V

Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan, Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei haittaa ajan oloon.

Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?

Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi sellaisen ilmaiseksi?

Siinä se tuli! Iisakki säikähti kovin eikä vastannut.

— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. — Niin. —

Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta, kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta. Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies, kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä, mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi, että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —

Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat. Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?

Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä on varmaankin jotakin metallia.

— Niitä on paljon tuolla ylhäällä tunturilla, sanoi Iisakki.

Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. — Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.

— Niin, mutta kokonainen neljännes! sanoi taas seuralainen.

Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi, vastasi Iisakki.

Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää. Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään? — Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä tunturi.

Nimismies kirjoitti.

Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. — Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria! sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki. — Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi niin suurella alalla?

Nimismies sanoi: — Viljelee sen.

Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.

Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä, jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.

Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa valtioon nähden.

— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika vai tyttö? — Poika.

Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio- ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla, tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.

Äkkiä kysyi hän: — Mikä tämän paikan nimi on?

— Nimi? — Niin, miksi sitä nimitetään? Meidän täytyy panna nimi.

Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri ja Iisakki.

— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes mikään nimi, mutta hän toisti:

— Sellanrå! nyökkäsi ja ajoi pois.

Kaikki sattumakaupalla, rajat, hinta, nimi…

Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä vastaan, jotka siinä kävelevät!

Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja sanoi: — Otappa minut mukaan!

He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.

Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi. Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.

— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen pidä lähteä yksin. —

He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni, Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi, ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari, kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. — Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —

— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän alotit täällä korvessa.

Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa, kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä enää palaa, sanoi hän suoraan.

Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän, vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.

Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.

Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon, mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin, että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut, mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska sitä niin halutti.

Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla, jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!

Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl; hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi, mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä hieman itsetietoiseksi.

Iisakki rohkaisi itsensä ja meni hänen luokseen.

— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää, onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää. Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa. On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin, luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä. Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa sitä Geissleriä!

Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede, he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.

Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko. Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi. Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.

Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen, jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies. — Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo, vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun. Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa. kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan, joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä, viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston suosiollisen arvion mukaan.

Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi nimismies Heyerdahl Iisakille.