LAULU VAAKALINNUSTA

Vanhanaikainen runo

Ruissalo

Armas, sun kiharoissasi liehtoi suvinen tuuli, kun sinut tapasin viileessä toukokuussa vuokkojen kukkimisaikaan, sunnuntaina auringonläikkeessä Ruissalon rantatiellä.

Armas, näin, miten korvies pienet helmet mustien hiustesi varjoon piiloittuivat, sitten näin sinun silmäs, ja niitten kaivoon upposi äkkiä sieluni jääden sinne.

Tammien alla me kuljimme iltaan asti. Kuulimme peipposlintujen suloisen laulun. Nousimme vuorille. Toukomettisen huilu helähti laaksosta, miltei jalkaimme alta.

Poimimme alhosta vuokkoja silloin tällöin ujoina, arkoina toistemme silmiä etsein. Olimme hartaita. Turusta kuljetti tuuli tuomiokirkosta suurien kellojen pauhun.

Itkimme melkein. Olimme onnellisia. Silloin me kuulimme metsästä tumman soinnun: kaukana jossain, oksien holviston alla outo lintu valitti kummallisesti…

Kuuvannokassa

Katso me pakenimme, ja Kuuvannokkaan, kiville, joita vaaleat laineet huuhtoo, päädyimme viimein. Kahden, onnellisina seisoimme katsoen kauaksi Airistolle.

Näimme harmaitten lokkien kiirivän yllä vaahtoharjaisten. Näimme hanhien aurat, näimme jahtien myötätuulessa-lennon ohitse aution Viitakarin ja Kuuvan.

Meidän selkämme takana, hongistossa Japhyx-tuuli helkytti kanteletta. Kuuntelimme, kun Juhana herttua ajoi raudikko-orhilla ylitse samettiketoin.

Kauriitten hengitys kuului arkana silloin mättäitten takaa ja saksanpeurojen laumat kavahti säikkyen pähkinäpensaikosta hurjien koirien innosta läähättäessä.

Nihdit ja huovit syöksivät koirien jälkeen. Katariina! Ja ehtoossa kellastuvassa kutsui Juhana herttuatarta ja sitten suutelivat he hellästi mäntyjen alla.

Mutta rannalla syöksivät mustat laineet jalkoihis asti, armas. Ja kuule, kuule! Hongan latvassa valitti outo lintu. Miten se huusi ehtoossa himmentyvässä.

Tapaaminen

Odotin vanhan majurin haudan luona, heisipensaan katveessa kirkkomaalla. Naakat hymyili kirkon harjalla, jota puolipäivän kiihkeä aurinko paahtoi.

Alhaalla suitsusi kasteheinissä tuuli. Jumala saarnasi kirkossa syntisille milloin tuomiten heitä, milloin armoa jakain, vihdoin keräten kaikki helmainsa turviin.

Urut syttyivät. Lukkarin ankara basso nosti taivaitten luojalle ylistysvirren. Sitten vaikeni kaikki, kun rahvas vaipui siunaten itsensä syvälle penkkien ylle.

Isännät tulivat ensiksi kankein jaloin suuresta ovesta, sitten emännät myöskin hitaasti, jutellen, liinoja tiukalle solmein, jollakin poskella vielä kyynelen uurto…

Ja kun ma nousin, näin sinun tulevan sieltä. Silloin äkkiä kirkon perustus järkkyi. Tanner hypähti. Vihreä valkeus syttyi. Tornin huipussa veisasi viirikukko.

Haapsalun valkea nainen.

Me tulemme Ristin metsistä lävitse Läänemaan. Me istumme Haapsalun valleille hetkeksi huoahtamaan. Me kuulemme äänien sorinaa. Me näemme yllämme kuun, joka sarvilyhdyllä vilkuttaa vanhaan Haapsaluun.

Ja pienet neidit vaeltavat teitä puistikon, joka rauniolinnan ympärillä syyssuven-vehmas on. Ja kun me nostamme katseemme, me näemme hämmästyen linnan tuuliviirin päässä oudon linnun sen…

Oi, kuule, nuori neiti, luen selvästi kohtalos: tulet onnelliseks, jos kuolet, ja onnettomaks, jos elät rinnallani, sillä olen Poika Onneton! Minun sydämessäni kaipuu tuntematon on.

Ja me lähdemme ääneti valleilta ja liitymme vaeltaviin. Minä tunnen käsivarrestasi, että nyyhkytät niin kuin elämäs olisit kadottanut. — Nainen valkoinen on noussut kappelin ikkunaan armoa rukoillen.

Ja laaksossa huilu valittaa. Niin yksin se valittaa ja kertoo Haapsalun valkean naisen kauhutarinaa. Hän rakasti munkki-ritaria. Hänet kiinni muurattiin ihan säälimättä linnankirkon Maarian-kappeliin.

Punaista ja kultaa

Tulipunainen aurinko vavahti äkkiä palamaan. Minä unestani havahduin enkä noussut kumminkaan.

Minun ikkunani edessä oli koivu kultainen. Sen oksalta kuulin linnun alakuloisen.

Minä uneksin hetken vielä: näin prinsessan kumartuvan ja suovan kerjuripojalle jäähyväissuudelman.

Minun herätyskelloni soitti. Minun oli mentävä nyt. Tätä syksyaamua ajatellen olin monesti värissyt.

Viimeisestä illasta

Istuimme kahden tanssilavan luona. Ja sinä olit kalpea ja kaunis. Ja hehkui pihlajissa lyhdyt tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.

Istuimme kahden tanssilavan luona. Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin ja puhui meille rakkaudesta tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.

Istuimme kahden tanssilavan luona. Yö takanamme oli niinkuin Suuri Murhe ja itki meitä molempia tanssilavan luona. Ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.

Istuimme kahden tanssilavan luona. Me emme voineet auttaa toisiamme. Me nousimme ja vaelsimme tanssilavan luota ja viulu yksin soitti, viulu soitti: Olet kaunis, Marguerita.