X

Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen tavaroitaan.

Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta, kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä? — Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi? Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi? Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.

He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut kuulla mitään.

Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. — Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla. — Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? — Eipä ole valittamisen syytä.

— Kaipaatko kotiin? — Enpä voi muutakaan sanoa.

— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki, hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu. Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla, annan siitä sanani!

Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin, hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän, tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne? Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.

Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä, mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä. Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis. Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu. — Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei, siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä, mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän, mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole ollut täällä liian kauan.

Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu, me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan, puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan, sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin. Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. — Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.

Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.

Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå. Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä. Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin, lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: — Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin, miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.

Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?

Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. — Ihme ja kumma! sanoi hän.

He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.

Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan — otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: — Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden, sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?

— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias sai kahdenkymmenen killingin rahan.

Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.

— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin! sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan. Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän kynään ja kirjoitti taas pätkän.

Nyt näytti hän saaneen sen valmiiksi.

Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei sinusta tule tämän kaupan kautta.

Mutta voit saada myöhemmin lisää. Mutta kaksisataa voit saada nyt.

Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä, mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:

— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: — Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.

Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen, sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen, ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.

Valmis.

Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta jäykistyikin. Mitä oli tulossa?

— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.

— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä, Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: — Laske itse!

Äänettömyys. Hiljaisuus.

— Iisakki! kutsui Geissler.

— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. — Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta, sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.

Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi ruuan pöytään.

Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua, onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —

Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista, suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.

Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa — päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi — mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen? Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen. Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas sunnuntai.

Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi, rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä yleensä roudassa.

Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla. Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa, antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä kasvojenpesusta, salli hän sen.

Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä suurena ja ystävällisenä.

Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.

Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.

Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen. Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin, mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? — Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa. Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. — Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille, miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat nyt oppia sitä ohjaamaan.

Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa melko matkan tietä pitkin.