MONNI

Ei sitä oikein kukaan ymmärrä tuonkaan Jussi Haataisen elämää. Siellä se asuu kaukana kylistä Rasvangin saaressa selkäveden rannalla, ja turaa niitten pyydystensä ja pyssynsä kanssa, mutta ei vain kuonnu oikeaan tavallisen maatiaisen ihmisen työhön.

Kyllä kansa tietää, ettei sillä ole peukalo keskellä kämmentä eikä pää päreestä, ja se tekee vaikka kivinavetan, jos kerran tehtäväkseen ottaa, ja olisi siitä kouluja käymällä voinnut tulla mikä hyviinsä arkitähti tai iisnyöri tahi akronohvi, mutta se mikä lie vouhetuinen, kun ei sille työ kelpaa.

Ihmiset sanovat, ettei siinä muu ole kuin laiskuus, sillä sille nyt ovat isäntämiehetkin koettaneet tarjota jos minkälaista työtä ja ansiota, mutta ei sitä vain ole tahdottu saada sieltä saareltaan minnekään lähtemään.

Ja niin riittää kansalla selvän tekoa tästä Haatais-Jussista, joka on niin etevä mies, mutta eipähän, pahuus, tahdo käyttää niitä taitojaan.

Käyhän se joskus kirkolla kalan ja metsänriistan kaupalla ja puotiasioillaan, ja on niin vilkas ja juttelias mies, mutta kun kerran Pärttyläinen oli saanut sen kivijalan tekoon, niin jo ensimmäisen viikon mentyä oli käynyt hiljaiseksi ja vakavaksi, jotta oli ihan isännän pitänyt kysyä, että vaivaako sitä Jussia mikä.

Mikäpähän sitä, mutta kun se vain ei totu niihin mantereen oloihin eikä tavallisiin töihin. Jos sinne sen saarelle vieras menee, niin se on iloinen kuin mikähän ja jos järvelle matkassaan saa, niin ei siltä juttu lopu.

Ihmiset välistä tätä Jussia surkuttelevatkin kun se on niin yksinään siellä saarellaan. Jos vaikka mikä vahinko sattuisi, niin ei ole auttajaa, sillä ei suinkaan sen koiran rakista apua ole.

Mutta älkää säälitelkö Jussia, te manterelaiset, ei sillä ole mitään hätää, vaan se elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, ehkä täydellisempää kuin te.

Mitäpähän Haatais-Jussi ihmisistä, joilla on hänen mielestään kaikenlaista turhaa puuhaa ja touhua. Jussia vetää kalaan ja metsälle. Kun vain keväinen aurinko on ehtinyt pikkuisen sulaa ojien suuhun liottaa, niin jo Jussi on siellä rysineen päivää paistattelemaan tullutta haukea hakemassa. Sitten myöhemmin se kantaa rojottaa kutukuumeessaan rysään menneitä lahnoja kontilliset kirkonkylään, ja pennosia lähtee, eikä tarvitse olla kenenkään käskettävänä. Sitten kesällä se puurtaa illat aamut saarten väliä ja luotojenkylkiä verkkojensa kanssa, ja niin se on kätevä niissä hommissaan, ettei se edes kenenkään apua tarvitse. Mutta käistämällä sen ei kalaa ota, vaikka se on yleensä maalaisten tapa. Omia menojaan sen on kalankin pyydykseen mentävä, ei sitä saa säikytellä, eikä väkivallalla ottaa; sellainen on Jussin pyyntiohje. Sen sijaan se asettuu usein heinikon rintaan ongelle, kun tietää isojen körmyniskojen ahventen siinä peliään pitävän. Ne kun ovat, ahvenen torilaat, leikkisällä päällä, niin on syöntikin näpäkimmällään, eikä siihen ole pienillä sorriaisilla, enemmän kuin sären vekkuleillakaan, silloin tulemista. No, sillä lailla sitä pysyy särpimessä, ja kirkonkylän herroillekin riittää tuontuostakin kontillinen tuoretta kalaa keskellä kesän hellettä.

Elokuun puolivälissä sitten alkaa sorsastaminen, syyskuussa juostaan »Turvan» kanssa metsojen ja töyrien perässä, ja paukautetaan joskus jäniskin, halkihuuli kekkuli, kun se sattuu ammatissaan monipuolisen »Turvan» eteen joutumaan. Kun lehti putoaa puusta, hakee Jussi Pekka veljensä ajomieheksi, nostaa töyrenkuvat koivuun, laittaa kojun, ja tipahtaapa taaskin metsän kukertajia Jussin ja vähän muittenkin tarpeeksi.

Mutta ei tämä Jussi Haatainen kalastusta ja metsästystä harjoita ainoastaan ammatin vuoksi, ei toki. Kyllä kai sitä miehinen mies sentään sen verran jotakin vestelisi, että itselleen leivän keräisi, jos vain siitä puhe olisi. Mutta sillä on tuolla luonnossa kulkemisella Jussille mikä lie muu viehätyksensä. Ei siinä saalis suuria merkitse, sillä kerrankopa sitä sattuu, jotta erämies tyhjänä palaa. Sinne vain kuitenkin aina vetää Jussia luontoon kuin nuorukaista rakastetun tytön aitan polulle. Ihan siellä tuntuu metsässä kuin joka puu puhuisi ja joka kanto katselisi, ja jokainen polku kuin väkisin hilaisi eteenpäin. Ja kun lammikoita ja lahdenpohjia sorsamatkoillaan kiertelee, niin kasvoja raapaiseva virpikin kuin pumpulilla pyyhkäisee, vaikka jälestäpäin toisinaan huomaakin siihen verinaarmun jääneen. Ja kun sitten hiukan väsyneenä mättäälle istuu, piippuun panee ja savukiehkuroitten jälkiä tyynessä ilmassa seuratessaan näkee solakoitten petäjien välistä korkean sinen, ja alempaa kukkulan juurelta kummallisissa väreissä peilailevan järven, niin ihmeen terveeltä ja avaralta tuntuu rinta, ja siinä ikään kuin uskovaiseksi tulee ja ajattelee, että minä en kuole koskaan, en ainakaan sielulta ja sisimmältä.

Ja mitä kaikkea kertookaan tälle Jussille järvi, kirkasvetinen ja taivaita kuvasteleva? Se alkaa tarinansa jo ensimmäisestä keväisestä railosta, ja sitten sitä piisaa seuraavaan jääkahleeseen asti. Kun rysinesi sulalle ojansuulle saavut, niin ihan pitää käsiesi varaan vatsallesi kumartua katsomaan, joko siellä vedessä mennä pirittää niitä punaisia pisteitä tahi onko muuta pientä liikkeellä. Ja kun järvi sitten kokonaan sulaa, vie se mielen kauas pohjamutiinsa, jossa asustavat monnit, isot venkaleet. Niitä ei saa pyydykseensä kuin kerran vuosisadassa, mutta jos hyvinkin sattusi Jussin kohdalle sellainen ihme ja onni. Kuuluu Mertalan Paavo, nyt jo kuollut kummallinen ukon käriläs, joka ei lainkaan kotonaan viihtynyt eikä maanviljelyksestään huolehtinut, vaan kalasaunassa Virmaan saaressa asui, Onkisyvästä pari monnia saaneen, pienenpuoleista tosin, mutta oikeaa rotua. — Niin, niin omituisen kiehtova on järvi. Sen parista ei malta olla poissa tämä Jussi, saipa häntä sitten kalaakin jos ikään. Siinä se istuu veneensä perässä, sepän esiliina edessä, verkkojansa kokien, piippuvääräänsä poltellen ja katsellen syvyyksiin ikään kuin odottaen, että sieltä se nousee kerran sellainen kummitus, joka voi vain vesien tuntemattomissa syvyyksissä asustaa. Ja vaikka se ei koskaan nousisikaan, niin Jussi tietää sen siellä olevan ja sitä vartoo…

* * * * *

Mutta kerran sitten Jussi Haatainen luuli jo saavansa sen syvän veden ihmeen.

Hän piti syksyllä muikunverkkoja Varisluodon ja Lehtosaaren välillä, ja se oli tuulisena aikana niin tukalaa puuhaa, ettei Jussinkaan kätevyys yksinään riittänyt, vaan oli haettava veli Pekka avuksi.

Kerran riepoitteli myrsky veljesten verkot minne lie riepoitellut veden valtakunnan ihan syvimpään sopukkaan, ja mikä ne sieltä otti, kun jata oli pahannenäksi katkennut.

Kun sitten herranilma hiukan tyyntyi, lähtivät veljekset verkkoja haraamaan. Pienen kuusen latva katkaistiin haraksi, pistettiin uistimen tukeva siima naruksi ja sitten soudeltiin edestakaisin syvyyksiä.

— Annahan olla, Pekka, eläpähän soutele, nyt se jytkähti, sanoi Jussi juuri syvimmällä kohdalla koomin niin kuin vähän Varisluodon puolella.

Pekka jätti kohta soudun, sen kuin vähän holtaili venettä, ettei se päässyt vielä jonkin verran puhaltelevan tuulen mukaan lyöttäytymään.

— Mutta ei tämä olekaan verkko, jatkoi Jussi, — tämä kovin mukavasti jutuuttaa; senköhän täytinen siihen nyt juuttui?

Jussilla oli ihan täysi työ pidellessään kiinni siimasta, jonka toisessa päässä jokin nyhti ja tempoi.

— Ole vaiti, mikä siinä muu; jollei lie hara pohjakarahkaan mihin kiinni käynyt. Tuntuuko se antavan perään?

Antaa se, mutta se peijuoni potkii ja sätkii. Ja mitäpähän se verkko sätkyttelisi… Kyllä se nyt antaa sen kummansa, vetehinen. Annapahan takaisin, Pekka, löysätä pitää, se vetää tuonne Varisluotoon päin… Hellää, kah, etkö sinä kuule!

Pekka otti asian leikiksi. Mitä vetkotellee joutavia taas, velimies, se kun on sellainen iankaikkinen mikä liekään ihan toisenlainen kuin muut ihmiset.

Mutta sitten tuntui kuin itsestään vetävän venettä Varisluotoon päin, ja silloin Pekkakin alkoi uskoa, ettei tässä ollakaan minkään tavallisen kanssa tekemisissä.

— Näetkös nyt, tenäsi Jussi, — kun et sinä, onneton milloinkaan tottele. Se on nyt se syvän veden ihme… monni… mikä lie. Ole nyt siivolla ja tottele, sen metkuja on seurattava vakaasti; ei sitä väkisellä saa.

Silloin kävi Pekka totiseksi. Se oli tuo veli aina puhunut siitä ihmeestään, mutta hän oli pitänyt asiaa leikkinä, jonninjoutavana juttuna. Se hänen tiennee, vaikka liekin niitä monneja ja muita veden valtakunnassa, se kun on niin suuri ja salattu.

— Nyt se tuntuu taas tulevan tännepäin. Pidähän venettä kohdallaan, niin minä lapan hiljalleen tuota siimaa kelalle. Älä ole milläsikään. Pekka, nyt otetaan se kumma veneeseen, olkoonpa hän minkälainen peto tahansa.

Pekka tunsi hikipisaroita kihoavan otsalleen, ja paitakin oli jo kiinni selässä. Hän ajatteli mielessään, että kaikkeen sitä pitää joutuakin. Lähtikin tuon hullun kanssa kalaan; olisi vain istunut suutarin rummullaan kotimökillä, niin ei olisi tarvinnut onkia monneja ja muita veden petoja.

Sitten hän kuitenkin kuin lohdutuksekseen muisti, että siellähän on vain hara järvessä, eikä siihen tartu mikään kala… johan nyt, kuusen käkkyrään. Mutta veli ehätti taasen puhumaan ja viemään senkin lohdun.

— Kyllä siellä nyt ihan varmaan on se itse, sillä ei suinkaan tavallinen kala kuusen latvaan tartu.

Pekan kädet alkoivat vapista. Veli komenteli milloin soutamaan, milloin huopaamaan, mutta hän ei osannut enää kunnolla kumpaakaan. Ja sitten se puistatus levisi yli koko ruumiin, kun hän näki, miten peto yht'äkkiä kiskaisi monta syltä siimaa Jussin kelalta.

— Viskaa koko kela sen perään, antaa paholaisen viedä. Ei ruveta reistaamaan sen kanssa, jos vielä minkä tekee, koetti Pekka neuvoa veljeään. Mutta jopahan se siitä välitti. Oli niin tuohduksissaan kuin olisi sielun autuus kysymyksessä. Veteli siimaa väliin itseensä päin, väliin taas laski menemään, kun se kummitus siellä toisessa päässä pyyhältelihe taaksepäin.

— Vai viskaa… kela. Kun on koko ikänsä odottanut ja katsellut, ja nyt pitäisi viskata, kun se kumma on siiman päässä, äsähteli veli ja kelasi taas siimaa.

— Kaikkeen, kaikkeen sitä pitää joutua, mutisi Pekka, — kun et sinä, ruokoton, välitä Jumalan etkä ihmisten laeista…

— Holtaa sinä venettä, kyllä minä ne lait tiedän, ja luonnon lait myöskin, mutta sinä et ymmärrä muuta kuin niitä lapikkaan pohjia… Katsohan, nyt se tulla jollottaa kuin itsestään. Ei tätä siimaa ole enää paljoakaan ulkona. Kohta se nähdään…,

Vähän ajan päästä nousi kuusen karrukka pinnalle — ja sen viereen jokin musta.

Silloin Jussi muisti, että hänellä oli pyssy keskituhdolla. Se oli aina siinä näin syksyllä kalamatkoilla, sillä kuka sen tiesi, missä tapaisi sorsan tahi vaikka töyren rantapuussa, niin napsauttaisi hänet sieltä alas.

— Ole nyt hiljaa, eläkä täryytä venettä, niin minä ammun tuota mustuaista, paha sitä muutenkaan on veneeseen saada.

— Elä jumalaton tee sellaista riettautta, ruikutti kokonaan pehmennyt Pekka, — tästä vielä paha perii.

Jussi jo tähtäsi. Hän oli tarkka ampuja, mutta eihän siinä tahtonut saada pyssyä hallituksi, kun veljeä puistatti kuin horkassa, ja koko vene tärisi. Vihdoin hän kuitenkin laukaisi.

Veden pinnalle kellahti suuri hopeainen möhkäle. Jussi peruutti melaisin veneen sen luokse. Pekasta ei ollut mitään apua, se vain tärisi ja oli vielä peittänyt silmät käsillään.

— Eihän tämä ole kuin lohi, peijakas…

Jussin äänessä kuului kuin pettymys. Mutta Pekka oli vironnut ja katseli suurella ihastuksella saalis a.

— Sekö se olikin. Miks'et sitä ennen sanonut?

Jussi oli sen päivää vallan sanatonna. Hän ei vieläkään ollut saanut sitä syvän veden ihmettä, monnia…

Verkon haraajat olivat köyttäneet uistimenkin siiman mukana kuusen käkkyrään ja tämä komea, kahdeksan kilon painoinen järvilohi oli tavoittanut uistimen koreata sulkaa ja takertunut siinä pyydykseen.

Mutta Jussi Haatainen odottaa vielä sitä ihmettään. Mahdollisesti hän odotuksensa kanssa kuoleekin… mutta toisakseen… kuka tietää, ehkä hän vielä näkee sen kumman ihan näillä silkoisilla silmillään.