TOINEN OSA: (continued 3)

Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.

Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan. Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti hänelle sen uhmaaminen.

Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli", lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."

Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua häntä kotiin.

"Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voi aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi. Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän ympärillämme… Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi! Syleilen sinua koko sielustani.

Marie Antoinette."

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig XVI:nnen sisar kirjoittanut:

"Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä. Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.

Elisabeth Marie."

Myöhemmin samana kuukautena kirjoitti Marie Antoinette:

"Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat, näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. — — — Minä en kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.

Hyvästi! Syleilen sinua!

Marie Antoinette."

Prinsessa Elisabeth on tähän lisännyt:

"Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää ystävätärtä kuin on

Elisabeth Marie."

"Älä palaa tänne", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä. "Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä tähtemme.

"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän vakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän sinua palaamasta tänne.

"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta on. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä ystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani."

Mutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt; hän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät kuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta ystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.

Herttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin sinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie Antoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti vastaanottaa seuraavan kirjeen:

"Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet! Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi, rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan koskaan lopu. Tuhannet terveiset.

Marie Antoinette."

351

Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa kuuta lähti hän Pariisiin.

"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä", lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti tulee ystävyytensä marttyyri."

Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat sanat:

"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut ystävättären nimellä — kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.

Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle, kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin prinsessa Lamballe.

Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille, taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.

Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar, Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.

Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:

"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni, jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."

Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan — prinsessan suvun päämiehen — taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa. Mutta turhaa kaikki.

"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen — ja olisin siinä tapauksessa suvun ensimäinen — jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin. Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia kärsimyksiä."

16.

Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. — Juhlia. — Kuningatar käy viimeisen kerran teatterissa. — Viimeinen mahdollisuus sovinnon solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.

Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas, tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta sanaakaan.

Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.

Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta, sirouden, huvien, muodin kuningatarta.

Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa. Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.

Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet kytkettynä.

Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.

Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten. Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt — tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut — että toisen pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.

Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain toisi onnettomuutta mukanaan.

Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.

Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota antoi Marie Antoinettelle.

Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.

Kuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa hallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät kehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.

Ruhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden tulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset kehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla sen vajavaisuuksista.

Kreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön, jonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi koettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen oma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät — Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. — kehottivat tietysti mitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.

Ludvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän täytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä edes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin voitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille itselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen vankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.

Marie Antoinette kirjoittaa kreivi Mercylle syyskuun 12. p:nä 1791:

"Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.

uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle, joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.

Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani; mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita vaikeuksia ja paljon taistelua.

Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä, kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä; sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa, ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi, Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää. En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen velvollisuuteni.

En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!

J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.

Marie Antoinette."

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi kärsivällisesti ja viisaasti.

Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen noudattavansa uutta hallitusmuotoa.

Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.

Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi. Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.

Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa. Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu viralta.

Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.

Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä. Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se, että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai kokea.

Suosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät mitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.

Palattuaan linnaan, heittäytyi hän murtuneena tuolille.

"Voi, puolisoni", huusi hän kuningattarelle, "sinä olet tullut Ranskaan nähdäksesi — —"

Ääni tukahtui kyyneliin.

Marie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja koetti lohdutella häntä.

Muutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki Marskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja onniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen palautuisivat maahan.

Hallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus uhkaavien pilvien peittämältä taivaalta — mutta valitettavasti sitä kesti vain vähän aikaa.

Muutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta ymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita mahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä ilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.

Poltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja tanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät Tuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten valtakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan pyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.

Kuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja kruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin saattamina.

Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina. Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.

Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa käymäjalkaa.

Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa kansan puolelta.

Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä, ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella äänellä kuningattaren korvaan:

"Ei — älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!"

Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi, että juhla pian päättyisi.

Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei ollut entisestään vähentynyt.

Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.

Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja synnytti epäluuloa.

Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle edullisemmaksi.

Eräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän käyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on helppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin kuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat suurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!' ja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'

"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin järkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin puolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta sensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin."

Jakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden koettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin pelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet pysyneetkään kauan semmoisina.

Mutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea suosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa helmikuun 20. p:nä 1792.

Mainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä kunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen täytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa liikkeelle.

Viimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan kuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään. Mieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka istui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.

Orléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja sitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti olevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä unhotuksiin.

Mikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua itse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui päinvastoin:

"Niin kauan kuin maassa on kuningas, on hän ainoa laillinen hallitsija."

Kesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan valta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.

"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Minä olen liittynyt siihen, vakaasti päättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani anteeksiantamatonta luopumista periaatteistani."

Saman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä tiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien välien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli astunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.

Herttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen nimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja rehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon, koska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka suuresti häntä oli parjattu.

"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta", sanoi hän. "Minä olen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on kerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole kehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette ministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te olette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta."

Molleville pyysi häntä mieskohtaisesti ilmaisemaan tunteensa kuninkaalle.

"Sitä minä juuri toivonkin", vastasi herttua. "Jos voisin luottaa siihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen luoksensa huomenna."

Ministeri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti ottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa puhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi jäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:

"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan totta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin sovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän ehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme."

Sovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui kohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen sijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi umpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.

Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.

Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.

Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset, kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.

Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.

Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin, huusivat palvelijat:

"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!"

Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.

Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan, lisää vielä:

"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."

17.

Tuileriain ja Koblenzin välinen suhde. — Marie Antoinette käy kaksinaista peliä.

Tieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti ulkomailla varsin sekalaisia tunteita.

Heti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli kuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa oli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt, etteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten ettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria päivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli uudistanut pyyntönsä.

Mutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan pakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.

Prinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He selittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta vahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan ilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut valtaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään käskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä, jota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän tyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan tekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen käytöksensä oikeutetuksi.

Koblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie Antoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti "mies paraksi", "kykenemättömäksi ihmiseksi" ja "tahdottomaksi mieheksi". Kuningattarella oli nimenä "demokraatti", ja kerrottiin hänen olevan vallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien sanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen veljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.

Prinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti (marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de Raigecourtille:

"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin kreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura puhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää itseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen kuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos kuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän koskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä kiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä vihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on rehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa vilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen suvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti ohjattavaksi."

Maastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta kuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista kuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi perustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen päämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina, ilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.

Ne, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa vahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana, varjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä päivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:

"Minä olen monarkillismielinen, mutta minä en hyväksy Ludvig XVI:detta."

Samat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat häntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät naiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita, eivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten alaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista palvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.

Prinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton muodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie Antoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He kolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen saadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden loppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat entiselleen.

Sitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja suurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä oli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.

Ruotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti: "Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin vastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi ensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään."

Kuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan johtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit tahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon. Kuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli, että se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi heitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin, joka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.

Historia on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea niinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten tunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut minkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta vahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan turvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin, tapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä itseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.

"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen vaiheeseen", kirjoitti hän kreivi Fersenille. "Olisi ollut rehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa oloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi ollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on heittiöiden ympäröimänä. — — Prinssien ja emigranttien hullutukset ovat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme."

Fersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen jälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:

"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto, mutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen menettely ollut mahdollinen."

"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on näyteltävä päivät pitkään?" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen jälkeen Fersenille. "Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun kysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. — Mutta mitäpä minä sille voin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi vielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me voitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.

"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen väsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä niin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun ottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee lisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu, eikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein pahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta sydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta."

Kreivi Mercy-Argenteaulle kirjoitti hän melkein samoihin aikoihin:

"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta. Mutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan menettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin kuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon, että hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi."

18.

Ulkovallat. — Uusi kansalliskokous. — San Domingon lähetystö. — Perhe-elämä Tuilerioissa. — Poliittiset olot.

Samaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin, samaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja milläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen hallitusmuotoon nähden.

Espanjan kuningas käski Pariisissa olevan ministerinsä tehdä matkan Nizzaan.

Venäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa vahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi annettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi, että jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat hyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä tapauksessa — sanoi hän — täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.

Itävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen. Hän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella vastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana riensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.

Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi kansalliskokous.

Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat, olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja hänen vilpittömyyttään.

Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä tulisi olemaan vallitsevana.

Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään kokouksessa.

Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.

"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla, "suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin pelkäämättömyydestä."

Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki hän käsille lähetystön.

"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille, mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."

Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.

Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet tylsyydestään.

"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät huoneissamme!"

Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.

Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.

Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan erilaiset.

Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.

Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.

Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn, oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa. Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.

Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi, ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi viehättynyt itse siitä kertomaan.

"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen, jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.

"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa puolueissa.

"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.

"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."

Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.

Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet, vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.

Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa vallankumoojissa.

Ludvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen puolelle.

Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.

Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil, kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.

Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti mahtikieltä ja ankaraa puhetta.

Varustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella sopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän lähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.

Sittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään, ei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä salaista diplomaattia ilmi.

Breteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan aikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti herransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki hänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina II:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa tarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista isänmaataan vastaan.

Kuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan tykkänään toista uraa uurtamaan.

Saamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa joutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten herpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa, rakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi raportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen kauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset, alituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.

Prinsessa Lamballelle kirjoitti hän:

"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja tuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin turmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. — — — Minun täytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin onnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja miestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt tavattoman maltillisena. — — — Itken perhettäni, ystäviäni ja itseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu. Väestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee, taivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään kuultavaksi. — — — Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan tuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin ehkäistä heidän tuumansa. — — — Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi kuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! — — —"

Kuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden hankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen vihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta valloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi toimimasta liian aikaisin.

Hänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla alttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin lausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.

Kesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton vastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan alituiset, sietämättömät neulanpistot.

Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu oli jo ennakolta varma.

Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.

"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia ainoana tehokkaana apukeinona."

"Pelastus", — selittää Marie Antoinette edelleen — "voi tulla ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."

Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.

Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.

Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta. Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan, sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla, järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.

Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta kuningasparia — Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, — mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.

"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia mielettömyyksiä. — Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua tulla autetuksi?"

19.

Fersen viimeisen kerran Pariisissa. — Keisari Leopold ja Kustaa III kuolevat. — Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten häväistyskirjoitus. — Girondilaiset ministereinä. — Dumouriez.

Fersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten, surkuteltavan kuningattaren luona.

Vastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791 kirjoitti hän Marie Antoinettelle:

"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen tapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa III:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä siinä tapauksessa on mielessään."

Kaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa Ludvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin toimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti matkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle Ranskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi hänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.

Tässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea suunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään varotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut välttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen jäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin puettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan yli, saattoi hän — vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti — odottaa apua ja väliintuloa vierailta valloilta.

Peläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti Marie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.

Vihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää Kustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta valenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p. helmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan Ranskanmaan pääkaupungissa.

Samana iltana hän lähti Tuilerioihin.

"Kävin kuningattaren luona", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "ja käytin tavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä tavannut kuningasta."

Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä hänen kasvoihinsa.

Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa tällaista yritystä.

Fersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:

"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada takaisin entistä valtaansa… Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' — Minä en silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"

Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.

Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun 21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.

Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.

Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.

Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin — "viekas florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä — jonka hiljaisuus ja maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta luopumaan korulauseilla liikkumisesta.

"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.

"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi prinssi.

Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin, että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.

Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei koskaan tullut.

Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.

He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja kohtaan.

Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan, allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.

Odottamaton isku kuitenkin — ainakin toistaiseksi — kukisti maahan niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä 1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.

Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan, vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin — otaksuma, joka levisi ja jota uskottiin.

Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi poliittisella shakkilaudalla.

Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen nuorukainen.

Tosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja tosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle Ranskan hovissa: "Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset, joihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja kuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen." Mutta iäkäs ruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.

Marie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi joka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin pyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. "Aikaa ei ole hukattavaksi", lausui hän epätoivoissaan, "sillä vihamiehemme eivät todentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan."

Mutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa näyttivät menevän myttyyn.

Neljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti Kustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.

"Tämä luoti tuottaa iloa jakobiineille Pariisissa", lausui kuoleva kuningas.

Ja riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän saatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut saamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä, osotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.

Ludvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä saatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli Kustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän maailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti vahingoittaisi heidän etujaan.

Madame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin huoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena kasvoissaan.

"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme saaneet vastaanottaa", virkkoi kuningatar. "Tämä sanoma ei voi olla koskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää rohkeuttamme — ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?"

Oli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen hallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain päätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman tukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei ruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut erikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan ollut tehnyt heille mitään pahaa.

Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt saada aikaan, puhkesi itsestään.

* * * * *

Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.

Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava luostariin tahi vedettävä oikeuteen.

Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli niistä rouva de Tourzetin kanssa.

"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan täytäntöön", lausui kasvattajatar.

"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.

Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.

Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari Leopoldia.

Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon, girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään, että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?

Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.

Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin toiseltakaan.

Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita kenraalejaan.

Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.

Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi; kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.

Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15. päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea, joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra, että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot emigranttien käsiin.

Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan äärimmilleen.

Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut Ranskaan.

Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta louisdorista.

Kamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.

Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.

Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.

Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka tänne.

Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.

Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La Porte — mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt — kaikki kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta, päätti hän hävittää ne.

Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin sytytetyllä suurella roviolla.

Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä oli kielletty lähestymästä tulta.

Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla, että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista komiteaa koskevia asiakirjoja.

Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.

Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon, ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen nimityksen kautta saivat girondilaiset — se puolue, joka aina oli enimmin vihannut Marie Antoinettea — käsiinsä sen vallan, jota niin kauan olivat tavoitelleet.

Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14. p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.

Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.

Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.

Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.

Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää. Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön. Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.

Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.

Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen henkivartijasto oli hajotettu.

Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet, Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.

Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.

Ennen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen hyvästit kuninkaalle.

Jäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti vielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan. Hän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden uhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.

"Minä olen valmistunut kuolemaan", vastasi kuningas, "ja annan jo edeltäkäsin anteeksi kaikille."

Käyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan ilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa, kansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.

"Tulkaa luokseni", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, "en koskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte tarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni taivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia tapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan."

20.

20. p. kesäkuuta 1792.

Pariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa. Girondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20. p:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.

Hovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran ehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi Pariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti sitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän siis kansanjoukon lähestyvän.

Hänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta tahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien ryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig riensi siihen saliin, mistä melu kuului.

Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen. Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului ulkoa.

Vakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.

"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen hyökkääjiä vastaan.

Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.

Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.

Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita valtiosalin oven.

Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti toisten miesten käsistä.

"Tuoss' on itävallatar", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.

Ja he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.

Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa pidetty nimi taltutti heidän vihansa.

"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi; kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."

Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan ja kansan väliin.

"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."

Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin panemaan päähänsä punainen villamyssy — kaleeriorjien päähine, jota nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.

Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.

Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.

Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan suopeiksi.

"Älkää peljätkö, Sire", sanoi eräs kansalliskaartilainen.

"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin kuin tavallisesti."

Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille loukkauksille.

Marie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen vuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.

Hän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla täytynyt pidättää lähtemästä.

"Antakaa minun mennä! Minun sijani on kuninkaan vieressä!"

"Ei", lausui ääni hänen läheisyydessään, "teidän sijanne on lastenne luona."

Marie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti kruununprinssin huoneeseen.

Mutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin salaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.

Kalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien hovinaisten ympäröimänä.

Tämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren pöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.

Kansanjoukko tunkeutui saliin, Santerre etunenässä.

"Tehkää tilaa, niin että kansa voipi nähdä kuningatarta!" huusi hän.

Ja nyt alkoi marssiminen.

Eräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: "Marie Antoinettelle". Toinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla luettiin: "Lyhtytolppaan Marie Antoinette". Kolmas kantoi giljotiinia, jonka jalustaan oli kirjoitettu: "Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja hänen vaimonsa!"

Santerre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti kulkuetta.

"Madame", lausui hän kuningattarelle, "teitä on petetty. Kansa ei tahdo teille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne rakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta." Näin sanoessaan osotti hän kruununprinssiä.

"Kas tässä", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; "tässä on kuningatar. — Ja tässä seisoo kruununprinssi."

Eräs mies syöksyi Marie Antoinetten luo.

"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne päähän!" huusi hän.

Kuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin päähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.

"Ottakaa myssy pois", käski Santerre. "Näettehän, että lapsi tukehtuu!"

Miehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet syytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita puheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.

Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.

Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.

"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!" huudahti hän.

Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.

"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä tai tehnyt teille mitään pahaa?"

"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."

"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. — Minä olin onnellinen siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."

Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään vastoin hänen tahtoansa.

"Antakaa anteeksi", virkkoi hän, "minä näen, että te olette hyvä."

"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.

Kello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta. Kuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.

Kuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia tietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.

Marie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain edessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen kuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi — ei itkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.

Hänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja vapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain sydämiä.

Useita kansalliskokouksen jäseniä oli vähitellen saapunut paikalle.

Eräs heistä lausui kuningattarelle:

"Taisitte sentään olla kovasti peloissanne, madame, tunnustakaa se."

"En ollut", vastasi Marie Antoinette, "mutta minä kärsin kovasti siitä, että olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että sain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani."

"En tahdo puolustaa kaikkea", jatkoi edusmies, "mutta teidän täytyy myöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi."

"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan hyvä", vastasi kuningatar. "Kansa ei ole paha, se on vain harhaan johdettu."

"Kuinka vanha on pikku neiti?" kysyi sama mies, osottaen prinsessa Marie Thérèseä.

"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää tällaisten kohtausten inhottavaisuuden", vastasi Marie Antoinette, kääntäen miehelle selkänsä.

Eräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli saapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.

"Te itkette", lausui kuningatar, "te itkette, nähdessänne kuningasta ja hänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina on halunnut tehdä onnelliseksi."

"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin onnettomuutta", vastasi Merlin. "Mutta älkää pettykö. El yksikään kyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan kuninkaita ja kuningattaria."