I

Tuo pitkä, pitkä polku yli rämeiden ja halki metsien, ken sen on uurtanut? Mies, ensimmäinen ihminen, joka täällä oli. Ei ollut mitään polkua ennen häntä. Sitten seurasi yksi ja toinen eläin noita epäselviä jälkiä yli sammaleiden ja rämeiden ja teki ne selvemmiksi, ja niin alkoi yksi ja toinen lappalainen tarkata polkua ja kulkea sitä matkatessaan tunturilta tunturille porojansa katsomaan. Niin syntyi polku halki tuon suuren yhteismaan, jota ei kukaan omistanut, tuon isännättömän maan.

Mies astelee pohjoista kohti. Hän kantaa säkkiä, ensimmäistä säkkiä, joka sisältää evästä ja joitakin työkaluja. Mies on voimakas ja karkearakenteinen, hänellä on ruosteenpunainen parta ja pieniä arpia kasvoissa ja käsissä — ovatko ne työssä vai sodassa saatuja, nuo haavanjäljet? Hän on ehkä päässyt linnasta ja tahtoo piileskellä; hän on ehkä filosofi ja etsii rauhaa, mutta joka tapauksessa hän siellä astelee, ihminen keskellä tätä turvatonta yksinäisyyttä. Hän kulkee kulkemistaan, ei kuulu linnun, ei eläimen hiiskahdusta hänen ympärillään. Toisinaan hän puhuu jonkun sanan itsekseen: — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoo hän. Kun hän pääsee rämeiden yli miellyttäviin seutuihin metsäisille aukeamille, laskee hän säkin maahan ja alkaa kierrellä paikkoja ja tutkia ympäröivää luontoa. Hetken kuluttua hän palaa takaisin, ottaa säkin selkäänsä ja lähtee uudelleen taivaltamaan. Niin kulkee hän koko päivän, hän katsoo auringosta ajan kulun, tulee yö ja hän paneutuu kanervikkoon maata käsi pään alla.

Jonkun tunnin kuluttua lähtee hän taas taipaleelle, jaa'a, Herra paratkoon! kulkee taas suoraa pohjoista kohti, katsoo auringosta ajan kulun, murkinoi syöden leipäkakkua ja kutunjuustoa, juo purosta vettä ja jatkaa matkaansa. Tämäkin päivä kuluu hänen vaellukseensa, sillä hänen täytyy tutkia niin monta miellyttävää paikkaa metsässä. Mitä hän etsii? Maatako, asuinsijaako? Hän on ehkä siirtolainen asutuilta seuduilta, hän silmäilee ympärilleen ja tähystelee, toisinaan nousee hän kummulle tähystelemään. Nyt laskee aurinko.

Hän astelee laakson rinnettä halki sekametsän, jossa on myöskin lehtipuita ja nurmikoita, sitä kestää tuntikausia, hämärtää, mutta hän kuulee hiljaista virran kohinaa, ja tämä hiljainen kohina elähyttää häntä aivankuin jokin elävä olento. Kun hän saapuu kukkulalle, näkee hän allaan laakson hämärässä ja kaukana eteläisen taivaan. Hän laskeutuu levolle.

Aamusella seisoo hän maiseman edessä, jossa on metsää ja laidunmaata, hän astelee alemmas, siinä on viheriöivä mäki, hän näkee vilahduksen virrasta kaukana laaksonpohjassa ja jäniksen, joka hyppää sen yli yhdellä loikkauksella. Mies nyökäyttää päätään aivankuin kuuluisi asiaan, ettei virta ole loikkausta leveämpi. Hautova riekko pyrähtää äkkiä hänen jalkojensa juuresta ja kähisee kiukkuisesti hänelle, ja mies nyökäyttää taas päätään, että täällä on eläimiä ja lintuja, kaikki on niinkuin ollakin pitää. Hän vaeltaa mustikkavarvikossa ja puolukkavarvikossa, seitsenteräisten metsätähtien ja sananjalkojen seassa; kun hän siellä täällä pysähtyy ja kaivaa raudalla maata, löytää hän täältä multaa, tuolta rämettä, monen tuhannen vuoden aikana pudonneiden lehtien ja mädäntyneiden oksien muodostamaa lantaa. Mies nyökäyttää päätään, että tänne hän asettuu, sen hän tekee, asettuu tänne. Kaksi päivää kiertelee hän ympäristöjä, mutta palaa illalla takaisin mäelle. Hän nukkuu yönsä havuvuoteella, hänestä tuntuu niin kotoiselta täällä, hänellä on havuvuode kallionkielekkeen alla.

Pahinta oli ollut löytää paikka, tämä hänen paikkansa, jota ei kukaan omistanut; nyt kuluivat päivät työssä. Hän alkoi heti kiskoa tuohia etäisemmistä metsistä nyt kun mahla oli puissa. Hän pani tuohet painon alle ja kuivasi ne, kun hänellä oli aimo kantamus, kantoi hän sen nuo pitkät peninkulmat kylälle ja myi tuohet rakennustarpeiksi. Ja kotimäelleen kantoi hän taas uusia säkkejä täynnä ruokatarpeita ja työkaluja: jauhoja, sianlihaa, padan, lapion, kulki polkua edes takaisin ja kantoi kantamistaan. Synnynnäinen kantaja, metsien lautturi, olipa kuin hän olisi rakastanut tuota kutsumustaan kulkea paljon ja kantaa paljon, aivankuin olisi ollut laiskaa olotilaa, jollei seljässä ollut taakkaa: se ei ollut häntä varten.

Hän tuli eräänä päivänä raskaine taakkoineen ja sitä paitsi taluttaen kahta kiliä ja nuorta pukkia nuorassa. Hän oli onnellinen kileistään, aivankuin ne olisivat olleet kuttuja, ja oli niille hyvä. Ensimmäinen vieras ihminen kulki ohi, vaeltava lappalainen, hän näki kilit ja ymmärsi tulleensa miehen luo, joka oli asettunut tähän asumaan. Hän sanoi:

— Aijotko asettua tänne kokonaan? — Aijon, vastasi mies. — Mikä on nimesi? — Iisakki. Tietänetkö naisapua minulle? — En. Mutta minä otan sen puheeksi matkan varrella. — Tee niin! Että minulla on elukoita, eikä ketään hoitamassa.

Iisakki siis, sen aikoi lappalainen myös sanoa, mies korvessa, ei ollut mikään karkulainen, hän sanoi nimensä. Hänkö karkulainen? Nythän hän olisi joutunut kiinni. Hän oli vain väsymätön työmies, hän niitti kileillensä talven varaa, alkoi raivata maata, perata peltoa, kantaa pois kiviä, laittaa kiviaitoja. Syksyllä sai hän valmiiksi asunnon, turvemajan, se oli tiivis ja lämmin, se ei narissut myrskyssä, se ei ollut tulenarka. Hän saattoi mennä tähän kotiin ja sulkea oven ja olla siellä, hän saattoi seisoa kynnyksellä ja omistaa koko rakennuksen, jos joku kulki ohi. Maja oli jaettu kahtia, toisessa päässä asui hän itse, toisessa elukat. Perimmäiseen sopukkaan kallionkielekettä vasten hän oli laittanut heinälatonsa. Kaikki oli siellä.

Pari uutta lappalaista kulkee ohi, isä ja poika, he seisovat ja lepäävät nojaten molemmin käsin pitkiin sauvoihinsa ja katselevat majaa ja perattua maata ja kuulevat kilinkellojen kilkkeen mäeltä.

— Hyvää päivää, sanovat he, onpa tänne tullut kosolta väkeä korpeen! — Ne lappalaiset aina rupattelevat.

— Hän ei taida tietää naisapua minulle? vastaa Iisakki. Sillä hänen päässään pyörii vain tämä yksi asia. — Naisapua? Ei. Mutta voitaisiinhan se ottaa puheeksi. — Olisiko hän niin hyväntahtoinen! Ja että minulla on asunto ja maata ja elukoita, mutta ei naisapua, voi hän sanoa.

Hän oli etsinyt tätä naisapua joka kerta, kun hän oli ollut kylässä tuohineen, mutta ei ollut ketään saanut. Ne olivat katselleet häntä, muuan leski, pari vanhempaa tyttöä, eivätkä olleet uskaltaneet luvata hänelle apua, mikä nyt sitten syynä lie ollutkin, sitä ei Iisakki ymmärtänyt. Eikö hän sitä ymmärtänyt? Kukapa halusi palvella miehen luona avarassa korvessa, peninkulmien päässä muista ihmisistä, kokonaisen päivämatkan päässä lähimmästä ihmisasunnosta! Eikä mieskään ollut varsin suloinen eikä houkutteleva, vaan päinvastoin, ja kun hän puhui, ei hän suinkaan ollut mikään taivaita kohden silmäilevä tenori, vaan muistutti hänen puheensa pikemmin karkeata eläimen ääntä.

Ei auttanut muu kuin olla yksin.

Talvisin hän teki suuria puuastioita ja myi ne kylällä ja kantoi takaisin kotiin lumessa talsien säkkejä täynnä ruokaa ja työkaluja. Ne olivat ankaria päiviä, hän oli kytketty taakkoihin. Kun hänellä oli elukoita ja hänen täytyi yksin niitä hoitaa, ei hän voinut jättää niitä pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ja mitenkä menetteli hän silloin? Hätä keinon keksii, hänen aivonsa olivat voimakkaat ja käyttämättömät, hän kehitti niitä yhä enemmän ja enemmän. Kotoa lähtiessään laski hän ensi töikseen kilit ulos, niin että ne saivat pureskella tarpeekseen varpuja metsässä. Mutta hän tiesi toisenkin neuvon: hän ripusti pöntön, suuren kaukalon virran partaalle ja asetti niin, että putoilevat pisarat sen vähitellen täyttivät, kesti neljätoista tuntia ennenkuin se täyttyi. Kun pönttö oli reunojaan myöten täynnä, oli se tullut tarpeeksi painavaksi ja painui alas asennostaan, mutta painuessaan veti se nuoraa, joka oli yhteydessä heinävajan kanssa, luukku aukeni ja kolmen kilin ruoka-annos putosi alas: eläimet saivat ruokaa.

Näin hän menetteli.

Näppärä keksintö, ehkäpä Jumalan antama neuvo, mies tuli toimeen itsekseen. Kaikki kävi hyvin myöhäiseen syksyyn saakka, sitten tuli lunta, sitten tuli sadetta, sitten tuli taas lunta, pysyvää lunta, koneisto toimi hullusti, kaukalo täyttyi sateesta ja avasi luukun ennen aikojaan. Mies peitti kaukalon, jonkun aikaa kävi taas kaikki hyvin, mutta kun talvi tuli, jäätyi vesitippu ja koneisto lakkasi toimimasta.

Silloin täytyi kilien niinkuin miehen itsensäkin tottua puutteeseen.

Ankaria päiviä, miehellä olisi pitänyt olla apua, mutta hänellä ei ollut, eikä hän silti jäänyt neuvottomaksi. Hän työskenteli asuntonsa kuntoon saattamiseksi, hän sai ikkunan majaansa, kaksi lasiruutua, se oli merkillinen ja valoisa päivä hänen elämässään, hänen ei tarvinnut polttaa takassa valkeata nähdäkseen, hän saattoi istua sisällä ja tehdä puuastioitaan päivän valossa. Elämä parani ja valkeni, jaa'a, Herra paratkoon! Hän ei koskaan lukenut mitään kirjaa, mutta ajatteli usein Jumalaa, sitä ei voinut välttää, se oli herkkäuskoisuutta ja pelkoa. Tähtitaivas, metsän humina, yksinäisyys, suuret lumihanget, mahti maan päällä ja maan yllä tekivät hänet syventyneeksi ja hartaaksi usean kerran vuorokaudessa, hän oli syntinen ja jumalaapelkääväinen, sunnuntaisin pesi hän itsensä juhlan kunniaksi, mutta teki työtä niinkuin muulloinkin.

Kevät tuli, hän muokkasi pienen maansa, pani perunaa. Karja oli nyt lisääntynyt, kumpikin oli saanut kaksoset, nyt oli seitsemän vuohta korvessa, siihen luettuna suuret ja pienet. Hän lavensi navettaa tulevaisuutta silmällä pitäen ja laittoi myös pari ikkunaruutua elukkain puolelle. Vaikeni, kirkastui kaikin tavoin.

Eräänä päivänä tuli apu. Nainen kierteli kauan mäellä sinne tänne ennenkuin uskaltautui esille. Tuli ilta ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, mutta sitten hän tuli — suuri, ruskeasilmäinen tyttö. Hän oli uhkea ja karkea, hänellä oli raskaat, jykevät kädet, jaloissa hänellä oli karvatallukat, vaikka hän ei ollutkaan lappalainen, ja selässään kantoi hän vasikannahkaista reppua. Hänellä saattoi jo olla ikää, ehkä lähemmäs kolmekymmentä.

Mitäpä hänellä oli peljättävää, mutta hän tervehti ja kiirehti sanomaan: — Minä olin vain matkalla tunturien yli ja sentähden kuljin tätä tietä. — Vai niin, sanoi mies. Hän ymmärsi naisen puheen vain suunnilleen, sillä tämä puhui epäselvästi ja käänsi sitäpaitsi päänsä pois. — Niin, sanoi nainen. Ja se on aika pitkä matka! — On, vastasi mies. Aijotko tunturien yli? — Aijon. — Mitä siellä? — Siellä on sukuni. — Vai on siellä sukusi. Mikä on nimesi? — Inkeri. Mikä on sinun nimesi? — Iisakki. — Vai Iisakki. Sinäkö täällä asut? — Minähän täällä asun ja tällaistahan täällä on, kuten näet. — Eipähän täällä hullummalta näytä! sanoi nainen kiittäen.

Mies oli jo oppinut ajattelemaan yhtä ja toista ja nyt pälkähti hänelle päähän, että nainen oli tullut paki paraastaan, että hän oli lähtenyt kotoa toissapäivänä ja aikonutkin vain tänne. Hän oli ehkä kuullut, että mies kaipasi naisapua.

— Käy sisälle jalkoja lepuuttamaan, sanoi hän.

He astuivat majaan ja söivät naisen eväitä ja joivat miehen vuohenmaitoa; sitten he keittivät kahvia, jota naisella oli rakkomassissa. He latkivat kahvia ennenkuin kävivät nukkumaan. Miestä halutti yöllä saada hänet ja hän sai hänet.

Aamusella ei hän lähtenyt minnekään, eikä hän lähtenyt koko päivänä minnekään, vaan oli hyödyksi ja lypsi vuohet ja pesi hienolla hiekalla pytyt ja sai ne puhtaiksi. Hän ei lähtenytkään enää. Inkeri oli naisen nimi. Iisakki oli miehen nimi.

Niin muuttui yksinäisen miehen elämä aivan toiseksi. Tosin hänen vaimonsa puhui epäselvästi ja aina käänsi päänsä pois ihmisistä jäniksenhalkioimen vuoksi huulessaan, mutta siinä ei ollut valittamisen syytä. Ilman tätä viallista suuta ei nainen olisi koskaan tullutkaan hänen luokseen, jäniksenhuuli oli hänen onnensa. Ja hän itse, oliko hän virheetön? Iisakki ruostepartoineen ja jalankantturoineen, hän oli kuin kauhea myllynruho, aivankuin pukamaisen ikkunanruudun läpi nähty. Ja kelläpä toisella oli sellainen ilme kasvoissa. Hänestä näytti joka hetki voivan päästä jonkinlainen Barrabas irralleen. Oli hyvä, ettei Inkeri juossut tiehensä.

Hän ei juossut tiehensä. Kun mies oli poissa ja palasi jälleen kotiin, oli Inkeri majalla, ne kaksi olivat yhtä, maja ja hän.

Olihan ihminen lisää miehen elätettävänä, mutta se kyllä kannatti, hän pääsi paremmin liikkumaan kotoa. Siinä oli tuo virta, soma virta ja paitsi sitä, että se oli soman näköinen, oli se myös syvä ja vuolas, se ei ollut suinkaan mikään pikku virta ja sen täytyi tulla suuresta tunturijärvestä. Hän hankki itselleen kalastusvehkeitä ja etsi järven. Hän palasi takaisin kotiin illalla mukanaan kantamus taimenia. Inkeri otti hänet ihmetellen vastaan ja oli haltioissaan, hän löi kätensä yhteen ja sanoi: — No hyvänen aika sentään! Hän huomasi, että mies oli mielissään hänen kiitoksestaan, hän sanoi vielä joitakin hyviä sanoja: ettei hän ollut koskaan moista nähnyt, ettei hän ymmärtänyt, miten mies oli menetellyt!

Muullakin lailla oli Inkeri siunaukseksi. Vaikka hänellä ei ollutkaan kovin paljon järkeä päässä, niin oli hänellä kaksi lammasta karitsoineen jonkun sukulaisen luona, ja ne hän kävi noutamassa. Ne olivat tärkeintä, mitä saattoi kotiin tuoda, villavat lampaat ja karitsat, neljä päätä, karja lisääntyi suuressa mittakaavassa ja siinä oli jo aika laskeminen ja se oli ihmeellistä se lisääntyminen. Inkeri toi sitäpaitsi vaatteita ja muita omistamiaan pikkutarpeita, peilin, nauhan, jossa oli muutamia sieviä lasihelmiä, kartat ja rukin. Jos hän sitä jatkoi, niin oli maja kohta lattiasta kattoon täynnä eikä sinne kaikki mahtunutkaan! Iisakki tuli vallan liikutetuksi tästä maallisesta tavarasta, mutta sanaton kun hän aina oli, oli hänen vaikea lausua julki ajatuksiaan, hän kompuroi ovelle ja tarkasteli ilmaa ja kompuroi jälleen sisälle. Olipa hän todella ollut onnen poika ja hän tunsi yhä enemmän rakastumista itsessään, vetoa, tai mitä se nyt lie ollut.

— Sinun ei pidä kahmia niin paljon! sanoi hän. — Minulla on vielä yhdessä paikassa lisää. Ja sitte on minulla vielä Sivert eno, oletko kuullut hänestä?

— En. — Hän on rikas mies. Hän on kihlakunnan kassanhoitaja näillä seuduilla.

Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, hän tahtoi olla mieliksi omalla tavallaan ja meni siinä liiallisuuksiin: — Mitä minun piti sanoa, sanoi hän; älä huoli mullittaa perunoita. Minä mullitan ne, kun tulen illalla kotia.

Sitten hän otti kirveen ja läksi metsään.

Vaimo kuuli hänen hakkaavan metsässä, se ei kuulunut kaukaa, hän kuuli ryskeestä, että mies kaatoi suuria puita. Kun hän oli kuunnellut sitä hetkisen, Iäksi hän pellolle ja alkoi mullittaa perunoita. Rakastuminen tekee tyhmän viisaaksi.

Mies palasi illalla kotia ja veti tavatonta hirttä köydessä. Tuo karkea ja herkkäuskoinen Iisakki, hän piti aika melua hirttä tuodessaan ja kakisteli ja yski, jotta vaimo olisi tullut ulos ja hämmästynyt hänet nähdessään.

— Sinäpä olet koko hupsu! sanoikin hän aivan oikein tullessaan. Ihminen kai sinä vaan olet! sanoi hän. — Mies ei vastannut. Ei pälkähtänyt hänelle päähän. Olla vähän enemmän kuin ihminen hirrenvedossa, siitä ei kannattanut puhua. — Ja mihin sinä hirttä tarvitset? kysyi vaimo. — Enpä tiedä, vastasi mies arvokkaasti.

Mutta nyt näki hän, että vaimo oli mullittanut perunat, ja se teki vaimon melkein yhtä pystyväksi, kuin hänkin oli. Se ei ollut hänen mieleensä, hän irroitti köyden tukista ja lähti sen kanssa. — Lähdetkö uudelleen? kysyi vaimo. — Lähden, vastasi mies äreästi.

Hän toi vielä toisen tukin, ei puhaltanut eikä melunnut, vaan veti sen kuin härän majan luokse ja jätti siihen.

Hän veti kesän kuluessa monta hirttä majan luo.