ENSIMÄINEN OSA: (continued 2)

Lukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle toisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten vahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän ystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut epäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.

Surun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän sulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona, joka rakasti häntä kuni omaa lastaan.

Kun häntä suuremmille juhlille kutsuttiin Versaillesiin, herätti hänen kauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti siihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä, että prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että rakastajattaren aika olisi ohi.

Mutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa kuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut kestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen kaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.

Tämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä enemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti olevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä, kauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta he kumpikin olivat hyvin ylpeitä.

Kruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja luottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.

Ludvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä yhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän kesken solmittua ystävyydenliittoa.

Prinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada liikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle itävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut ja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän kuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat kunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.

Heidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa lähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan raskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti kuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.

Marie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui haluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.

Ylhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan hovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui hänen korkealle arvolleen.

Entisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan tyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei virkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää ajateltu.

Tieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen perustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi, herätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan siitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä vakavimmin tuumasta luopumaan.

Kiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa perille. "Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen", kirjoitti hän kreivi Rosenbergille; "minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse tulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän."

Nimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin kuudenkolmatta vuoden vanha.

Hänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen myrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.

87

Madame de Cossé — kuningattaren edellinen suosikki — haki ja sai eron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä kuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles ei ollut unhottanut liikanimeään "rouva Etikette" eikä ollut antanut anteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän otti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa, ja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista valtiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.

Prinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne. Miten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet marttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita pieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.

Kuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille jalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset tulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000 frangin suuruisen palkkion vuodessa.

Näillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän hovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.

Toiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut käyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa hänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien käsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen silmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen mielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt apua saamatta hänen luotansa.

Prinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla innolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin hän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan hänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä etuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.

Kuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista riitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi vähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen rakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti kokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä jonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen hallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi prinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen. "Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta sydämessään", lausui hän. "Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta."

Sen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi, ruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin veljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin kotiopettajattarena.

Ruhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää, ja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän parissaan.

Heidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia, ja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla, että se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista summista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin näytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan "soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille naisille". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että useimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi poistua.

Mutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka ilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa seurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.

Enemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteli Marie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa. Sen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaan ystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.

Madame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä tuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen sukulaisilleen tuli edulliseksi.

Samalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja madame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin muutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että kreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.

Marie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan, jota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi kuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin iltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä vuoksi.

Hän se esitti kälynsä kuningattarelle.

Gabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767 naimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin olevan aatelismiehen kanssa.

Ennen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja huomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti talonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen ajatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.

Jo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista huomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä hän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi tuntea täydellisesti samaa kuin hän.

Kuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut kreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen miehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä oleskella hovissa.

Vastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa oli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen viehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä olisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen tilaisuus.

Väitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut erittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin tulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin siihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.

Marie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame Lamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs hovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei tätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja tuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän halunnut mitään tointa hovissa.

Saadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet ystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan erääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella aluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.

Mutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi. Suosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen miehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin. Kaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät prinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin mitään.

Polignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa maksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia myötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar de Gramontille.

Mutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen nautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot nousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita postilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki heille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin pitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.

Kreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä hänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli täydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli miellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä pulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen käytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin mitä hän tahtoi näyttää.

Marie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista rakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan, tahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi ansainnut.

Jos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen vaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin olisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja tämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä päin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja herroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa suosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.

Kreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia. Uskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä päivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä enemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä kuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei uskottomalta.

Kuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille vanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että Marie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena häntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta niistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.

Mutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär Polignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei mahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä sukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.

Madame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa uskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli jalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä saatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen seuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.

Kirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän tapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan olleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan seurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja pyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.

Kreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen prinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon, puhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat moittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he sanoivat typeryydeksi.

Aluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he kun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän vähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta tottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.

Madame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä luonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja hän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin hetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien velvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja harvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.

Ja siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion, eikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.

Prinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen elämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren läheisyyteen.

Onnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia, mutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie Antoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti uskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti häntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse sai vastaan ottaa.

* * * * *

Kreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, — hänen vastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.

Pian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään. Kaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä suurinta herttaisuutta.

Sen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen, syönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi kuningatar nyttemmin — paitsi sunnuntaipäivinä — yksin kreivittären seurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä kanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa sekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac oleskelivat.

Iltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli tuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle, kirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä Versaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi kuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle hellyyttään.

Kreivitär sairastui tuhkarokkoon — tauti tarttui kuningattareenkin. Kreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa Marlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär Polignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan huomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti arvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei koskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.

Tuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä hänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.

Kreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi oli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta viekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon hänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.

Toimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja ylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette oli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän alttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka päivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi tarpeeksi. "Marie Antoinetten yritykset", huomauttaa Goncourt varsin sattuvasti, "tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista kuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin vertaiseksi."

Lämpimintä rakkautta seuraa usein — semminkin maailman isoisten kesken — mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen olleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan aikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa. Madame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät sen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden säteissä.

Armonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli. Kreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin lähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli ilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac nimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi Julesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen kautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja hänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että Polignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen miljoonan vuotuiset tulot. "Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä siitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin suurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle", lausuu tämän johdosta kreivi Mercy-Argenteau.

Polignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset suunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren ja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa Ranskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja myöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys tähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli äänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.

Tätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin epäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten, hävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.

Marie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän ja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä johtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä. Prinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen kautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä. Mutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi kaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.

Apotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin ja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.

10.

Pieni Triano. — Kuningattaren tuhlaavaisuus. — Peliskandaalit hovissa. — Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. — Kuninkaalliset näyttelijät Trianossa.

Jo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut itselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän hiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.

Kuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle nousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:

"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon ja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut kuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle."

Marie Antoinette ihastui ikihyväksi ja vastasi leikillisesti:

"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten kuin kutsuttaessa."

Pieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin kahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu yksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista kuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä tuulimylly ja koulutalo.

Seurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä. Aamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi maahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.

Hän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen istuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja, hänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli kyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.

Se oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria Teresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen kotiin.

Illat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla avoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille teetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin puistoissa — tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.

Spinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin toinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria Antoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.

Säkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin pieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä suoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: "Ette laula niinkään huonosti, ollaksenne kuningatar."

Sunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon puutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan alla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa tanssiin.

Pahat kielet nimittivät Trianoa "Kuningattaren pikku Wieniksi", ja tämä loukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu lisänimi "Itävallatar". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen pikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.

Pahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea niin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni kaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa, antautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.

Kuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari raskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut Trianonsa hyväksi.

Sanottiin hänen uhranneen miljoonia tähän suosittuun maahuvilaansa.

Kun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon kutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin ennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen tuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.

Jokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa, jota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta todelliseksi.

Valtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa seinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään havainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.

Rakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan niin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään ja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät komeimmilta.

On tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon ylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden miljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon maassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin mahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei se merkitse mitään.

Mutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia suurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa vaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on lyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun seppeleeseen.

"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä varten", lausuu Goncourt. "Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla kuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla tuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja kohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä ei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.

"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa puhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä alttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja historian armottomalle tuomiolle."

Tätä totuutta sai Marie Antoinette kauan ja tuskallisella tavalla kokea.

Pieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta, osottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin kuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren oli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin seremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja kohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda kunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.

Kreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi näitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän jos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan politiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.

Hänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän vallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan nuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä muutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä noutamassa hänet pois.

Jos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa käynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita kunnioitettiin.

Ulkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas Kustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla piti onnettoman kuningasparin puolta.

Hän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä. Ludvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella, ja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin ilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla hämille.

Marie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa, eikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt kuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa kuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä kuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana kieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha, kysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan nuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä tuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.

Jos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie Antoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin muodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen kotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin keskuudessa.

Mutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä tavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman mitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan kaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan onneaan ulkopuolelta itseään.

Kruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta tuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin säästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän koskaan vielä ollut tehnyt velkoja.

Kuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen karttaa liikanaisia menoja.

Mutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten heittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien pyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä syttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.

Niinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin timanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli vuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.

Syytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet liioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä ansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä hyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa ruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.

"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni", kirjoitti Maria Teresia, "ja kertomukset timanteistasi panevat minut häpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi? Se ajatus on minusta sietämätön."

Monet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin onnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti mahdottomia summia.

Aluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä päivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää Pariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja hänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.

Aluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten aina taipui hän vihdoin "vain tämän ainoan kerran".

Sanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat poistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi kuningatarkin yhteen jaksoon.

Siitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui lopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun ensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa — taskurahansa, joksi hän niitä nimitti — menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.

Marlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000 frangia) yhtenä ainoana iltana.

Peli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi ihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli menettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että heidän asemansa tuli kestämättömäksi.

Eräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis pelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi pussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että läsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen monet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat taskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.

Muuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta sitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli kaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.

Kuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen, prinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen yli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa frangia.

Moinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa. Kreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän moittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli viettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.

Uhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta harjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä kuninkaallisen perheen keskuudessa.

Luonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset; siitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti julkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä rauhan.

* * * * *

On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia. Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa olivat ylen puutteellisia.

Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.

Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla, lystikkäällä tavalla.

Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie Antoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko Pariisin huomiota.

Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä hartaimmasti ihailevansa häntä".

Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin katoolisuuden vastustajan.

Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.

Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.

"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."

Mutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan jumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville ja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt. Sillä välin kuin "Théâtre françaisessa" pantiin laakeriseppele runoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: "Tehän tahdotte minut tukehuttaa kukilla", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut maksanut vaivaa sinä iltana käydä "Théâtre françaisessa".

Yhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja Jean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa hereille.

Grimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana käväisi Ermenonvillen puistoissa.

Hän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja toivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli tehnyt toivioretken tänne.

Mutta niin suurta kunniaa Rousseaun muistolle ei se päivä tuonut.

Kuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja paikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan kaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen, jonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.

Musiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein ainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina huomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin sanoa suosivan.

Vaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin oloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin. Vielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän opetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja yksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta taitavasti käyttämään.

mutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi halusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin ymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.

"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista", oli hän lausunut eräänä päivänä kruununprinsessana ollessaan, "se on niin pintapuolista, että sitä aivan hämmästyy."

Suuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin kuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan oopperanäytäntöjä Pariisissa.

Marie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä, vaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen lapsuudestaan.

Gluckin "Ifigenia Auliissa" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja kruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi bravo'ta vanhalle opettajalleen.

Mutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän. Gluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.

Kappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry, joka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää Picciniä.

Pian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään julkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja ystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat huusivat: "Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!"

Jouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan teatterisalissa.

Piccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa kuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät velvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.

Riita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen ensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie Antoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren aamupäivävastaanottoihin.

Kun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui yhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie Antoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä, huolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.

Katkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä lähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle oppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle kuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.

Aikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut mieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet, mitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt komedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa Ranskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä kahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan valtaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa tavallisempia kuin milloinkaan ennen.

Kuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään itselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi sisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.

Tämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia näyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin esiintymään näyttelijänä.

Oikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa kuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka täytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta huvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas, Provencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet osaa näyttelemiseen.

Näitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa kehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa näyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa myöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi näytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren hovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla näytäntöjä katsomassa.

Ensi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen. Mutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät sukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla läsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.

Marie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta näihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen lukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.

Eräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa, että hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet seurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja näyttelemään heidän osiaan.

Kuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun majesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä näytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy niihin kielletty.

11.

Marie Antoinetten salainen suru. — Keisari Josefin käynti. — Kuningatar tulee ensi kerran äidiksi. — Maria Teresian kuolema. — Kruununprinssin syntymä.

Joskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut halua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata ehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen vikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa myöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen puolisoonsa.

Ludvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen; kuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.

Lapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta tuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat sitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki lausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo kuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.

Marie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli vuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut lapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti muuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä seikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.

Artoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin naimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään kälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen pidättää kyyneliään.

"Hanki valtaistuimelle perillisiä!" huusivat kalaeukot hänen jäljestään kadulla.

Häntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja unhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta orpona haki hän huvituksia.

Kuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän laiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan. Kuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien kuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys ylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.

Sydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan välinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja katkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan eräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän katkerasti:

"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane minkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle."

Hän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki hänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään miestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona, jota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta, koska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä pelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli luettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden hermojensa viaksi.

Mieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä hellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan huolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja hairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa oudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa, otti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän hellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.

Marie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei tulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut liittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli lapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen politiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen vaikutusvaltaa.

Koettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa, survaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten tyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla mielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi tarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.

Maria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään tätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui hienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu julkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä äitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että hän hankki valtaistuimelle perillisiä.

Tytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne tässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen suustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli. Chartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar kadehti häntä kaikissa tapauksissa. "Niin surullista kuin se olisikin, tahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan", lausui hän itkien.

Huolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta kohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä hänen puoleensa.

Hänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas kädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään makuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren teki mieli parkaista tuskasta.

Marie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan, ennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että häneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa. Kenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan näennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen panettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.

Ujostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut epäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen etevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko hän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on, että hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.

Jos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas heti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui kuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti melkein kuin kuningattaren orjalta.

Marie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin laimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.

Ei ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet toinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut Versaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui vihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas lähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa käyttämiseen.

Keisari Josef saapui Ranskaan v. 1777 kreivi Falkensteinin nimellä.

Jo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa vierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu Maksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli saattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja tyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen mieliharmia.

Sen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa. Hänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta. Taide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillista nuorta keisaria.

Adelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui hänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä hänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.

Marie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli suuri.

Seitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt. Burgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli tullut Versaillesin loistava valtijatar.

Josef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan, vaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.

Hän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän arvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että olisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin äänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.

Hän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan enemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta ennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.

Veli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin keisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää, että tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti loistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.

"Ihan varmaa on", lausui nuori keisari, "että jos tätä jatkuu, tulee Ranskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi."

Näistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä toivottomia, kun eronhetki läheni.

"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista", kirjoitti Josef Maria Teresialle. "Sisareni on lumoavan rakastettava, ja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika kului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan joutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle pakottaakseni itseni lähtemään…"

* * * * *

Elokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar sai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko Ranskan ihastuksen myrskyn.

Marie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.

"Minä kumminkin tulen äidiksi", lausui hän toisenkin kerran.

Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi vaalimaan lastaan.

Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.

Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.

Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot, yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja. Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa osissa valtakuntaa.

Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja kansan riemuun.

Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan, virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:

"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"

Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat, etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan, alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.

Hovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon johdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa henkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin, saadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi prinsessa.

Kaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja elantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.

Yksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa, vaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan nähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa tapaa.

Kärsimättömyydellä odotettu tapaus sattui joulukuun 20. päivänä 1778.

Aamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita ihmisparvia.

Kuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina linnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja meluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren makuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja huoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi savoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.

Koruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig oli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa tapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.

Puolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemmin Angoulêmen herttuatar.

Lapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein yhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.

Prinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin, kansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut lapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.

"Ilmaa ja lämmintä vettä", huusi lääkäri, "kuningattarelta on iskettävä suonta."

Prinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli palannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.

Raitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta kuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko aikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja kaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja kauhistus vallitsi linnassa.

Maattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette vihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.

Hän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän oli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.

"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta etpä silti ole minulle vähemmän rakas", virkkoi hän, painaen esikoisensa sydäntään vasten. "Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta sinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani."

Kuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli täynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.

Nyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle rakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo, otti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi hänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten pettymyksen haihdutetuksi.

Saadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään, jotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli hän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt katselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.

Prinsessa sai kasteessa nimen Marie Thérèse Charlotte.

Juhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli juhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin köyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.

Mutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika vallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu laisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.

Seuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti muuan hovinaisista: "Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin seuraavalla kerralla." Ja Itävallan keisarinna kirjoitti tuttavallisessa kirjeessä:

"Tämä pikku Maria Teresia oli tarpeeton."

Hän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan Ranskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen tyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti, sillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä kotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän toivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi aatteeksi. "Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi", toisti hän lakkaamatta.

"Minä palan kärsimättömyydestä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle. "Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani, mutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä pystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan."

Kyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän kuukautta myöhemmin:

"Ei mitään toiveita vielä? — Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän täytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy."

Hänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan hänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

Marraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei antanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.

Tuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua vuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon asti.

"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla", sanoi hän, "mutta pelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla voi kaikkea!"

Hän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin kanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja poissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli valtakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi selvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.

Ennen kuolemaansa luki keisarinna viimeisen siunauksensa lapsilleen.

Kun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi, että suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.

Kuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru oli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar huoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen hyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.

Tällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista huonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla Ranskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.

Saksassa oli suru ja kaiho Maria Teresian kuoleman johdosta ääretön.

Fredrik toinenkin, keisarinnan vastustaja, antoi hänelle tunnustuksensa.

"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen kuolemastaan", kirjoitti hän eräälle uskotulle. "Hän tuotti kunniaa sukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä vastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni."

* * * * *

Vuosi keisarinnan kuoleman jälkeen syntyi Ranskalle kruununprinssi.

Jotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua, oli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin kuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle ilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.

Varhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle perheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli pahoinvoipa.

Hovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän täytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä kokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa vajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua kunnollisesti.

Viereisessä huoneessa synnytti Marie Antoinette pojan.

Ympärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka luuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.

"Näettehän, miten järkevä minä olen", sanoi hän, "minä en kysele teiltä mitään."

Nyt ei kuningas voinut pidättää iloaan. Kyynelsilmin lausui hän:

"Kruununprinssi pyytää saada tervehtiä äitiään."

Ääretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin ilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka kantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen ihastuksen vuohon.

Kuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka päivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.

Jos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai Ranskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti olevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.

Nyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka onnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja alhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja lahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään saalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen kädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä kaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli synnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet yhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin yhdistetyksi kansaansa.

Hän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan ensimäisessä valtakunnassa.

Jos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa päivinä? — Valta, rikkaus ja kunnia — kaikki mitä sydämemme halaa, mitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo huvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.

12.

Kruununprinssi kastetaan. — Marie Antoinetten luultuja rakastajia. — Artoisin kreivi. — Parooni Besenval. — Lauzun. — Kreivi Fersen.

Kuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri tullakseen pysyväiseksi.

Tämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret vallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.

Kruununprinssi kastettiin tammikuun lopulla 1782.

Kuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana iltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän, ettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi kylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.

Herttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään huonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta kuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina aikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.

Mutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien pikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä syytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman päivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli kastettava.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt loitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä miestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita kuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä välin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut tuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie Antoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille oloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.

Se mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli tullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he viimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut Marie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja miellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen mielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin saleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei hänen sydäntään.

Ei ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua ja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän liikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä käsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen puoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät yksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla enemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa oli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja hurmattavaksi.

Ikään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies voinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan ja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa kansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo henkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo luettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä.

Enimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin kreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin ankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen seurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.

Koko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon välillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja vaatimattomasta vaimostaan.

Joskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi tuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli tottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä varoitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa, tanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.

Myöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden kesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä päästetä sisään.

"Mitä kummia, etkö tunne minua?" kysyi prinssi.

"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei tee erotusta teidän suhteenne."

"Eikö minunkaan?" kysyi kuningatar, pistäen päänsä ulos vaununikkunasta.

"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen", vastasi vahti. "Olen pahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne."

"Hae tänne vahtiupseeri!" lausui kuningatar kiivaasti.

"Me tottelemme käskyjä", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen maahan asti.

"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö", käski Marie Antoinette jo todenteolla suuttuneena.

Korkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin syvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin täytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.

Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä.

Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin, josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.

Seuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.

"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?" kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä. "Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla kotia, milloin haluan?"

"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."

Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.

Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.

Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä "kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.

Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.

Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi kälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre Dame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän Marie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.

Hän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena. Kardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.

"Niin ei ole tapana alkaa", virkkoi Provencen kreivi, "ensin on otettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat."

Ivallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen liiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa uskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.

Huhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia hovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan, tarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi oli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.

Herroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni Besenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien vuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.

Hän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan kunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet nimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin päälliköksi.

Besenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli säilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut kunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa esiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen ja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän sukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua mielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa lähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa, komennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä ympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.

"Mitä sinä teet?" huusivat toverit hänelle. "Me toisethan olemme jo lakanneet taistelemasta."

"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa", vastasi parooni hilpeästi luotien suhistessa, "vaikka tuntuukin ikävältä, tekee kumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien kaikuvan."

Kuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä sitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen ministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon kukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.

Muuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen. Hänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie Antoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni kuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle aviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa miehestään, kuninkaasta.

Kaduilla laulettiin:

"La Reine dit imprudemment à Besenval son confident: 'Mon mari est un pauvre sire'. L'autre répond d'un ton léger: 'Chacun le pense sans le dire, Vous le dites sans y penser'."

Besenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren viehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut sveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa viisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli kuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi esiin rakkaudentunnustuksen.

"Nouskaa, Besenval", sanoi Marie Antoinette, "kuningas ei saa tietoa tästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet epäsuosiolliseksi teitä kohtaan."

Kuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta nainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta. Rakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on sydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.

Marie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta hänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen oli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.

Sydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän sirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen saakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.

* * * * *

Bironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä muistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea jälkimaailman silmissä.

Kaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt tulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno käytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä. Yhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de Boufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja rakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen kiintynyt.

Kuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja oli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren ystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. "Kaksi kuukautta olin kuningattaren suosikkina", kertoo Lauzun.

Herttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan takaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen kuningattaren suosioon.

Täysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut. Ehkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa tapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi silmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut hänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä tahtonut.

Millaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen pitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis aatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.

Kiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän hovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni varjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen makuuhuoneensa kynnyksellä.

Kaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun jatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.

Kun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti Lauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen selkäänsä astinlautana.

Kuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua lakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan, vaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.

"Laittakaa että tuo lakeija saa eron", sanoi hän. "Hän on kuhnuri, joka ei osaa edes avata vaununovea."

Parisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua Biron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen seuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren toivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.

Lauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli Marie Antoinetten katkeraksi vastustajaksi.

1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan armeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui hänkin mestauslavalle.

Sanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: "Olen ollut uskoton Jumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja katuvaisena."

Eläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta siitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin muistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan vihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin suuresti rakastavinaan.

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti vaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.

Tammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi Creutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle kruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli astuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava merkitys heihin molempiin nähden.

Fersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin. Kruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei lapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.

Marie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti ystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha aatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään ryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä takia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee sentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.

Muutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan toisensa eräissä naamiohuveissa.

Tiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten, joskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena huvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.

Ruotsalainen aatelismies sekautui naamioiden joukkoon, kun naisdomino samassa lähestyi ja puhutteli häntä.

Hän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui seikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.

Hänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo tuntematon mahtaa olla?

Arvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi itsensä kruununprinsessaksi.

Fersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien seurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän eräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen kerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan lähestynyt häntä.

Kohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen vuoden kuluttua palasi jälleen sinne.

Todenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa pidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista vastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.

Hän matkusti Versaillesiin esityttääkseen itsensä nuorelle kuningasparille.

Kun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli säilyttänyt muistossaan:

"Mutta sehän on vanha tuttu!"

Marie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta sisään.

Fersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen johdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä ilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta silminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia suosiollisuudestaan.

Nuori kreivi kirjoitti isälleen:

"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä minä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa. Äskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen peliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä päivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön tapaisen sen johdosta."

Hän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita, joita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona. Tanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja Fersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti hän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja arvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä nimenä "Zephir" tahi "le beau Fersen", ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan oli hovissa nähty.

Epäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää tuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku merkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys kysymyksessä.

Eräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja lauloi silminnähtävästi liikutettuna "Dido"-nimisestä oopperasta yhden noita kauniita aarioita, joka alkaa näin:

"Ah! que je fus bien inspirée, Quand je vous reçus dans ma cour."

Hänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen Ferseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen vaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.

Hän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten suosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen kateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana ranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat luulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan hyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.

Oli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi poistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.

Asianhaarat auttoivat hänen aikeensa toteutumista.

Pohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten siirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta myötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita Amerikaan.

Halu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan amerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan alkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin joukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.

Näihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteen Lafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.

Yhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään Ferseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi Fersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen silmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä päivinä.

Marie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä pysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä johdosta hänelle:

"Kuinka, herra kreivi — te luovutte voitostanne?"

"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan siitä luopuisi", vastasi Fersen hienosti. "Minä matkustan vapaana kaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni."

Rauhanteon jälkeen palasi hän Ranskaan.

Suosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti uudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa. Kuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja osotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.

Jos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties voinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka olevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan siksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin lemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat tuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin nuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta ratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.

Hän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie Antoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta se oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja ystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.

Huolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta luulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie Antoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta merkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.

13.

Marie Antoinette ja politiikka.

Jälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut puuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan kuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.

Marie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä olisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin poliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen hallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa toiminta-alaa.

Maurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison hallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen hovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi, ja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta hänen suureen kykyynsä.

Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan. Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.

Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.

Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:

"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä voin matkustaa milloin hyvänsä."

Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.

Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi, ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.

Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.

"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala, johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän — — —"

Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata. Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.

Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä 1778.

Ei edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi rakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan. Mutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen tyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää kuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua pidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi Itävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun pelastumiseen.

Ranskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta yhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme kuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla välin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä pelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen rukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi tyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi. Hän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada ministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken kykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.

Maria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli ryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta perimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien puolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei saavuttanut toiveittensa päämäärää.

Tämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren, synnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan ulkopolitiikkaan.

Mutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin äidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan asioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen politiikkaan nähden.

Marie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui oikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli närkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita kuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän vihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin kauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.

Malesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi herätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten rehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.

Maurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas, joka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli syvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:

"O France, applaudis-toi de ton sort, Un dauphin vient de naître et Maurepas est mort."

Vanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta suuremmaksi kuin ennen.

Saamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin varsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut edeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja tiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.

Mutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä mahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie Antoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella hänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin kokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja kehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi valitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän käsissään.

Hänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään eikä ollut valtiollekaan eduksi. "Voi", lausui hän eräänä päivänä kamarirouvalleen, madame Campanille, "minulla ei ole enää mitään onnea odotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin, nainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa rajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää."

Kovasti on moitittu — ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi — Calonnen nimittämistä rahaministeriksi — "Contrôleur général'iksi".

Alun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä häneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä ja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten prinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat ihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa panna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat julki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään valtakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.

Madame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään vaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin lahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan ystävättären neuvoa.

Sitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut tyytymättömyyttään. "Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita ennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet lahjakkaan vehkeilijän käsiin", lausui hän muutamana päivänä eräissä kutsuissa madame Polignacin luona.

Hankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää suuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen kuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen pysyväiseksi vieraaksi Trianoon.

Marie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin herttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin pian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana hienosti hymyillen sanoa:

"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on jo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä."

Amerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja voitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja vankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin käsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä tarvitsevansa.

Marie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion tuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän arveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä Saint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.

Hänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa valtiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.

Linna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset, sisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista jälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes toisen verran.

Calonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten tuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin huomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar vastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi vihatulle kälylleen haukkumanimen "madame Déficit". Se oli peräti turmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja piti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää rahanpuutteeseen.

Choiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan. Hänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen vointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan viimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan neuvostoon.

Kahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin rahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.

Apotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie Antoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia suosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti halunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka Vermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli aikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.

Hengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän oli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä Ludvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille paikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.

Marie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet vihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne virkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin valtakunnan pelastamisesta.

Arkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi maalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen kelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta virassa oltuaan, luopua toimestaan.

Ja samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty, siten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen nimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli tavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä voimassaan purkautui hänen ylitsensä.

Vasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti vallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden teolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja ohjeillaan.

14.

Marie Antoinette äitinä. — Madame Polignac kuninkaallisten lasten kasvattajattarena. — Beaumarchais ja hänen komediansa.

Marie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia velvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja sitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa määrässä hänen rauhatonta henkeään.

Hän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet häneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin — niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen — mutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä vaeltamaan. "Olen tehnyt virheitä", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen lapsensa syntymisen jälkeen, "ja se oli lapsellista ja varomatonta minun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi."

Hän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän halusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria Teresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan. Hänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli vallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta kasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se, joka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan valtaistuimelle.

Kolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän jälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig XVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin syntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden vuoden.

Näyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut kuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään entistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja muiden pappismiesten kanssa.

Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa, neiti Bertinin, ja lausui hänelle:

"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä unohtanut."

Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan. Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää koristaneet tukkaa.

Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika ovella.

Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen vioilleen.

"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden loitolle."

Hän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.

Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen, jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.

Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.

"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä päivällistä."

Muutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi saada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli käskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.

Viimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja pyysi äidiltään anteeksi.

Marie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan piti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.

Kun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada opetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään suhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.

"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan minulle, milloin he ovat tehneet väärin", kirjoitti Marie Antoinette madame de Tourzelille. "Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän pahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen totuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat peruuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he voivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun."

Ennen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten ensimäinen kotiopettajatar.

Hänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut suunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat puolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli jo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen toisaalle.

80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi lakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää huomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita, palvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen haltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.

Moisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää virkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti uskoa tuon toimen madame Polignacille.

Tämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi sitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja miten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.

Mutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään hallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi Marie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla. Hän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa kuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui komeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. "Täällä saatan olla itseni", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti hän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että aatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.

Kuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät niinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä: kuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään astuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin salonkeihin.

Suosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin Marie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin tasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman prinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren työtä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista levottomuuden aihetta.

Pikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve, laihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi korkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun vilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut niin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä tulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet kantamaan häntä itseään.

Miten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin, täytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt vaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti karttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi kulki pikaista kuolemaa kohti.

Hovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä kiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä todelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin, käski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän oleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä ja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja kehotuksiaan.

Opettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa Harcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin pahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän koetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita opettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen oikkujaan.

Ehkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta hereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut pojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.

Kuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua, että kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi alkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli vahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno käyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei söisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja lausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat naiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset vaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen hermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä äitiään.

* * * * *

Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa alemmiksi itseään.

Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.

Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.

Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla. Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.

Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa, oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.

Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja, vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien säätyluokkien keskuudessa.

Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi sen kauan ja jyrkästi.

Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.

Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", — mikä lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä, että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.

Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta (1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.

Kappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla seistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin alkua.

Kappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista ja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken kiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei Bastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.

Yleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui kiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille jonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti antaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä ottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä näytännössä.

Kirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta hulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä "Sevillan parturia" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan tapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla kuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli Figaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta näyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja kuninkuutta vastaan. — — —

Itse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan muodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta heikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan luokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja turhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta, jota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät itsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea vastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia etuoikeuksiaan.

15.

Kaulanauhajuttu.

Tyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren arvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään yhteen ja astumaan julkisuuteen.

Päähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie Antoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja ruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.

Kreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin älykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni Saint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea sukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta erään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan elämänsä vaivaistalossa.

Johanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet korjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet ompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti hänet oman perheensä jäseneksi.

Nuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että hänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet kumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle, jolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja joka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.

Vailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä vanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti madame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja rahahuolia.

Hän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten henkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli, milloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti sekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan hoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.

Madame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla sukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin valtijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää palveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki itselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa oli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen kukkaroonsa rahoja.

Yhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä tunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle. Mutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi huomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän saattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär de la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.

Kaulanauhajutun toinen päähenkilö, ruhtinas Ludvig Rohan, oli Ranskan ylhäisimpiä sukuja. Kohta sen jälkeen kun Marie Antoinette oli joutunut naimisiin, oli Rohan tullut Ranskan lähettilääksi Itävallan hoviin.

Epäonnistuneempaa vaalia olisi tuskin voitu tehdä. Hänen tietonsa kaikilla aloilla olivat tavattoman vajavia. Hän osottautui kykenemättömäksi diplomaatiksi, ja persoonallisesti oli hän Maria Teresiasta vastenmielinen kevytmielisyytensä ja siveettömän elämänsä takia.

Rohan luuli tekevänsä mahtivaikutuksen Wienin yleisöön ylenpalttisella komeudella, mutta hovin puolelta ei hänen tuhlaavaisuuttaan suopein silmin katseltu. Hänelle ei juuri koskaan myönnetty yksityistä puheillepääsyä keisarinnan luo, joka aivan peittelemättä ilmoitti paheksivansa hänen käytöstään pappismiehenä ja diplomaattina.

Ikävyyksiin ja rahallisiin puliin ei myöskään ollut pitkää aikaa, ja tyhjälle loistolle tuli pikainen loppu. Hankkiakseen rahoja väärinkäytti Rohan lähettiläis-etuoikeuksiaan, ja toi tavaroita maahan Ranskasta niin suuressa määrin, että Itävallan hallituksen täytyi hänen tähtensä lakkauttaa tullivapaus, joka muuten oli diplomaateille myönnetty. Yhden ainoan vuoden kuluessa myytiin ranskalaisessa lähettiläshotellissa enemmän silkkikankaita kuin Pariisissa ja Lyonissa yhteensä.

Ludvig XVI:nnen ensimäisiä hallitustoimenpiteitä oli kutsua Rohan takaisin Wienistä, ja tämän palatessa Ranskaan kieltäytyi kuningas päästämästä häntä puheilleen. Marie Antoinette ei koskaan lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei kyennyt tukahuttamaan povessaan levotonta aavistusta, että tämä mies oli tuottava hänelle onnettomuutta. Millä tavoin se tapahtuisi, sitä hän ei luonnollisesti ennakolta voinut tietää. Mutta mikään tapaus ei liene koskaan tullut selvemmin todistetuksi, kuin Marie Antoinetten syvä ja pysyväinen inho Rohania kohtaan.

Apotti Georgel mainitsee muistokirjoitelmissaan yhden syyn kuningattaren vastenmielisyyteen. Yksityiskirjeessä Aiguillonin herttualle oli Rohan Wienissä oleskellessaan kirjoittanut seuraavaa:

"Olen nähnyt Maria Teresian itkevän sorrettua Puolaa kohdanneitten onnettomuuksien johdosta. Tämä ruhtinatar, joka on hyvin perehtynyt ajatustensa salaamistaitoon, näkyy osaavan itkeä käskettäessä. Toisella kädellä pitelee hän nenäliinaa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja toisella hoitaa hän valtioperäsintä varatakseen itselleen osuuden saaliista."

Kirje oli aiottu vain ministerin luettavaksi, mutta anteeksiantamattomassa ajattelemattomuudessaan uskoi hän sen kreivitär du Barryn käsiin. Kuninkaan rakastajatar ei pitänyt Maria Teresiasta, arvatenkin koska tämä oli Marie Antoinetten äiti.

Eräässä noista hekkumallisissta juhlista, joihin Ludvig XV kutsui suosikkejaan ja uskottujaan, oli hänen lemmittynsä ottanut varsin pilkallisesti puhuakseen siitä, mitä hän kutsui "Maria Teresian viekkaudeksi ja tekopyhyydeksi". Todistaakseen tämän esimerkillä veti hän esiin Rohanin kirjeen taskustaan.

"Kuulkaahan, mitä ruhtinas Ludvig kirjoittaa keisarinnasta", virkkoi hän ja luki sitten julki edellä lainatut sanat.

Läsnäolijat eivät enää epäilleet, ettei lähettiläs ollut kirjeenvaihdossa madame du Barryn kanssa. Muuan Rohanin salaisista vihamiehistä kiiruhti antamaan tästä tiedon kruununprinsessalle.

"Voiko olla mahdollista, että kirkkoruhtinas on kirjeenvaihdossa langenneen naisen kanssa!" huudahti Marie Antoinette katkerasti, "ja että hän käyttää tätä kirjeenvaihtoa kuvatakseen niin inhoittavin piirtein jaloa äitiäni, joka on ollut itse hyvyys häntä kohtaan?"

Rohan-Soubise-suku, joka polvi polvelta oli ollut kiinnitettynä Ranskan hoviin, kohosi Ludvig XV:nnen hallituskaudella valtansa ja kunniansa kukkuloille.

Marsalkki Soubise oli suvun päämies. Edellä mainittu kreivitär de Marsan oli marsalkin sisar ja ruhtinas Ludvig Rohanin isän sisar; ruhtinatar Guéménée kuului niinikään samaan sukuun.

Eronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen sukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja tuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan vastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein saavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja ylihovisaarnaaja ("grand aumônier de France"), ja Puolan kuninkaan välityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.

Nuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi Rohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen aikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun onnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.

Marie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen johdosta (1777):

"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas Ludvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota pidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos minulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut minkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei kumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen kanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta, jota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa."

Kardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä kevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies. Kohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien halveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien itserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä nöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli kuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja mahtia.

Hän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren suosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta Marie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.

Kaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei hänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta osakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat kuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.

Mutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta luopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen hänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta kohtaan.

Pahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten. Hänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä antautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei kauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.

Kreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali auttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian selville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan keskinäiseen ymmärrykseen.

Kun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte kardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen oloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet yhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että Valois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa. Hänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti häntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä hänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.

Vaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa ollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä, oliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä aikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.

Saadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle kirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui ystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: "Rakas kreivittäreni", "Herttainen ystävättäreni" j.n.e.

Kreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden johdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja vakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren luona kardinaalin eduksi.

Jonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin nähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän seurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat olleet paremmankin päämäärän arvoiset.

Rohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän edelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten ennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin. Vieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan itsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.

Kuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte välikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella ja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat koko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä, entinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä kuningattaren käsialaa.

Mutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään epäilyksiä voinut herätä.

Yhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen: hän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen anteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut kirjeissä vastaanottaa.

Vaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta kardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä, ja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi persoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua Versaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei saanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.

Rohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa linnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa määrän perille.

Myöhään eräänä iltana tuli kreivinna vihdoin ulos hänen luoksensa.

"Joutukaa", sanoi hän, "kuningatar sallii teidän lähestyä itseään."

Kardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle tietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki vaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:

"Tiedätte, mitä tämä merkitsee."

Samassa tuli eräs mies juosten heitä vastaan.

"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär", kuiskasi hän.

"Pian pois", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa. Kardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.

Hän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti hänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä autuaallisimmassa mielentilassa.

"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni", kirjoitti hän seuraavana päivänä Marie Antoinettelle. "Minä säilytän sen niin kauan kuin elän, ja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä."

Kreivitär vastaanotti tuon hehkuvan kirjeen, jonka oli ottanut toimittaakseen kuningattaren käsiin. Hän luki sen yhdessä miehensä kanssa, nauroi makeasti kardinaalin typeryydelle ja antoi kirjeen sitten vaeltaa pesään, kuten kaikki sen lukuisat edeltäjätkin.

Petetyllä kardinaalilla ei ollut aavistustakaan suojelijattarensa vehkeistä. Hän ei milloinkaan ollut osottanut hänelle muuta kuin ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta eikä osannut ajatellakaan, että hän viekottelisi hyväntekijänsä ikäviin selkkauksiin. Eräs mainio puoskaroitsija, Cagliostro, joka monien mielestä oli jonkinlainen yliluonnollinen olento ja johon Rohan luotti ihan rajattomasti, oli sitäpaitsi ennustanut, että hänen kirjeenvaihtonsa veisi hänet kunnian kukkuloille ja että valta ja onni riippuisivat hänen omasta vaitiolostaan ja kärsivällisyydestään.

Lukija on luonnollisesti jo arvannut, että nainen, jonka hän oli nähnyt linnanpuistossa, oli tykkänään toinen kuin Marie Antoinette.

Niihin aikoihin, jolloin Rohan oli pyytämistään pyytänyt madame de la Motten apua siihen, että hän saisi tavata kuningatarta, oli madamen mies kadulla sattunut näkemään naisen, jolla oli kuningattaren kasvonpiirteihin vivahtava ulkomuoto. Hän seurasi tätä naista ja tekeysi tuttavaksi hänen kanssaan. Nainen oli neiti Le Guay, erään Pariisin pikkuteatterin kuorolaulajia, maineeltaan varsin epäiltävä henkilö ja tavallisesti tunnettu nimeltä Oliva.

Viikon päivien kuluttua haki kreivi hänet käsille hänen asunnostaan, ja kertoi, että eräs hyvin ylhäinen nainen halusi tavata häntä ja että hän kohdakkoin saattaisi heidät yhteen.

Samana iltana ilmestyi madame de la Motte omassa persoonassaan ilotytön asuntoon.

"Rakas ystäväni, te ette tunne minua", hän sanoi. "Mutta minä pyydän teitä kuitenkin luottamaan minuun. Minulla on tuttavuuksia hovissa. Olen kuningattaren oikea käsi ja minulla on hänen luottamuksensa. Hän on antanut minulle toimeksi hakea sellaisen naisen, joka olisi halukas tekemään hänelle palveluksen, kun aika joutuu, ja minä olen iskenyt silmäni teihin. Jos suostutte ehdotukseeni, saatte viisitoistatuhatta frangia. Sitäpaitsi on teillä odotettavissa vielä suurempi lahja kuningattarelta."

Sanojensa todenperäisyyttä todistaakseen näytti hän väärennetyt kirjeet, joiden avulla hän oli saanut kardinaalin vakuutetuksi Marie Antoinetten ystävyydestä kreivitär de la Mottea kohtaan. Ne panivat Olivankin uskomaan, että yksi hänen majesteettinsa uskottuja ystävättäriä oli alentunut astumaan hänen matalaiseen majaansa.

Vieras puhui palveluksista, joita häneltä odotettiin korkeimmassa paikassa, ja se herätti tietysti ilotytössä suurta kummastusta, mutta samalla iloitsi hän siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

Päätettiin, että kreivi de la Motte seuraavana päivänä noutaisi hänet vaunuilla ja veisi Versaillesiin.

Hän tulikin määrättyyn aikaan, seurassaan Marc-Anton Rétaux de Villette, tuo ennen mainittu apumies.

He ajoivat Versaillesiin, missä kreivitär kamarineitsyeinensä heihin yhtyi. Astuttiin alas erään hotellin luona, jossa madame de la Motte tavallisesti piti asuntoa.

Molemmat herrasmiehet katosivat silmänräpäykseksi, mutta palasivat kohta takaisin ilmoittaen, että kuningatar oli iloinen Olivan tulosta ja odotti kärsimättömästi huomispäivää.

"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyi Oliva.

"Sen saatte tietää huomenna", kuului salaperäinen vastaus.

Seuraavana päivänä oli yhtymyksen Rohanin ja valekuningattaren välillä määrä tapahtua.

Kuningas Henrik Navarralaisen jälkeläinen soristi omin käsin ilotytön tätä yhtymystä varten. Hän puki hänet komeaan pukuun, heitti lyhyen valkoisen viitan hänen hartioilleen, kiersi hänen hiuksensa solmuun samalla tavoin kuin kuningattarella oli tapana pitää ja pisti päälle päätteeksi kirjeen hänen käteensä.