan vaarallisen kuolinvuoteen luota, turhaan yhtyi kuningas heidän pyyntöihinsä; prinsessat pysyivät paikoillaan.

Palava kynttilä asetettiin yhteen linnan ikkunoista merkiksi siitä, että kuningas eli.

Toukokuun kymmenentenä päivänä kello neljän, viiden vaiheilla iltapäivällä veti hän vihdoinkin viimeisen henkäyksensä. Kynttilä sammutettiin, ja ulkona odottavat tiesivät silloin, että Ludvig XV oli kuollut.

Kaikki, jotka suinkin pääsivät, pakenivat kuninkaallisesta asunnosta. Hovimenojen ohjaaja ja pari muuta hovivirkamiestä olivat ainoat jälelle jääneet. Heidän virkavelvollisuutensa vaati heitä pitämään huolta siitä, että valtiaan jäännökset saatettiin hautaan.

Ruumis käärittiin sukkelasti hurstiin ja paiskattiin kolmikertaiseen sinkki- ja tammiarkkuun; kaksi kadunlakaisijaa olivat ainoat, jotka saatiin tämän toimen suorittajiksi.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta tunki kirstusta niin väkevä rutonhaju, että saapuvilla olevat papit tarvitsivat avukseen kaiken uskonnon voiman, voidakseen tiehensä livistämättä sitä kestää.

Sydän-yöllä vietiin kuollut ruumis metsästysvaunuissa Saint-Denisin kuninkaanhautaan. Jotkut myöhästyneet yökulkijat, jotka tulivat tien varrella olevista ravintoloista, tervehtivät kokkapuheilla ja juomalauluilla hallitsijaa hänen viimeisellä retkellään.

"Ludvig XV", lausui joku irvihammas, "maksoi paperirahalla syntyessään; hän antoi meille sotia, kun varttui mieheksi, nälänhädän, kun tuli vanhaksi, ja ruton, kun kuoli."

7.

Valtaistuimelle nousu. — Hovin seuratavat. — Kreivitär de Noailles. — Apotti Vermond.

Ei kukaan Ranskan kuninkaista ole ollut vähemmin kunnianhimoinen kuin se hyvänsuopa nuorukainen, sepänammatissa mustuneine käsineen, joka Ludvig XV:nnen kuoltua nousi valtaistuimelle. Hän katsoi suuruutta taakaksi, jota hän ainoastaan kristillisen nöyryyden avulla jaksoi kantaa.

Kun häntä isänsä kuollessa ensi kerran kutsuttiin "dauphiniksi", kalpeni hän ja pyörtyi. "Armas Ranska", sanoi silloin Ludvig XV, "sinulla on kuninkaana ukko ja kruununprinssinä lapsi."

Kun Ludvig XV oli heittänyt henkensä, kokoontui kuningasperhe linnan kappeliin. Sillä aikaa kuin lapset ja lastenlapset rukoilivat kuolleen puolesta, nousi hirveä rajuilma. Sadekuurot piiskoivat ikkunaruutuja. Tuuli sammutti vahakynttilät. Ukkosen jymähtely esti papin äänen kuulumasta.

Kreivitär de Noailles ja apotti Vermond olivat ensimäiset, jotka vanhan valtiaan kuoltua riensivät tervehtimään kruununprinssiä ja kruununprinsessaa Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, mutta he kohtasivat nuoren parin kyynelten ja tuskan vallassa.

"Oi, Jumalani!" huudahtivat he molemmat polvistuen, "me olemme liian nuoret voidaksemme hallita."

Se oli sydämen huutoa, mutta samalla myöskin järjen ääntä, sillä vielä he eivät olleet läheskään kypsyneet sitä asemaa varten, johon heidän nyt oli astuminen.

Ludvigia, joka vielä ei ollut kahdenkymmenen vuoden ikäinen, oli säännöllisesti pysytetty erillään hallitusasioista. Ja Marie Antoinettella, joka vielä ei ollut yhdeksäätoista vuotta täyttänyt, ei ollut halua eikä mieltymystä valtiontoimiin.

Hovi oli jakaantunut keskenänsä riitaisiin puolueihin; raha-asiat olivat epäjärjestyksessä, kunnioitus kuningasvaltaa kohtaan oli järkäytetty. Vaikeuksia kohosi kaikilla tahoilla, ja kaikkialla huudettiin parannuksia.

Ensimäiset päivät kulki kansa ikäänkuin ilon huumauksessa. Sepitettiin ivallisia sururunoja kuninkaasta, jota kerran oli kutsuttu "suuresti rakastetuksi". Laulettiin:

"Ci-git, Louis, le pauvre roi. Il fut bon, dit on, mais a quoi?"

Yht'aikaa kuultiin Ludvig XVI ja hänen hurmaavaa puolisoaan ainoastaan siunattavan ja kiitettävän; Henrik IV:nnen patsaan jalustaan kirjoitettiin: "Resurrexit" (Hän on jälleen noussut).

"Mikä kaunis sana", lausui Ludvig XVI, nähtyään kirjoituksen, "jos se vain olisi totta."

Ludvig XV:nnen kuoltua asettui kuningaspari toistaiseksi asumaan pieneen "La Muetten" linnaan Boulognen metsässä. Aamusta aikaisin kokoontui kansaa suuret joukot linnan ristikkoportin ulkopuolelle. Huudot: "Eläköön kuningas!" alkoivat kello kuudelta aamulla ja taukosivat vasta auringon laskiessa. Toivottiin suuria nuorelta kuninkaalta, joka tiedettiin vakaiseksi, tiedokkaaksi ja hyväntahtoiseksi, huolimatta hänen kömpelöstä esiintymisestään; eikä vähempää toivottu nuorelta kuningattarelta, joka oli nähty kauniiksi ja hyväksi.

Juonien, joita viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli punottu Ludvig XV:nnen kuolinvuoteen ympärillä, havaittiin olevan ainakin yhtä kiihkeässä toiminnassa hänen pojanpoikansa valtaistuimen juurella. Samaan aikaan, jolloin vanhan kuninkaan mätänevä ruumis vietiin pois yön pimeydessä, alettiin jo tapella kunnianimistä ja viroista.

Kansan pakottavampia tarpeita tyydytettiin: Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeisenä päivänä häädettiin hänen lemmittynsä. Kreivittären langon, kreivi Jean du Barryn, joka kauan oli ollut vehkeilyjen johtajana kuninkaan läheisyydessä, täytyi kiireimmän kautta paeta Englantiin.

Mutta sillä miettimättömällä kiihkeydellä, joka ranskalaisille on luonteenomaista, toivottiin nähtävän eilispäivän kaikki mahtimiehet karkoitettuina neljänkolmatta tunnin kuluessa.

"Ranskalainen kiihkeys tekee minut levottomaksi", kirjoitti Marie Antoinette näinä ensimäisinä hallituspäivinä äidilleen. "Mahdotonta on tehdä kaikkien mieliksi maassa, jossa luonteiden vilkkaus vaatii kaikkea silmänräpäyksessä suoritettavaksi."

Maria Teresia oli vielä vähemmän tyytyväinen. "Luulen, että hyvät päivät ovat lopussa", virkkoi hän, kertoessaan ministerilleen hallitusvaihdoksesta. Ja kuninkaalle ja kuningattarelle kirjoitti hän: "Te olette kovin nuoret kumpikin, rakkaat lapseni. Kuorma on raskas; olen huolissani, suuresti huolissani teidän tähtenne."

Antaessaan tyttärensä aviopuolisoksi Ranskan kruununprinssille, oli keisarinna toivonut sen kautta hyödyttävänsä omaa politiikkaansa. Mutta hän olisi tuskin saattanut valita itselleen asetta, joka oli vähemmin omiansa toteuttamaan hänen toiveitansa. Kaikista Maria Teresian tyttäristä oli Marie Antoinette vähimmin huvitettu valtiotoimista.

Prinsessa Adelaide oli saanut tarttuman isänsä sairasvuoteen luona; mutta hän taisteli uhkaavaa tuhoa vastaan, voidakseen edistää omia aikeitansa. Jo veljensäpojan hallitusajan alussa osotti hän ilmeisesti, että hän aikoi ohjata nuorta kuningasta sekä määrätä hänen ministeriensä valinnan.

Hän puhui Ludvigille hänen isänsä nimessä ja muistutti häntä siitä poliittisesta testamentista, jonka kuningasvainaja oli jättänyt ohjaukseksi pojalleen.

Kuningattaren ollessa jokapäiväisellä kävelyretkellään, sai prinsessa aikaan yhtymyksen suljettujen ovien takana, jossa luettiin niiden miesten nimet, jotka hänen isänsä oli toivonut näkevänsä seuraajansa neuvonantajina.

Markiisi Maurepas tuli ministeristön johtajaksi prinsessa Adelaiden toivomuksen mukaan.

Jos hänen nimityksensä ei ollutkaan kaikin puolin Marie Antoinettelle mieleen, niin ei saata kieltää, että Marie Antoinetten oli osaksi kiittäminen omaa itseänsä siitä. Hän oli sallinut tätien sijoittua kuningasparin kanssa saman katon alle, vaikka ihan alusta asti oli ollut päätetty, että heidän jonkun aikaa tuli asua erillään. Hän oli pelännyt taistella Adelaidea ja hänen ministerilistaansa vastaan; hän oli ollut siksi heikko, että oli kannattanut kahden uuden ministerin vaalia. Näyttää siltä, kuin olisi hänellä ollut yksinomaan silmämääränä saada erotetuksi Aiguillon, jota hän vihasi ja kutsui "ilkeäksi mieheksi".

Itsekohdastansa oli hän varmaankin kernas kunnioittamaan Choiseulia, joka oli hänen ystävänsä ja saanut aikaan hänen avioliittonsa. Kuitenkin kaikitenkin teki hän sangen vähän saadakseen kuninkaan vieraantumaan ennakkoluuloistaan Choiseulia kohtaan. Hän sai ainoastaan toimeen, että Choiseul kutsuttiin pikaiselle vierailulle hoviin.

Nuori kuningatar vastaanotti hänet mitä kohteliaimmalla ja rakastettavimmalla tavalla.

"Herra Choiseul", lausui hän, "minua ihastuttaa saada nähdä Teidät jälleen. Tuntisin itseni iloiseksi, jos tietäisin millään tavalla vaikuttaneeni teidän takaisin tuloonne. Te olette luonut minun onneni; on siis oikein, että Te sen näettekin."

Ludvig ei likimainkaan ollut yhtä ystävällinen; runot ja valheelliset jutut, joilla hänen lapsuus-aikaansa oli myrkytetty, eivät olleet mielestä murenneet.

"Kuinka Te olette tullut paksuksi, herra Choiseul", siinä kaikki mitä hänellä oli sanottavaa entiselle pääministerille; "hiuksenne ovat lähteneet, te olette tullut kaljupäiseksi."

Mutta eipä ollutkaan herttua, mitä tähän matkaan tulee, antautunut turhien toiveiden eksytettäväksi; ennen puheille pääsyä oli hän jo tilannut hevosen kotimatkaa varten.

* * * * *

Kuninkaan siviilihovikuntaan kuului 1,400 virkamiestä. Kuningattarella oli 450 hovivirkamiestä, joilla kaikilla oli komeilevat ja naurettavat arvonimet.

Ludvigin ja Marie Antoinetten elämä oli jossakin määrin vankilaelämän kaltaista; tarkkaavat katseet seurasivat heitä kaikkialla. Heidän virkamiehillään oli jonkun verran yhtäläisyyttä vanginvartijain kanssa; linnassa oli näet kurinpito vallalla kuin kasarmissa.

Enimmin kiusasikin Marie Antoinettea hänen valtaistuimelle noustessaan tuo miltei julma valvonnan-alaisuus, joka oli jäännös entisiltä ajoilta. Seurustelusääntö kohtasi häntä kaikkialla, jokikinen tunti päivästä; se ehkäisi hänen askeleitaan, se häiritsi hänen huvejaan, se takelsi hänen ystävyyssuhteittensa tiellä. Sairaana niinkuin terveenäkin, hovijuhlissa niinkuin perhe-oloissaankin oli hänen mitä tarkimmasti noudattaminen hovimenoja. Pikkumaiset hovisäännöt seurasivat häntä aina hänen aviovuoteeseensa asti.

Yksi näistä monista laeista sääsi, että kuningattaren tuli syödä päivällisensä kansan nähden. Hänen seurassaan tuli silloin yksinomaan olla naisia. Kuningas söi yhdessä hänen kanssaan, ja häntä tuli myös silloin naisten palvella.

Niinä tunteina päivästä, jolloin eivät kaikki hovinaiset olleet valtijattaren luona — sääsi toinen tapa — tuli hänen seuranaan välttämättömästi olla kaksi hovipukuista naista. Marie Antoinette teki tästä samoin kuin monista muistakin tempuista lopun ja otti tavaksi käyttää seurassaan vain yhtä palvelijaa.

Ylihovimestarinnan ja hovinaisen tehtävänä oli yhden kamarirouvan ja kahden kamarineiden avustamana pukea kuningattaren ylle. Näittenkin kesken oli tarkasti määrättyjä sääntöjä voimassa: hovinainen veti majesteetin alushameen hänen päänsä ylitse ja ojensi hänelle leningin; ylihovimestarinna kaatoi vettä pesuvatiin, milloin kuningatar halusi pestä käsiään; viimemainittu puki niinikään paidan hänen ylleen.

Yhtä monta temppua oli riisumisessakin noudatettava. Jopa yötäkin varten oli ominaiset muotonsa säädettyinä: kuningattarella tuli silloin olla yllään alusliivit, pitsihihat sekä suuri valkoinen kolmikulmainen kaulaliina.

Jo aamusta aikaisin, hänen juodessaan suklaatansa, päästiin hänen huoneeseensa, makasipa hän vielä sängyssä tahi oli noussut ylös.

Varsinainen suuri vastaanotto alkoi sentään vasta kello kahdeltatoista. Prinssit, upseerit, hovivirkamiehet, sekä yleensä kutka vain halusivat, astuivat silloin sisään kunniatervehdyksille; ja heidän nähtensä kuningatar puki ylleen.

Jos Marie Antoinette pyysi lasin vettä, tuli palvelija tuoden vesilasin tarjottimella. Mutta hän ei vienyt sitä kuningattarelle. Palvelija meni kamarirouvan luo, joka ensiksi vastaanotti sen.

Kamarirouva ojensi sen sitte kuningattaren hovinaiselle.

Jos joku Marie Antoinetten kälyistä oli läsnä, ojensi hovinainen ensin lasin prinsessalle, ja tämän kädestä se vihdoin saapui hänen majesteetilleen. Ei mitään annettu kuningattarelle suoraan; nenäliinat, hansikkaat, kaikki mitä hän tarvitsi, pantiin tarjottimelle, jonka tuli kulkea monen käden kautta.

Juttu, jonka kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo muistelmissaan, antaa jonkinlaisen käsityksen hovisääntöjen sietämättömästä tiranniudesta.

Eräänä talvipäivänä tapahtui, että Marie Antoinette seisoi riisuutuneena; hänen oli saatava yllensä paita.

Kamarirouva piti paitaa kädessään, vetääkseen sen hänen päänsä ylitse. Samassa tuokiossa astuu hovinainen sisään; hän vetää hansikkaat käsistään ja vastaanottaa paidan.

Mutta taasen napautetaan ovea; Orléansin herttuattarelle avataan. Hänkin riisuu hansikkaansa ja lähestyy ottamaan kuningattaren paitaa.

Hovisääntö kumminkin kieltää hovinaista ojentamasta herttuattarelle paitaa; hän antaa sen takaisin kamarirouvalle ja kamarirouva antaa sen etemmäksi.

Nyt koputetaan jälleen ovea; tällä kertaa on se Provencen kreivitär.

Orléansin herttuatar jättää paidan uudestaan takaisin kamarirouvalle, joka ojentaa sen Marie Antoinetten kälylle.

Kuningatar seisoo vilusta väristen, alastonna, käsivarret ristissä rinnalla, hän odottaa ja on viluissaan. Käly näkee miten hän seisoo siinä puoleksi paleltuneena. Hansikkaat kädessä vetää hän vihdoin paidan kuningattaren ylle.

Marie Antoinette hymyilee, salatakseen kärsimättömyyttään, mutta hän ei voi pidättyä mutisemasta: "Tämä hovisääntö on sietämätön."

Saattaa helposti arvata kuinka kärsimättömäksi nuori, vilkas ja suora Habsburg-suvun ruhtinatar tunsi itsensä näiden tyrannimaisten perintätapojen takia, jotka eivät silmänräpäystäkään sallineet hänen olla oma itsensä, vaan ainoastaan myönsivät hänelle kuningattaren ikävän kunnian.

Ja se nainen, joka ylihovimestarinnan nimellisenä oli asetettu hänen sivulleen, teki kaikki kymmenen kertaa raskaammaksi hänelle sen sijaan, että olisi koettanut hovisäännön pakkoa lieventää.

Noaillesin kreivitär oli hurskas, hyväätekevä ja puhdastapainen; hän oli suuresti kunnioitettava. Hänen käytöksensä oli kaavamaisen jyrkkä, ja hän näytti erinomaisen ankaralta. Hymyilyä yli sen mikä oli säännöissä määrätty, katsoi hän jo arveluttavaksi hairaukseksi; nauha, joka ei ollut solmittu niinkuin sen olisi tullut olla, teki hänet tyytymättömäksi.

Oltuaan ylihovimestarinnana Maria Leczinskalla, Ranskan edellisellä kuningattarella, oli hän hovisääntöjen mukaan itseoikeutettu hoitamaan samaa virkaa Marie Antoinettenkin luona.

Hän oli tehnyt hovisäännöt oikeaksi tieteeksi. Ja Ludvig XV:nnen puoliso oli kaikissa tavoissaan noudattanut hänen määräyksiään. Jopa hameen laajuudenkin oli kreivitär määrännyt estääkseen kuningatarta hyppäämästä pienimmänkin ojan yli, tai tekemästä suurempaa harppausta, kuin hänen arvolleen soveltui.

Mitä hartaammin Maria Leczinska oli sydämensä syvyydestä kiittänyt Jumalaa siitä, että Jumala oli hänet niin mahtavalle hallitusistuimelle korottanut, sitä vähemmin halusi hän itseänsä muistutettavan siitä, että hän oli ollut vähäinen puolalainen prinsessa ennen kuin oli näin mahtavaksi kohonnut. Hän oli sen vuoksi pitänyt kaikkia hovijärjestyksen muodollisuuksia mitä tärkeimpinä ja tahtonut itse, että niitä mitä täsmällisimmin noudatettaisiin.

Toisin oli laita hänen pojanpoikansa puolison. Kun hän joskus väsyksiin asti oli kuunnellut ylihovimestarinnan hovijärjestystä koskevia kysymyksiä, saattoi tapahtua, että hän kiivaasti ja vilkkaasti vastasi:

"Hyvä rouva, määrätkää siinä suhteessa ihan niinkuin itse parhaaksi näette. Älkää luulko, että kuningatar, joka omaa sukua on Itävallan arkkiherttuatar, pitää moisia seikkoja yhtä tärkeinä kuin vähäinen puolalainen prinsessa, josta tuli Ranskan kuningatar."

Pitipä Marie Antoinette noita vanhentuneita hovitapoja miten vähäarvoisina hyvänsä, oli niiden syrjäyttäminen sittenkin alkuna tulevalle onnettomuudelle.

Lukuunottamatta muutamia naurettavia liiallisuuksia oli seurasääntö oikeutettu sekä paikallaan sellaiseen ajattelemattomaan ja hallitukselle vihamieliseen kansaan nähden kuin Ranskan. Se salaperäisyyden huntu, jolla seurasäännöt hovissa verhosivat kuninkaallista huonetta, vaikutti sen tenhohohteen säilymiseksi, joka oli välttämätön sen ajan kuninkaille.

Kreivitär du Noaillesin velvollisuus olisi ollut saattaa kuningatar huomaamaan, että hänen arvonsa vaati häntä pysymään uskollisena vanhoille muodoille. Hänen velvollisuutensa olisi ollut osottaa kuningattarelle, kuinka vaarallista hänen oli muukalaisena, jota kaikkien silmät tähystelivät, koteuttaa uusia tapoja vanhaan hoviin. Hänen velvollisuutensa olisi ollut huomauttaa, että hovisääntö oli sellainen varustus, joka tarjosi kuningattarelle tukea ja suojaa.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt, vaan väsytti kuningatarta lakkaamattomilla huomautuksillaan. Siellä — sanoi hän — olisi kuningattaren pitänyt tervehtiä sillä tavalla, täällä toisella tavalla. Eräässä tilaisuudessa oli kuningatar hymyillyt, kun se ei lainkaan sopinut, toisessa tilaisuudessa oli hän nyökännyt päätään, kun olisi pitänyt niiata.

Ylihovimestarinnan ainainen huolenpito oli Marie Antoinettesta, hänen ollessaan kruununprinsessana, tuntunut kiusalliselta. Tämä huolenpito kävi sietämättömäksi hänen tultuaan kuningattareksi.

Maria Teresia neuvoi tytärtään mikäli mahdollista vapautumaan vanhoista muodollisuuksista. Ludvig XVI kehotti puolisoaan luomaan yltänsä tuon ikeen, joka oli hänestä itsestäänkin epämieluinen. Paitsi Marie Antoinetten äitiä ja puolisoa oli vielä kolmaskin, joka herkeämättä kehotti häntä poistamaan vanhoja hovitapoja.

Tuo kolmas oli hänen opettajansa apotti Vermond. Hän oli merkillinen mies sen vaikutusvallan kautta, jonka oli osannut hankkia itselleen kuningattareen — vaikutusvallan, jota hän käytti kerskailematta, vaan joka ei ollut viisaudetta saavutettu. Apotti oli ollut opettajana Sorbonnessa ja kirjastonhoitajana Mazarinin kollegiossa, ennen kuin hänet kutsuttiin Itävallan hoviin.

Hän oli syntynyt köyhistä vanhemmista, ja hänen turhamaisuutensa heräsi ja kehittyi Wienissä, missä Maria Teresia salli hänen viettää illat keisarillisessa perhepiirissä.

Ennen niitä aikoja ei hän ollut koskaan ollut tämän maailman isoisten kanssa missään tekemisissä. Häntä hurmasi vastaanotto, joka tuli hänen osakseen Itävallan hovissa; ja myöhemmin elämässään hän ei mitään niin ihaillut kuin tämän hovin seurapiirissä vallitsevia yksinkertaisia tapoja.

Apotti oli kaikessa esiintymisessään erikoinen. Hän halveksi kunnianosotuksia ja näytti elävän ja toimivan ainoastaan Marie Antoinetten neuvonantajana ja ystävänä. Korkeimmassakin yhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä kohteli hän vertaisinaan, — melkein kuin käskynalaisia; ministereitä ja piispoja vastaanotti hän joskus kylpyammeessa istuen.

Versaillesissa Vermondia sekä pelättiin että vihattiin. Ludvig XVI:nnen tullessa kuninkaaksi toivottiin, että apotti tulisi karkoitetuksi. Tehtiin ankaria hyökkäyksiä valtiaan heikkoa tahtoa vastaan, jotta saataisiin kuningasta käskemään hänet pois hovista. Mutta apotti jäi paikoilleen; eikä kuningattaren luottamus häneen järkähtänyt hetkeksikään.

Kuningas ei voinut sietää puolisonsa yksityissihteeriä eikä koskaan puhellut hänen kanssaan. Seuraava pikku tapaus kuvaa mainiosti heidän välistä suhdettaan: Kun Maria Teresian kuolemasta saapui tieto, lähetti Ludvig sanan Vermondille, kehottaen häntä ilmoittamaan surusanoman kuningattarelle. Kun Vermond oli toimen täyttänyt, lausui kuningas hänelle:

"Kiitän Teitä, herra apotti, palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt."

Tämän ainoan kerran kahdenkymmenen vuoden kuluessa kuningas puhui muutamia sanoja puolisonsa uskotulle.

Ollessaan jonkin asian suhteen epäilevällä kannalla oli Marie Antoinettella tapana kutsua apotti Vermond ratkaisijaksi.

Todennäköistä on, että apotti usein sai tai ainakin koki saada hänet taivutetuksi toimenpiteisiin, joiden laajuutta kuningatar ei käsittänyt. Hän toimi julkisesti siihen suuntaan, että olisi saanut kuningattaren luomaan yltään hovitapojen rasittavan ikeen, ja hän liehitteli siinä tarkoituksessa kuningattaren luontaisia taipumuksia.

Jos hän sattui tulemaan kuningattaren luo tämän hankkiutuessa ratsastusretkelle, niin hän sanoi ivallisesti:

"Miksi joukko sotureita pihalla? Joku kenraali kai aikoo pitää joukkojensa katsastusta? — Onko kuningattaren, jota alamaisensa rakastavat, välttämätöntä ympäröidä itsensä vahvalla sotavoimalla?"

Jos Marie Antoinettea kehotettiin luopumaan aamukävelyistään, jos häntä kehotettiin olemaan näyttäytymättä muussa kuin hovisäännön määräämässä puvussa, apotti käytti tämänlaisia tilaisuuksia muistuttaakseen kuningattaren mieleen äidin suoraa yksinkertaisuutta, muistuttaakseen häntä siitä, että keisarinnalla oli tapana käydä jalkaisin ilman seuraa ja ilman vartijoita. Hän teki pilaa Bourbon-suvun hovitavoista, ymmärtämättä että kuningattaren arvo vaati välttämättömästi pysyttäväksi vanhoissa tavoissa.

8.

Epäsopua perheessä. — Huvimatkoja Pariisiin. — Oopperatanssiaisia. — Muotihulluuksia.

Valtaistuimelle noustuansa olivat Ludvig ja Marie Antoinette miltei heti alusta kohdanneet kademieltä perheensä keskuudessa. Provencen kreivi ja kreivitär, Artoisin kreivi ja kreivitär eivät suostuneet joka aamu tulemaan kunniatervehdyksille kuninkaan ja kuningattaren luo, kuten oli ollut tapana edellisen kuninkaan aikana.

Ludvig, joka oli itse ilmetty hyvyys, ei tahtonut, että veljensä kutsuisivat häntä "teidän majesteetiksenne". Marie Antoinette, joka samaten oli hyvänlaatuinen, toisinaan liiaksikin, soi heille saman vapauden.

Julkisissa tilaisuuksissa, kun kuninkaallinen perhe oli koossa, näkyi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä vallitsevan yhdenvertaisuus moinen, että vieraan oli mahdotonta arvata kuka oli hallitsija. Varsinkin osotti Artoisin kreivi niin silmiinpistävää tungettelevaisuutta, että se vaikutti tympäisevästi kaikkiin, jotka sen näkivät. Hän surviskeli vanhinta veljeään, polki hänen jaloilleen ja keskeytti yhtenään hänen puheensa inttääkseen häntä vastaan. Provencen kreivi oli varovaisempi ja karttoi sillä tavoin asettamasta itseään etualalle; mutta hän ei ollut niin suora kuin veljensä, ja hänestä tuli ennen pitkää Marie Antoinetten salaisia vihollisia.

Prinsessa Adelaidesta tiedämme, että hän oli täynnä ilkeyttä ja kiukkua. Hänen sisarensa Louise, joka nunnaluostaristaan Saint-Denisissä edelleen seurasi tapausten kulkua hovissa, ei hänkään ollut lempeämpi nuorta kuningatarta kohtaan. Ja Provencen kreivitär vahingoitti kälyään niin usein kuin tilaisuutta siihen ilmeni.

Marie Antoinette puolestaan antoi noiden molempain Savoijin prinsessojen ymmärtää, että hänen kaksinainen etevämmyytensä Itävallan arkkiherttuattarena ja Ranskan kuningattarena oli hänelle selvillä. Näihin lausuntoihin vastasivat lankojen vaimot tuskin hyvää kasvatusta todistavalla tavalla. He sanoivat hänelle vasten kasvoja, että Turinin hovi oli yhtä korkeassa arvossa kuin Wienin. Ja sitten seurasi katkeria sanoja milloin puolelta, milloin toiselta.

Valtijatar, joka oli mielistelyn haluinen ja erittäin varomaton, antautui enemmän moitteille alttiiksi kuin vastustajansa. Tätien ja kälyjen väsymättömästä huolenpidosta punottiin panettelun verkkoa mitä erilaisimmilta tahoilta hänen olentonsa ympäri.

Ludvig XV:nnen viimeiset hallitusvuodet olivat Marie Antoinettelle olleet kaikkea muuta kuin hupaiset. Erotettuna hovielämän huveista, joihin hän vastenmielisyydestään kuninkaan lemmittyä kohtaan ei halunnut ottaa osaa, sekä närkkäiden, oikullisten ja häijyjen tätiensä ja ylihovimestarinnansa mestaroimana, joka viimemainittu joka askelella saarnasi hänelle hovisäännön ankaria lakeja, oli hänen täytynyt tukahuttaa luontaista vilkkauttaan ja nuorellista ilonkaipuutaan.

Sitten kun hän perin nuorella iällä oli noussut valtaistuimelle ja saanut vallan tehdä mitä tahtoi, näyttää siltä kuin hänen monisuuntaisessa luonteessaan olisi tapahtunut muutos, kuin ominaisuuksia, jotka ennen olivat hänessä olleet vähemmin huomattavia, silloin olisi äkkiä puhjennut esiin. Vietettyään neljä vuotta mitä ikävimmissä oloissa paloi hänen mielensä nyt huvituksiin. Pahaksi onneksi oli hovissa kylliksi niitä, joilla oli samat mieliteot kuin hänellä.

Marie Antoinette rakasti Pariisia, ja hänen suurimpia huvejansa oli käydä teatterissa; hän matkusti sentähden usein pääkaupunkiin.

Pariisilaiset olivat aluksi iloissaan hänen tiheään uudistusvista käynneistään. Mutta kun hän rupesi käymään yksityisissä tanssiaisissa ja naamiohuveissa, ei sitä enää pidetty sopivana kuningattarelle.

Tosin olivat nuo niin kutsutut oopperatanssiaiset ainoastaan ylhäisen maailman kokouspaikkana, ja tosin oli kuningas antanut hänelle luvan mennä niihin. Mutta itse kävi kuningas niissä vain yhden ainoan kerran. Kuningatar näyttäytyi melkein aina lankonsa kanssa kahden, milloin puettuna amatsooniksi, milloin yksinkertaiseen dominoon (naamiaispukuun), joka vähensi arvonantoa ja kiihotti uteliaisuutta. Hän tanssi näissä huveissa aina myöhään aamupuoleen ja palasi harvoin Versaillesiin ennenkuin kellon lähetessä seitsemää seuraavana päivänä.

Ennen pitkää alettiin levitellä juttuja hänestä, että hän muka vietti kevytmielistä elämää. Kansa ei aluksi uskonut näitä juttuja. Mutta hovi, joka rakasti skandaaleja ja eli liian kevytmielisesti uskoakseen muiden hyveitä, ahmi niitä suurella mielihalulla.

Käsittämättömässä huolettomuudessaan ei Marie Antoinette edes huomannut, että hän herätti pahennusta; hän ei aavistanut itse kutovansa sitä kangasta, jolle huhujen levittäjät ja herjauskynäilijät saattoivat maalata epäpuhtaan kuvan hänen elämästään. Oopperatanssiaisia piti hän viattomana huvina, joista ei saattanut olla mitään ikäviä seurauksia. Ja kuitenkin on varmaa, että nämä tanssiaisissa käynnit ne juuri vahingoittivat häntä mitä suurimmassa määrässä.

Nuori kuningatar ei tuntenut itseään onnelliseksi ylhäisessä asemassaan, vaan oli mielestänsä vieraampi kuin koskaan ennen uudessa kotimaassaan.

Audienssijuhlallisuudet olivat hänestä väsyttäviä ja inhottavia siinä määrin, että hän juhlallisimmissakin tilaisuuksissa laiminlöi seurustella henkilöitten kanssa, jotka halusivat tulla huomatuiksi ja joilla virka-arvonsa tai ansioittensa perusteella oli oikeus vaatia sitä.

Vakaampi osa hoviväestä asettui ennen pitkää vihamieliselle kannalle nuoren kuningattaren suhteen, ja joka päivä keksittiin aina uusia alentavia kertomuksia hänen yksityisestä elämästään.

Kuningatar katsoi siis olevansa pakotettu muodostamaan oman omintakeisen puolueen, mutta tämän puolueen suhteen oli hän liiaksi avomielinen. Hän tähtäsi sukkeluutensa kärjen naisia vastaan, jotka eivät olleet tarpeeksi iloisia, ja miehiä vastaan, joilta puuttui sekä nuoruutta että kauneutta. Hän päästi seurapiiriinsä miehiä, joiden käytös hovipiirin ulkopuolella herätti yleistä pahennusta, sekä naisia, joita syytettiin siitä, että he viettivät kevytmielistä elämää. Neuvonantajakseen ei hän valinnut kuningasta, jonka omituisuuksista hän usein ja halusta teki pilaa, vaan sen sijaan Artoisin kreivin, joka oli hänen seuratoverinsa myöhään sekä varhain, ratsain sekä vaunuissa kuljettaessa.

Hänen vastustajillaan oli mahtava liittolainen kuninkaan entisessä kotiopettajattaressa, kreivitär Marsanissa, jonka mielipiteillä oli suuri merkitys niin hyvin sen kunnioituksen johdosta, jota hän nautti, kuin sen aseman vuoksi, joka hänellä kauan oli ollut.

Kreivittären mielestä oli Marie Antoinettella liehittelijän ryhti, ja vaaleissa, kevyissä puvuissaan muistutti hän teatteriprinsessaa esittävää vanhanpuoleista naista, joka puvuillaan koettaa herättää miesten intohimoja. Jos kuningatar loi katseensa ylös, näytti hän kreivittärestä täysin harjaantuneelta keikailijalta, ja jos hän puhui luonnollisella vilkkaudellaan, arvasi kreivitär sen heti sisällöttömäksi lörpöttelyhaluksi. Jos kuningattaren kasvot ilmaisivat mielenkiintoa ja osanottoa, väitti kreivitär hänen tahtovan näyttää, että hän ymmärsi kaikki. Jos kuningatar hymyili iloista hymyänsä, oli se vain teennäistä iloisuutta.

Tämä vanha nainen epäili ja panetteli häntä lakkaamatta. Marie Antoinette puolestaan kosti ivalla ja pilkalla ja unhotti, että kreivitär oli hänen miehensä kasvattaja, hänen tätiensä uskottu ystävä sekä suurvalta hovissa.

Edellisestä on käynyt selville, että Marie Antoinettelta puuttui useita kuningattarelle sangen tarpeellisia ominaisuuksia. Siihen sijaan omisti hän ihan tavattomassa määrässä kaikki korkean asemansa ulkonaiset ehdot: hän oli Ranskan kuningatar, mutta samalla myös kuningatar kauneuden valtakunnassa.

Kruununprinsessana oli hän ollut varsin soma ja miellyttävä, vaan ei läheskään vielä mikään täydellinen kaunotar. Nähdessään hänet ensi kerran oli kreivitär du Barry pilkallisesti kutsunut häntä "pieneksi punatukaksi". Toisia taasen oli Marie Antoinette hurmannut iloisella hymyllään, verevällä suullaan, viisitoistavuotiaalla, mutta vielä kehittymättömällä vartalollaan, kauniilla profiilillaan ja suurilla, henkevillä silmillään, jotka niin helposti säteilivät ilosta, mutta jotka yhtä nopeasti saattoivat säihkyä vihasta tahi ylenkatseesta.

Niinä neljänä vuotena, jotka olivat kuluneet hänen saapumisestaan Ranskaan, ja aina Ludvig XV:nnen kuolemaan asti, olivat hänen ulkonaiset lahjansa hämmästyttävässä määrässä kehittyneet, niin että hänessä valtaistuimelle noustessaan naisen kauneuteen yhtyi valtiattaren valtaava arvokkuus.

Siinäkin tapauksessa, että hän olisi kuulunut kaikkein alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan, olisi hänen olentonsa vetänyt puoleensa ihailevia katseita. Ja kun lisäksi ottaa huomatakseen, että hän oli kuninkaan puoliso ja keisarin tytär, niin ei ole vaikeata käsittää syytä siihen ihastukseen, jonka hän herätti.

Hänen astuessaan johonkin huoneeseen, tervehdittiin hänen tuloaan ihmetyksen sorinalla. Jos hän näyttäytyi teatterissa, suunnattiin kaikki kiikarit ja lornetit häneen päin. Ja hän synnytti vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvissa tunteita, jotka toisissa lähentelivät hulluutta.

Madame Vigée Le Brun, joka v. 1779 ensi kerran maalasi hänen muotokuvansa, kertoo minkä näköinen kuningatar siihen aikaan oli: "Kuningatar", lausuu hän, "oli nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa; hän oli neljänkolmatta vuotias.

"Hän oli pitkä ja erittäin siro varreltaan, täyteläinen, mutta ei liiaksi. Hänen käsivartensa olivat erinomaisen kauniit, hänen kätensä pienet ja harvinaisen hyvin muodostuneet, ja hänellä oli mitä kauneimmat jalat.

"Ei ainoallakaan Ranskan naisella ollut sulavampaa käyntiä. Hän kulki kohotetuin päin ja hänen ryhtinsä oli majesteetillinen, mikä vaikutti, että kun hän seisoi hovikuntansa keskellä, heti aina saattoi nähdä kuka oli hallitsijatar. Tämä majesteetillisuus ei sentään estänyt sitä lempeätä ja hyväntahtoista piirrettä näkymästä, joka ilmeni koko hänen olennossaan."

Ja eräs hänen paashinsa, kreivi Tilly, lausuu hänestä:

"Silloinkin kun Marie Antoinette koetti olla ainoastaan kaunis nainen, oli hän näöltään kuin Ranskan kuningatar. Koskaan ei nainen ole kumartanut luontevammin, tervehtäen kymmentä henkeä yhdellä ainoalla kumarruksella. Samaten kuin toisille naisille tarjoaa tuolin, tunsi itsensä houkutetuksi siirtämään valtaistuimen hänen luoksensa."

Kesällä jälkeen Ludvig XV:nnen kuoleman oli nuori pari oleskellut vuoroin Choisyn, la Muetten, Marlyn ja Compiègnen huvilinnoissa. Vasta syyskuun alussa olivat he sekä koko hovi muuttaneet Versaillesiin.

Huoneisto, jossa Ludvig XVI kruununprinssinä oli kasvanut, luovutettiin nyt Provencen kreiville. Huone, jossa Ludvig XV oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuli nykyisen kuninkaan makuuhuoneeksi, jota hän käytti aina kuudenteen päivään lokakuuta 1789.

Kuningatar asettui samaan huoneustoon, jossa hän oli kruununprinsessana asunut ja jossa Ranskan edellisetkin kuningattaret olivat asuneet.

Ennen valtaistuimelle nousuaan oli Marie Antoinette ollut verrattain yksinkertainen vaatetuksessaan. Hän tapasi suorittaa aamupäivävierailunsa puettuna värilliseen ohueeseen leninkiin, mikä — kuten eräässä edellisessä luvussa on viitattu — herätti suurta paheksimista ranskalaisten prinsessojen puolelta, jotka aamusta iltaan olivat täysin hovisäännön mukaiseen pukuun puettuina.

Etevä ompelijatar, kuuluisa neiti Bertin, sai tässä suhteessa Marie Antoinetten maun kokonaan muutetuksi. Hän oli ensimäinen porvariluokkaan kuuluva henkilö, joka sai kunnian käydä kuninkaallisessa linnassa.

Chartresin — sittemmin Orléansin — herttuatar oli suositellut neiti Bertiniä, ja Marie Antoinette sai halun neuvotella hänen kanssaan puvuistaan; mutta kului useita kuukausia heidän ensimäisestä yhtymisestään, ennenkuin kuningatar uskalsi vastaanottaa häntä muualla kuin omassa pikku kabinetissaan.

Neiti Bertin, joka oli hyvin tarmokas ja vaativainen luonteeltaan, saavutti ennen pitkää suuren vaikutusvallan kuningattareen. Hän käyttäytyi varsin tuttavallisesti Marie Antoinettea kohtaan, ja hänen muotimuunnoksiaan oli noudattaminen ikäänkuin annettuja käskyjä. "Hän on minun pukuministerini", lausui Marie Antoinette hänestä, "hän pysyttää vehkeilijät loitolla minusta."

Moinen hyväntahtoisuus saattoi kumminkin neiti Bertinin luulemaan itsestään niin suuria, että hän katsoi asemansa yhtä tärkeäksi kuin jonkun kuninkaallisen neuvonantajan.

Olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet muutamia heidän majesteettiensa pukujen suhteen vallitsevia sääntöjä. Aluksi Marie Antoinette näitä sääntöjä noudattikin.

Mutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen, hylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin sanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin kyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan tervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti Bertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka sai olla hänelle apuna pukeutumisessa.

Kun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota vanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne tulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.

Yhtaikaa saapui myös hovikähertäjä sinne laittamaan kuningattaren hiusasua.

Neiti Bertinin syy oli, että hiuslaite tehtiin tavattoman suureksi.

Marie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja tyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla, tekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät naiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina kolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia jumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja, sanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.

Erään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku lammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi hiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Erään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja sulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs toinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua, joka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.

Keksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin tilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa täysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä hänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen poikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.

Hovikähertäjä Leonard otti nimekseen "académicien de coiffures et de modes". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi tahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin käherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo ihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.

Nuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi huvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli tehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse vaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan koukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona vaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa suojellakseen hiuslaitostaan.

Tanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan satuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui usein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia, jotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen mielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan muutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat teelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.

Neiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi, välistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä korkeammaksi.

Kun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli palvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar ei pystynyt arvaamaan.

"Mihinkä tuota jakkaraa tarvitaan?" kysyi hän kamarirouvaltaan.

Kähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että hänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei käyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.

Kuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna tuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi siihen kiinnitetty pitkä sulka.

Maria Teresia lähetti kuvan takaisin kirjoittaen samalla:

"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi olla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan näyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen sijasta saavani oikean."

Mutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät paljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä varoituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.

Yhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin hiusasut, olivat muotiväritkin.

Eräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. "Se on kuningattaren tukanväri", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin hovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista lähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan samanvärisiä kankaita ja nauhoja.

Toisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. "Tuo väri muistuttaa kirppua!" lausui kuningas.

Ja tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa. Alettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi "vanha kirppu", "nuori kirppu", "kirpun maha", "kirpun pää" ja "kirpun selkä".

"Sallikaa minun antaa teille neuvo", lausui joku hovimies ulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; "pukeutukaa kirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki mitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen."

Marie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia muotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin puvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut senaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: "Kuningatar käy ehtimiseen teatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään prameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin."

Hänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä. Tahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli, samallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.

Seurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat suunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko tehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja eripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka olivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen mielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä kautta alensi sukupuolensa arvoa.

9.

Marie Antoinetten ystävyydenliitot. — Prinsessa Lamballe. — Ruhtinatar de Guéménée. — Kreivitär Polignac.

Marie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan ystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin oli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan, yhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli toiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin toiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa alati uusia, yllättäviä vaikutteita.

Hänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja ennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin, eikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle vieras.

Eräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa Lamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin kerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista hänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.

Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä syyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan ja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg. Seitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen avioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta luonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan kanssa.

Heidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa, Chartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen antautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen kuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.

Hänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa. Häntä on nimitetty "kevääksi kärpän puvussa", "lumenalaiseksi ruusuksi".