XI

Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy. Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi. Niin ajaa hän kylään.

Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän oli Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan, Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi, tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään, joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko, jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten — ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?

He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen? sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin. Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri. Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä: — Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.

Niin he ajoivat ja Iisakki kulki jäljessä.

Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta, ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle: voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.

Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento, tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä! Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.

He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa, Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut, vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta — se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan sillä.

Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.

— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan alla.

Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin, että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle. Niin ajavat he taas.

Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut? kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi, että on, hän ei voinut valittaa.

Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. — Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan. — Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. — Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.

Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.

Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko! — He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita: hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille, kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin, linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja — tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? — Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän puolisilkkiin.

Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne — neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven yläpuolelle, kas vaan… Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: — Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!

Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän, mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.

Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.

— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. — Kahdeksan raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita? — Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. — Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. — Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies, joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —

Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.

He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille, mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa alle.

Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.

He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla — että tuo on meidän talomme! huudahti hän.

Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä, hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?

Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti, jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!

Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.