VII

Päivät kuluvat.

On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!

Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä, paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri. — Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.

Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.

Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää, yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen. Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta. Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä käännetyksi.

Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan, he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?

— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä olin raskaana.

— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat lähteä!

— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!

Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.

Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.

Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo. — Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —

Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista. Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen täytyy nyt lähteä, sanoo hän.

Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?

Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?

Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin. Kohtalo varoitti…

Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.

Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt, hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon ja hiippalakkiin helmineen.

Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. — Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. — Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. — Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. — Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.

Siihen se taas jäi.

Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain: — On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi, kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri…

Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata puhua, sanoi Iisakki.

Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle, hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. — Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna. Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat, kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli, sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua, ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en tiedä. —

Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.

Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä, mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin, Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.

Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta. Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta toivokaamme parasta, sanoi hän.

Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita. Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan, oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut suurtakaan saalista.

— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin, sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei, vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!

Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki, milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne, eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.

Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.

Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. — Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? — En.

Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!

Mitäpä voisi Geissler nyt tehdä? Ei mitään. Mutta Iisakki lähti.

Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty noutamassa. Ulla oli lasten luona.

Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä, kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!

Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli, oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo tavata Inkeriä.

Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi, että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!

Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei ollutkaan lapsia.

— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies. Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. — Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja. Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki. Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.

— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin, sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta, niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.

Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.

— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan. — Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.

Iisakki vaelsi kotia.