KUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN

Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa päältä.

Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä, kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin tuntee.

Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa, Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.

Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista, suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä likavesiä ja muita jätteitä.

Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!

* * * * *

Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä; aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan, katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.

— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän lehden kappaleen… Vallankumous, tsaari jo vangittu…

— Älkää lörpötelkö…

— Hyvä Jumala, lukekaa!

Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti. Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja alkaa tuntea edes ruokansa maun.

Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita, karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava, sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!

Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.

Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle, että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on vangittu…

Mitä haastelet? Tsaari vangittu… Järjiltäsi olet… Kuka hänet voisi vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten hallitseisi, jollei tsaaria olisi?

— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta… J

− Mikä on duuma…? Tsaari vain on ja hallitsee…

— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?

— Ja kuka tsaarin sieppasi… Jumalan asettaman…?

— Vallankumous… revoluutsia…

— Mikä se sellainen…? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus on, Neitsyt Maaria…

— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä vapautusta?

Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:

— Hulluksi tuli… tsaari vangittu, sanoo… Tsaari on… Jumala…

* * * * *

Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan. Tavailee uutisen, sanoo:

— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat… A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan… en ole lukenut… Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan linnaan… Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi…? Äreä mies on, voisi suuttua… Uskaltaneeko hänelle edes kertoa… jos vielä teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet… Hävittäkää mokoma lehti… ilkeyksiä puhuu…

Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei asioista ymmärrä yhtään mitään.

* * * * *

Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee suomalaisen mielessä.

Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa. Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään posteljoonillekin mainita…

— Vallankumous on tullut… tsaari vankina…

Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.

— Mikä tullut…? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako vanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan. Saksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain vastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa… Tsaari vangittu… Leikkiä viskoo vanhalle miehelle…

Ja posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon, johon on vain puolisataa metriä…

* * * * *

Upraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas mies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt se muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee hedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa. Miehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun savukkeen pätkä.

— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa? kysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.

— Mistä tapahtumista?

— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta…

— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti… Muuten, en tiedä, kysykää Ivan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.

Ivan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko. Hänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura äänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin hävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.

— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia…?

— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää selittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin… Hän luulee sanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.

— Tarkoitamme vallankumouksesta…

— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?

— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari vangittu…

— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin kotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.

Saksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.

— Tässä kerrotaan.

Kaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se palaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä tällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta sitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään huvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.

— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa, mutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin maanalainen julkaisu.

— Ei ole, se on omskilainen lehti…

— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä… Mutta kylläpä on sentään koomillista: tsaari vangittu… Häntä pakkaa naurattamaan, mutta hän koettaa olla vakava.

Sitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa lehden sanoen:

— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.

Toinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee kiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa pidellen.

— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu… jopa nyt jotakin, hohottaa hän. — Ja duuma… jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan… Tämäpä on…

Ryövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa kuivaan, melkein ilkeään nauruun.

Sitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen… Ja kaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina huudahduksia:

— Duuma vangitsee tsaarin… Onko kummempaa kuultu…! Kuka sitten hallitseisi… Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa… Vai vallankumous…

* * * * *

Juuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso, asevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas — tuoden sähkösanoman.

— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.

Ivan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä lukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma näkyy olevan pitkänpuoleinen.

— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli lehdessä… Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin…?

— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan jäsen.

— Lukekaa itse!

Upraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten hän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi. Lopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman luettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:

— Siinä se nyt teille on… vallankumous…

Sähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman, mitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä matkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla on duuman puheenjohtajan nimi.

Korkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on hyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh sanoo:

— Meidän täytyy harkita tätä asiaa… Ankarasti harkita… Ei mitään saa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.

Kaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava vallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko paikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä on tehtävä.