PORMESTARIN JORRI

AAMUTUNNELMA PIENESTÄ KAUPUNGISTA

No, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!

Kello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen kaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili itseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että sen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden verhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä herrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin aamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan ikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken nukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä kunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa köyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.

Kaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka aamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa asemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen toivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan. Hyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes ajatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne tunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he molemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia harjoittaneet.

Muutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen, kohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se lähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien asunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.

Ja silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen kaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä seurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä viety joltakin.

Erään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. — Kuka täällä parkuu?

Melkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta niinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään päällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi ollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli pikemmin naisen:

— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?

Sitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko kadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston kaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä hyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon ihmisten rauhan häirintää.

Siinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien päitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden valtijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä riippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan, rahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan, kaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi leivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja vaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua ei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu kutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot tältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa pormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla kaupungin vastakkaisessa laidassa.

— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen lapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella ikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon lapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.

Kahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet tällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on sentään kauheata!»

Rahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan osuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä ja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen täytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä toistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen ylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä huolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman vähäverisellä ja huonolla äänellä:

— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa ulkosalle?

Lyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään pedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan häiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:

— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa…

Hotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu», mutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:

— Kieltäkää sitä kiljumasta!

Muiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa, sillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan kaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä luokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin lähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta tarvittiin lääkärin apua.

Kun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti pieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja surkeasti ulvoen.

Mielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe tuli näkyviin.

— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?

— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.

— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?

— Kenenkähän se on?

— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos revittäväksi.

— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät pääsisi pienempiään repimään.

— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä laskea omin nokkinsa ulos.

Tämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri ajokoira.

Sen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti paheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka se mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä oli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä luontokappaletta yksinään ulos.

Tapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen pohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle olisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons Latvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki kaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.

Latvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu taputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja lähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti kipunsa ja heilutti häntäänsä.

— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.

— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on ollut jo moniaan viikon.

Jokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella ystävällisiä lauseita.

— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.

— Se on tietysti vasta kesällä otettu…

— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin hoidettu.

— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?

— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on niin työlästä pitää silmällä.

— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin joskus yksinään ulos.

— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät huolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.

Aamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja lähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi ainakin toistaiseksi entinen rauha.