II.

Eräänä päivänä pani Inkeri taas evästä vasikannahkareppuunsa ja sanoi: — Nyt minä lähden vähän sukulaisteni luokse. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Minulla olisi heille tähdellistä puhuttavaa. —

Iisakki ei seurannut häntä heti ulos, vaan viivytteli. Kun hän viimein kömpi ovelle salaten parhaansa mukaan uteliaisuuttaan ja raskaita aavistuksiaan, oli Inkeri jo painumassa metsään, — Hm. Tuletko takaisin? huusi mies voimatta pidättää itseään. — Tulenko takaisin! vastasi vaimo. Mitä sinä höpiset! — Vai niin. —

Niin oli hän jälleen yksin, jaa'a, Herra paratkoon! Työvoimineen ja työintoineen ei hän voinut vain vetelehtiä majassa ja olla itsellensä vastuksena, hän alkoi tehdä jotakin, kuoria hirsiä, piiluta niitä tasaisiksi kahdelta sivulta. Siinä puuhassa joutui ilta, jolloin hän lypsi vuohet ja kävi levolle.

Autiota ja hiljaista majassa, raskas vaikenemisen tuntu turveseinissä ja maapermannossa, hän oli syvästi ja vakavasti yksin. Mutta rukki ja kartat olivat paikoillaan ja helminauha hyvässä tallessa katon rajassa, Inkeri ei ollut ottanut mitään mukaansa. Mutta Iisakki oli sellainen pöpö, että hän kävi pimeänpeloksi valoisana kesäyönä ja näki jos minkä hiipivän ikkunan ohi. Kun kello valosta päättäen saattoi olla kahden korvilla, nousi hän jo ylös ja söi aamiaista, aimo vadillisen puuroa koko päivän varalle, niin että häneltä ei mennyt aikaa hukkaan uusiin keittämisiin. Hän raivasi uutismaata iltaan mennessä, levensi perunapeltoaan.

Hän vuoroon veisteli hirsiä, vuoroon raivasi maata kolme päivää — eiköhän Inkeri jo huomenna mahtane tulla. Ei ollut liikaa, jos hänellä oli kalaa vaimoaan varten tämän saapuessa, mutta hän ei halunnut mennä oikotietä ja ikäänkuin tulla häntä vastaan tunturin yli, vaan meni kiertotietä kalavedelle. Hän tuli tuntemattomille tunturiseuduille, siellä oli harmaata vuorta ja ruskeata vuorta ja siellä oli pikku kiviä niin raskaita, että ne saattoivat olla lyijyä tai kuparia. Täällä saattoi olla paljon näissä ruskeissa kivissä, ehkä sekä kultaa että hopeata, hän ei sitä ymmärtänyt ja samapa se hänestä oli. Hän tuli järvelle, kala nyki hyvin sääskisenä yönä, hän sai taas kantamuksen kaloja ja Inkeri saisi nähdä! Kun hän taas palasi kotiin aamusella samaa kiertotietä, jota hän oli tullutkin, tuli hän ottaneeksi mukaansa pari kappaletta noita raskaita pikkukiviä tunturilta, ja ne olivat ruskeita, täynnä tummansinisiä täpliä, ja niin tavattoman raskaita.

Inkeri ei ollut tullut, eikä häntä kuulunut. Oli jo neljäs päivä. Hän lypsi vuohet, kuten silloinkin kun hän oli yksin niiden kanssa eikä hänellä ollut ketään apuna, sitten hän meni erääseen kivilouhikkoon ja kantoi pihamaalle suuria kasoja sopivia muurikiviä. Hänellä oli kaiken maailman tehtäviä.

Viidentenä iltana hän kävi levolle pieni epäilys sydämessään, mutta olihan siinä kyllä rukki ja kartat ja olihan siinä helmet. Sama autius majassa, ei ääntäkään, tunnit olivat tavattoman pitkiä, ja kun hän vihdoin kuuli jonkinlaista töminää ulkoa, ymmärsi hän hyvin, että hän oli vain jotain kuulevinaan. Jaa'a, Herra paratkoon! sanoi Iisakki tuntien itsensä hyljätyksi, eikä hän lausunut sellaisia sanoja suotta. Sieltä kuului nyt töminää jälleen, ja hetken päästä näki hän jonkin liukuvan ikkunan ohi, mikä se nyt sitten lie ollutkin, jonkin, jolla oli sarvet ja joka asteli rivakasti. Hän hypähti ylös, säntäsi ovelle ja näki näyn. — Jumala tai Saatana! mutisi Iisakki, ja sellaista ei hän päästänyt suustaan ilman painavaa syytä. Hän näki lehmän, Inkerin ja lehmän, ne katosivat läävään.

Jollei hän olisi siinä seisoessaan kuullut, että Inkeri puheli lehmälle läävässä, ei hän olisi uskonut korviaan, mutta siinäpä hän seisoi. Samassa hetkessä sai hän pahan aavistuksen: — Herra häntä siunatkoon, luonnollisesti, olipa se hiivatinmoinen vaimo, ettei vertaa, mutta liika oli liikaa. Rukki ja kartat, ne vielä menettelivät, ja helmet olivat epäilyttävän hienoja, mutta menetteliväthän nekin vielä! Mutta lehmä, ehkä löydetty tieltä tai joltain laitumella, sitä omistaja varmasti kaipaisi ja koettaisi päästä sen jäljille.

Inkeri astui ulos läävästä ja sanoi ylpeänä hymyillen: — Minä toin vaan lehmäni! — Vai niin, vastasi mies. — Viivyin niin kauan, kun en voinut kulkea sen kanssa kovempaa tunturin yli. Sillä on vasikka tulossa. — Toitko lehmän? kysyi mies. — Toin, sanoi vaimo vallan pöyhistyneenä maallisesta rikkaudestaan. Vai luuletko sinä, että minä tyhjiä höpisen! sanoi hän. Iisakki pelkäsi pahinta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan: — Tule sisälle syömään. —

— Näitkö lehmän? Eikö se ollut sievä? — Verraton. Mistä olet saanut sen? kysyi mies niin välinpitämättömänä kuin taisi. — Sen nimi on Mansikki. Mitä sinä sillä muurilla, jota tuonne olet rakentanut? Tapat itsesi työllä, sen teet. Mutta tuleppa katsomaan lehmää!

He menivät ja Iisakki oli alusvaatteisillaan, mutta mitäpä siitä. He tarkastelivat lehmää kyllästymättä mielihyvällä ja kaikkia sen tuntomerkkejä, päätä, utareita, ristiluita, kylkiä; punaisen ja valkoisen kirjava, säyseä.

Iisakki kysäisi varovaisesti: — Miten vanhan sen luulet olevan? — Luulet? sanoi Inkeri. Se on juuri neljännellä vuodella. Minä sen hankin, ja kaikki sanoivat, että se oli säysein vasikka, mitä he lapsuudestaan saakka ovat nähneet. Mitä luulet, saammeko sille ruokaa? — Iisakki alkoi jo uskoa, mitä hän mielellään halusi, ja selitti: — Mitä ruokaan tulee, niin kyllä sitä sille riittää!

Niin menivät he sisälle ja söivät ja joivat ja kävivät levolle. He makasivat ja juttelivat lehmästä, tapahtumasta: — Mutta eikö se ole sievä lehmä? Nyt se saa toisen vasikan. Sen nimi on Mansikki. Nukutko, Iisakki? — En. — Ja sepä tunsi minut heti ja seurasi minua aivankuin karitsa eilen. Lepäsimme hetken tunturilla yöllä. — Vai niin. — Meidän täytyy pitää sitä kytkyessä koko kesä, tai muuten se laputtaa tiehensä, sillä lehmä on lehmä. — Missä se on tähän asti ollut? kysyi Iisakki viimein. — Sukulaisteni luona, he sitä pitivät. He eivät tahtoneet siitä luopua ja lapset ne itkivät, kun minä otin sen mukaani.

Oliko mahdollista, että Inkeri valehtelisi niin taitavasti? Hän puhui luonnollisestikin totta, että lehmä oli hänen. Alkoi jo olla kamaa talo täynnä, oli olemista, tuskinpa enää mitään puuttuu! Sitä Inkeriä, Iisakki rakasti häntä ja hän rakasti Iisakkia, he olivat tyytyväisiä, he elivät puulusikan aikakautta ja heidän oli hyvä olla. Käydään levolle! ajattelivat he. Ja niin he kävivät levolle. Aamusella he heräsivät seuraavaan päivään, oli aina yhtä ja toista puuhaa, olipa kyllä, taistelua ja iloa niinkuin elämä on.

Siinä nyt olivat nuokin hirret, koettaisikohan niitä pystyttää? Iisakki oli pitänyt sitäkin silmällä kylillä ollessaan ja hän oli suunnitellut rakennusmuodon, hän osasi kyllä mökin salvaa. Ja eikö hän ollut aivan pakotettukin sitä rakentamaan? Oli tullut lampaita taloon, lehmä taloon, vuohet olivat lisääntyneet ja olivat yhä lisääntymässä, karjalle oli majan puolikas ylen ahdas, hänen täytyi keksiä keino, millä päästä pulasta. Täytyy ryhtyä puuhaan heti perunan kukkiessa ja ennenkuin heinänteko vielä on alkanut, Inkeri sai häntä autella yhdessä ja toisessa.

Iisakki herää yöllä ja nousee ylös, Inkeri nukkuu sikeästi taivalluksensa jälkeen. Hän menee jälleen navettaan. Ei hän puhuttele lehmää niin, että se maistuisi äitelältä imartelulta, mutta hän taputtelee sitä ystävällisesti ja tutkii sitä uudelleen joka puolelta, eikö sillä olisi jotakin vieraan omistajan tuntomerkkiä. Hän ei löydä mitään merkkiä ja lähtee keventyneenä pois.

Siinä lojuvat hirret. Hän alkaa niitä vieritellä, nostella kivijalalle neliöksi, suureksi tupaneliöksi ja pieneksi kamarineliöksi. Se kävi perin hitaasti, se veti kaiken hänen huomionsa puoleensa, että hän kokonaan unohti ajan. Nyt nousi savua majan räppänästä ja Inkeri tuli kutsumaan aamiaiselle. — Mitä sinä nyt puuhailet? sanoi hän. — Oletko ylhäällä? vastasi Iisakki.

Kas sitä Iisakkia, hän oli niin salamyhkäinen, mutta hän oli silti hyvillään, että vaimo kyseli ja oli utelias ja piti ääntä hänen hommistaan. Saatuaan ruokaa istui hän hieman pitkään majassa ennenkuin läksi taas ulos. Mitä hän odotti?

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai, että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on? sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki, luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset? Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa. — Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä. Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina, eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. — No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten, sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä, kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan; yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi yksinäiseltä.

Erämaan asukkaat olivat nyt päässeet pitkälle, niin ihmeen pitkälle.