VI

Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle sopivan, vuoden vanhan härän.

Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin pois juuri tänään.

— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen, keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki. — Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi. — Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.

Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa. Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä, siinä niskassa oli elefantin voima.

— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. — Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen tielle ja kantaa lihat.

Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä. — Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku Siivertti nukkuu.

Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut. Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta, katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa; hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee? Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi, järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se on kuin väärä ulvahdus.

Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan — hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen lisäksi tyttö. —

Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu…

Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua, siksi oli matka kestänyt niin kauan.

— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja sairas.

Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. — Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä katsomaan!

Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää, tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä. — Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!

Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen. Kaikki kävi kuten ennenkin.

Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:

— Mitenkä on, eikö tällä kerralla tullutkaan mitään?

— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi kaiken tämän minkä näemme!

— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —

Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa, unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen, Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon, muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä, jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on, että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä, äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle, lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.

Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta? Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.

Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä! Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.

Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki selviää taas — kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.

Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo, se koskee onnea, elatusta ja menestystä.

Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle; kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään. Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita, mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi, nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä. Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee Iisakki.

Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen. Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.

— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. — Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt vaivautua. — Vai niin. —

Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse. — Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin pitikin käydä!

Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään, kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin katsomaan kuteilla olevaa kangastani!

Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua kadehtinut?

Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. — Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto, se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: — Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.

Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna, suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan. Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän puolessa, kaukana siitä!

Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan, kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa ja koetan saada siihen puimapermannon.

— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?

Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään. — Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi? — Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko kermaa joessa?

Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!

Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan saisi tarpeeksi. —

Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä, miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.

Hän jäi yöksi.

Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen häntä.

Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja sanoo: — Missä on Iisakki?

Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä pyörtyä.

Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä. Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot? kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas siinä!

Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta, minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.

— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha. Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! — Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!

Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä, että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi, saatpa nähdä sen!

Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä. — Senkin elukka! sanoo hän.

— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!

Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun, että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! — Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!

Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita, jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: — Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? — Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.— Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!

Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet! — Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.

Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys, joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: — Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!

Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän evästä mukaani kotoa, sanoo hän.

Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja, pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.

Lopuksi täytyy Inkerin pestä haavoittunutta ja antaa hänelle pyyhe.

— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi sanattomaksi niinkuin minäkin.

Äänettömyys.

— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla varma siitä! — Tee niin!

He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja, nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi, niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin kiinni.

Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: — Ei, sinä et huolehdi lapsista.

— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.

Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.

Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna. Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei, älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli, sanoo Inkeri.

Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen, kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut, pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin sauvaan. Siinä hän istuu.

Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa maan käsillään. Ja siinä hän istuu.

Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan luotuna.