KOLMAS OSA: (continued 2)

Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi, että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.

Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.

"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi, emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille. "Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen huolenpidon esineenä."

Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista, peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan vieläpä vaarallisiksikin.

Itse Fersenkin kysyy:

"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan, mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä (Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"

"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre ja Dumouriez?"

Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.

Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki estelyjä ja asia raukesi.

Mutta jos kuningattarella — muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.

Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.

Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä — Toulan ja Lepitre — kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen henkensä.

Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.

Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.

Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa vankeja.

Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan; Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla, viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.

Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.

Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.

Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen kuningattarelta:

"1. p. helmikuuta 1793.

Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."

Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.

Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.

Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma, joka oli vallan kuulumattoman rohkea.

Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.

Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.

Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista; eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset kykenevänsä voittamaan.

Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.

Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.

Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän lapsiksi.

Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.

Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.

Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan. Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden, nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.

Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että passien antoa oli suuressa määrin supistettava.

Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.

Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa vapauden.

Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.

Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.

Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä, ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen kuningattaren varmaan talteen.

Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.

Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset, varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.

Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.

Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru ja tuska täytti kummankin sydämet.

"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.

"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth, viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.

"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni katoo kuten kaikki muukin."

Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.

"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan sinut jälleen? — Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"

Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi pelastaa kuningattaren.

Kuningatar astui häntä vastaan.

"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."

"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."

"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi osotetuksi teille uskollisuuttani."

Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa kuningattarelta seuraavat rivit:

"Olemme nähneet suloista unta — siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään kaipausta."

Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen. Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi". Ja Jarjayesille kirjoitti hän:

"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta kiitollisuuttamme hänelle."

Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen takana kuolemaantuomittujen salissa.

Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.

Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.

Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.

Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.

Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin kuningattarelle.

Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän seuraavat rivit Marie Antoinettelta:

"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne! T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista, vaimonne teidän luoksenne sinne.

"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" —

Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle säilynyt.

11.

Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. — Tarkastuksia Templessä. — Kaarle Ludvigin sairaus. — Madame Tison tulee mielipuoleksi. — Parooni Batz, Cortey ja Michonis.

Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.

Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa: Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.

Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez, johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla ollut kenraalille vallan outo.

Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen, joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.

Siitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.

Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.

Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:

"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen, palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"

Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.

Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.

"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä päiväkirjaansa.

Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä nähtäisiin tarvittavan.

Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen perheen pelastettuna.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään politiikkaansa nähden.

"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea", kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."

Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä. Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. — Siksi kunnes teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja maksaminen vain kohteliaisuuksilla."

Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin useissa hoveissa.

Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät, että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.

Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.

Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.

Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.

Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.

Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu. Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.

* * * * *

Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä tukalammaksi.

Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua, ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto. Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan. Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.

Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren makuuhuoneeseen.

Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli toimeenpantava huolellinen tarkastus.

Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.

Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu. Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous Ranskan puolesta.

Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen.

Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan. Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.

Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa, vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.

Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen vartijain kanssa.

Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi, pantiin peruuttamattomasti viraltaan.

Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.

Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.

Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia, aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.

Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.

Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset puolisolleen.

Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.

Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien yllättäessä hänet.

Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.

Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.

Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.

Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä mielipuolisuuden oireita.

Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt erota hänestä.

Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä. Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.

Eräälle aatelismiehelle lausui hän:

"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."

Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin, selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.

Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää muuta kuin vankiloita ja verta.

Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa eteen.

"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi. Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa Elisabethin kuolemaan."

Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa hänelle anteeksi.

Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.

Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä olisi heitä velvoittanut.

Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden, jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.

31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä Templen muurien sisäpuolella.

Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.

Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä pääsyn vankilaan.

Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin innokkaana tasavallan puolustajana.

Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen, mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut niille vieras.

Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa kuningatarta kohtaan.

Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.

"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita täällä lapsieni tähden."

Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen, päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.

Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa palvelusta Templessä samana päivänä.

Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät. Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.

Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni Kaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.

Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina. Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.

Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut niin suurta voimain ponnistusta.

Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin, joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja luki:

"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!"

Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin saapumaan kunnallisneuvosten eteen.

Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.

Yhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.

"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani", sanoi hän.

Hän käski vahdin poistua.

Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.

Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie Antoinettea ja tämän lapsia.

Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin, suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin eriskummaiset jutut epäiltäviksi.

Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo, jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.

Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun kuninkaan lipun ympärille.

12.

Kaarle Ludvig erotetaan äidistään. — Suutari Simon.

Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin suojattuun huoneeseen.

Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.

Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.

Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.

"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! — Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee välttämättömästi hoitoani."

"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä pantava täytäntöön käsky."

"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan lapsestani."

Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis puolustamaan poikiaan.

Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä, joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.

"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."

Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.

"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.

Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.

Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.

Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.

Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.

Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei siihen kyennyt.

Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen syviin, herttaisiin silmiin.

"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi, kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa, joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä, kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"

Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti vartijain käsiin.

Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.

Äiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.

"Sinun täytyy totella, lapseni — sinun täytyy", sanoi hän.

Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään. Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.

Lopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.

Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.

Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen hetkinä.

Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.

* * * * *

Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle Ludvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli Templessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan entistä kuninkaanperhettä kohtaan.

Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään eikä tahtonut syödä eikä juoda.

Pariisissa luultiin että hänet oli viety pois.

Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa, annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.

Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella äänellä huutamaan äitiään.

Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut kertaakaan saada tavata lastansa.

Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle kauhistavaa totuutta.

Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään. Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on tulla hulluksi.

Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa. Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.

Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie Antoinetten ylpeytenä ja ilona.

Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä elämäntapaansa.

Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö, lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.

Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.

"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla, niin siitä tulee aika kaunis konsertti."

Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti, ettei hän aio soittaa.

"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat heti paikalla!"

Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen äitiään kuulemasta sitä.

Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään kaiken kurjuutensa aikana.

Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.

Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten johdosta.

Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi hänet pois käsistään.

Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.

Simon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:

"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?"

"Antaisin sinulle anteeksi", vastasi lapsi.

Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:

"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan. Tasavalta on iäinen!"

"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet, että tasavalta on iäinen?"

Lapsi ei vastannut.

"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"

"Ei mikään ole iäistä", vastasi Kaarle Ludvig.

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta kaatui lattialle.

"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."

Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:

"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet ansainnut sen."

"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen — Hän yksin!"

Joskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.

Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös. Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa elämässään.

Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi häntä yhtäpäätä.

Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien natonsa syliin.

"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni. — Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"

Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa Jumalaan.

Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen kestää kauan.

Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi usko ja rakkaus Jumalaan — se rakkaus, josta on sanottu, että se toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.

13.

Conciergeriessä.

Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten, kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.

Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan. Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten siirtäminen Conciergerieen — hengeltä tuomitttujen vankilaan.

Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä; oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.

Luettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli sitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.

Elisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä kauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada seurata kuningatarta, mutta turhaan.

Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.

Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille, pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle kuuliainen kuin äidin sijaiselle.

Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan, eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.

Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa hänen haltuunsa.

Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta taaksensa.

Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten edelleen.

Astuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.

Eräs miehistä kysyi, koskiko häneen.

"Ei", vastasi Marie Antoinette, "minuun ei saata enää koskea mikään."

Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.

Kello oli neljän tienoissa aamulla, kun vaunut lähenivät Conciergerietä.

Vaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin olisi hän tuntenut tien.

"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta aavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa", kirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. "Vaunujen, joissa onnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin olleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet kävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin olkapäähän."

Marie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa käryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä vastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi niin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.

Hänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi pientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa naisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen koppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.

Huoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen eräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli niiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen läheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään silloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.

Portinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin kuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten muidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli portinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen uuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen villapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie Antoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja ei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha siirrettävä suojuke.

Marie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja silmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa kärsimystensä tiellä.

Virkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija vetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan vaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren seuraan.

Hän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi odottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja hän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.

Palvelustyttö tarjoutui auttamaan häntä riisuutumisessa.

"Kiitos, minä tulen ilmankin toimeen", vastasi kuningatar.

Hän nousi töyrytuolille ja ripusti kellonsa naulaan.

Aamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn — "sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan jonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja päänalusilla", on Rosalie kertonut.

Niinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä, laihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat ennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä mielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja liikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.

Muuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat tehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.

Häneltä kysyttiin, miten Marie Antoinettea kohdeltiin.

"Ihan niinkuin muitakin vankeja", hän vastasi.

"Miten hän on puettu?" kysyttiin edelleen.

"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina", hän vastasi.

Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja hienotunteisia.

Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä, saadakseen ajan kulumaan.

Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.

"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."

"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.

Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.

Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta madame Harelkin sai tuota pikaa eron.

Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.

Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan elä", sanoivat santarmit.

Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli syötäväksi kokonaan kelpaamaton.

Autiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi toki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos milläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota kuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.

Marie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä vankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu ja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.

Rosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista, asetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät ja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat harvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.

Emäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka tyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin vaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä mestauslavalle.

Mutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen suuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen kuningattaren kurjuutta.

Eräänä päivänä lausui kuningatar, että hänen teki mieli meloonia.

Madame Richard riensi lähimmälle torille.

"Antakaa minulle melooni", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle, jonka hän tunsi, "maksoi minkä maksoi."

"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten", vastasi kaupustelijatar. "Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää rahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen kärsimyksensä herättävät sääliä."

Rautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi silloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua, täytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä valossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän rukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi. Ja hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita hän osasi ulkoa.

Vankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän rinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki odottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.

Eräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan kohdalle ja syytti suurella äänellä "Trianon hyeenaa" niistä pakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti tuli kuolla.

Kuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli olevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä taivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon ilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei saattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.

Kaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä saapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja luki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti mestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan hänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen hänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina oli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi kuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien vaunujen kolinan.

Elisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan epätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin tietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.

Marie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta työskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi, että tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.

Erään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi nadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan varten alottamansa sukanneuleen.

"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja villalankaa", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, "sillä tiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta jälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska peljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa."

Kuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja niillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia virrenvärssyjä ja sitaatteja "Kristuksen seuraamisesta".

Hänellä oli vain yksi kirja, "Kristityn päivä", ja sitä luki hän alinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja kunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen Conciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kirjain lainauksesta: kuusitoista livreä."

Rukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka kyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan, vaan ei hänen sieluaan.

Ajatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä paitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät ajatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren kuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä säilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt lapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien suudella noita muistoja.

Portinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen kädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli samallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.

Nähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli häntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.

Hänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen onnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta. Mutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku muistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.

"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan", tapasi madame Richard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.

14.

Viimeiset yritykset kuningattaren pelastamiseksi. — Portinvartija Bault.

Michonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet kuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet oli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää asiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty hänen huolekseen.

Hän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.

Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.

Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet, mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta, ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja vihamielisempänä.

Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa sotavankeihin oli todennäköistä.

Mutta Marie Antoinette pudisti päätään.

"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä rakasta siveää sisartani."

Tämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.

Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi. Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.

Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika, joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin ranskalaisiin.

Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä, jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.

Vallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen ole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.

Kaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi hän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.

Huhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen tuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan tuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi pelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.

Ulkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella mielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien suhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata mielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen uhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka kerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.

Itävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan kuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että vallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen onnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia ranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.

Vaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät ystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren pelastamiseksi mestauslavalta.

"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon", sanoo Marie Thérèse päiväkirjassaan. "Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää, että oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä tuuma valitettavasti jäi onnistumatta.

"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli neuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä puhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja ennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi. Vaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin palaamaan vankilaan." — —

Edellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen on todennäköisesti sama, joka on tunnettu "Neilikkasalaliiton" nimellä. Sen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville nimeltä.

Rougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi pelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi Michonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.

Sovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren koppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut ennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.

Rougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja ilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.

Kuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska, johon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan. Kuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.

Muuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun. Rougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta. Richard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen päästä luvattiin palkinto.

Siitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi kuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja koppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin pakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.

Marie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli muisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen kaulassaan.

Mutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja vastarinnastaan.

Kaksi hohtokivisormusta — toinen niistä hänen kihlasormuksensa — olivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen; mutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä hallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa oli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.

Eräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli ilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar oli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla säädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten kuin santarmien seurassa.

Menestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli syödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan huomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä määräystä vastaan.

"Hän on minun vankini", selitti Bault. "Minun on hengelläni vastattava hänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa. Voitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa viedä hänen koppiinsa minun luvattani."

Kovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka huolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain tekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää ruokaa.

Talvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli myötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen sukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia. Hänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin seitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään ja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi joka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.

Sen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie Lamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka säännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä elinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat vuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.

Baultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette tilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista rakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä kiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan huomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä nimellä Bault, vaan "Bon" (hyvä).

15.

Marie Antoinette oikeudessa.

Lokakuun 14. p:nä 1793 Marie Antoinette vihdoin saatettiin oikeuden eteen.

Maailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden tunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin huolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.

Conciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen oikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä koristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän tavallisesti oli käyttänyt vankilassa.

Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.

Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet. Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.

Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.

Sali oli täynnä uteliaita.

Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille huomaamattomasta asemastaan.

He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.

Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.

Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan, saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta, heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.

Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan miehiä.

Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.

Syytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan katseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän kärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen, juuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.

Hänen molemmat asianajajansa istuutuivat hänen viereensä.

Kuulustelu alkoi:

"Mikä on nimenne?"

Marie Antoinette nousi ja vastasi kovalla äänellä:

"Marie Antoinette, Itävallan arkkiherttuatar."

"Ei, ei", huusi Hébert. "Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia arvonimiä. — Kuka te olette?"

Kuningatar toisti tyynesti ja jos mahdollista vielä pontevammin:

"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen kuninkaan, leski."

"Kuinka vanha olette?"

"Kolmekymmentäkahdeksan vuotias."

"Missä olitte, ennenkuin teidät vangittiin?"

"Lakiasäätävän kokouksen salissa."

Vallitsevan tavan mukaan luki nyt muuan oikeuden kirjureista syytöskirjan.

Fouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se oli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea nuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä vihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat kierrelleet valtakunnassa.

"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina (Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty ja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä" — niin alkaa syytöskirjoitus — "samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan vitsauksena ja verenimijänä. —

"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi, oli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti Ranskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja moitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten rikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä ja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin keisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa sodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella tyhjennettiin maan apulähteet.

"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä ulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän käyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion rahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan vastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella, että yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin upseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille rykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen toivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski Capet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi laulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista ja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi viekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan kansalliskokardin jalkojensa alle.

"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen vastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri tasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa niinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa häntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki luulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja kiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa vastaan.

"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa, myötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen kallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka aikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta samana vuonna retkeili Versaillesiin.

"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin tultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön pohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista kokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina epäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä kuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että hän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat poistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen tyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette, joka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin silloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja että he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.

"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana sieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa Lafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit suljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain ne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään. Tämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten rankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta sovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä, joita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.

"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat leski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen isänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja tarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle laadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle epäotollisten perustuslakien muuttaminen.

"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski Capetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien hänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja ranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka alaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.

"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka kansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien että yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän aikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin, jotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala tasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin olisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin pakenivatkin.

"Leski Capet oli — kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten kanssa yksissä tuumin — julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin kuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet Ranskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen peräytymisen Belgiasta.

"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat muukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut joka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin muodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.

"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin 10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien uskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta varten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin aseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa elokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.

"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen toivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä salissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä työskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa määrässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä. Yleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa aamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet lähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin palattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun aika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia, sanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet kuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan väkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä kokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten esiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa Ludvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne pyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen saliin. — —

"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä oli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja julkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.

"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento, oikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt kaikkiin rikoksiin, ettei hän — unhottaen äidinvelvollisuutensa ja luonnon vaatimukset — arkaillut siveellisesti turmella omaa poikaansa." — — - —

Marie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kuunnellut syytöstä — aivan kuin henkilö, joka on tottunut olemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä silloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja syytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa viettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain värähti hänen huulillaan.

Ryhdyttiin sitten kuulustelemaan todistajia.

Kuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja: Baillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi aikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin, joka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut kuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi jalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan palvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi kuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin, joka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä; santarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka tekivät selkoa neilikkasalaliitosta.

Silloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta muuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen luotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.

Joukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät olleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä mitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.

Jutun käsittelyä seuranneille henkilöille tehtiin monenlaisia kysymyksiä.

"Onko madame Capet yhtä kopea nyt kuin Versaillesissa ollessaan?" kysyi muuan.

"Onko madame Veto peloissaan?" kysyi toinen.

"Itkeekö madame Veto? Tunnustaako hän rikoksensa?" kysyi kolmas.

Osa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat kuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.

Päivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin kertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan. "Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli", sanoi hän.

Kuninkaallismieliset olivat vallan iloisina.

"Häntä ei tuomita kuolemaan", sanoivat he toinen toiselleen; "hänet ajetaan maanpakoon."

Ja he kulkivat joukosta joukkoon levittäen tätä ilahuttavaa uutista.

Väkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta. Jakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät syytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.

Kuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin oikeussalissa.

Kuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä kärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä eläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi. Mutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi että vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana saavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat luulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti ja harkitsevasti.

Vastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi hän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän ystäviään.

Häntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän vastasi: "Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se täytäntöön."

Häntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin vihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa kuninkuuden perijänä. Hän vastasi:

"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin poikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi kuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta."

Erään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu suruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie Antoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys, josta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat vietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.

Kuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän syytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty koskettamasta.

Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen luuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.

Fouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut vastannut viimeiseen kysymykseen.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella kääntyi hän läsnäolevien puoleen.

"Etten ole vastannut tuohon syytökseen", lausui hän, "johtuu siitä, että luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan. Minä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!"

Jalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti hänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.

Tänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän ympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut ajatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää vaikutusta.

Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia oli kannettava pyörtyneinä ulos.

Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta iskulta.

Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta. Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.

Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:

"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin maanpakoon."

Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta kertaa pyytänyt lasillisen vettä.

Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän palveluksen.

Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän virvokkeen.

Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä salista, kompastui hän ja pyysi apua.

"Minä en näe enää", sopersi hän pyörtymäisillään.

Santarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.

Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin sittemmin.

Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.

Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi hänelle vapautuksen: kuoleman.

Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän syytetyn.

"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle, "minulla on kunnia tuntea kuningatar."

Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää hänen syyllisyyttään.

Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään muistuttamista.

Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen tahtonsa mukaisesti."

On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja vakuutuksen voimaa.

"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde", kuiskaa Marie Antoinette puolustajalleen. "Olen teille suuresti kiitollinen vaivastanne."

Läsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan hänen näkyvissään.

Puheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus muodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan näyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. "Ranskan kansa se syyttää Marie Antoinettea", sanoo hän.

Kuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn julkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:

1) "Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita ulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden tarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä heidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän sotajoukkojensa onnistumista?"

2) "Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin leski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa näihin salahankkeisiin?"

3) "Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka tarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta kukistaa tasavalta?"

4) "Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa osallisena?"

Valamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki vastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.

Kuolemantuomio julistetaan.

Se vastaanotetaan yleisön puolelta hiiskumattomalla äänettömyydellä.

Marie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy hämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän oikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin kenellekään läsnä olevista katsettakaan.

[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli hämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut pelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa, näyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten oli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen heikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin huomattava. "Le Moniteur" ja "Le Bulletin du Tribunal révolutionaire" kertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta voinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde kirjoittaa itse: "Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden tai heikkouden merkkiä."]

16.

Kuningattaren testamentti. — Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.

Kello neljä aamulla Marie Antoinette palasi koppiinsa.

Ensi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat santarmit jäivät oven ulkopuolelle.

Bault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän niitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault hänelle kynän, mustetta ja paperia.

Kuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa Elisabethille, jota kirjettä on kutsuttu "Marie Antoinetten testamentiksi".

"Lokak. 16. p. kello 4 1/2 aamulla.

Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan — sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille — vaan yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän. Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä, heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme. Millaiseen tilaan jätänkään teidät!

Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran, kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä! Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu ilo kaksinkertainen — ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.

Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar; ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä selvemmin käsittää rakkautesi arvon.

[Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen, johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi, että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun, lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]

Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.

Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa, joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.

Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta, sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus, mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.

Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!

Hyvästi! — — Hyvästi! — En saa nyt ajatella muuta kuin hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta."

Bault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja ennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen suuteloillaan ja kyynelillään.

Kirje ei koskaan joutunut prinsessa Elisabethin käsiin.

Näyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä kopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen nähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle, joka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen Templeen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita vuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje liitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin asiakirjoihin.

Erään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816 kuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu "testamentti", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja Leceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan valtioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.—

Baultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja hartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui vangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi hänelle loitolta siunauksensa.

Kuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja kääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin rauhaisan unen.

Vihdoin koitti päivä.

Portinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi silloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.

Kuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö oli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.

Hän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut alituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki hän erääseen kopin nurkkaan.

Hän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät. Hän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt aamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun kampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi leikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman nauhoja.

Kopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi oven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.

Kuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä mukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi perustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia kirouksia.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "mutta uskontoni kieltää minua vastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen uskontunnustukseen."

"Madame", intti pappi, "mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää teidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon armonvälikappaleita?"

"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte sanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun ole tarvis jäädä niitä vaille", vastasi hän.

Luotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt uskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle, kuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn Conciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut hänelle syntien anteeksiantamuksen.

Alivartija Lariviére — sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli palvellut kuningatarta — astui koppiin.

"Tervehtikää äitiänne", lausui Marie Antoinette hänelle, "ja sanokaa että minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta huolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani."

Taasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri todistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.

"Ei sitä tarvitse lukea", sanoi Marie Antoinette. "Minä tiedän jo sisällyksen."

"Ykskaikki", vastasi oikeudenkirjuri, "se on vielä kerran luettava."

"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua kappaleiksi?" kysyi kuningatar.

"Madame", vastasi muuan todistajista, "te saavutte mestauslavalle mitään pahaa teille tapahtumatta."

Vihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä murhenäytelmässä.

Pappi koetti vielä kerran saada kuningatarta taipumaan.

"Kuolemanne sovittaa —" alkoi hän.

Mutta Marie Antoinette puuttui hänen puheeseensa:

"Hairahduksia, vaan ei rikoksia", lausui hän.

"Tahdotteko, että seuraan teitä?" kysyi pappi.

"Kuten tahdotte", vastasi kuningatar.

Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa kätensä.

Sitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.

Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.

Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa, mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään. Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.

Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.

Pappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.

"Madame", sanoo hän, "nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta."

"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään pettää."

Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia; he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle suuruudelle.

Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi. Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat, balkongit, katot ovat täynnä katsojia.

"Eläköön tasavalta!" huudetaan.

Rattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja Marie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä tasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.

"Se on toista kuin Trianon tyynyt!" huudetaan pilkaten hänelle.

Muutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont väärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa jalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua, ikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.

Kuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten yläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan vääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei saa hänen sydäntään liikutetuksi.

Kirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien ohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli hänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on levännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka ominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa sen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja loistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien enteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.

Hän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä vieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa — kaikki ne vuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.

Kukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai saattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen häntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat heistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä hänen haudalleen.

Hän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja lapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. —

Mitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon käytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät nähdessään kuningattaren.

Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä. Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti täynnä kansaa.

Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan, jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.

Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.

Mestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.

Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.

Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan mestaajan jalalle.

Mestaaja parahti tuskasta.

Kuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella kohteliaisuudella:

"Pyydän anteeksi, herraseni!"

Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.

Kuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän polvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän kuolemaansa vastaan.

Mestaaja vapisi, kun hänen piti antaa kirveen pudota.

Neljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren pää putosi.

Pyövelin ajuri otti sitä hiuksista ja näytti kansalle.

Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä 1793.

"Eläköön tasavalta!" huudettiin väkijoukon keskeltä.

Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja. Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.

17.

Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. — Prinsessa Elisabethin kuolema. — Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. — Onko kuninkaan poika kuollut Templessä? — Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. — "Chapelle exipiatoire." — Loppu.

Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.

Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan. Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli asunut.

Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:

"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."

Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:

"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"

"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut mestauslavalle.

"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:

"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."

Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1. p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu kalkkikerroksen alle.

Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten johdosta.

Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.

Haudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:

"25. p. vendémiairea v:na II.

Leski Capet:

Arkusta……………….. 6 livreä. Haudasta ja kaivamisesta… 22 livreä. Summa 31 livreä."

Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat numerot!

Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.

Lokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.

"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi, noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen kostanut!"

Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen. Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.

Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.

Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.

Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin ja huudahti:

"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni puolesta ja annan heille anteeksi!"

* * * * *

Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.

Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat hallinneet.

Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman, omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.

Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen sieluaan.

Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut Marie Antoinetten.

Hänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli tapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen ystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.

Herttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen elämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.

Hänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen muistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:

"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion. Polignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön."

Herttua Polignac muutti vaimonsa kuoltua Pietariin, jossa kuoli v. 1817.

* * * * *

Kukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja Marie Thérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.

"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta", on hänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. "Olimme kuulleet sanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme toivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa kauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua sain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän maailman."

Ainoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin herttua oli tullut mestatuksi.

Prinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata vuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin ainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.

He eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja lakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli haava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen tarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että hän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.

Omiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli se, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku Kaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia lauluja. Marie Thérèse kertoo:

"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita inhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera."

Ranskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne hyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät, lymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.

Eivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksi Ludvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.

Mutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyi Elisabethinkin kulkea mestauslavalle.

Toukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle, avattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.

"Te sanotte veljeäni tyranniksi", lausui hän syyttäjälle, Fouquier-Tinvillille, ja tuomareille, "mutta jos hän olisi ollut tyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän edessänne!"

Prinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä lausumasta:

"Täytyy tunnustaa, ettei hän esiintuonut ainoatakaan valitusta."

"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen hänen arvoistensa hovin? — Kun hän giljotiinin juurella näkee ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."

Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin prinsessa Elisabeth.

Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti ja lohduttavasti heille kaikille.

"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän. "Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."

Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.

Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat ihmeteltävää mielenlujuutta.

Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi syvään Elisabethille.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.

"Varsin kernaasti", sanoi prinsessa, "sen teen sydämestäni."

Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti hänen kättään.

Useita päitä oli jo pudonnut, kun ääni rahvaan joukosta huusi:

"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt ehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin."

Elisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa kuolemasta.

"Suotakoon meidän saada kohdata toisemme taivaassa", sopersi hän.

Hän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui kaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian kuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan, tuli näkyviin.

Mestaaja tahtoi temmata medaljongin häneltä pois.

"Äitini nimessä pyydän teitä peittämään hartiani", sanoi Elisabeth.

Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän eläissään puhui.

Hänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään ilonmerkkiä. Huutoon: "Eläköön tasavalta!" ei seurannut vastausta.

* * * * *

Tammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan Templessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä kauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli turmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.

Simonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen vanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija oli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena, varustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin kiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin ylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla, jolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi lähettää takaisin.

Huonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja valaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun aukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä istui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman minkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä, joka ojensi hänelle ruuan.

Hänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman puutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin rääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat paiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.

Simon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi häntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja survinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt kuninkaanpoikaa.

Kohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä vapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua. Liikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän hiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen vuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.

Heinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä pientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen vuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.

Kauhusta puolitainnoksissa ollen huusi hän:

"Minä en sano mitään pahaa vartijoistani."

Barras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat jo lopen tuhonneet.

Viimein sanoi hän:

"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden johdosta."

Hän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen terveytensä laita oli.

Syyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla varustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja päiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.

"Mikset sinä syö, Kaarle?" kysyi muuan hänen vartijoistaan. "Sinun pitäisi syödä."

"Ei", vastasi lapsi, "minä tahdon kuolla."

Lääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa hoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.

Kesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen vuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli äitinsä nimi huulillaan.

Niin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se todellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli Templessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan, on vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.

Lasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut, että hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän omin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja Dumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa ilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.

Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä "prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis, jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."

Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.

Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin, että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846 toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet, ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön, jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.

Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet tavoitellakseen Ranskan kruunua.

Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.

Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon puoltajia.

Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun. V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat toistamiseen alakynteen.

Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa. Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan, mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.

Miekassa on seuraava kirjoitus:

"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen, mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan, jonka hän voitti kärsivällisyydellään."

* * * * *

Prinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että vankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen veljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa Elisabeth oli kuollut.

Sen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista kuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin mietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen ja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.

Tätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi sitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään tilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.

Hän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä, pysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut prinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan edestakaisin huoneessa.

Syyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel, luvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän tunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.

"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta", vastasi Marie Thérèse.

Ja hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt yksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: "Jos minulle seuraksi annettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla häntä rakastamatta."

Uusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa. Päätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja useiden muiden sotavankien vastineeksi.

Maanpako ei näyttänyt olevan Marie Thérèsestâ vankilaa mieluisempi.

"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.

Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin. Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden, sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä isänmaanani."

Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen kuin hänen isänsä mestattiin.

Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.

Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa, jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa toivomus.

Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa 1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.

Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.

Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan, jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:

"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!"

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.

Napoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat taasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.

Kun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä ollut enää mitään turhia toiveita.

Helmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan kuolinvuoteen ääressä.

"Ole rohkea, veljeni", sanoi Marie Thérèse hänelle, "ja jos Jumala kutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla Ranskan ja meidän puolestamme."

Vallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa päättyi vasta hänen kuollessaan.

Marie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema hänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka rakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8. p:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, — viisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen jälkeen.

Hänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta tämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna fransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä, Kaarle X:nnen vieressä.

Kivessä, joka peittää hänen tomuaan, luetaan seuraavat sanat:

"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor sicut dolor meus!" ("Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja nähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!").

* * * * *

Bourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä, jolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan kuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen kuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.

Se oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan kansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.

Kun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten ruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia vaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan läsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen, joka muistutti hänen hymyään.

Tammikuun 19. p:nä tavattiin niinikään kuninkaan jäännökset.

Löydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla kirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan kuninkaanhautaan.

* * * * *

Versailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie Antoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta, jota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa kaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi puolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja pienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita, jotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja siihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.

Tuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä salista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin mestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten vankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, "Place de la Concorde" ("Sopumielen paikka"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa sillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, "mutta koko maailman suihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa vuotanut", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.

Niistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat kärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie. Hurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on aikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva kuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.

Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin, rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä pääkaupungin melussa.