ENSIMÄINEN OSA: (continued 3)

"Minä seuraan teitä linnanpuistoon", sanoi hän; "siellä eräs ylhäinen herra lähestyy teitä. Te annatte silloin hänelle tämän kirjeen, ojennatte hänelle ruusun ja sanotte: 'Te tiedätte mitä tämä ruusu merkitsee'. Siinä kaikki, mitä teiltä pyydetään."

Yhtymys puistossa tapahtui sen mukaan kuin sovittu oli, mutta kiireessä unohtui Olivalta antamatta hänelle kirje, joka hänellä oli käsissään.

Hän riensi nopeasti pois, hyvillään siitä, että oli voinut tehdä kuningattarelle palveluksen, samalla kun hänellä itselläänkin oli ollut niin hauskaa. Loppupuolen yötä vietti hän iloisessa seurassa läheisessä ravintolassa, eikä hän näytä sen koommin enää hituistakaan ajatelleen koko ilvenäytelmää, jossa oli ollut yhtenä näyttelijänä.

Kreivitär de la Motte oli nyt saanut työnsä tehdyksi ja saattoi siis ruveta korjaamaan vaivojensa satoa.

Kuukausi tuon salaperäisen yhtymisen jälkeen sai kardinaali Marie Antoinettelta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksen saada 60,000 frangia, jotka hän aikoi käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Kuningattaren toivomus oli kardinaalista samaa kuin käsky. Hän jätti rahat madame de la Mottelle, joka yhä nautti hänen rajatonta luottamustaan.

Luvattujen 15,000 frangin sijasta sai mademoiselle Oliva tyytyä 4,000 sekä vakuutukseen, että hän oli suorittanut tehtävänsä kuningattaren suureksi tyytyväisyydeksi. Toinen ja paljoa suurempi osa summasta käytettiin de la Motte-perheen elantoon.

Kolme kuukautta sen jälkeen joutui valekuningatar jälleen rahapulaan. Tällä kertaa pyysi hän 100,000 frangia, ja kardinaali maksoi empimättä. De la Motte-perhe alkoi elää isoisesti, he ostivat hevoset ja vaunut ja heillä oli useita palvelijoita. Huhu siitä ystävyyssuhteesta, joka vallitsi kreivittären ja hänen majesteettinsa välillä, levisi hyvin nopeasti.

* * * * *

Tulemme nyt jutun toiseen osaan.

Hovi-juveelisepät. Böhmer ja Bassange olivat valmistaneet kaulanauhan, jonka timanttien arvo nousi 1,600,000 frangiin.

Kultasepillä ei ollut toivoa saada sitä myydyksi muulle kuin kuninkaalliselle henkilölle. Marie Antoinetten heikkous timantteihin oli tunnettu, ja he toivoivat sentähden, että hän ostaisi kaulanauhan.

Erään hoviherran välityksellä näytettiin kaulanauha kuninkaalle. Marie Antoinette oli siihen aikaan lahjoittanut puolisolleen heidän ensimäisen lapsensa, ja Ludvig halusi suuresti tämän tapauksen johdosta lahjoittaa koristeen kuningattarelle.

Kuningatar näki kaulanauhan ja ihaili sitä, mutta kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Amerikan sota oli vastikään alkanut, ja kuningatar huomautti vallan oikein, että oli tarpeellisempaa ostaa sotalaiva kuin kaulanauha.

Juveelisepät lähettivät kaulanauhan useimpiin Europan hoveihin, mutta kaikkialla peljästytti sen suunnaton hinta ostajat, eikä kaupoista tullut mitään.

Epätoivoisena siitä, ettei saanut vaihdetuksi rahaksi tavaraa, johon niin suuremmoinen pääoma oli kiinnitetty, pyysi Böhmer päästä Marie Antoinetten puheille. Hän lankesi polvilleen kuningattaren eteen, itki ja pyysi että kuningatar ostaisi kaulanauhan.

"Teidän majesteettinne", lausui kultaseppä, "minä olen hävinnyt, kunniaton mies, ellette osta koristetta. En kestä sellaista onnettomuutta. Menen suoraa päätä täältä ja heittäydyn järveen."

"Nouskaa, Böhmer", vastasi kuningatar ankarasti. "Minä en ole teitä pyytänyt valmistamaan koristetta. Kuningas tahtoi lahjoittaa minulle sen, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta lahjaa. Purkakaa pois timantit ja myykää ne yksitellen, mutta älkää hukuttako itseänne."

Kuningattaren pikku tytär oli saapuvilla, ja Marie Antoinette lisäsi:

"Olen kovin närkästyksissäni siitä, että olette pannut toimeen moisen kohtauksen lapseni läsnäollessa. Älkää koskaan enää tehkö mitään sellaista. Menkää!"

Böhmer lähti pois, eikä häntä pitkään aikaan enää nähty Versaillesissa.

Mutta hänkin kuuli puhuttavan siitä tuttavallisuudesta, joka muka vallitsi Marie Antoinetten ja kreivitär de la Motten välillä. Hän haki ilmi viimemainitun ja pyysi häntä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa saadakseen kuningattaren ostamaan kallisarvoisen kaulakoristeen.

Kreivitär pyysi saada nähdä koristeen, ja pari päivää sen jälkeen saapui juveeliseppä kaulanauha mukanaan hänen luokseen.

Kreivitär ei aluksi ottanut mitään luvatakseen, ja Böhmer alkoi peljätä, että tämä viimeinen yritys olisi yhtä turha kuin kaikki edellisetkin.

Vihdoin kolmen viikon kuluttua ilmoitti kreivitär hänelle, että kuningatar oli päättänyt ostaa kaulanauhan. Hänen majesteettinsa ei kumminkaan tahtonut olla suorastaan tekemisissä Böhmerin kanssa, vaan eräs valtakunnan korkeista herroista ryhtyisi keskusteluihin hänen kanssaan ja päättäisi kaupan.

Muutama päivä sen jälkeen saapui kardinaali Rohan kuningattaren puolesta sopimaan kaupoista.

Ehdoista tultiin pian yksimielisyyteen; kaulanauhan hinta määrättiin 1,600,000 frangiksi, minkä summan kuningatar maksaisi neljässä erässä, puoli vuotta aina väliä. Marie Antoinette ei tahtonut toistaiseksi tulla mainituksi kaulakoristeen ostajana, vaan vaati ehdottomasti asiaa pidettäväksi salassa.

Kun kaupat oli päätetty, jätti Rohan esiin kauppakirjan, jonka alle oli merkitty:

"Tunnustetaan. Marie Antoinette, Ranskan kuningatar."

Sekä allekirjoituksen että ne kirjeet kardinaalille, joissa Marie Antoinette oli muka ilmaissut hänelle toivomuksensa, oli kirjoittanut kreivittären tavanomainen apumies, Rétaux de Villette.

Böhmer oli kaikilla edellisillä kerroilla hieronut kauppoja kuningattaren kanssa suullisesti eikä tuntenut hänen käsialaansa. Toisekseen oli kardinaali siksi ylhäisessä asemassa oleva henkilö, ettei Böhmer mitenkään saattanut häntä epäillä. Kultaseppä jätti sen vuoksi luottavaisesti koristeen kirkkoruhtinaan käsiin.

Samana iltana matkusti Rohan Versaillesiin, mukanaan kamaripalvelija, joka kantoi lipasta kallisarvoisine sisällyksineen.

Hän lähti suoraan kreivitär de la Motten luo, joka tämän johdosta oli jälleen asettunut tavalliseen hotelliinsa asumaan.

Tuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen. Kreivitär luki sen ja virkkoi:

"Se on kuningattarelta."

Kirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali tunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut saapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen yhtymyksen kuningattaren kanssa.

Hovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette, astui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki omin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä hetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.

Seuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja kultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan koristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren kaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin välityksellä.

Molemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys odotti heitä — kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna juhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.

Juveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon huolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää, ja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset kirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät hänet ennen pitkää.

Kuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie Antoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän saapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään juhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli kardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.

Kardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta vielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.

Sillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä purkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi Lontoossa.

De la Motte-herrasväki oli jo ennen alkanut elää iloisesti, mutta nyt se vasta ympäröi itsensä loistolla, jolla ei ollut mitään määrää. Madame de la Motte sirotteli rahoja kaikille tahoille. Hän koristi kotinsa kalleuksilla ja täytti juveelilippaansa jalokivillä ja helmillä. Hän osti itselleen oivallisen huvilan rannikolla, mutta kun Rohan tuli häntä tapaamaan, vastaanotti hän hänet köyhässä ullakkokamarissa. Ja kun kreivitär alkukesästä muutti huvilaansa, sanoi hän kardinaalille muuttavansa erään sukulaisensa luo maalle.

Eräänä päivänä, kun Böhmer kohtasi kardinaalin, muistutti tämä häntä siitä, ettei hän ollut kiittänyt hänen majesteettiaan kaupasta. Kultaseppä riensi korjaamaan laiminlyöntiään, ja lähettäessään kuningattarelle laskun muutamista pienemmistä koristekappaleista, jotka kuningatar oli ostanut, liitti hän mukaan kirjeen, jossa kiitti suuremmoisesta kaupasta.

Kirje päättyi seuraaviin sanoihin:

"Tunnemme vilpitöntä tyytyväisyyttä tietäessämme, että kaunein jalokivikokoelma, mitä on olemassa, on kuningattaren hallussa."

Marie Antoinette luuli, että Bohmer oli järjiltään. Hän poltti kirjeen ja päätti olla enää milloinkaan antautumatta mihinkään asioimisiin hullun miehen kanssa.

Ensimäinen maksupäivä läheni lähenemistään. Päivä tuli, mutta kuningatar ei maksanut. Sen sijaan jätti kreivitär de la Motte valtiattarensa nimessä pienemmän summan rahaa kardinaalille ja pyysi, että tämä toimittaisi kuningattarelle maksuajan pitennystä.

Kerran sattui Böhmerin yhdyskumppani Bassange näkemään kuningattaren oikean käsialan ja vertasi sitä kauppatoiminimen hallussa olevan kauppakirjan allekirjoitukseen, jolloin hän keksi useita eroavaisuuksia.

Suorituksessa tapahtuneet hankaluudet olivat tehneet hänet levottomaksi, ja Marie Antoinetten käsialan näkeminen pani hänet mitä suurimmassa määrin epäilemään.

Sillä välin kun Böhmer riensi Versaillesiin tapaamaan kuningatarta, joka ei kuitenkaan päästänyt häntä puheilleen, lähti Bassange kreivitär de la Motten luo ja uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, mitkä uhkaukset saattoivat kreivittären polttamaan laivansa.

Jousen, joka oli niin kovasti jännitetty, täytyi taittua, ja kreivinna oli varustautunut tämän varalta. Hän katsoi hetken otolliseksi ja antoi, mitä makein hymy huulillaan, jousen rapsahtaa poikki.

Hänen suunnitelmansa oli yksinkertainen, ja yhtä yksinkertainen oli sen toteuttaminen.

"Kardinaali maksaa kaulanauhan", ajatteli hän, "sillä hänelle on tyhmyytensä ja herkkäuskoisuutensa salaaminen mitä suurimman arvoinen. Hänen on käyttäminen kaikkia keinoja, jotta tämä asia ei tulisi yleisön tiedoksi, sillä siitä tietysti seuraisi karkoitus hovista, ja se tekisi sitäpaitsi hänet kaikkien ihmisten naurun alaiseksi."

Hän tunnusti kultasepälle, että tämä oli joutunut petoksen uhriksi ja että kuningattaren allekirjoitus oli väärennetty. Mutta hän rauhoitti samalla kultaseppää, viittaamalla niihin seurauksiin, joita asialla saattoi olla siihen nähden, että Rohan oli kunniastaan riippuvainen ja että hänen täytyisi maksaa kaulakoriste ostaakseen kultaseppien vaitiolon.

Sillä välin kun Bassange seisoi siinä neuvotonna ja hämillään, riensi toimelias kreivinna hengellisen ystävänsä luo. Hän pyysi tältä suojaa kuningatarta vastaan, joka kreivinnan sanojen mukaan oli ostattanut kaulanauhan, mutta kiisti nyt sitä konsanaan vastaanottaneensa.

Kirkkoruhtinaan silmissä alkoi nyt häämöttää se hornan syvyys, johon hän oli syöksynyt, mutta hän ei vielä tahtonut nähdä asiaa oikeassa valossaan. Hän oli kuullut kuningattaren äänen ja suudellut hänen kättään hämärässä lehtikäytävässä; eivätkähän kaikki nuo ystävälliset ja hellät kirjeet saattaneet olla pelkästään mielikuvituksen tuotteita.

Hänen sukulaisensa eivät tähän saakka olleet tienneet mitään hänen hullusta suhteestaan Marie Antoinetteen, eikä hän nytkään antanut heidän mitään aavistaa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jotka hänen sydäntään kalvoivat. Sen sijaan kysyi hän uudestaan neuvoa Cagliostrolta, jolta odotti saavansa lohdutusta.

Mutta kaukana siitä, että olisi lohduttanut häntä, vahvisti Cagliostro vain tosiksi hänen ankeita aavistuksiaan. Hän kehotti kardinaalia tunnustamaan kaikki kuninkaalle tahi niin pian kuin mahdollista sopimaan asian Böhmerin ja Bassangen kanssa.

Marie Antoinette oleksi Trianossa, mutta Böhmer tapasi hänen kamarirouvansa, joka vakuutti ettei kuningatar ollut käsittänyt sanaakaan hänen ongelmallisesta kirjeestään.

Böhmer riensi nyt Trianoon, mutta kuningatar harjoitteli parasta aikaa osaansa "Sevillan parturista", eikä voinut eikä tahtonut vastaanottaa häntä.

Palattuaan Versaillesiin sai kuningatar kamarirouvaltaan aavistuksen siitä, että Böhmer ei kenties ollutkaan mielenvikainen, kuten hän oli luullut, vaan että hän oli joutunut ilkeän petoksen uhriksi. Muutamia päiviä sen jälkeen lähetti hän Böhmeriä noutamaan, ja nyt tuli petos kokonaisuudessaan ilmi.

Kardinaali sai käskyn saapua linnaan. Se tapahtui elokuun 5. päivänä 1785.

Koko hovi oli kokoontunut vastaanottohuoneeseen, kun kardinaali näyttäytyi, puettuna hengellisen ritarikunnan pukuun.

Hänet kutsuttiin kuninkaan työhuoneeseen, missä kuningatar samaten odotti häntä.

Lähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun kardinaali viimeksi läheltä ja tarkemmin oli saanut nähdä oikean Marie Antoinetten. Hän vertasi häntä nyt siihen naiseen, jonka oli nähnyt puistossa, ja joutui kokonaan ymmälle. Kuningatar oli tuona väliaikana lihonut, ja hänen kasvonsa olivat soikeammat kuin mademoiselle Olivan.

Kardinaali vapisi koko ruumiissaan ja sai tuskin sanaakaan suustaan.

"Kuka on käskenyt teidän ostamaan erään kaulanauhan Ranskan kuningattaren lukuun?" kysyi kuningas.

"Teidän majesteettinne", änkytti kardinaali, "huomaan, vaikka liian myöhään, että minua on petetty."

"Mitä olette tehnyt tuolla kaulanauhalla?" kysyi kuningas edelleen.

"Luulin kuningattaren vastaanottaneen sen."

"Kuka antoi teille toimeksi ostaa sen?"

"Eräs la Motte-Valois-niminen nainen, joka antoi minulle kuningattaren kirjoittaman kirjeen; luulin tekeväni teidän majesteetillenne mieliksi suorittamalla tämän toimen."

"Luulitte tekevänne minulle mieliksi", lausui kuningatar silmitönnä vihasta, "minulle, joka teidän hoviintulostanne asti en ole puhunut teille sanaakaan. Kuinka saatoitte uskoa, että minä käyttäisin arkkipiispaa sellaiseen toimeen, jonka täyttäminen on palvelusväkeni asia?"

"Minä ymmärrän, että olen tullut petetyksi", sanoi kardinaali. "Minä maksan kaulanauhan — haluni saada palvella teidän majesteettianne teki minut sokeaksi, minä en aavistanut petosta."

Hän otti nyt lompakostaan paperin, jossa kuningattaren luultu allekirjoitus oli luettavana.

"Tämä ei ole kuningattaren käsialaa eikä allekirjoituskaan ole hänen", sanoi kuningas, silmäiltyään paperia. "Kuinka on mahdollista, että Rohanin ruhtinas, ensimäinen kirkkoruhtinas valtakunnassa, uskoo kuningattaren kirjoittavan nimensä: 'Marie Antoinette, Ranskan kuningatar!' Koko maailmahan tietää, että kuningatar käyttää ainoastaan etunimeään."

"Minä en soisi teitä pidettävän syyllisenä", jatkoi hän; "vaadin, että te kirjallisesti puhdistatte itsenne. Käykää viereiseen huoneeseen; siellä on paperia ja mustetta."

Rohan totteli, mutta hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän tuskin sai kirjoitetuksi riviäkään, jota ei olisi ollut mahdoton lukea.

Neljännestunnin kuluttua palasi hän paperiliuska kädessä. Kuningas otti paperin ja virkkoi:

"Tahdon ilmoittaa teille, että aikomukseni on vangituttaa teidät."

"Sire", huudahti kardinaali, "minä aina tottelen käskyjänne, mutta älkää vangituttako minua papillisessa puvussani ja koko hovin nähden."

"Sen täytyy tapahtua", vastasi kuningas tylysti ja lähti huoneesta.

Keskellä päivää ja itse kuninkaallisessa linnassa pantiin kardinaali kiinni ja vietiin Bastiljiin.

Ennen vangiksi joutumistaan oli hän kuitenkin saanut lähetetyksi sanan yksityissihteerilleen, apotti Georgelille, käskien häntä polttamaan hänen kirjeensä, varsinkin ne, jotka hän oli vaihtanut kreivitär de la Motten kanssa.

Kirjeet olikin jo poltettu, kun poliisikomisaario saapui sulkemaan sinettiin kardinaalin papereita.

Kuninkaan neuvonantaja, Vergennesin kreivi, joka tiesi, että ylhäisaateli panisi kaikki voimansa liikkeelle pelastaakseen henkiheimolaisensa, toivoi, että moinen kuulumaton häväistys saataisiin haudatuksi hiljaisuuteen. Mutta kuningatar pyysi, että se vedettäisiin yleisön silmien eteen, ja hänen puolellaan olivat kuningas ja ministerit. Ensi alussa kääntyi hänen vihansa yksinomaan ruhtinas Rohania vastaan, koska hän luuli, että Rohan oli tämän vehjejutun kokoonpannut edistääkseen hänen perikatoon joutumistaan.

Kardinaalin vangitsemisen jälkeen ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin kreivitär de la Motte saatiin käsiin. Hän sekä hänen miehensä ja Rétaux de Villette vedettiin tuomioistuimen eteen.

Cagliostro ja pari muuta Rohanin ystävää haastettiin niinikään saapumaan oikeuteen. Ilotyttö, joka oli näytellyt kuningattaren osaa, paiskattiin vankilaan.

Saattaa käsittää millaista huomiota herätti se, että ruhtinas Rohanin arvoinen mies oli vangittuna ja että kardinaali oli syytteenalaisena kaulanauhan anastamisesta epärehellisellä tavalla. Hämmästys oli suuri, mutta tyytymättömyyskään ei ollut pienempi.

Aateli oli raivoissaan yhtä sen etevimpiä jäseniä kohdanneen toimenpiteen johdosta, ja papisto valitti sitä, että kirkkoruhtinas istui vangittuna.

Kuningattaren läheiset ystävät asettuivat julkisesti häntä vastustavalle kannalle. Kuninkaallisen perheen jäsenet, tädit, veljet ja kälyt moittivat suuri-äänisesti Ludvigia ja Marie Antoinettea siitä toimenpiteestä, johon he olivat ryhtyneet.

Kaikki kuninkuuden vihaajat, kaikki tyytymättömät, kaikki kateelliset, kaikki kardinaalin ystävät ja Marie Antoinetten vihamiehet liittoutuivat nyt häntä vastaan.

Kreivitär de Noailles, tuo tunnontarkka "rouva Etikette", päästi tässä tilaisuudessa kauvan salatun vihansa ilmoille. Hän liittyi nyt julkisesti entisen valtiattarensa vihamiehiin ja teki kaikki puolustaakseen Rohania. Rouvat Marsan ja Guéménée antautuivat yhtäläisellä innolla heimolaisensa puolustajain joukkoon; he pukeutuivat surupukuun ja asettuivat, rukoileva sävy kasvoillaan, hänen tuomareittensa tielle.

Tuskin oli sitä perhettä valtakunnan ylhäisaatelin joukossa, joka ei olisi katsonut oikeudenkäynnin Rohania vastaan loukkaavan sitä.

Hänen sukulaisensa ja ystävänsä pitivät huolta siitä, että osanotto syytettyä kohtaan tunki kansan syvimpiin kerroksiin. Heidän onnistui sitä helpommin herättää myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun Marie Antoinette tuli yhä enemmän vihatuksi, ja kansa oli ihastuksissaan, saadessaan aiheen vetää hänen nimeään lokaan.

Kuningattaren nimi näytteli pääosaa häväistysjutussa. Hänen persoonansa oli kokonaan tämän tapauksen puitteiden ulkopuolella. Historia on osottanut perättömiksi kaikki epäluulot, että hän olisi ollut missään yhteydessä kreivitär de la Motten kanssa, mutta kansa, joka tunsi hänen muut suuressa huudossa olleet ystävyydenliittonsa ja moitti hänen tuhlaavaisuuttaan, uskoi kauan ja varmasti, että Rohanin ja kreivinnan täytyi kärsiä peittääkseen kuningattaren heikkouksia.

Kardinaali, joka oli käyttäynyt narrin tavoin, esitettiin kansalle uhrilampaana. Hän oli sotkenut kuningattaren joutavaan vehjejuttuun, ja se riitti yksinään hankkimaan hänelle yleisön suosion. Astuessaan oikeussaliin, vastaanotettiin hänet kunnianosotuksilla, ja häntä kohdeltiin kuten ruhtinasta, melkein kuin kuningasta, ei kuten syytettyä.

Kreivitär de la Motte, joka alussa kielsi kaikki ja pilkkasi kardinaalin tyhmyyttä, sai kärsiä raipparangaistuksen ja merkittiin polttokirjaimella V ("Voleuse"). Paitsi sitä tuomittiin hän elinkautiseen vankeuteen.

"La Salpétrière'ssâ", jossa hän istui vangittuna, hän tekeytyi hulluksi. Hänen onnistui herättää mielenkiintoa ja sääliä yleisössä, ja syrjäisten avulla pääsi hän muutamien vuosien kuluttua pakenemaan Englantiin.

Hänen miehensä ja Rétaux de Villette tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön. Cagliostro karkoitettiin Ranskasta, mutta mademoiselle Oliva julistettiin, tietämättömänä koko petoksesta, syyttömäksi.

Kardinaali vapautettiin kaikesta vastuusta ja vietiin riemusaatossa ulos oikeussalista.

Tosin oli hän syytön petokseen, mutta hän oli syypää majesteetinrikokseen, koska oli väittänyt Marie Antoinetten suostuneen kohtaamaan häntä öiseen aikaan.

Mutta tämä majesteetinrikos se juuri hankki hänelle kansan myötätuntoisuuden. Ja kaulanauhajutun oikea uhri ei ollut hän, vaan kuningatar.

16.

Uhkaavia pilviä. — Kansan kasvava viha.

Ei mikään muuri ole niin korkea, ettei panettelu pääsisi sen yli, ei mikään huone niin piilossa, ettei parjaus pääsisi hiipimään sinne sisään, ei mikään lukko niin vankka, etteivät juorut saa sitä murretuksi.

Vuosikausia olivat juorut lakkaamatta kiirineet Ranskan kuningattaren vaiheilla. Ne olivat pukeutuneet tuhansiin muotoihin. Milloin olivat ne ilmenneet herjauslauluina, milloin lentokirjoina pelkurimaisinta ja häpeällisintä lajia.

Marie Antoinetten yksityiselämästä oli kehittynyt romaani, joka oli tunnettu ei ainoastaan Ranskassa, vaan kaikissa Europan hoveissa. Kaikkialla oli aseena häntä vastaan käytetty hänen isänmaataan, hänen sukuperäänsä, hänen sukulaisiaan, hänen kauneuttaan, hänen ystävyydenliittojaan ja hänen makuaan.

Maaperä oli hyvin valmistettu, ja nyt oli otollinen hetki heittää lokaa hänen päälleen kaikilta puolilta. Kaulanauhajuttu oli merkinantona useille uusille häväistyskirjoituksille, joilla hyökättiin hänen siveytensä kimppuun.

Syytöskirjoituksia Marie Antoinettea vastaan painettiin sadointuhansin kappalein, joita levitettiin kaupungeissa ja maaseudulla; hovin omat virkamiehetkin olivat avullisina niiden levittämisessä. Niitä lähetettiin kouluihin, joissa oppilaita opetettiin halveksimaan kuningatartaan.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli ollut niin huoleton ja suruton, huomasi lopulta, että suosionhuudot vaikenivat hänen tiellään. Normandian herttuan ristiäisissä virkkoi hän huoaten: "Pojalleni hurrataan, suosionhuudot eivät tarkoita minua." Kaulanauhasta nostetun onnettoman oikeudenkäynnin jälkeen ei hän enää voinut tuntea mitään iloa. Siitä hetkestä asti sai hän tavantakaa vastaanottaa yhä uusia iskuja, joilla kohtalo tahtoi ikäänkuin valmistella häntä niitten vielä kovempien iskujen varalle, jotka odottivat häntä elämänsä viimeisinä vuosina. Hänen nuorin tyttärensä kuoli, hänen vanhin poikansa hiutui vähitellen taudin kynsissä, ystävät luopuivat hänestä ja vihamiehet astuivat esiin. Hänen iloinen nuoruutensa kohosi nyt ikäänkuin peikkona häntä vastaan. Kansan viha yhä paisui ja yltyi.

Tehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli Choiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja Bourbonin sukujen välillä.

Mutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo vallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin kansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.

Virheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan johtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja toisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista veroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi toisella täytyi päästä ilmoille.

Ne, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet ensiksi — karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!

Kuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja suojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä ystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi kohtaamaan siellä.

Mutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär hävyttömäksi.

"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että teidän majesteettinne haluaa käydä luonani", sanoi hän nenäkkäästi.

Vielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi, jota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen luonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän lausuneeksi, että "madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei häntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi".

Vaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien rikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar kääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman kuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että suosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut katosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.

Ja nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä kanssa.

Eräs madame Polignacin ystävistä, joka ennen muita oli kiitollisuudenvelassa kuningattarelle, sepitti hänestä ilkeimpiä viisuja, mitä konsanaan on kirjoitettu. Ne perustuivat hävyttömään valheeseen ja kajahtelivat Pariisissa ja Versaillesissa suureksi iloksi ja mielenylennykseksi hänen vihamiehilleen.

Jos hän kävi teatterissa, saattoi tapahtua, että häntä osotettiin sormella. Taiteilijat eivät enää tohtineet asettaa hänen muotokuviaan näytteille, ja avoimella kadulla myytiin pilakuvia hänestä ja kuninkaasta.

Vihdoin koitti päivä, jolloin poliisipäällikön oli pakko kuningattarelle ilmoittaa, että hänen olisi parasta olla näyttäytymättä pääkaupungissa.

Elämäniloinen kuningatar oli yksinjätetty ja hyljätty. Hänellä ei ollut mitään tukea, tuskin yhtään ystävääkään, kaikkialla seurasi viha hänen kintereillään, ja petos ja vilppi ympäröivät häntä joka puolelta. Nekin henkilöt, joiden omanvoiton pyytämättömyys oli kaiken epäilyksen ulkopuolella, joutuivat hänen epäilemikseen. Vähemmin kuin konsaan osasi hän erottaa väärää oikeasta, ja hänelle sattui, että luuli oikeitakin rahoja vääriksi.

Aavistukset tulevista onnettomuuksista täyttivät hänen sielunsa. Hänellä oli kouristuskohtauksia, joiden kestäessä hän jo edeltäkäsin näki onnettoman kohtalonsa. Hän sulkeutui Trianoonsa, jossa kaikki oli entisellään, paitsi että iloa ja elämää puuttui. Nauru oli tyrehtynyt näissä huoneissa, joissa hänen hauskat kesämuistonsa olivat kätkettyinä.

Ennen pitkää oli hänen jättäminen tämäkin paikka, josta hän oli pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Lehdet karisivat, kesä oli mennyt, ja hän käyskenteli kuihtuneiden lehtien keskellä. Elämän kesäkin oli kulunut, hänen onnensa päivät olivat kadonneet.