XIV

Ja aika kului.

Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua, hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.

— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin. — Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria, sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja. Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —

Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä — eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden, jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia: hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi, sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki työtä kuin mies.

Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu, nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla, jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla. Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.

Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.

— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri. Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista. — Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —

Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi: — Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.

— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro? kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä muitakin, lisäsi hän.

Hän ei siis kieltänyt kaikkea.

Kas, se Breidablikin Barbro ei nauttinut Iisakin luottamusta, hän oli häilyvä ja pintapuolinen kuten isäkin — ehkä myös kuten äiti —, hän oli huikenteleva ja vailla kestävyyttä. Hän ei ollut kauan ollut nimismiehellä, vain yhden vuoden, kun hän oli käynyt rippikoulun, muutti hän kauppiaalle ja oli sielläkin vuoden. Siellä hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi ja kun seudulle tuli pelastusarmeija, liittyi hän siihen ja sai punaista käsivarteensa ja kitaran käteensä. Tässä asussa matkusti hän Bergeniin kauppiaan jahdilla, se oli edellisenä vuonna. Nyt oli hän juuri lähettänyt valokuvansa kotiin Breidablikiin, Iisakki oli sen nähnyt: oudon näköinen naikkonen, tukka korkealle röyhellettynä ja pitkät kellonperät rinnoilla riippumassa. Vanhemmat olivat ylpeitä pikku Barbrosta ja näyttivät kuvaa jokaiselle, joka poikkesi Breidablikiin, hänestä oli tullut vallan suurta, eikä hänellä enää ollut punaista käsivarressa eikä kitaraa käsissä.

— Minä otin sen mukaan ja näytin sitä nimismiehen rouvalle, hän ei enää tuntenut häntä, sanoi Brede. — Jääkö hän Bergeniin? kysyi Iisakki epäilevänä. — Hän on Bergenissä niin kauan kuin leipää pystyy puremaan, vastasi Brede. Jollei hän matkusta Kristianiaan, sanoi hän. Mitäpä hän täällä kotona? Hän on nyt saanut uuden paikan ja on taloudenhoitajana kahdelle hienolle konttoristille, nuorellemiehelle. Ja hänellä on tavaton palkka. — Paljonko? kysyi Iisakki. — Sitä hän ei suoraan mainitse kirjeessä. Mutta että se on vallan kamala verrattuna täkäläisiin, sen huomaa siitä, että hän sai joululahjoja ja kaikenlaisia lahjoja ilman että niitä vedetään pois palkasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, et kai sinä tarvitsisi häntä palvelukseen? kysyi Brede. — Minäkö? kysyi Iisakki. Se kysymys pääsi häneltä. — Ei, hehe, minä kysyin vain muuten, Barbro jää sinne, missä on. Mitä minun pitikään sanoa: Näetkö mitään vikaa sähkölennättimessä siellä päin? — Sähkölennättimessä? En. — Niin, ei siinä ole paljon korjailemista ollut sen jälkeen kun otin sen tarkastaakseni. Ja sitten on minulla seinällä oma koneeni, joka ilmoittaa minulle milloin jotakin on vialla. Minun täytyy kai käydä jonain päivänä linjaa katsomassa. Minulla on niin liian paljon tekemistä ja puuhaamista, enemmän kuin yhden miehen työt. Mutta niin kauan kuin olen tarkastajana ja minulla on tämä julkinen toimi, niin täytyy minun se toimi suorittaa niin kauan kuin sitä kestää. — Iisakki kysyi: — Et siis aio siitä luopua?

— Enpä tiedä, vastasi Brede, en ole oikein selvillä, mitä teen. He tahtovat niin, että muuttaisin takaisin kylään. — Kuka tahtoo? kysyi Iisakki. — Kaikki tyynni. Nimismies tahtoo minua vieraaksimieheksi ja tohtori kaipaa minua kyyditsijäksi ja pastorin rouva on useammin kuin kerran halunnut minun apuani, jollei matka vain olisi niin pitkä. Mitenkä oli, Iisakki, saitko niin paljon rahaa, kuin sanottiin, vuorestasi?

— Kyllä, ei se mikään vale ole, vastasi Iisakki. — Mutta mitä sillä Geisslerillä oli siinä tekemistä? Siinäpä se. Se on merkillistä. Ja nyt on siitä kulunut vuosia. — Iisakki oli itse useasti pohtinut tätä arvoitusta, hän oli puhunut siitä nimismiehen kanssa, oli kysynyt Geisslerin osoitetta kirjoittaakseen hänelle. Olihan koko asia merkillinen. — En minä tiedä mitään, sanoi Iisakki.

Brede ei salannut, että hänen mieltään kiinnitti tämä vuorikauppa: — Sanovat, että on muitakin vuoria siellä yhteismaalla kuin sinun, sanoi hän, siellä voi olla paljonkin niissä, me kuljemme täällä vain kuin mykät elukat, emmekä näe sitä. Olen päättänyt mennä jonakin päivänä sinne tutkimaan asiaa. — Vai niin, ymmärrätkö sinä vuoria ja kivilajeja? kysyi Iisakki. — Enhän minä vallan taitamaton ole ja minä olen vähin kysellyt muilta. Ja täytyyhän minun jotakin keksiä, minä en voi elää täällä talostani koko perheineni. Se on vallan mahdotonta. Vallan toista on sinun, joka sait kaiken metsän ja kaiken hyvän maan. Täällä ei ole muuta kuin suota. — Suo on hyvää maata, sanoi Iisakki lyhyesti. Minulla on itselläni suota. — Sitä on mahdoton saada kuivaksi, vastasi Brede…

Mutta ei ollut mahdoton saada suota kuivaksi. Kun Iisakki tänään asteli tietä kylälle päin, näki hän uusia raivauksia, kaksi niistä oli lähellä kylää, mutta yksi oli kaukana Breidablikin ja Sellanrån välillä — erämaa alkoi jo tulla viljellyksi, ensi aikoina Iisakin siellä asuessa oli se autio. Ja nämä kolme uutisviljelijää olivat muilta paikkakunnilta ja näyttivät olevan järkevätä väkeä, he eivät ensi töikseen lainanneet rahoja ja rakentaneet taloa, he tulivat yhtenä vuonna ja ojittivat maan ja menivät taas matkoihinsa, olivat kateissa kuin kuolleet. Se oli oikea menetelmä: ojittaa, kyntää, niin sitä piti. Aksel Ström oli nyt Iisakin lähin naapuri, kelpo mies, naimaton, syntyjään helgolantilainen, hän oli saanut lainaksi Iisakin kääntökoneen suon muokkausta varten ja vasta toisena vuonna oli hän saanut pystyyn ladon ja majan itselleen ja parille elukalle. Hänen asuinpaikkansa oli nimeltään Måneland, koska kuu paistoi niin kauniisti siellä. Hänellä ei ollut naisväkeä ja hänen oli vaikea saada kesäapua syrjäiseen paikkaansa, mutta hänen edistymismenetelmänsä oli suuremmoisen oikea. Vai olisiko hänen Breden tavoin ensin tullut rakentaa tupa ja sitten tulla perheineen ja monine lapsineen korpeen, omistamatta elukoita tai peltomaata, mistä elää? Mitäpä tiesi Brede Olsen suonmuokkauksesta ja uutismaan raivauksesta!

Hän osasi kyllä kuluttaa aikaa vetelehtimiseen, tuo Brede Olsen. Eikö hän eräänä päivänä kulkenut Sellanrån ohi ja ollut matkalla tuntureille etsimään kalliita metalleja! Illalla tuli hän takaisin, eikä ollut löytänyt mitään varmempaa, sanoi hän, vain muutamia merkkejä, sanoi hän ja nyökkäsi. Hän aikoi tehdä pian uuden matkan, hän aikoi myös tutkia kauempana Ruotsin rajalla olevat tunturit.

Ja aivan oikein tulikin Brede uudelleen. Hän oli kai päässyt makuun, hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyy tarkastaa sähkölennätinlinjaa. Sillä välin saivat vaimo ja lapset hoitaa maita kotona tai saivat ne olla hoidotta. Iisakki työlästyi hänen käynteihinsä ja läksi ulos tuvasta kun hän saapui, niinpä juttelivat Inkeri ja Brede sydämellisesti yhdessä. Mitä he oikein mahtoivat jutella? Brede oli usein kylällä ja tiesi aina uutisia sikäläisestä vallasväestä, Inkerillä taas puolestaan oli kerrottavaa tunnetusta matkastaan Trondhjemiin ja olostaan siellä. Hän oli tullut niin kieleväksi niinä vuosina, jotka hän oli ollut poissa, hän soitti suutaan kenen kanssa tahansa. Ei, hän ei ollut enää sama vilpitön ja oikea Inkeri kuin ennen.

Vaimoja ja tyttöjä kävi edelleen Sellanråssa saamassa kankaansa leikatuiksi tai pitkät saumat neulotuiksi käden käänteessä, ja Inkeri piti heille kaikille hauskaa. Ulla tuli myös jälleen, hän ei voinut pysyä poissa, vaan tuli keväisin ja syksyisin, jauhemaisen pehmeänä, sulavana kuin voi ja viekkaana. — Minun piti tulla katsomaan, miten te täällä voitte, sanoi hän joka kerta. Ja minä kaipaan niin pikku poikia, sanoi hän, minä niin kiinnyin niihin herranenkeleihin. Niin, niin, ne ovat nyt suuria miehiä jo, mutta on niin ihmeellistä, minä en unohda sitä, kun ne olivat pieniä ja ne olivat minun hoivissani. Ja hän rakentaa ja rakentaa ja laittaa tästä vallan kaupungin. Aikooko hän ripustaa oikein kellon soimaan ladon katon yläpuolelle niinkuin pappilassa on?

Kun Ulla kerran tuli, seurasi häntä muuan toinen nainen, ja nuo kaksi vaimoa pitivät nyt Inkerin kanssa hauskan päivän. Kuta useampia Inkerillä oli ympärillään istumassa, sitä paremmin hän leikkasi ja neuloi ja käytti kieltään ja heilui saksineen tai silitysrautoineen. Se muistutti häntä siitä ajasta, jolloin hän oli laitoksella ja heitä oli niin paljon. Inkeri ei salannut sitä, mistä hänen taitonsa ja tietonsa olivat peruisin, ne oli hän saanut Trondhjemissa. Oli aivankuin hän ei olisi ollutkaan vankilassa tavalliseen tapaan, vaan opissa, räätälinopissa, kutomakoulussa, värjärinopissa, kirjoitusopissa, kaiken sen oli hän oppinut Trondhjemissa. Hän puheli laitoksesta aivankuin kodistaan, siellä oli niin paljon väkeä, siellä oli päälliköitä ja tarkastusmiehiä ja vartioita, kun hän palasi kotia, oli siellä aivan autiota, hänestä oli tuntunut varsin kovalta vetäytyä kokonaan pois seuraelämästä, johon hän oli tottunut. Hän oli yhä ikäänkuin vilustunut, koska hän oli tottumaton olemaan raa'assa ulkoilmassa, vielä vuosia senjälkeen kun hän tuli kotiin ei hänen terveytensä sietänyt tuulta ja tuiskua. Ulkotöihin hän oikeastaan olisi tarvinnut apua. — No Herranen aika, sanoi Ulla, eikö sinulla nyt pitäisi olla palvelija, sinulla kun on varaa ja sinulla kun on oppia ja suuri talous!

Inkeriä miellytti se, että häntä ymmärrettiin, eikä hän sanonut vastaan. Hän ompeli niin, että sormus hänen sormessaan välkähteli.

— Nyt näet, sanoi Ulla toiselle vaimolle, eikö ole totta niinkuin sanoin, että Inkeri on saanut kultasormuksen? — Tahtooko hän katsoa sitä? kysyi Inkeri ja otti sen sormestaan. Ulla tarttui siihen, hän ei näyttänyt olevan aivan varma, hän tutki sormusta aivankuin apina tutkii pähkinää, katsoi leimaa: — Niin on, kuten sanoin, sillä Inkerillä on rikkautta ja tavaraa! — Toinen vaimo otti sormuksen kunnioittavana käteensä ja hymyili nöyrästi. — Saat pitää sitä vähän aikaa, pane se vain sormeesi, eihän se kulu!

Inkeri oli ystävällinen ja hyväsydäminen. Hän kertoi Trondhjemin tuomiokirkosta ja alkoi: — Ette kai ole nähneet Trondhjemin tuomiokirkkoa, ei, ettehän te siellä ole olleet. Se oli kuin hänen oma kirkkonsa, hän puolusti sitä, kehui sitä, ilmoitti korkeuden ja suuruuden, vallan tavattomat. Seitsemän pappia saarnasi siellä yhtaikaa, eivätkä he kuitenkaan voineet kuulla toisiaan. Ette kai ole liioin nähneet pyhän Olavin kaivoa? Se on keskellä tuomiokirkkoa, toisella sivulla, ja se kaivo on pohjaton. Kun me menimme sinne, oli meillä pieni kivi kullakin ja me pudotimme sen siihen, mutta se ei tavannut lainkaan pohjaan. — Ei tavannut pohjaan! kuiskailivat vaimot ja huojuttelivat päitään. — Mutta sitäpaitsi on tuomiokirkossa tuhat muuta seikkaa, puheli Inkeri innostuneena, siellä on se hopealipaskin. Se on pyhän Olavi pyhimyksen lipas, joka hänellä oli. Mutta marmorikirkon, joka oli yhdestä marmorikappaleesta hakattu pieni kirkko, sen ottivat tanskalaiset meiltä sodan aikana…

Vaimot tekivät lähtöä, Ulla vei Inkerin syrjään, vei hänet aittaan, jossa hän tiesi kaikkien juustojen olevan ja lukitsi oven. — Mitä tahdot? kysyi Inkeri.

— Ulla kuiskasi: — Jänkä-Antti ei enää tohdi tulla tänne. Olen häntä kieltänyt. — Vai niin, sanoi Inkeri.

— Sanoin hänelle, että uskaltakoonpa vaan, sen jälkeen mitä hän sinulle teki! — Niin, sanoi Inkeri. Mutta hän on ollut täällä useampia kertoja, ja sitäpaitsi voi hän kernaasti tulla, minä en häntä pelkää! — Ei, sanoi Ulla, mutta minä tiedän mitä tiedän, ja jos tahdot, niin minä ilmoitan hänet. — Vai niin, sanoi Inkeri. Ei, älä huolikaan!

Mutta hänen mieleensä oli, että Ulla oli hänen puolellaan, se maksoi pienen kutunjuuston, mutta Ulla kiitteli suuremmoisesti siitä: — Niin on kuin sanoin ja aina olen sanonut: Inkeri ei epäröi antaessaan, hän antaa molemmin käsin! Ei, sinä et pelkää Jänkä-Anttia, mutta minä olen nyt kieltänyt häntä tulemasta sinun silmiesi eteen. Se oli vähin, millä voin sinua palvella. — Silloin sanoi Inkeri: — Mitäpä siitä, vaikka hän tulee? Hän ei voi enää minua vahingoittaa. — Ulla heristi korviaan: — Vai niin, oletko oppinut jonkun tempun sitä vastaan? — Minä en saa enää lapsia, sanoi Inkeri.

Niinpä he olivat siis tasaväkiset ja heillä oli yhtä hyvät valtit: Ullahan tiesi, että Jänkä-Antti lappalainen oli kuollut toissapäivänä…

Miksei Inkeri saisi enää lapsia? Hän ei ollut huonoissa väleissä miehensä kanssa, he eivät olleet koira ja kissa, kaukana siitä. Heillä oli kummallakin omituisuutensa, mutta he torailivat harvoin, eivätkä koskaan kauan, jälkeenpäin oli taas kaikki hyvin. Useasti saattoi Inkerikin äkkiä riehaantua aivankuin entisinä aikoina ja raataa läävässä ja pelloilla, oli aivankuin hän olisi uudelleen nuortunut ja saanut aika ajoin terveytensä takaisin. Iisakki katseli silloin kiitollisena vaimoaan ja jos hän olisi ollut niitä, jotka heti ilmaisevat ajatuksensa, olisi hän sanonut jotain sentapaista kuin: — Mitä? Hm. Hullutteletko? tai jotain muuta tunnustusta ilmaisevaa. Mutta hän vaikeni liian kauan ja tuli kiitoksineen liian myöhään. Se ei tietenkään ollut Inkerille mieleen, eikä hän välittänytkään sen pitemmältä ponnistella.

Hän olisi voinut vielä yli viisikymmenvuotiaana saada lapsia, mutta nykyisellään oli hän tuskin neljääkymmentä. Kaikkea oli hän oppinut laitoksella — oli oppinut myös joitakin temppuja itselleen. Hän palasi niin oppineena ja kokeneena kotia, sieltä toisten murhaajien parista, hän oli ehkä myös kuullut yhtä ja toista herroilta, vartioilta, lääkäreiltä. Hän kertoi Iisakille kerran, mitä eräs nuori lääkäri oli sanonut koko hänen rikoksestaan: Miksi pitää olla rangaistus lapsen taposta, vieläpä terveiden, hyvinmuodostuneiden lasten? Eiväthän ne ole muuta kuin lihamöhkäleitä. — Iisakki kysyi: — Oliko hän sitten peto? — Hänkö! huudahti Inkeri ja kertoi, miten ystävällinen hän oli ollut häntä, Inkeriä itseään kohtaan, että juuri hän oli saanut erään toisen lääkärin opereeraamaan hänen suunsa ja tekemään hänestä ihmisen. Nyt oli hänellä vain arpi.

Nyt oli hänellä vain arpi ja hän oli oikein sievä vaimo, kookas, eikä mikään lihava, tumma, runsastukkainen, kesäisin enimmäkseen paljain jaloin ja hameenhelmat korkealla, pohkeet arastelematta näkyvissä. Iisakki näki ne, kukapa ei niitä olisi nähnyt!

He eivät torailleet enää, Iisakilla ei ollut siihen taipumuksia ja vaimo oli tullut paljoa rivakammaksi vastaamaan. Kelpo tora vei aikaa tältä ukolta, tältä myllynruholta, hän sotkeutui vaimon puhetulvaan, eikä saanut suuria sanotuksi, sitäpaitsi tunsi hän myös hellempiä tunteita häntä kohtaan, voimakasta rakkautta. Hänen ei tarvinnutkaan useasti vastata puolestaan, Inkeri ei tehnyt hyökkäyksiä, hän oli erinomainen mies monessa suhteessa ja vaimo antoi hänen olla. Mitä oli hänellä valittamista? Todellakin, Iisakkia ei ollut halveksiminen, hän olisi voinut saada huonommankin. Kulunut? Totta oli, että hänessä oli väsymisen merkkejä, mutta ei niin, että se olisi haitannut. Hän oli niin sanoakseni täynnä vanhaa, käyttökelpoista terveyttä aivankuin Inkerikin, ja jälkikesän yhdyselämässä täytti hän osansa lemmekkyydessä ainakin yhtäsuurella lämmöllä kuin hänkin.

Mutta suurempaa komeutta ja kauneutta ei hänessä kai ollut? Ei. Ja tässä suhteessa oli Inkeri häntä etevämpi. Inkeri tuli kai toisinaan ajatelleeksi, että hän oli nähnyt kauniimpaakin, miehiä hienoissa pukimissa ja kävelykeppi kourassa, herroja, joilla oli nenäliina ja kovat kaulukset, oo noita kaupunkiherroja! Hän kohteli senvuoksi Iisakkia ainoastaan sinä, mikä hän oli, niin sanoakseni ainoastaan hänen ansioittensa mukaan, ei enempää: hän oli uutisraivaaja korvessa; jos hänen suunsa olisi ollut kunnossa koko ajan, ei hän koskaan olisi ottanut häntä, sen tiesi hän nyt. Ei, hän olisi voinut ottaa toisen. Se koti, jonka hän oli saanut, koko se yksinäinen olo, jonka Iisakki oli hänelle valmistanut, oli itse asiassa perin vaatimaton, olisihan hän voinut päästä naimisiin kotiseudullaan, jossa hänellä olisi ollut seuraa ja tuttavia, eikä olisi näin muuttunut metsänpeikoksi. Täällä ei hän tarvinnut muuta, hänen käsityksensä oli muuttunut.

Eikö ollut merkillistä, miten katsomus saattoi muuttua! Inkeri ei enää jaksanut iloita oikein sievästä vasikasta tai lyödä ihastuksesta käsiänsä yhteen, kun Iisakki tuli kotia tuoden suuren kantamuksen tunturijärvestä saamiaan kaloja, ei, hän oli ollut kuusi vuotta suuremmissa oloissa. Olipa vähin erin mennyt ohi sekin aika, jolloin hän oli herttainen ja taivaallinen Iisakille kutsuessaan häntä ruualle: — Etkö tule sisälle syömään? sanoi hän nyt. Olipa sekin tapa! Aluksi ihmetteli hän hieman tätä muutosta, tätä perin töykeätä ja epäkohteliasta tapaa, Iisakki vastasi: — En tiennyt, että ruoka on valmista. — Mutta kun Inkeri väitti, että piti kai hänen tietää auringosta, luopui hän vastaväitteistä eikä hiiskunut sanaakaan.

Mutta kerran sai Iisakki hyvän tilaisuuden tarttua häneen ja käytti sitä: se oli silloin kun Inkeri aikoi varastaa häneltä rahoja. Ei siksi, että Inkeri olisi ollut niin perso rahoille, vaan siksi, että ne olivat niin ehdottomasti Iisakin. Siitä olisi voinut koitua hänelle pahoja. Eikä Inkeri kuitenkaan ollut tässä asiassa aivan tunnoton ja jumalaton, Eliaksenhan piti se raha saada, tuon siunatun Eliaksen, joka kaupungista käsin taas pyysi taalariaan. Pitikö hänen kulkea siellä hienon väen joukossa tyhjin taskuin? Eikö hänellä ollut äidin sydäntä? Hän oli pyytänyt rahoja isältä, mutta kun siitä ei ollut apua, oli hän itse ottanut. Mitenkä nyt sitten lie käynytkin, oliko Iisakki epäillyt häntä vai sattumako se lie ollut — tuo ruma juttu tuli joka tapauksessa ilmi ja samassa silmänräpäyksessä tunsi Inkeri otteen molemmissa käsivarsissaan ja tunsi, että hänet ensin nostettiin ylös permannolta ja sitten survaistiin alas lattialle jälleen. Se oli jotakin tavatonta, aivankuin jokin maanvieremä. Iisakin kädet eivät olleet nyt kuluneet ja väsyneet. Inkeriltä pääsi parahdus, hänen päänsä vaipui alas, hän vapisi ja ojensi taalarin takaisin.

Nytkään ei Iisakki paljoa puhunut, vaikka Inkeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, hän vain puuskautti lyhyeen: — Tiedä huutia, sinulla ei ole tässä talossa enää sananvaltaa!

Hän oli aivan tuntemattomaksi muuttunut. Hän kai purki ulos pitkien aikojen suuttumuksen.

Seurasi murheellinen päivä ja pitkä yö ja jälleen päivä. Iisakki meni pois ja oleili ulkona, vaikka hänellä oli kuivia heiniä ajettavana latoon; Siivertti oli isän mukana. Inkerillä oli pikku Leopoldiina ja elukat luonaan, mutta hän tunsi olonsa yksinäiseksi, itki melkein koko ajan ja ravisteli päätään itsellensä: niin suuri mielenliikutus oli hänellä ollut vain kerran ennen, silloin kun hän kuristi pikku lapsensa.

Missä olivat Iisakki ja poika? He eivät olleet laiskotelleet, he olivat päinvastoin näpistäneet yhden vuorokauden heinänteolta ja rakentaneet veneen tunturijärvelle. Se oli kömpelö ja sangen koruton ruuhi, mutta pitävä ja luja niinkuin kaikki, mitä he tekivät, ja nyt oli heillä vene ja he saattoivat kalastaa siimalla.

He palasivat kotia ja heinä oli yhtä kuivaa. He olivat peijanneet taivasta luottamalla siihen, ja he olivat voittaneet siinä, heille oli ollut siitä hyötyä. Silloin osoitti Siivertti ja sanoi: — Äiti on korjannut heinää! — Isä katsoi niitylle ja sanoi: — Vai niin. — Iisakki oli heti huomannut, että osa heiniä oli poissa, olihan siis Inkeristä kotona johonkin. Hän oli tehnyt varsin hyvin korjatessaan heinät, vaikka Iisakki oli häntä eilen könistänyt. Ja se oli raskasta, pitkää heinää, hän oli tehnyt työtä ankarasti ja sitäpaitsi oli hänellä ollut lehmät ja vuohet lypsettävänä. — Mene sisälle syömään! sanoi Iisakki Siivertille. — Entä sinä? — En. —

Kun Siivertti oli ollut sisällä hetkisen, tuli Inkeri ulos ja seisoi nöyränä kynnyksellä ja sanoi: — Etkö sinäkin voisi tehdä niin hyvin itseäsi kohtaan, että tulisit syömään sinäkin? — Siihen murahti Iisakki vain ja sanoi: Hm! Mutta Inkerin nöyryys oli niin harvinainen ilmiö viime aikoina, että Iisakin itsepäisyys alkoi laantua. — Kunpa panisit pari hammasta haravaani, niin saisin enemmän haravoiduksi, sanoi Inkeri. Hän kääntyi pihalla olevan miehensä puoleen ylimalkaan vain pyynnöllä ja hän oli kiitollinen, kun ei saanut pilkallista kieltoa: — Sinä olet haravoinut ja ajanut kylliksi, sanoi Iisakki. — Ei se ole vielä kylliksi. — Minulla ei ole aikaa laittaa hampaita haravaasi, näethän, että sade uhkaa!

Niin sanoen meni Iisakki työhön.

Iisakki tahtoi kai säästää häntä; se pari minuuttia, joka olisi mennyt haravan hammastamiseen, olisi tullut kymmenkertaisesti korvatuksi sillä, että Inkeri olisi ollut mukana työssä. Nyt tuli Inkeri sitäpaitsi perässä haravoineen, sellaisena kuin se oli, ja alkoi korjata suurella touhulla; Siivertti tuli hevosineen ja heinäkärryineen, ja kaikki ahersivat niin, että hiki valui, ja heinä saatiin latoon. Se oli aimo työ. Ja Iisakki vaipui mietteisiin siitä korkeammasta voimasta, joka johtaa kaikkia askeleitamme, aina taalarin varastamisesta saakka kokoamaan joukon heiniä. Siellä oli nyt sitäpaitsi vene, jota hän puolen ikäänsä oli suunnitellut, tunturijärvellä oli nyt vene. — Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki.