KOHTALON SUOSIKKI

Kuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus Liehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?

Niin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä rummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita kyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi. Olipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru hartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee sopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies tämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta eihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule yhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes hapotellut eduskuntaankaan.

Sen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut moneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen perusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä juttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:

— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle nälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä patsaan valmiista saappaista.

Ja silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis Kiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.

Sellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain naurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät tietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima, itse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten siipiensä suojaan.

Ja niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän pienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.

Möykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski Liehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja suuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen tuli.

Mutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias Optatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko olemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien kaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on tie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja puolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä lyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi maailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty rahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei ole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä ei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja luonteeltasi tehtailija.

Hiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien valtakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.

Harvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä yhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta ja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi ei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin alkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:

— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on kyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä auttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi puoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia… Eikä se Anna-Kaisa enää enempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.

Tietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin työssäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen ihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa kanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin paria kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara oli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat, että se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet pauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.

Kauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla arvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.

Kun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle, alkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin mestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.

Pian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti itselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla eukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja maalautti huoneensa kulmaan kilven:

Kenkätehdas H.O. Liehtonen.

Mutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:

— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein terve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska sitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta sillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle surullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta minkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää palvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan se henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane tukevanpuoleisesta summasta!

Tehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli Anna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin aika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon kehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä tuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin tehtailijankin puolisosta.

No, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa kerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli kuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin kaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista sanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.

Mutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin suuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan. Kansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä onnellista sattumaa ja sanoi:

— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa nahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.

Kansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen onnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan yleisesti tehtailijaksi.

Sen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla kukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka neuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan antanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa muille.

Kun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä epäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa varten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen suoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan, mutta kohtalo sanoi:

— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan, kyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan tässä täytyy elää.

Liehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan aikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu Liehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli auttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan. Isänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset voivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.

Kiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten ansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.

Hän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen, yhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen elämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan. Hänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin arvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta tehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä tarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron ja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on koottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita, jotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet sieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.

Kauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee jo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää vielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus saapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee aikanaan täytetyksi.

ISO RYMÄ

TARINA VANHASTAPOJASTA

Ei ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin. Kuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?

Sellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa, ikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko elämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli leikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin niin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia ruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta olipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä naisväen pariin.

Mene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven takana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli, Mikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi vatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä selvän otti.

Mutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät renkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan. Sillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli näitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että se miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa, jossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä oli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta hullummaksi.

Ja ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle pieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.

Kauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä paikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin sassiin.

Oli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen aikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki levolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa nallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa kaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä uunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla, tänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen mielessä.

Molemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.

Muuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa sellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on kokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta kun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.

Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma, heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.

Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse piiloon.

Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta, ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen tahtomattoman pysähdyksen.

Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.

Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven Hussolaa kohti.

Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana, vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin. Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä, hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää, ennen kuin perille pääset!

Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin. Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän aikuisena yönä.

Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.

Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.

No, mikä hemmetti! Eihän tällä paikalla pitäisi kiveä olla. Kyllä Mikko toki pimeässäkin nämä vedet tuntee, kun on niitä pienestä pojan naskalista soutanut ahvenheinikkoja onkipaikoiksi hakiessaan, ja sitten varttuneempana köysivenettä nuotta-apajille kiskonut, tätäkin samaa venettä jo kuinka monet keväät ja syksyt. Mutta seisoo se nyt, vene, ei tikahdakaan, vaikka sillä oikeuden mukaan olisi vielä vauhtia äskeisistä tuimista vedoista… Mikäs tässä nyt riivaa?

Mikko laskee viereensä äsken sytyttämänsä piipun ja vetäisee airoilla pari kertaa oikein voimainsa takaa.

Lähtihän se… Taisi vain muuten kuvailla, mitä lie kuvaillut, herkässä mielessä…

Pitkälle hän ei kuitenkaan pääse, kun taas rupeaa kiikastamaan.

Se tule ja puserra, nyt se menee taaksepäin… Sitä ei tietysti näe säkkipimeässä yössä, mutta totta tuon nyt tuollaisen asian vanha soutumies tunteekin. Tämäpä nyt vasta!… Eipä Mikolle ennen ole mokomaa sattunut, vaikka hän ei ensi kertaa kulje tätäkään väliä…

Mikko kiskoo suu irvessä: sekös juupeli tässä on, jotta vene lipuu taaksepäin, vaikka mies on airoissa ja soutaa hiki hatussa?

Nyt se on mennyt niin pitkälle, että Mikon silmissä näyttää häämöttävän nuottikota.

Jopa jotakin!

Ahah, nyt se lähti taas, hyvää kyytiä meneekin. Mikon mieleen ailahtaa jälleen ajatus, jotta ei tainnutkaan olla siinä mitään, miten lie hänestä vain tuntunut niin somalta. No, tällä kyydillä ei viivytä kauan, kun ollaan Hussolan rannassa. Onkin saattanut jo Riittastiina, Pärtyn pullea leski, ikävällä odottaa. Tänä iltanahan se oli puhe…

Nyt on ihme! Taas toppasi… Ja takaisin menee kuin villitty… Tämä ei ole enää laita peliä, nyt on vainolainen matkassa.

Miten pitkältä lieneekään vene huilahtanut taaksepäin, ennen kuin jälleen läksi liukumaan Hussolaa kohti. Ja sitä peliään se piti, kunnes vihdoin nakkausi kokonaan seisomaan: ei mennyt enää nuottikodalle päin, mutta ei eteenkäänkäsin, vaikka häntä olisi miten riuhtonut.

Mikkoa alkoi pelottaa… Tämä on ihan varmaan itsensä sen päämestarin konsteja… Hiki kihosi soutajan joka jäsenestä… Herranen aika, jokohan tämä on muistutus siitä, että synnin polkuja kulkee mies… Lauantai-ilta, eikä Mikolla ollut edes aikomustakaan huomenna kirkkoon lähteä. Oli ajatellut vetäytyä uunin päälle pitkälleen; siellä olisi ollut suloista loikoa pois yötinen väsymyksensä.

Mikko soutaa, soutaa, mutta ei hievahda paikaltaan kirottu paatti…

Syntiä, syntiä taitaa olla tämä yöjalassa käynti, vaikka tätä ovat harjoittaneet esi-isätkin ammoisista ajoista, ja tällä keinolla se on akka enimmäkseen otettu Mikonkin sukuun.

Jaa, mutta meinaakos se tämä Mikko ottaa?

Se on, tuota, semmoista pataa… jotta sitä ei ole tullut loppuun asti ajatelluksi…

Soutumies irroittaa kätensä airoista ja lepää se häntä jaksakoon riehkaista yhtäpainoa.

Jaa, niin jotta ottaako se Riittastiina?… Onhan se pehmeä naisihminen ja Mikon veriin sopiva, ja luulisi sen luontuvan muutenkin… mutta ihankohan pitäisi ottaa akka, vakituinen vaimo?…

Mikon mieleen välähtää, että mitähän jos lukisi rukouksen, niin eiköhän tuo rymä laskisi venettä liikkeelle?… Mutta mistäs sen luet, kun ei ole edes kirjaa matkassa, eikähän niitä mikä ulkoa… Pahuus kun ei nyt johdu mieleen sopivaa virttä. »Kaikk' kaataa, tempaa kuolema», sitä muistaisi hän pari värssyä, mutta eihän se käy tähän tilaisuuteen…

Ja yhä vain kolkuttaa jossakin miehen sisällä: Mitäs sinä meinaat, Mikko! Yhäkö sinä vain kuljet synnin ja himojesi polkua, vaikka sinua näin vakavasti varoitetaan?… Etkö sinä ole aikonutkaan naida sitä Pärtty vainaan leskeä, jonka aitassa puurrat?

No, naipi hänet sitten, myöntelee Mikko oman sisäisen äänensä kysymykseen… Nain, no… joko lähtee vene liikkeelle?

Mutta eihän se lähtenyt. Seisoi kuin naulassa.

Mitähän sille vielä pitäisi luvata?… Menen kirkkoon huomenna. Joka pyhä tästä lähtien käyn; istun koko toimituksen ajan alusta loppuun, enkä yksinomaan kuulutuksia kuuntelemassa, kuten tähän asti… Ja ripille menen…

Mikko on jo niin uupunut, että kädet tuskin jaksavat airoja pidellä. Miten kauan hän hekään tässä vuohkannut? Välillä levännyt ja sitten taas koettanut vetää kuin henkensä edestä.

Ei näy auttavan mikään, tuumii hän viimein itsekseen, ei ole suotu minun tänä yönä päästä sen lesken aittaan.

Kun hän kerran oli vakiintunut siihen ajatukseen, ei ollut muuta neuvoa kuin käänny takaisin Muuraismäen nuottikodalle.

Menehtyneenä hän istahti parrun päälle, lopen nääntyneenä ja alakuloisena. Sitä paitsi väikkyi hänen mielessään yhä omituinen pelko; aivan halutti painaa silmät kiinni. Tässä sieluntilassa hän ei uskaltanut lähteä kotiinkaan. Se häntä pimeätä louhikkopolkua kompuroinee, kerkiääpä tuota sittenkin, kun päivä alkaa pilkoittaa.

Ensimmäisen kajastuksen ilmestyttyä itäiselle taivaan rannalle Mikko huomasi, että nuotan köysi oli vedessä. Katsellessaan tarkemmin tätä ilmiötä hän näki, että sen toinen pää oli kiinni köysiveneen tapissa ja toinen oli sidottu nuottikodan pylvääseen.

Pojat juuttaat, äänsi Mikko itsekseen, ne ne aikansa kiskoivat köydestä takaisin päin, mutta sitten kaiketi väsyivät ja sitoivat tuon toisen pään pylvääseen. Hyvä sentään, etteivät olleet kuulemassa, mitä Mikko luullessaan paholaisen kanssa taistelevansa ja Jumalan apuun turvatessaan tuli luvanneeksi.

Niin, sellaisen kolttosen pojat olivat tehneet Mikolle. Rantaan tultuaan he olivat vuolleet köysiveneeseen uuden tapin ja pistäneet sen valmiiksi paikalleen, jotta se oli siinä kuin edelliseltä soutajalta unohtuneena. Eihän se nyt tosin aivan samannäköinen ollut kuin entinen, mutta mikäpä sen muodon pimeässä olisi erottanut. Uusi tappi oli samalla niin pitkä, että se ulottui hyvän matkaa veneen pohjan alapuolellekin, ja siihen osaan pojat olivat kiinnittäneet lujasti nuotan köyden.

Ja Mikko, onneton, kun luuli, jotta itse iso rymä se hänen kanssaan rillaa, eikä laske Hussolaan vaikka mikä olisi.

Ei ole tarkemmin tiedossa, kävikö Mikko myöhemmin Pärtyn lesken aitassa, mutta ainakaan ei siitä leskestä tullut emäntää Muuraismäen Mikolle, vaan kuoli hän kunniallisena vanhanapoikana joskus sitten, kun ikä loppui.