← Table of contents
Maailman toinen puoli

SIPERIAN JOULU

Reading edition

Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin. Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat piirtämään tulevien viittateiden pohjan.

Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä. Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta kohti.

Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi livahti.

Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.

Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin karkoitettujen hiljainen saatto.

Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan, hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa, taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.

Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies, eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.

Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää, jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka koivu.

Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.

Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!

Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.

Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.

Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle pahaa tahdo.

Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen vastineeksi.

Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.

Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat; hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala. Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä, raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen, ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen. Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi lie kaikkiaan.

Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.

Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä. He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän kamppailua varten.

Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:

− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala joulu?

Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin vankikyydissä, etapilla?

Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa; hän seuraa kuitenkin mukana.

Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut. Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat. Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.

Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän elämänsä on tylsää ja eläimellistä.

Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?

Joku venäläinen rientää vastaamaan.

— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta kotoisin on.

Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu huomattavasti.

— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut, suomalainen oli…

Suomalainen sävähtää. Omaa rotua… tuoko mies… ja entä tuo kirjavan likainen nainen ja lapset…?

— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.

— Ka, Mihailov, mitä nimestä… isällä jokin toinen nimi oli, mutta täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä, siksi oli tänne lähetetty…

— Osaatteko te suomea?

— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä muuta kuultukaan… minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä. Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä… yht'äkkiä laulun alkoi ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan, sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.

— Oletteko te oikeauskoinen?

− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä, oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli… lie sillä vaikka oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti, vahingossako lie vai tahallaan… ja sille tielleen jäi, ei edes ruumiina ole takaisin tullut.

Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä muistoja itsestään.

Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan. Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin pelastusta hakemaan…

Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan nukkuvan väen ohi.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings