KOLMAS OSA:

MARIE ANTOINETTEN VANKEUS JA KUOLEMA

1.

Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. — Liittojuhla. — Lafayette. — Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.

Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792. Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä. Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset rangaistaisiin.

Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt vallankumouksen syliin.

He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton valtakunnan vihollisten kanssa.

Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.

Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut kuninkaan eteen suojellakseen häntä.

Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette häntä vastaan ja huudahti:

"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."

"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."

Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.

"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs hoviherroista.

"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"

Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison intohimojen valtaanpääsy veisi.

Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä hänen perikatoonsa.

Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:

"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin totuutta loukkaamatta suinkin voitte."

Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta, naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin, että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä ja arvoton kantamaan kruunua".

Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.

Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.

"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille vielä tunnetuksi."

"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti. "Minä en syytä ketään erikseen — minä näin kaikki."

Pétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.

"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi pahempaakin voinut tapahtua — ei teidän persoonallenne", lisäsi hän luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä. "Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."

Pétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.

"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"

"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni laajuuden."

"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."

Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna. Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen kuuluvaksi.

Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja puiston "Koblenziksi".

Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä. Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.

Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla, että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.

"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille: Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen kruununprinssin äiti!"

Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.

Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.

Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen, jos joku hiipisi sisään.

Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten takia, joita mahdollisesti oli tulossa.

Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.

Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:

"Oletteko siellä?"

"Täällä olemme vielä", vastasivat he.

Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä ja melu ikkunain ulkopuolelta.

Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.

Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.

Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.

Kuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi hänelle:

"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo. Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."

Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle, joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. — Mutta mitä tulee lapsiraukoistani?"

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja, mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.

"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."

Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään sitä.

"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."

Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.

Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.

1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin perustus patsasta varten.

Marskentälle — varsinaiselle juhlapaikalle — oli pystytetty neljä harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.

Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:

"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"

Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu, jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja, paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.

Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa olevalle sotakoululle.

Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä. Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari, kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.

Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja hyväntahtoinen ilme.

Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa Bastiljin raunioilta.

Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa" kilvan miesten kanssa.

Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".

"Eläköön Pétion! — Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.

Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.

Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä kuningasperheen kunniaksi:

"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"

Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.

Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja kiljuivat kuin pedot!

Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?

Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.

"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut, "täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin, erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille, näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu uhrattavaksi."

Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen vaarallisella matkallaan.

Mielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.

Yhtäkkiä huudahti hän:

"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!"

Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen vastustajissaankin.

"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël. "Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin juhlanviettoon kokoontuneilta."

Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset, Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.

Muuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:

"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!"

Vallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.

Kuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.

Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.

Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja kunniamerkit riippuivat.

Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei Ranskassa ollut enää läänityslaitosta.

Hän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.

Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.

Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä hellästi.

* * * * *

28. päivänä kesäkuuta — joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki oli hyökännyt Tuilerioihin — oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.

Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden mutinaksi.

Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan, jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin hänen likaamistaan.

Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.

Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri, jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.

Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner, joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle, aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.

Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto oli yksimielisesti hyväksynyt sen.

Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota hän piti oikeana pahanahenkenään.

Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.

Turhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:

"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."

Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen. "Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna teltissään."

Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen perheensä pois Pariisista.

Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.

Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja Marie Antoinette luotti niihin.

Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame Campanille.

Kuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.

"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut. Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."

Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä päivää.

"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt hänen synnynnäistä ujouttaan. — Nykyisissä oloissa olisivat muutamat hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita sanoja lausutuksi."

Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.

"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta, 'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren, joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja valmistautua kuolemaan."

2.

Elokuun 10. p:n aamu. — Viimeinen katselmus.

Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais Royalissa.

Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.

Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.

Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.

Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa. Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.

"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig ehtimiseen.

Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa heistä tukea.

Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta. Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä. Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.

Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja palveluskunnan aivoissa.

Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään kokoontua.

Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun "neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.

Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina ulkopuolella.

Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k. "Sveitsiläispihalla".

Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.

He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.

Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.

Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain luku oli niin vähäinen.

Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi läsnäolevien mieliä.

Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että aatelismiesten oli poistuttava.

Mutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.

"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin, "nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."

Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.

Prinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.

"Tule katsomaan auringonnousua!" sanoi hän kuningattarelle.

Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.

Jotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa, ettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä. Mutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon kasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he istuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.

Kuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille töyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen tyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut hovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.

Kello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän. Suljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja, marssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.

Linnan pihalle singahti luoti.

"Ah, se ei ole viimeinen laukaus", virkkoi Marie Antoinette.

Kruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar käski nyt herättää ja pukea hänet.

"Äiti", lausui pikku parka, "miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle? Hänhän on niin hyvä."

Taistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta näyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän mieliään.

Ludvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui ulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja raukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään ilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna univormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa oli kallellaan päässä.

Eläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin osanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.

Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa. Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita ympärillä seisovat tuskin kuulivat.

Lamartine kertoo tästä kohtauksesta:

"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa, joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta, jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt rukoili apua ja suojaa — kaikki se antoi hänen olennolleen pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."

Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.

Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään takaisin.

Aivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.

Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet vaikuttaa.

Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat kuningattaren mukana takaisin.

Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen olevansa reippaalla mielellä.

Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:

"Eläköön kuningas!"

Mutta mitä kauemmas hän eteni linnasta, sitä kylmemmäksi tuli vastaanotto.

Pohjoisen penkereen puolella huudettiin:

"Eläköön kansa! Alas Veto! Alas paksu sika! Alas tyranni!"

Riippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia nimityksiä.

Feuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi. Muutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin riveihin suojellakseen hänen persoonaansa.

Vain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana, jaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä kurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin hänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä, eivät voineet muuta kuin sääliä häntä.

Hän sopersi muutamia sanoja, mutta jälleen huudettiin:

"Eläköön kansa!"

"Niin", sanoi kuningas, "kansa ja minä olemme yhtä."

Mutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut sanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän yritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne hyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai pilkallisia kasvoja.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin kabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.

Melun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi myöskin paikaltaan.

Ministeri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois; mutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut uhkaukset.

"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!" huudahti hän. "Nuo huudot tarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin hyvää."

Epätoivon masentamana vaipui hän tuolille.

Otsa hikeä valuen ja suru sydämessä astui Ludvig omaistensa luo.

Jo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi turvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt ehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä samaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.

Suunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka kaikui kuin ukkonen ilmojen halki: "Viraltapano! Viraltapano tai kuolema!"

Muuan upseeri tempasi auki neuvossalin oven ja pisti päänsä sisään.

"Te kuulette, kansa vaatii kuninkaan viraltapanoa", hän sanoi.

"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se", vastasi oikeusministeri.

"Mutta viraltapanon jälkeen — mitä sitten seuraa?" kysyi kuningatar.

Upseeri vaikeni.

"Viimeinen hetkenne on tullut!" huusi toinen saliin astuva upseeri. "Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä tuleekaan!"

"Herraseni!" huusi Marie Antoinette. "Pelastakaa kuningas, pelastakaa lapseni!"

Uiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin suojellakseen häntä.

Samassa tuokiossa astui myös yliprokuraattori Roederer saliin.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "teillä ei ole viittä minuuttia hukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin lakiasäätävä kokous."

"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden linnasta", huusi Marie Antoinette.

Roederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen suuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.

"Me olemme siis aivan yksin!" huudahti hän.

"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi on liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja teidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi — puhumattakaan kaikista niistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?"

"Jumala varjelkoon minua siitä!" huudahti Marie Antoinette. "Jospa minä vain yksin saisin olla uhrina!"

Hän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä karahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin hänen poskiaan.

Kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen perheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten näkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi pataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään, olisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä eivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen vallankumousmies, on lausunut: "Hairahdukset, joita kapinoitsijain puolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten pelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle voiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi näyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö ollut hänen puolellaan."

Kuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. Mutta Ludvig epäröi eikä ollut halukas siihen.

"Lähtekäämme", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä Tuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän suostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa pelastaa hänen ja lastensa hengen.

Vielä kerran kääntyi kuningatar Roedererin puoleen.

"Te vastaatte kuninkaan persoonasta, te vastaatte pojastani", virkkoi hän.

"Madame", vastasi Roederer, "Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne. Siinä kaikki, mistä minä voin vastata."

3.

Kuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. — Sanomalehtimiesten aitio. — Sveitsiläisten kuolema. — Kuningasvallan häviö.

Linnankello oli äskettäin ilmoittanut, että kello oli kahdeksan aamulla.

Kuninkaallinen pari kulki riveihin asettuneiden läsnäolijain ohi.

"Me tulemme takaisin", lausui kuningas ystävilleen ja palvelijoilleen.

"Me tulemme takaisin", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen puolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.

Kuningas lähestyi ovea; ulkoasiain ministeri kulki hänen rinnallaan.

Ludvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman surusaattonsa etunenässä.

Marie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta, piti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie Thérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat viimeisinä jonossa.

Kuningatar itki.

Eräs kansalliskaartilainen erehtyi kyyneleiden aiheesta ja lausui hänelle:

"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on oikeamielisiä ihmisiä."

"Minä en omasta puolestani pelkää mitään", vastasi kuningatar.

Prinsessa Elisabeth tähysteli ihmisjoukkoja.

"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja", lausui hän. "Minä toivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat rangaistuiksi."

Marie Thérèsellâ oli kyyneleet silmissä.

Prinsessa Lamballe virkkoi surullisella äänellä:

"Me emme palaa koskaan Tuilerioihin."

Kesä oli ollut kuiva ja lämmin, puiden lehdet olivat kellastuneet.

Puiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia lehtiä kokoon.

"Lehdet varisevat aikaisin tänä vuonna", lausui kuningas.

Muuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että kuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.

Ne muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon läpi.

Joku porvari astui kuninkaan luo.

"Ottakaa minua kädestä", sanoi hän, "se on rehellisen miehen käsi. Kaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä. Mutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se on syypää ranskalaisten onnettomuuteen."

"Pois tiehensä naiset, tahi tapamme heidät jok'ainoan", huusivat eräät.

Marie Antoinette kuuli huudot, mutta jatkoi tyynenä kulkuaan.

Ennenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen saliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla sinne.

Neljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He kohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen juurella.

Penkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä ryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:

"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen! Tälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!"

Penkereen neljännellä portaalla seisoi Roederer.

"Kansalaiset!" huusi hän, "lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te näytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn kansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan on kuninkaalla paikkansa sen keskellä!"

Edusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä huolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla varustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:

"Alas kuninkaalliset! Alas kuninkaalliset!"

Roederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti sen maahan.

Ihmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai tilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.

Muuan sotamies kävi käsiksi pieneen kruununprinssiin.

Marie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin riistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin korkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.

Eräs toinen virkkoi kuninkaalle:

"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te pitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa matkapassi papeillenne ja vaimollenne."

Prinsessa Marie Thérèse on kertonut:

"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua saliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä ahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme erottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme. En tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona hetkenä.

"Viimein saimme luvan astua saliin.

"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että hän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta estääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.

"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous pohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.

"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla suverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta mahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin sanomalehtimiesten aitioon."

Marie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään loukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät katseet, jotka seurailivat häntä salissa.

Kuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet, jotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.

Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään ja tappaisi kuninkaan.

Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta edusmiesten turviin.

Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.

Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki virtaili kaikkien kasvoilla.

Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen suunsa vaiheilla.

Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.

Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi muutamat puhujista nimeltä.

Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin hallituksesta.

Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta Veto-papasta.

Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän kasvonsa äidin helmaan.

* * * * *

Kuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa kansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt kapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet takaisin linnaan.

Kapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat kokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen. Sveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei hyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.

Pistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin. Heidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti pakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.

Sveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat pelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi lopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa itseään.

Hyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat antautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin edelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot Karusellipaikalla tuleen.

Tykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon kuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja suuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita heikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.

Marie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren hänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita heräsi hänen sielussaan.

Mutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli tullut murhatuksi.

Ulkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli antaa aseensa pois.

Miekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen läpi sveitsiläisten luo linnaan.

He tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneet Tuileriain pelastamiseksi.

"Kysymys ei ole siitä", hän sanoi, "kysymys on miten päästä kansalliskokouksen luo."

"Niin, urhoolliset sveitsiläiset", huusi toinen aatelismies, "lähtekää kuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen."

Sveitsiläiset tottelivat, jättäen suru sydämissä taistelupaikan.

Koottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet. Välittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät sotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.

Aavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän kokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet taistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset sotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet lymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä piilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten kuoliaiksi.

Miekka kädessä törmäsi parooni de Salis kansalliskokoukseen.

"Sveitsiläiset!" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki pelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan puoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.

Johtaja kieltäytyi tätä tekemästä.

Kapteeni Durler vietiin kuninkaan luo.

"Sire", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, "meidät tahdotaan pakottaa jättämään aseemme."

"Antakaa ne pois", lausui kuningas, "minä en tahdo niin uljaitten miesten kuolemaa."

Ja hän kirjoitti paperilippuun seuraavat sanat:

"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan kasarmeihin."

Lippu lähetettiin siinä tuokiossa.

Kuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi. Pelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta mielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat vastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin sotamiehiin.

Muutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät puolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai kurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota heidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.

Kun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin kansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja murhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä lähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.

Muutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain parhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua tätä heikkouttaan.

Tuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi oli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi linnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja hyökkääjien raastettavaksi.

Kuni petolauma syöksyi esikaupungin väestö Tuilerioihin.

Vanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien kohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia pamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi. Kaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin joutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten omaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, "Medicin-Antoinette oli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle", heitettiin ulos ikkunasta.

Kellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja viiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä ja ruumiita.

Humalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät valtaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren vaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä iljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.

Hovin naiset toki säästettiin keskellä tätä eläimellistä hurjistelua.

Kamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden joukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline Tourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat taistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.

Etäältä — ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala — kuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle heitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.

Vihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen. Vahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän kielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.

Prinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven sisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.

"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia", sanoi hän. "Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää hänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa minun henkeni."

"Naisia ei tapeta", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat maahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat sikin sokin saleissa ja portailla.

Ilta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin kauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja kaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen päättyi tämä hirmuinen päivä.

Tämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta kansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin kuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava kuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja tapettava.

Useita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin kansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette nähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja antoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.

"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; — "väliin tuotiin sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."

Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.

Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren puolustajain verta.

Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu virasta.

Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen alaisena.

Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt kananpojan ja juonut pullon viiniä.

Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi laisinkaan koskenut häntä.

Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta. Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan rukoukseen.

Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa. Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.

4.

Kolme päivää Feuillanttiluostarissa.

Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa istuntonsa.

Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset viettäisivät lopun yötä siellä.

Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.

Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.

Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.

"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.

Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.

Ulkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.

"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?" kysyi kuningas suruisesti.

Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen, kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.

Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.

Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet linnasta vastarintaa yrittämättä.

"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.

"Kenenkä hyökätä?" kysyi kuningas äreästi.

Kuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän kammioonsa.

Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.

Luostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.

Alhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.

Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.

Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut. Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.

Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää, hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.

Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren hänen lyhyestä unestaan.

Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle. Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.

"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "Rukoile Jumalaa, että säästyisit niiltä."

Hän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.

"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa teille: kaikki on mennyttä meiltä."

Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.

Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai lausutuksi heille sanaakaan.

"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää teidänkin onnettomuuteenne."

Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa, mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.

Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia, tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.

"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."

Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.

Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.

Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.

Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti tikariansa hänen nenänsä edessä.

"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."

Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.

Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.

Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe vietäväksi Templeen.

Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota paikkaa.

"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan muodostaa vankilaksi. — Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."

Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä. Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä saivat luvan seurata heitä Templeen.

"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän nousi mestauslavalle."

Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.

"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."

Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.

Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden osotuksen.

"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä elon aikaa kuin minulla."

"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia, ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme; varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut kuninkaanpatsaat."

Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.

5.

Elämä Templessä.

Templeen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.

Kuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.

Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.

Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa keittiössä.

Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli häntä varten sisustettu.

Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana. Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli lakkaamatta heidän luonaan.

Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.

Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla. Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.

"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."

Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois, teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.

Prinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.

"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."

Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo. Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.

"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen palvelija muistelmissaan.

Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa. Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria Tuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.

Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään jälleen kuninkaan ja kuningattaren.

Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää hänet läheisyydessään.

Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.

Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias. Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.

Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä, liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.

Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.

Kuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.

Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.

Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista vieraista sotajoukoista.

Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.

Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään kosteana.

Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas, pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista välillä.

Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki heidän mukanaan.

Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia, milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten", milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa mestausta, ja niin aina loppumattomiin.

Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.

Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja.

Kello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.

Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän prinsessa Elisabethin huoneessa.

Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa leninkiä koko päivän.

Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi lueskeli läksyjään.

Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi kuluneita hameitaan.

Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.

Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.

Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen portinvartijaksi Templeen.

Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria kohtaan.

Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.

Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä, ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä vastaan.

Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.

Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa kuninkaallisen perheen kanssa.

Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin kätketty.

Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.

Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta häntä vastaan.

Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.

Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.

Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta. Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.

Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi, kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.

Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.

Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.

Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi lempeydeksi.

Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.

Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan, siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.

Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi katkaista rihma hampaillaan.

"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."

"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani onnettomuuksia sinun kanssasi?"

Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.

"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat Wienissä, jos tietäisivät tämän? — Kuka olisi aavistanut, että minä, yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään alennustilaan?"

"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella, sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"

Kuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi sitten juteltiin ja ommeltiin.

Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.

Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.

Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti, jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.

Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:

"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut — minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa, jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."

6.

Prinsessa Lamballe murhataan.

Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.

Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui, ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.

Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian odotettavissa.

Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:

"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."

Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.

Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta. Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.

"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme murhattuna."

Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.

Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa luultiin.

Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.

Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun 28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki epäluulonalaiset vangittava.

Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty hirmuvallan oikuille alttiiksi.

Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia. He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin kauhistava kuolema.

Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus. Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.

Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli Templestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä. Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli vastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.

"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar, tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.

Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.

Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin. Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin, tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon elävältä revittäväksi.

Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.

Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.

"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'La Forceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."

Hänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.

Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua laahusti rappusille.

Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.

"Kuka te olette?" kysyi tuomari.

Nyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.

"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa", vastasi hän.

"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä salaliitoista?"

"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta."

"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta, kuningatarta ja kuningasvaltaa."

"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä sielussani ei ole yhtään vihaa."

"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."

Prinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.

"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin huutakaa: 'Eläköön kansa'."

Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa prinsessan henki.

Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä pelastuivat onnellisesti samana päivänä.

Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos oikeussalista.

Nähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa uudestaan.

Miehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.

Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi. Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi maahan.

Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan pitkin.

Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä edelleen.

Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun. Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.

Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.

Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana. Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.

"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt se Antoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"

Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.

Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja, huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!", joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja kovemmin.

Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä näkemään kuninkaallisen perheen surun.

"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.

Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.

Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.

Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan päivällistä heidän kanssaan.

Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan nähnyt poikkihakatun pään.

Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen säikähtyneeltä.

"Miksi ette mene syömään päivällistä?" kysyi kuningatar.

"Madame, minä en voi oikein hyvin", vastasi hän.

Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen eteen.

"Mitä tämä hirveä melu tietää?" kysyi kuningas.

Muuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:

"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."

Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana, jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.

Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.

7.

Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. — Ludvig XVI asetetaan konventin eteen.

Syyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.

Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä mielentyyneydellä.

"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani valmistaa heille."

Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään ja siirtyä suureen torniin.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä yhdessä hänen kanssaan.

Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa käskyä noudattamatta.

Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.

Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan kuningattaren luo.

Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja hämmästytti vartijoita.

"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat menettelyohjeet."

Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.

Vieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.

"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään", jupisi hän.

Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi tuimalla äänellä:

"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."

"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.

Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla ja riemulla.

Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.

He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie

Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen synnyinmaataan vastaan.

Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.

Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.

Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.

Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.

Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.

Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.

Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä, jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.

Eräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."

Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut, että hän oli kuullut mitä lausuttiin.

Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.

Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.

Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta "ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".

Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin kuningas vähitellen toipui taudistaan.

Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.

Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.

Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän lähetystön johtajana.

Marie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.

Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana jotakin tai jotakuta vastaan.

Kuningatar vaikeni.

Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä vastauksen arvoisena.

Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.

"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig. "Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"

2. p. marraskuuta — vainajain muistojuhla — oli myöskin kuningattaren syntymäpäivä.

Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi Ranskaan.

Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa, katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti kuningatarta siihen.

Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia syytöskirja kuningasta vastaan.

Joulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.

Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.

Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen, tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.

Naiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui lukemaan.

Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen kruununprinssin kuningattaren luo.

Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.

Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä, ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti hänen rintansa ilolla.

Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka kuuluivat portailta. Chambon — Pariisin silloinen pormestari — sekä Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin. Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.

Sade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:

"Tyrannin verta jo nähdään kerta."

Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle hallitusmuodolle.

Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja tähän pyyntöön suostuttiin.

Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta hänen pyyntönsä evättiin.

8.

Kuningas tuomitaan kuolemaan.

Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.

Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.

Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.

Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.

Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.

Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti, ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.

Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin, jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti ylös.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet ottaisivat häntä puolustaakseen.

Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli ollut hänen hallitsijansa.

Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti Ludvig entisen ministerinsä.

Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle voi ilmaista huolensa.

Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.

Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta "sireksi" ja "hänen majesteetikseen".

"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.

"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.

Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.

Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan. Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja väärinymmärretty.

"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua syvästi, — kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden, jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." —

Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.

"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän. "Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen — ja mitkäpä toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"

Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.

Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.

"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun toivoni on yksinomaan Jumalassa."

Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän aikoi pitää konventin edessä.

Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."

Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa, joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja kristillistä nöyryyttä.

"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen, että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä…

"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.

"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että he menettäisivät oikean äitinsä.

"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.

"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena äitinä." —-

Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan puolesta.

Hänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.

"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."

Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli syvästi murehuttanut hänen mieltään.

Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.

Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun, prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.

Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta pitämäänsä puolustuspuhetta.

Muuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen kuningattarelle.

Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle sivulle:

"Oportet unum mori pro populo." [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]

Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.

Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään, sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.

Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden johdosta.

Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui Clerylle:

"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä nyt suinkaan kiellettäisi."

Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.

"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta", vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."

Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla kysymykseen.

Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle hallitsijalle:

"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen, että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."

Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan perusteettomaksi.

Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.

Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.

Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä "jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283 vastaan.

16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti seuraavaan aamuun.

Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.

Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta, ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.

721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin, ja 321 puolsi lievempää tuomiota.

Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota vastaan.

Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.

Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.

Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet rintaansa vasten.

"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä… Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun valitettavasti täytyy sille ennustaa."

Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli äänestänyt.

Malesherbes teki hänelle selkoa siitä.

"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin kaikki muut."

9.

Ludvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. — Hänen mestauksensa.

Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20. p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla. Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo ottamaan hyvästit häneltä.

Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.

Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen kuninkaan eteen.

"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan", sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.

"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu tämän rinnalla?"

Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.

Muuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.

Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.

Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.

Vihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.

Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat prinsessat seurasivat perästä.

Kaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.

Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle häntä kiihkoisella hellyydellä.

Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne kuuluivat läheisille kaduille.

Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan kuuliainen Jumalalle.

Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi hän tälle:

"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot täyttää isäsi viimeisen tahdon!"

"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut kertoa tästä.

Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan kuninkaanperheeseen.

Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli häntä moneen kertaan.

Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.

Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi hyvästiä heittäessään.

Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä seuraavana aamuna.

Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet, pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa; jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.

Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä seisoviin miehiin.

"Te olette konnia kaikkityyni!" huusi hän kiivaasti heille.

Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.

"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle, ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."

Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön värisi vilusta ja surusta."

Varhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.

Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen yhtymykseen.

Mutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.

Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.

Mutta se oli turha odotus.

Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.

Vihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.

"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun siitä… Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään, mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta viimeisen kerran syleillä heitä."

Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn sydäntä:

"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille."

* * * * *

Rumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevän Templestä.

Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien. verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua miestä seisoo järjestettyinä riveihin.

Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta. Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle hallitsijalle.

Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.

Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.

Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on paksun sumun peitossa.

Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä istuu kaksi santarmia.

Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla äänellä.

Vaunut saapuvat Saint-Denisin portille.

Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.

Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee kuolinsaattoa.

Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.

Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka lähestymistään lähestyvät.

Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin takana.

Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka pienetkin.

Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän häntä.

Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:

"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaansa!"

Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan. Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.

Kuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.

Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.

Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat väkijoukkoon.

Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.

Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan viimeisen toivonkipinän.

Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat. Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.

Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.

Hän kääntyy rippi-isänsä puoleen.

"Ellen erehdy, niin olemme perillä", sanoo hän apotille.

Pappi kumartaa ääneti.

Ludvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.

Pyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.

Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.

"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."

Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:

"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen."

Ludvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas vaunuista.

Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua aseestettujen väkijoukkojen yli.

Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään. Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse, ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin, paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.

Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle porrasistuimelle.

Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen käsiinsä.

"Mitä te tahdotte?" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.

"Tahdomme sitoa teidät", vastaa toinen heistä.

"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma itsestäni."

Miehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.

"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."

Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on tuomittu.

Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.

Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:

"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."

Ludvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme kasvoilla.

"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."

Sitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:

"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun."

Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat hänen hiuksensa.

"Toivon, että minun nyt annetaan puhua", lausuu hän.

Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen. Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle lavan.

"Hiljaa!" huutaa hän ukkosen äänellä.

Rummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.

Äänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:

"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan päälle! Ja te, — onneton kansa…"

"Älkää antako hänen puhua loppuun!" huutaa kimeä ääni.

Ja Santerre lisää:

"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan."

Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja pakottaa heidät rummuttamaan.

Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille, joiden on määränä mestata kuningas.

Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.

Apotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.

Nuorin pyöveleistä — hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta — ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen. Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen heidät.

Pian sentään kuuluu huuto: "Eläköön kansa! Eläköön tasavalta!"

Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa melkein yksimielinen mieltymyshuuto.

Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät mestauslavalle.

Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.

Muuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.

"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja tanssivalle joukolle.

Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.

Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain otsille.

"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän päittemme päälle! Hyvä — tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt kätensä meidän veressämme!"

Mutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.

Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi, joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".

* * * * *

Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.

Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.

Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.

Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.

Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.

10.

Marie Antoinette leskenä. — Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. — Uusia pakosuunnitelmia. — Toulan ja Jarjayes.

Kansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.

Hänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.

Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen natonsa poikasen sängyn ääressä.

"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."

Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.

"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä rauhassa."

Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja peljättiin jo hänen menettävän henkensä.

Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.

Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui, että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:

"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut, ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi kuin ennen onnemme päivinä."

Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa. Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden ajaksi.

"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin 'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen, toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin, että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit tekevät tuhansia tyhmyyksiä."

Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään. Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.

Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa, joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin hänen puolisolleen.

Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.

Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.