VI. LAULU ESI-ISISTÄNI, LAUKUNKANTAJISTA
Reading edition
Sinä hiukan ylpeänä suorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästä hyppäät silmilleni ystäväni, ja kysyt minulta, ääni väristen, kuka oli iso-isäni. Ja minä hyvin ylpeänä: kuningas.
Hänelle olivat alamaisia kahdeksan kihlakunnan tiet, hiekkaiset, pitkät tiet, ja sateenkaariset unelmien sotajoukot. Ja hänen sukupuunsa haarat olivat täynnä tuskan hikihelmiä ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä.
Ja sinä naurahdat minulle.
Mutta minä, minä käsken sinun itkeä ja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä, joissa esi-isäni nukkuvat. Niistä nousee huokausten höyry. Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia: kuninkaitten saaton, synkeän, synkeän saaton, jossa esi-isäni vaeltavat selässä haavoja, jalat palaen, silmät niin totisina, kuninkaitten saaton, ylpeän, ylpeän saaton.