VAPAUS JA VAPAUS

Valkoinen ja punainen viha olivat purskahtaneet toisiaan vastaan pohjoisessa kaupungissa.

Tämä oli säilynyt sodan hävitykseltä toista sataa vuotta, mutta nyt leimusi osa kaupunkia liekeissä, ja tummia haamuja ryömi yön himmeästi tuikkivissa kinoksissa kohti kaupungin laitaa. Ne hukkuivat väliin näkymättömiin pehmeän lumen syliin, mutta silloin sieltä hangesta sävähteli äkäisiä tulia ja lähti valittavasti ulvovia luoteja kaupunkiin, jonka etumaisten talojen suojassa kyyhötti toisia tummia haamuja myöskin välähdyttäen kiukkuisia leimauksia.

Valkoinen viha oli tulossa kaupunkiin, jota punainen viha puolusti. Tämä oli ihmeellistä taistelua: hyökkääjä ei tietänyt, vaikka hänen lähettämänsä luoti olisi tunkeutunut hänen omaan asuntoonsa ja surmannut siellä rakkaimman maan päällä, eikä puolustaja ajatellut, oliko mahdollisesti hänen oma veljensä tuolla kinoksissa, jonne hän laukauksensa suuntasi.

Valkoinen viha oli voimakkaampi, koska se yhä läheni kaupunkia, hitaasti tosin, mutta varmasti. Onnistunut valmistava tykkituli oli sytyttänyt osan kaupunkia, ja hätääntyneet naiset ja lapset juoksivat palavista taloista tulelta säilyneitten talojen kellareihin, väristen pelosta kuka hyökkääjien, kuka puolustajien vuoksi.

Kaksi vihaa taisteli vastakkain, ne hävittivät toinen toistaan — ja kumpikin omaansa.

Mutta jossakin kaupungin kulmassa oli suuri valkoinen talo, jonka katolla liehui punainen risti. Se oli sairaala, joka ei ollut vielä ennen milloinkaan saanut sellaisia potilaita, kuin tänä onnettomuuden ja ison vihan yönä. Sinne oli ennen tuotu sisällisesti kituvia ihmisiä, tavallisessa työssä tapaturman uhriksi joutuneita tahi korkeintaan pienessä keskinäisessä tappelussa haavoittuneita, hetkellisen mieskohtaisen vihanpurkauksen murjomia. Mutta nyt sinne tuotiin kansalaisvihan kaatamia ja ruhjomia. Tämä rauhallinen sairashuone eli olemassaolonsa hirveintä yötä.

Se oli kuitenkin puolueeton alue, jolla huolehdittiin yhtäläisesti molempien vihojen raatelemista ihmisistä, sillä siellä ei enää oikeastaan olisi saanutkaan olla vihaa. Viha on terveen ihmisen tunne; sairaan ja kuoleman kanssa kamppailevan mielestä se tavallisesti sulaa. Suurilla sotatantereilla on monesti nähty äskeisten vihollisten kuolevan sylitysten.

Mutta veljessodassa on viha paljon julmempaa. Se ei aina sammu edes kuolemankaan edessä. Sinne sairaalaan tuotiin punaisen vihan puolelta mies, jolta luoti oli reväissyt leuan riekaleiksi ja vioittanut joitakin tärkeimpiä elimiä. Hän viittasi heikolla liikkeellä punanauhaisen sanitäärin luokseen ja sihisi jostakin veristen rentaleittensa seasta:

— Pääsevätkö ne p—leet lävitse?… ja siihen hän pian kuoli verta purskuvaan kiroukseensa.

Sinne kannettiin paareilla kohmettunut mies, joka miten kuten liekään maannut hengissä, ennen kuin sanitäärit pääsivät hänen luokseen. Hänellä oli haava päässä ja kivääri kädessä, sillä sitä ei oltu voitu luotituiskussa irroittaa kangistuneista hyppysistä. Kun se nyt nyhtäistiin pois, kahmaisi hän oman nyrkkinsä suuhunsa, ja kähisi.

— Puren kurkkusi poikki, isänmaan petturi! Hän raateli oman jäsenensä verille, heittelehti muutamia hetkiä kuumehoureissa ja hiutui olemattomuuteen.

Niin tuotiin edelleen sairaalaan silvottuja miehiä, kummankin vihan runtelemia. Useat heistä kuolivat kohta sen saman vihan vallassa, jota olivat viimeiset terveet hetkensä hehkuneet. Toiset jäivät sinne näkemään kuumeen ihmeellisiä kuvia, vannomaan ja sadattelemaan, vähin valittamaankin, kunnes tuoni korjasi heidät selkeää hetkeä suomatta, tahi he myöhemmin taistelun jo aikoja sitten siinä kaupungissa tauottua siirtyivät elävään elämään ehkä talttuneina, ehkä salaisesti kantaen rinnassaan yhä entistä vihaa.

* * * * *

Sitten kannettiin sisälle yht'aikaa kaksi nuorukaista, joilla oli eri leirien merkit. Kumpikin oli tuupertunut hankeen luoti rinnassaan. Olivatko ehkä saaneet toisiltaan nämä kansalaistaistelun antimet?

Vaikka he olivat molemmat kasvoiltaan valkeita kuin palttina, sykki elämä heidän suonissaan vielä niin rajusti, ettei rinnassa vihlova tuska ollut jaksanut heidän tajuaan sumentaa.

Hellät naiskädet antoivat nuorukaisille tilanteen vaatiman ensimmäisen hoidon, ja sitten heidät asetettiin rinnakkain lepäämään — ei kaiketi ollut tilaa muuten, eikä täällä juuri enää luokiteltu ihmisiä eri puolille.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan rintamalla käänsi hetken kuluttua kasvonsa varovasti toiseen päin ja kuiskasi hiljaa:

— Kuka sinä olet?

Toinen käänsi niinikään päätään vierustoveriaan kohti ja vastasi:

— Työmies tuolta tehtaasta…

— Minkä takia sinä taistelit?

— Vapauden puolesta…

Toisen hennoille, melkein lapsellisille piirteille värähti omituinen ilme. Hän oli hetken vaiti ja äännähti sitten kuin kummastuneena:

— Niin minäkin…

Tuokiot liukuivat iäisyyteen, ja jokainen niistä vei mennessään kahdesta nuoresta rinnasta pisaran elämänvoimaa. Ne rinnat oli äsken ammuttu rikki tuolla ulkona, kahden vihan välisessä taistelussa, mutta niissä paloi vielä elämisen tahto.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan puolella, tunsi joutuneensa jonkin selittämättömän eteen, johon ei kuitenkaan saanut pysähtyä, vaan josta oli päästävä pois. Hän tahtoi vielä selventää omaa ajatustaan toiselle:

— Minä kamppailin kansani vapauden puolesta.

Toinen vastasi välittömästi ja niin varmasti kuin yhä lisääntyvältä heikkoudeltaan jaksoi:

— Niin minäkin.

Molempien nuorukaisten palttinaposkille alkaa levitä väriä. Se tietää kuumeen kohoamista, jota väkeväkään elämäntahto ei voi ajanpitkään estää. Joku palveleva sisar kulkee ohitse, korjaa jotakin kummankin särkyneen rinnan päällä ja jatkaa sitten kulkuaan kehoitettuaan kumpaakin pysymään levollisena.

Mutta hän, joka oli ollut valkoisen vihan puolella, ei pääse siitä selvittämättömästä. Hänen sieluunsa nousee hätä, ja hän tuntee olevansa kuin tuomarin edessä. Hän kysyy vielä:

— Kumpiko meistä sitten oli oikeassa?

Toisenkin kasvoille on kehittynyt punaisia läikkiä. Nuori elämä käy epätoivoista kamppailua vihan luodin levittämää kuumeen myrkkyä vastaan. Hän vastaa kuitenkin vielä aivan selvästi:

— Kumpikin, sikäli kuin lienemme oman rehellisen käsityksemme mukaan taisteluun lähteneet.

Valkoisen vihan haavoittunut soturi tuntee hädän paisuvan sielussaan. Hänen täytyy edelleen kysyä:

— Eikö vapaus ole kaikille sama?

— Ei.

Sitten voittaa kuume elämäntahdon.

Hän, joka oli taistellut valkoisen vihan riveissä, sanoo näkevänsä vapaan kansan, joka harrastaa tieteitä ja taiteita ja jonka keskuudessa kaikkinainen hengenelämä kukoistaa.

Toinen, punaisen vihan mies, rakentaa kuumeunissaan konetta, joka on vapauttava kaikki työn raskauttamat, nostava muiden koneiden ja isänmaan kamaran orjat elämäniloon ja ihmisyyden kunniaan.

Ulkona leimahtelee ikkunoihin punainen kajastus. Siellä yhteinen kansalaisviha polttaa kaupunkia.

Sisällä sairaalassa liitelee kaksi rehellistä sielua pois ajallisesta ruumiista.