LAKKAUTUSPALKALLA

Kyllä oli, kyllä oli eläjä sekin mies.

Katsoit häntä, ja mieleesi astui ajatus: Näkisipä Herra Jumala nyt tämän kuvansa, niin eiköhän häneltä heltymyksen kyynel herahtaisi silmäkulmaan?

Miehen vartalo oli hintelä ja kapea. Se muistutti vesikelkan jalasta tai ehkä myös luokin paininta, jota on pikkuisen toisesta päästä oikaistu, ja sitten siihen päähän pistetty tapin nenään huomattavan kulmikkaaksi vuoltu möhkäle — pistetty huolimattomasti ja tarkemmin sovittamatta, jotta kunhan hänessä on. Sellainen kapea ja väärä oli tämä jumalankuva. Muodoton ja surkastunut ruumis, ja jos sitä katseli alastomana, huomasi sydämen läpättävän ihan pinnassa, ja sen kuvainen kuulsi keltaisen ihon läpi kuin puristettu nyrkki. Se sydän ikään kuin halusi pompahtaa pois vaivaisesta rinnasta väljempään oloon, mutta ei jaksanut ja tyytyi ahdistavaan vankilaansa. Kulmikkaat kasvot olivat vanhan miehen, mutta niillä asui alituinen lapsen ilme.

Lapsihan hän olikin, täydellinen lapsi — sekä kooltaan että mieleltään, vaikka hänellä lienee ollut ikää jo hyvän matkaa neljättäkymmentä. Vielä lapsekkaammaksi hänet oikeastaan teki se ehdoton miehekkyys, jota hän yritteli osoittaa. Tietysti jossakin hänen sielunsa syvyydessä piili vaistomainen tunne siitä, että hän on alempana toisia, terveitä ja rotevia miehiä, joiden tasalle hän ei millään keinolla voi päästä. Olisiko samasta tunnosta johtunut, että hän usein kotonaan äyski vanhalle ja sairaalle äidilleen? Tälle uskalsi, tälle iän painamalle äidille näyttää miehuuttaan, eikähän hän, poloinen, muualla uskaltanut. Kotioloissa ilmaistuun huonotuulisuuteen saattoi myös sisältyä hiukan katkeruutta äitiä kohtaan, jotta miksis minut synnytit tällaiseksi luokin painimeksi. Niin, kukapa sen tarkoin tietää; vaivaisten hermojen elämä on erilaista kuin muiden, terveiden. Heidän sielunsa on kuin kirja, johon painaessa on jäänyt vaikeasti luettavia kohtia.

Sellainen kirja hän oli ja hänen nimensä taisi olla Matti. Tietysti hänellä oli sukunimikin, mutta sitä ei juuri kuultu. Sellainen on näet terveen ihmisen komeutta; raajarikkoa ja raihnaista kutsutaan ristimänimellä kuten lasta.

Tosiaankin: kaikki puhuivat hänestä säälien, ja kaikki koettivat aina jollakin tavoin auttaa häntä. Ei niin kuin autetaan täysikasvuista, satunnaiseen pulaan joutunutta miestä, vaan pikemminkin kuin kerjäävää lasta, jolle annetaan tavallinen kerjurille suotu apu: leivän kannikka käteen ja pari-kolme totunnaisesti hyvää sanaa.

Hänelle, Matille, ei tosin ojennettu leivän palasta aivan sanan mukaisesti, vaan tavallaan vertauskuvallisesti: hänet otettiin työhön — ei niin paljon työn kuin auttamisen vuoksi. Matti paran töitä, pieniä näperryksiä, kirjoituspuuhia, ei kukaan pitänyt oikein minään.

Luultavasti Matti vaistosi senkin, että nämä työt olivat tarkoitetut armopaloiksi, koskapa hän ei milloinkaan tuntenut erikoisempaa kiitollisuutta työnantajiaan kohtaan, minkä vuoksi monet herkät ihmiset, jotka vaativat nöyryyttä jokaisesta lantista, jonka usein yltäkylläisyydestään tarvitsevalle antavat, sanoivatkin, että auttaisihan sitä, mutta kun se on ynseä eikä osaa edes kiittää hyväntekijäänsä.

Tällä tavoin onneton rampa osittain menetti niiden hyvien ja laupiaiden ihmisten suosion, jotka eivät juuri koskaan aja pyytävää oveltaan ilman almua. Hänen ystävikseen jäivät pääasiassa vain yhteiskunnan yksinkertaiset ja vähäväkiset, jotka eivät osanneet olla kylliksi hienotunteisia, vaatiakseen syvää kumarrusta siitä, että olivat lohkaisseet palasen muutenkin pienestä leivästään.

* * * * *

Sitten tuli paha aika koko maahan ja siihen kaupunkiin, jossa tämä Matti vietti elonpäiviään. Se tuli kuin äkillinen vihuri, myrskytuuli, jonka alta ei ehdi pois. Eikä Mattikaan ehtinyt, tahi — kuka tietää — ehkä hän ei halunnutkaan.

Se myrsky on vielä niin lähellä, ettei kynämies oikein tahdo osata sitä kosketella, mutta onneksi se on hyvällä puolella, koskapahan on kestetty. Tässä nyt ei yritetäkään kuvata itseään sitä myrskyä, vaan katsellaan lyhimmittäin, miten sen humussa kävi tälle Matille, joka oli, kuten tunnettua, vaivainen ja rujo, ei pystynyt mihinkään kovempaan työhön, eleli tavallaan antipaloista, eikä osannut olla kiitollinen hyväntekijöilleen.

Mattihan oli kirjoitusmies; ei ensiluokkainen, vaan kuitenkin hyvin kykeni täyttämään valmiin lomakkeen, josta enemmän kuin toinen puoli on valmiiksi painettua. Ja lomakkeenkin täyttäjää tarvitaan sekä järjestetyssä yhteiskunnassa että sekasortoisessa; sitä paitsi Matti oli joutessaan, työttöminä päivinään — aivan kuin jonkin suuremman tehtävän varalta — harjoittanut itselleen koukeroisen nimikirjoituksen, joka paperin alla aina teki määrätyn vaikutuksen. Näiden mainittavien ominaisuuksiensa vuoksi hän pääsi kirjuriksi erääseen kansliaan, jonka tehtävänä oli antaa matkalupia epävarmana aikana pienestä kaupungista asioilleen lähteville n.s. porvareille.

Matti oli tässä kirjamiehen toimessaan erittäin visu, jopa jossakin määrin tiukkakin. Lupalappu ei häneltä lähtenyt noin vain hyvällä katseella, vaan piti hänelle antaa tarkat tiedot matkan tarkoituksesta ja vaikuttimista, kuten hyvä tapa sellaisina poikkeuksellisina ja levottomina aikoina vaati. Matkatodistuksen tarvitsijat olivat sitä samaa väkeä, jolle Matti ei ollut osannut olla kiitollinen silloin, kun hän tuonnoisina aikoina oli saanut siltä pientä ansiota. Olisikohan hän nyt ollut vähän olevinaan, kun hänelle oli suotu oikea virka, joka aina nostaa miehen luontoa? Olisikohan hän tahtonut näyttää, että tällainen minä olen ja tällaiseen pystyn, kun vain pystymään pannaan, enkä minä nyt enää ole teidän armoillanne? Olisikohan — sitä nyt ei osaa tarkalleen sanoa. Ehkä tämä oli vain asianmukaista tarkkuutta, tämä Matin hiukan vaativa käytös. Kuitenkaan ei ole voitu todeta, että Matti olisi joltakin matkaluvan evännyt.

Se nyt oli se Matin toimi tai virka, oikeastaan ainoa pätevämpi hänen elämässään, ja sekin loppui verraten lyhyeen.

Tuuliaispää meni ohitse ja nieli pyörteisiinsä Matin, kuten niin monta tuhatta muutakin paljon väkevämpää ja elämäntahtoisempaa miestä. Se tuhosi toisia siihen paikkaan ja toisia taas siirteli sivumpaan tavallisesta vapaasta elämästä.

Matkalupiakin ruvettiin järjestelemään muuta tietä ja muiden miesten toimesta, joten Mattia ei enää tarvittu. Hän oli hoitanut tointaan melkein leipäpalkoilla, eikä näitä hänen luontaisetujaan nytkään riistetty, vaan pantiin hänet nauttimaan niitä yksilöllistä vapautta huomattavasti rajoittavaan paikkaan, minkä lisäksi olkoon mainittu, että siinä paikassa ei asukkaita erityisesti hemmoteltu.

Niin, se Matin virka oli uusien määrääjien tahdosta arvioitu siksi korkeaksi, että sen hoitajalle katsottiin tarpeelliseksi säätää elinkautinen eläke, joka tosin myöhemmin muutettiin kahdeksan vuoden lakkautuspalkaksi.

Matti oli ennen suurta myrskyä ollut vain pienen yhteiskunnan erikoisuus, joita niissä aina on ja jotka vain erittäin suppeitten olojen vuoksi huomataan. Sen jälkeen hänestä oli poikkeuksellisen ajan takia tullut melkein kuin johtava henkilö, mutta sekin asema oli pian muuttunut.

Sitten tämä tarina alkaa loppuakin.

Tämä luokin painimen muotoinen mies ei rasittanut nuorta, vasta vapaussotansa käynyttä tasavaltaa edes täyttä lakkautuspalkan määräaikaa, eikä hän silloinkaan tahtonut olla jouten, vaan haki ja pääsi kirjuriksi asuintalonsa kansliaan.

Täällä hän oikeastaan sai hoitaa vanhaa virkaansa, sitä ainutta, joka oli ollut Matin muita toimia pätevämpi: hän kirjoitteli matkatodistuksia edelleenkin, vieläpä hyvin lukuisasti, mutta tällä kertaa vain sellaisille, jotka eivät tarvinneet edestakaista lupaa, koska heidät siirrettiin suuriin yhteishautoihin.

Vajaan kahden vuoden kuluttua Matti itsekin lähti samalle matkalle. Kuka lienee hänelle kirjoittanut matkatodistuksen?