JOHDANTO.

1.

Ukkosvuori.

Rheinin vasemmalla rannalla, jonkun peninkulman päässä keisarillisesta Wormsin kaupungista, lähellä pienen Selz-joen lähteitä, alkaa suuri vuorijono ensimäisine kukkuloineen. Näiden terävät huiput näyttävät pakenevan pohjoista kohti niinkuin peljästynyt puhvelilauma, joka häipyy sumuun.

Kukkulat, jotka jo alarinteiltään vallitsevat melkein autiota maisemaa, ovat ikäänkuin juhlasaattona kaikkein korkeimmalle niistä. Niillä on kaikilla kuvaava nimi, joka ilmaisee niiden muotoa tai on muisto jostakin tarusta. Yksi on Kuninkaanistuin, toinen Metsäruusukivi, kolmas Haukkakallio, neljäs Käärmeenharja.

Korkein niistä kaikista, jonka huippu hipoo taivaslakea ja jonka graniittista otsaa rauniot kruunaavat, on nimeltään Ukkosvuori.

Kun ilta tummentaa tammien varjot, kun auringon viimeiset säteet riutuessaan kultaavat tuon jättiläisten ryhmän korkeita huippuja, silloin voisi sanoa, että hiljaisuus laskeutuu vähitellen alas taivaasta maahan noita suuremmoisia portaita pitkin. Voisi sanoa, että näkymätön ja mahtava käsi liestyttelee niiden kupeesta ja levittää yli melusta ja päivän työstä uupuneen maailman tuon sinertävän, pitkän harson, jonka pohjalla tähdet kimmeltävät. Silloin kaikki siirtyy huomaamatta valvonnasta uneen. Kaikki nukahtaa maan päällä ja ilmoissa.

Yksinään tässä hiljaisuudessa jatkaa pieni joki, josta olemme jo puhuneet — Selzbach, kuten sitä seudulla nimitetään, — salaperäistä kulkuaan rantainsa kuusien varjossa. Ja vaikkei päivä eikä yö voi sitä pysäyttää, sillä sen täytyy matkata ja laskea Rheiniin, joka on sen ikuisuus, on hiekka sen uomassa niin tasaista, kaislat sen rannoilla niin taipuvaisia, paadet sen tiellä niin sammaleen ja kivirikon pehmittämät, ettei ainoakaan loiskahtava laine ilmaise sen kulkua Morsheimistä Freiwenheimiin saakka, lähtökohdasta laskupaikkaan.

Vähän matkaa sen lähteen yläpuolella, Albisheimin ja Kirchheim-Polandin välillä, johtaa kiemurteleva tie Danenfelsiin. Se on murrettu kallioon ja kulkee kahden jyrkän vuorenseinän välissä, ja siinä näkyy syvät kärrynjäljet. Danenfelsin toisella puolella muuttuu tie poluksi; sitten polkukin vuorostaan kapenee, tasoittuu nurmeksi ja katoaa, ja silmä etsii nyt turhaan uraa Ukkosvuoren valtavalla rinteellä. Tämän vuoren salaperäinen kärki, johon taivaan tuli on niin monta kertaa iskenyt, mistä seikasta se on saanut nimensäkin, kätkeytyy vihreään metsävyöhön ikäänkuin läpitunkemattoman muurin taakse.

Niinpä saattaa matkustaja, kun hän kerran on saapunut noiden muinaisia Dodonan tammia muistuttavain tuuheiden puiden varjoon, jatkaa kulkuaan näkymättä edes keskipäivälläkään tasangolle. Ja vaikka hänen hevosellaan olisi runsaammin kulkusia kuin espanjalaisella muuliaasilla, ei niiden helinää kuuluisi. Vaikka se olisi verhottu sametilla ja kullalla kuin keisarin hevonen, ei ainoakaan kullan tai purppuran kimmallus voisi tunkeutua lehvistön lävitse. Siinä määrin tukehuttaa metsän tiheys kaikki äänet, siinä määrin sen tummuus hälventää kaikki värit.

Nykyään ovat korkeimmat vuoret muuttuneet pelkästään tähtitorneiksi, ja runollisesti kaikkein hirvittävimmät tarut saavat matkustajan huulet ainoastaan epäilevästi hymyilemään. Mutta siitä huolimatta synnyttää vielä tänäkin päivänä tuo jylhä paikka sellaista pelkoa ja kunnioitusta, että ainoastaan jotkut yksinäiset vaatimattoman näköiset talot ovat uskaltaneet lähestyä sopivan välimatkan päähän tätä vuorten taikapiiriä: Ne ovat likeisten kyläin eristyneitä etuvartioita, ja ne yksinään todistavat tällä seudulla, että ihminenkin on olemassa.

Noiden hajallaan korvessa pilkottavain majain asukkaat ovat mylläreitä, jotka jauhattavat iloisesti hyppelevällä joella jyvänsä ja vievät sitten jauhonsa Rockenhauseniin ja Alzeyhin. Siellä paimenet, ajaessaan laumojansa vuoristoon laitumelle, samoin kuin heidän koiransakin, säikähtävät usein jysähdystä, jonka joku satavuotinen petäjä saa aikaan, kun se kaatuu vanhuuttaan metsän tuntemattomassa sisustassa.

Sillä tämän seudun muistot ovat synkkiä, kuten jo huomautimme, ja polku, joka katoaa Danenfelsin toisella puolella vuoriston kanervikkoihin, ei ole aina opastanut kunniallisia kristittyjä heidän sielunsa autuuteen, — väittävät pelottomimmatkin.

* * * * *

Oli toukokuun 6. päivä vuonna 1770, se hetki vuorokaudesta, jolloin suuren joen kalvo kimmeltää valkeata heijastetta, vivahdellen sateenkaaren väreissä ja ruusunpunaisena. Se oli siis hetki, jolloin auringon kiekko vaipuu koko Rheingaussa Strassburgin tuomiokirkon tornin taakse, haljeten sen leikkauksesta kahteen liekehtivään puoliskoon. Tällöin ilmestyi Danenfelsin kylän yläpuolelle mies, joka oli tullut Mainzista ja kulkenut Alzeyn ja Kircheim-Polandin kautta. Hän seurasi polkua niin kauan kuin sitä eroitti. Sitten, kun viimeinenkin tien ura oli kadonnut, laskeutui hän hevosensa seljästä, otti sitä suitsista ja sitoi sen aprikoimatta tuon peljättävän metsän ensimäiseen kuuseen.

Hevonen hirnui levottomana, ja metsän tuntui valtaavan väristys, kun moinen harvinainen ääni siellä kuului.

— Hyvä, hyvä! — mutisi matkalainen; — rauhoitu uljas Djerid. Nyt olemme samonneet kuusi peninkulmaa, ja ainakin sinä olet päässyt matkamme päähän.

Ja matkalainen koetti katseellaan lävistää metsän sakeutta; mutta varjot olivat jo niin tummat, että saattoi nähdä enää ainoastaan mustia hahmoja, jotka eroittuivat jyrkästi muista vieläkin mustemmista.

Kun matkalainen oli jättänyt tämän hyödyttömän yrityksen, kääntyi hän jälleen hevoseensa päin, jonka arabialainen nimi ilmaisi samalla kertaa sen syntyperää ja nopeutta. Hän otti ratsun kuonon käsiinsä ja lähensi suunsa sen huuruavain sieramien eteen ja sanoi:

— Hyvästi, oiva ratsuni; ellen näe sinua enää, jää hyvästi!

Ja nämä sanat lausuttuaan vilkaisi hän ympärilleen ikäänkuin olisi peljännyt tai toivonut jonkun kuulleen hänen sanansa.

Hevonen pudisti silkinhienoa harjaansa, kuopaisi maata kaviollaan ja päästi sellaisen hirnahduksen kuin sen varmaankin oli tapana erämaassa jalopeuran lähestyessä.

Matkalainen nyökytteli vaan päätänsä ja hymyili ikäänkuin sanoakseen:

"Sinä et erehdy, Djerid, täällä on kyllä vaara tarjolla."

Mutta luultavasti oli tuntematon seikkailija päättänyt olla taistelematta sitä vaaraa vastaan, sillä hän veti nyt satulakoteloista kaksi kaunista pistoolia, joiden piiput olivat silatut ja perät kullatut, työnsi rassilla niistä pois etupanokset ja kuulat ja viimein karisti ruudin ruohikkoon.

Tämän tehtyänsä hän pisti pistoolit takaisin koteloihin.

Eikä vielä sillä hyvä.

Matkalaisella oli vyössä teräskahvainen miekka. Hän aukaisi hankkiluksen, kietoi sen miekan ympäri, pisti aseen hihnoineen satulan alle ja kiinnitti ne sinne jalustinremmillä sillä tavoin, että miekan kärki oli hevosen nivusten ja kahva lavan tasalla.

Kun nämä omituiset valmistukset oli suoritettu, pudisti matkalainen tomun jalkineistaan, riisui kädestään hansikkaat ja kaiveli taskujaan. Sieltä hän löysi pienet sakset ja kynäveitsen, jossa oli kilpikonnan luusta tehty varsi. Ne heitti hän kummankin taakseen olkansa yli, katsomatta edes, minne ne putosivat. Tämän tehtyänsä siveli matkalainen vielä viimeisen kerran Djeridin lautasia ja veti sitten keuhkoihinsa ilmaa aivan kuin haluten saada rintansa kaikkein laajimmilleen. Sitten katseli hän jonkinlaista polkua, mutta turhaan, ja kun ei sitä nähnyt, läksi hän tunkeutumaan metsään umpimähkään.

Nyt on mielestämme aika antaa lukijoillemme tarkka kuvaus matkalaisesta, jonka olemme heille vasta ylimalkaisesti näyttäneet. Hän joutuu nimittäin esittämään sangen tärkeätä osaa kertomuksemme kulussa.

Mies, joka oli nyt hevosensa seljästä laskeutuen niin rohkeasti lähtenyt metsän helmaan, näytti olevan noin kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden ikäinen. Hän oli tavallista kookkaampi, mutta niin ihmeteltävän sopusuhtainen, että hänen joustavissa ja jänterikkäissä jäsenissään arvasi olevan paitsi voimaa myöskin notkeutta.

Hänen pukunaan oli eräänlainen musta, sametista tehty matkatakki, jonka napinreiät olivat kullalla reunustetut. Kirjattujen liivien liepukat pistivät esiin matkatakin alimmaisten nappien alta, ja ihonmukaiset nahkahousut sallivat hänen säärtensä näkyä niin selvästi, että olisi saattanut tunnustaa niiden kelpaavan malliksi kuvanveistäjälle, ja pohkeiden hienon muodon aavisti jo läpi saappaidenkin, jotka olivat tehdyt kiiltonahasta.

Hänen kasvojensa piirteissä, jotka olivat eloisat kuin etelämaisten rotujen edustavimmalla yksilöllä, yhdistyi omituisella tavalla voima ja älykkyys. Hänen katseensa, jossa kaikki tunteet saattoivat vaihdella, näytti tunkeutuvan aivan ihmisen sisään, milloin se johonkuhun henkilöön pysähtyi ikäänkuin valaistakseen hänen sieluaan sen salatuimpiin sopukoihin saakka kahdella silmistä lähtevällä säteellä. Heti ensi näkemältä huomasi, että hänen ruskeita poskiaan oli paahtanut tulisempi aurinko kuin meidän. Ja kun hänen suuri, mutta kauniisti piirtyvä suunsa aukeni, näkyi parvi kauniita hampaita, jotka ihon tumma väri teki vieläkin valkeammilta hohtaviksi. Jalkaterä oli pitkä, mutta kapea. Käsi oli pieni, mutta jäntevä.

Tuskin oli mies, jonka kuvan olemme tässä piirtäneet, kulkenut mustien kuusten keskellä kymmenkunnan askelta, kun hän kuuli kiivasta kavioiden töminää sieltä päin, jonne oli jättänyt ratsunsa. Hänen ensimäinen liikkeensä oli — sen huomasi selvästi — käännähtää palatakseen sille paikalle, mistä oli tullut. Mutta hän malttoi mielensä. Kuitenkaan ei hän jaksanut hillitä haluaan nähdä, miten Djeridin oli käynyt. Hän nousi siis varpailleen ja katseli taaksepäin metsän aukeamasta. Näkymätön käsi oli jo päästänyt Djeridin irti puusta, ja ratsu oli kadonnut.

Tuntemattoman otsa meni hiukan ryppyyn, ja hymyä muistuttava ilme värähytti hänen kiinteitä ja kauniita poskiaan ja hienopiirtoisia suupieliään.

Sitten jatkoi hän matkaansa metsän keskustaa kohti.

Vielä muutaman askeleen opasti hänen kulkuaan heikko ilmojen valo, joka kuulsi puitten välitse. Mutta pian jätti hänet tämäkin himmeä kajastus pulaan, ja hän oli nyt keskellä niin mustaa pimeyttä, että hän pysähtyi, sillä hän ei enää nähnyt minne astua, ja luultavasti hän pelkäsi eksyvänsä.

— Hyvin pääsin minä Danenfelsiin saakka, — virkkoi hän ääneen, — sillä Mainzista Danenfelsiin on tie. Yhtä hyvin osasin Danenfelsistä Mustallenummelle, sillä Danenfelsistä Mustallenummelle johtaa polku. Mustaltanummelta olen onnellisesti päässyt tänne, vaikka oppaana ei ollut tietä eikä polkua, sillä minähän näin metsän edessäni. Mutta tässä minun täytyy pysähtyä, sillä minä en näe enää yhtään mitään.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kielellä, joka oli puoleksi ranskaa, puoleksi sisilialaista murretta, kun yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä matkustajasta alkoi tuikkia tuli.

— Kiitos, — virkkoi hän; — kunpa tuo valo nyt lähtisi liikkumaan, niin seuraisin sitä.

Heti läksi tuli liikkumaan, häilymättä tai tärisemättä, liukuen eteenpäin tasaisesti, aivan kuin teattereissamme virvatulet, joita koneenkäyttäjä ja näyttämölleasettaja ohjailee.

Matkalainen kulki vielä noin sata askelta. Silloin oli hän tuntevinaan ikäänkuin joku olisi hengähtänyt hänen korvaansa. Hän säpsähti.

— Älä käänny, — sanoi ääni oikealta puolelta, — tai olet kuoleman oma.

— Hyvä, — vastasi kylmäverinen matkalainen silmäänsä räpäyttämättä.

— Älä puhu, — sanoi ääni vasemmalta, — tai olet kuoleman oma.

Matkalainen kumarsi ääneti.

— Mutta jos pelkäät, — virkkoi kolmas ääni, joka tuntui nousevan aivan maan sisästä niinkuin Hamletin isän, — jos pelkäät, lähde takaisin alangolle. Se merkitsee sitä, että sinä luovut aikeestasi, ja silloin sinun annetaan palata sinne, mistä olet tullut.

Matkalainen heilautti vain kättänsä ja jatkoi kulkuaan.

Yö oli niin pimeä ja metsä niin sankka, ettei hän voinut kulkea eteenpäin kuin hapuilemalla, vaikka valo häntä opastikin. Tuli liukui eteenpäin noin tunnin ajan, ja matkalainen seurasi sitä nurisematta ja näyttämättä pelon merkkiäkään.

Äkkiä tuli katosi.

Matkalainen huomasi olevansa metsän toisessa reunassa. Hän kohotti katseensa ylös; taivaan tummasta sinestä kiilui yksinäisiä tähtiä.

Hän jatkoi kulkuaan yhä siihen suuntaan, jonne tuli oli kadonnut. Mutta pian nousi hänen eteensä jokin tumma rauniohahmo, muinaisen linnan jäännökset.

Ja samassa hänen jalkansa töytäsi kivisoraan.

Kohta sitten kietoutui jokin kylmä esine hänen ohimoilleen ja peitti hänen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt enää edes pimeätäkään.

Veteen kastettu liinainen kääre kietoi hänen päätänsä. Tämä oli varmaankin sovittu asia, tai ainakin saattoi matkalaisemme sellaista odottaa, sillä hän ei koettanut laisinkaan ottaa sidettä pois. Hän kurotti ainoastaan vaieten kätensä ikäänkuin sokea anoen taluttajaa.

Se pyyntö ymmärrettiin, sillä samassa tarttui kylmä, luinen, kuiva koura matkalaista käteen.

Hän tunsi, että se oli luurangon lihaton käsi; mutta jos siinä luukädessä olisi ollut tunto, olisi se puolestaan huomannut, ettei matkalaisen käsi vavissut.

Sitten huomasi matkalaisemme, että häntä talutettiin nopeasti eteenpäin noin sataisen syltä. Yhtäkkiä jätti opastajan käsi hänen kätensä, side kirposi hänen otsaltaan, ja tuntematon pysähtyi: hän oli saapunut Ukkosvuoren huipulle.

2.

"Se, joka on."

Keskellä metsän aukeamaa, jota ympäröivät vanhuuttaan alastomat koivut, kohosi raunioiksi sortuneen linnan pohjakerros, tuollaisen, joita läänitysherrat aikoinaan ristiretkiltä palattuaan kylvivät Europan täyteen.

Porttiholvit olivat kaunistetut taidokkaasti veistetyillä koristeilla, mutta näiden syvennyksistä törrötti nyt kuvapatsaitten asemasta, jotka olivat särkyneet ja pudonneet muurin juurelle, kanervamättäitä ja metsän kukkia. Tummina ja terävinä kuvastuivat niiden suipot kaaret, joiden reunoihin alaspudonneet kivet olivat muodostaneet pykälöitä, himmeää taivasta vasten.

Kun matkalaisemme avasi silmänsä, huomasi hän olevansa pääoven kosteain ja sammaltuneitten portaitten edessä. Ensimäisellä porrasaskelmalla seisoi aave, joka oli nikamaisella kädellään taluttanut häntä siihen paikkaan saakka. Pitkä käärinliina verhosi tuota haamua kiireestä kantaan. Käärinliinan laskoksista hehkuivat tyhjät silmäkolot; hänen lihaton kätensä oli ojennettu raunioiden keskustaa kohti ja näytti osoittavan matkalaiselle siellä olevaa salia hänen kulkunsa päämaalina, oviaukkoa, joka oli niin paljon maan pinnan yläpuolella, ettei sen alapuolella oleviin osiin saattanut nähdä. Mutta itsensä salin särkyneessä kattoholvissa värisi himmeä ja salaperäinen tuli.

Matkalainen nyökäytti myöntävästi päätänsä. Aave nousi verkalleen, askel kerrallaan ääneti ylös portaita ja painui raunioihin. Tuntematon seurasi häntä samanlaisin rauhallisin ja juhlallisin askelin kuin hän oli tännekin saakka kulkenut, nousi portaita ylös askelman kerrallaan kuten haamukin, ja meni sisään.

Hänen takanansa sulkeutui käytävän ovi kumahtaen kuin kaikuva vaskinen muuri.

Haamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät olivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä levittävää lamppua.

Kymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.

— Avaa silmäsi, — sanoi haamu.

— Minä näen, — vastasi tuntematon.

Aave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa kätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen pilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.

Samassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja maasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo ensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He asettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin pyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo erikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta kuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita jalustoillaan.

Jokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana mustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme maininneet.

Kohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia. Kuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan johtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.

Keskimäinen haamuista nousi nyt ylös.

— Kuinka monta meitä on täällä, veljet? — hän kysyi kääntyen kokoontuneitten puoleen.

— Kolmesataa, — vastasivat kaikki aaveet yhteen suuhun, ja sali pauhasi heidän ääntään, joka sitten murtui ja vaikeni melkein heti seinien mustia verhoja vastaan.

— Kolmesataa, — toisti puheenjohtaja; — niistä kukin edustaa kymmentätuhatta liiton jäsentä. Kolmesataa miekkaa, jotka vastaavat kolmea miljoonaa tikaria.

Sitten hän kääntyi matkustajan puoleen:

— Mitä toivot? — kysyi hän.

— Saada nähdä valon, — vastasi tulokas.

— Polut, jotka johtavat tulen vuorelle, ovat epätasaiset ja kovat. Etkö pelkää astua niitä käymään?

— Minä en pelkää mitään.

— Kun kerran olet astunut askeleen, ei sinun ole lupa enää kääntyä takaisin. Ajattele sitä.

— Minä en pysähdy ennenkuin olen saapunut huipulle.

— Oletko valmis vannomaan valan?

— Lausukaa se, ja minä toistan.

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin seuraavat sanat:

— Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet, jotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.

Muukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat sanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja jatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:

— Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle, jonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla sitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.

Puheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.

— Saakoon sinulta kunnian ja arvon aqua tofana[1], — jatkoi puheenjohtaja yhä samalla äänellä, — varmana ja tarpeellisena keinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella niistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän käsistämme.

Kaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon sen teki. Puheenjohtaja jatkoi:

— Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata, karta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai kuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta löytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. — Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!

Näihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei tuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän lausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman yhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.

— Ja nyt, — jatkoi puheenjohtaja, — kietokaa uuden jäsenen otsalle pyhä side.

Kaksi haamua tuli tuntemattoman luo, ja hän taivutti heidän edessään päänsä alas. Toinen painoi hänen otsalleen purppuranpunaisen nauhan, joka oli täynnä hopeisia kirjaimia, keskellä Loretten pyhän Neitsyen kuva. Toinen jälleen solmisi nauhan päät niskaan.

Sen jälkeen he vetäytyivät paikoilleen jättäen tuntemattoman tulokkaan yksin.

— Mitä toivot? — kysyi puheenjohtaja häneltä.

— Kolmea seikkaa, — vastasi tulokas.

— Mitä seikkoja?

— Rautakättä, tulisen miekan, timanttiset vaakamaljat.

— Miksi toivot itsellesi rautakäden?

— Tukahduttaakseni hirmuvallan.

— Miksi toivot itsellesi tulisen miekan?

— Karkoittaakseni saastan maan päältä.

— Miksi toivot timanttiset vaakamaljat?

— Punnitakseni ihmiskunnan kohtalot.

— Oletko valmis alistumaan kokeisiin?

— Vahva on valmis kaikkeen.

— Kokeet, kokeet! — huusi yhtaikaa monta ääntä.

— Käänny, — lausui puheenjohtaja.

Tuntematon totteli käskyä, ja häntä vastapäätä seisoi mies, joka oli kalman kalpea, kädet ja jalat sidottuina, kapula suussa.

— Mitä näet? — kysyi puheenjohtaja.

— Rikollisen tai rikoksen uhrin.

— Hän on petturi ja on kavaltanut yhdistyksen salaisuuden, vannottuaan saman valan kuin sinäkin äsken.

— Siis hän on rikollinen.

— Niin. Minkä rangaistuksen hän ansaitsee?

— Kuoleman. Kolmesataa haamua toisti:

— Kuoleman!

Samassa raahattiin tuomittu salin perälle, vaikka hän ponnisti hurjuuteen saakka vastaan. Muukalainen näki hänen kamppailevan kaikin voimin ja vääntelehtivän pyövelinsä käsissä; hän kuuli hänen äänensä puuskuvan ja sähisevän suukapulan esteenkin takaa. Tikari välkähti ja heijasti kuin salama lamppujen hohdetta; sitten kuului pehmeä isku ja ruumiin jymähdys, joka putosi raskaasti ja kaameasti permannolle.

— Oikeus on täytetty, — sanoi tuntematon, kääntyen kolkkoa piiriä kohti, joka oli ahnain silmin katsellut tätä näytelmää ruumisliinojensa poimuista.

— Sinä siis hyväksyt täällä tapahtuneen teloituksen? — kysyi puheenjohtaja.

— Kyllä, jos surmattu tosiaan oli rikollinen.

— Ja sinä juot jokaisen miehen kuolinmaljan, joka kavaltaa pyhän yhdistyksen salaisuudet niinkuin hän?

— Juon.

— Olipa juoma mitä tahansa?

— Mitä tahansa.

— Tuokaa malja, — sanoi puheenjohtaja.

Toinen pyöveleistä tuli nyt uuden jäsenen luo ja ojensi hänelle juotavaksi punaista ja haaleaa nestettä ihmisen pääkallossa, jossa oli pronssinen jalka.

Tuntematon otti maljan pyövelin kädestä ja kohotti sen päänsä yläpuolelle:

— Minä juon, — sanoi hän, — jokaisen kuolemaksi, joka kavaltaa pyhän yhdistyksen salaisuudet.

Sitten laski hän maljan huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen pisaraan saakka ja antoi sen kylmäverisesti takaisin miehelle, joka oli sen hänelle ojentanut.

Kummastuksen humina kulki pitkin kokoontuneitten piiriä, ja aaveet näyttivät käärinliinoistaan katselevan toisiinsa.

— Hyvä on, — sanoi puheenjohtaja; — tänne pistooli. Eräs haamuista meni puheenjohtajan luo; hänellä oli toisessa kädessä pistooli ja toisessa kuula ja panos ruutia. Ehdokas tuskin viitsi luoda silmäänsäkään sinne päin.

— Sinä lupaat siis totella sokeasti pyhää yhdistystä? — kysyi puheenjohtaja.

— Lupaan.

— Vaikka tuon tottelevaisuuden seuraus kohdistuisi sinuun itseesi?

— Se, joka tänne astuu, ei ole enää itsensä oma, hän on kaikkien.

— Siis sinä tottelet, minkä käskyn sinulle antanenkin?

— Tottelen.

— Heti?

— Niin.

— Arvelematta?

— Arvelematta.

— Ota tämä pistooli ja panosta se.

Tuntematon otti pistoolin, solutti ruudin sen piippuun, tiukkasi tulpalla ruudin, pudotti sitten piippuun kuulan ja painoi sen päälle uuden tulpan; sitten hän varusti aseen sankkiruudilla.

Tämän omituisen paikan kammottavat asukkaat katselivat häntä synkän äänettöminä, eikä hiljaisuudessa kuulunut muuta kuin tuulen huokailua särkyneitten holvikaarten kulmissa.

— Pistooli on panostettu, — virkkoi tuntematon tyynesti.

— Oletko siitä varma? — kysyi puheenjohtaja. Tulokkaan huulet piirtyivät hymyyn; hän veti esiin latasimen ja pudotti sen pistoolin piippuun, josta se jäi kaksi tuumaa koholle.

Puheenjohtaja ilmaisi nyökkäyksellä olevansa varma siitä, että pistooli oli käyttökunnossa.

— Niin, — sanoi hän, — se on varustettu täydellä panoksella.

— Mitä minun on sillä tehtävä? — kysyi tuntematon.

— Viritä se.

Tuntematon viritti pistoolin, ja keskellä syvää hiljaisuutta, joka nyt seurasi vuorosanoja, kuului hanan rasahdus.

— Nyt, — jatkoi puheenjohtaja, — nosta pistoolin piippu otsaasi vasten.

Tulokas totteli arvelematta.

Kokouksen jäsenten piirissä syntyi yhä suurempi hiljaisuus; lamput näyttivät kalpenevan, aaveet olivat nyt tosiaankin aaveita, sillä yksikään niistä ei vetänyt edes henkeään.

— Laukaise! — käski puheenjohtaja.

Toinen veti liipasinta, pii iski tulta sankinkanteen; mutta ainoastaan sankkiruuti paloi eikä lehahtavaa liekkiä seurannut lainkaan pamaus.

Ihastuksen huuto purkausi melkein kaikkien kokoontuneiden rinnasta, ja puheenjohtaja ojensi vaistomaisesti kätensä tuntematonta kohti.

Mutta vaativaisimmat eivät tyytyneet pelkästään kahteen kokeeseen, ja eräät äänet huusivat:

— Tikari! Tikari!

— Te vaaditte sitä? — kysyi puheenjohtaja.

— Niin! Tikari, tikari! — huusivat samat äänet.

— Tuokaa siis tänne tikari, — sanoi puheenjohtaja.

— Se on tarpeetonta, — virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti päätänsä.

— Kuinka, tarpeetontako? — huudahtivat kaikki kokoontuneet.

— Niin, tarpeetonta, — kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla äänellä. — Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte kallista aikaa.

— Mitä sanotkaan? — huudahti puheenjohtaja.

— Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne, että kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat ainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan ajateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut; sanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna litteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä sanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun minä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli ne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään arkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä väkeviä.

Hirveä huuto kajahti holvin alla.

— Sinä tunnet meidän salaisuutemme! — huudahti puheenjohtaja. — Sinä olet siis joko näkevä tai petturi?

— Kuka sinä olet? — kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja kaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja suuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki samanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.

Mutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen jauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen otsansa ympäri sidottu nauha:

— Ego sum qui sum, — vastasi hän, — minä olen se, joka on.

Sitten kiersi hänen silmäyksensä ahtaana piirinä ympäröivää muuria. Valtiaskatseen edessä laskeutuivat miekat, yksi nyt, toinen myöhemmin, sikäli, antautuivatko sen katseen masentamat alttiiksi sen vaikutukselle vai koettivatko sitä vielä vastustaa.

— Sinä lausuit varomattoman sanan, — virkkoi puheenjohtaja, — ja epäilemättäkin lausuit sen siksi, että sinä et tunne sen sisältöä.

Muukalainen pudisti hymyillen päätänsä.

— Minä olen vastannut niinkuin minun pitää, — vakuutti hän.

— Mistä siis tulet? — kysyi puheenjohtaja.

— Tulen maasta, josta tulee valo.

— Tiedot, jotka olemme saaneet, ilmoittavat kuitenkin sinun tulevan Ruotsista.

— Joka tulee Ruotsista, saattaa silti matkata Itämailta, — vastasi muukalainen.

— Toisen kerran, me emme sinua tunne. Kuka olet?

— Kuka olen!… Kuulkaa siis, — sanoi tuntematon, — minä ilmoitan sen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin tahdon sanoa teille, keitä te itse olette.

Aaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen vasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa kohti.

— Ensinnäkin, — alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan päin, — sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala, vaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin haaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle muita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina kanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli lähtenyt matkalle?

— Se on totta, — vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin nähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. — Se on totta, he ovat sen minulle ilmoittaneet.

Tuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin yhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias vanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.

— Hyvä, — jatkoi muukalainen; — sinun vasemmalla puolellasi on englantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies. Olkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] — veri vielä virtaa suonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.

Kaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.

— Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] — jatkoi tuntematon ja kääntyi sen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle puheenjohtajasta. — Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne, joka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö niin, tuo Providence, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?

Sitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin oikealla kädellä:

— Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] — sanoi hän.

— Kas niin, katso minuakin kasvoihin, sinä, joka olet kehittänyt kasvontutkimus-tieteen aivan ennustustaidoksi, ja julista ääneen, etkö huomaa minun kasvojeni piirteistä minun elämäntehtäväni todistusta.

Mies, jolle hän nämä sanat puhui, peräytyi hätkähtäen askeleen taaksepäin.

— Sinä taasen, — lausui muukalainen kääntyen hänen vierustoverinsa puoleen, — sinä Pelagiuksen[6] jälkeläinen, nyt on ajettava toinen kerta maurit pois Espanjasta. Se on helppo asia, elleivät kastilialaiset ole iäksi hukanneet Cidin[7] miekkaa.

Viides johtaja tuli mykäksi ja seisoi liikkumatta; tuntemattoman ääni oli hänet aivan kuin muuttanut kiveksi.

— Entä minä sitten, — kysyi johtajista kuudes, alkaen puhua ennen tuntematonta, koska tämä näytti hänet unohtavan.

— Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?

— Kyllä, — vastasi matkustaja iskien häneen katseen sellaisen, joka tunkee läpi sydämen joka sopukan. — Kyllä on, minulla on sinulle samat sanat kuin Jesuksella Judaalle. Minä sanon ne pian sinulle.

Vastauksen saanut lensi kalpeammaksi kuin hänen ruumisliinansa ja yleinen sorina tuntui kokoontuneitten parvessa vaativan jäseneksi vihittyä tilille tästä hänen odottamattomasta syytöksestään.

— Sinä unohdat Ranskan edustajan, — virkkoi puheenjohtaja.

— Hän ei olekaan joukossamme, — vastasi muukalainen ylväästi, — ja sinä tiedät sen hyvin, sinä, joka nyt puhut, sillä tuossa on tyhjänä hänen tuolinsa. Muista tästä lähtien, että se joka näkee pimeydessä ja kukistaa elementit, se joka elää kuoleman uhalla, ainoastaan hymyilee ansoille.

— Sinä olet nuori, — huomautti puheenjohtaja, — mutta puhut arvoa vaatien kuin mikä jumala. — Muista itse: vaateliaisuus ei eksytä muita kuin yksinkertaisia ja tietämättömiä.

Ylen pilkallinen hymy vääristi muukalaisen huulia.

— Te olette kaikki yksinkertaisia, — sanoi hän, — koska teillä ei ole vaikutusta minuun; te olette kaikki tietämättömiä, koska te ette tiedä, kuka minä olen, kun taas minä tiedän, keitä te olette. Minä en siis saa parissanne aikaan mitään muulla kuin vaativaisuudella; mutta onkokaan kaikkivoipa vaatelias?

— Tuon voimallisuuden todistus, anna sellainen meille, — sanoi puheenjohtaja.

— Kuka on kutsunut teidät kokoon? — kysyi tuntematon, muuttuen kysellystä kyselijäksi.

— Korkein piiri.

— Te ette ole tulleet tänne ilman tarkoitusta, — sanoi muukalainen kääntyen puheenjohtajan ja noiden viiden muun johtajan puoleen, — te Ruotsista, te Lontoosta, te New Yorkista, te Zürichistä, te Warsovasta, yleensä te kaikki, — jatkoi hän ja kääntyi nyt koko joukon puoleen, — neljästä maanosasta yhtyäksenne tässä uskon hirveässä pyhätössä.

— Emme suinkaan, — selitti puheenjohtaja, — me olemme tulleet vastaanottamaan sitä, joka on perustanut salais-opillisen valtakunnan Idässä, liittänyt maan kaksi pallonpuoliskoa uskojen yhteydeksi, kietonut koko ihmissuvun kädet veljellisesti toisiinsa.

— Onko mitään merkkiä, josta voitte hänet varmasti tuntea?

— On, — vastasi puheenjohtaja, — ja Jumala on hyvyydessään sallinut enkeliensä ilmoittaa sen minulle.

— Sen merkin tunnette te siis yksinänne?

— Ainoastaan minä tunnen sen.

— Te ette ole ilmaissut sitä kenellekään?

— En kellekään maan päällä.

— Ilmoittakaa se nyt ääneen.

Puheenjohtaja epäröi.

— Ilmoittakaa, — toisti muukalainen käskevästi, — ilmoittakaa, sillä hetki on tullut!

Puheenjohtaja lausui:

— Hänellä riippuu ryntäillä timanttilevy, ja tässä levyssä loistaa erään ainoastaan hänen käsittämänsä tunnuslauseen sanojen kolme ensimäistä kirjainta.

— Mitkä nuo kolme kirjainta ovat?

— L.P.D.

Muukalainen tempaisi nopeasti auki takkinsa ja liivinsä, ja hänen hienosta liinakankaasta tehdyn paitansa rintamuksella säkenöi silloin kuin tulisena tähtenä timanttilevy, jossa hehkuivat nuo rubiineista kudotut kolme kirjainta.

— Hän! — huudahti puheenjohtaja hämmästyneenä. — Olisiko se hän?

— Se jota maailma odottaa! — lausuivat kaikki johtajat levottomina.

— Suurkopti![8] — humisi kolmesataa ääntä yhtaikaa.

— No niin, — huudahti muukalainen voitonriemuisin äänin, — uskotteko minua nyt, kun toistan uuden kerran: Olen se, joka on?

— Uskomme! — lausuivat haamut ja vaipuivat polvilleen.

— Puhu, mestari, — sanoivat puheenjohtaja ja viisi muuta johtajaa painaen päänsä maata kohti. — Puhu ja me kuulemme.

3.

L.P.D.

Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti kokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan käsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on paljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.

Joukko kuunteli kahta tarkkaavammin.

— Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden ne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin Amazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen! Muistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni aukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä kaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.

— Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa isääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka hän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle muuten kuin kunnioittavin sanoin. — Kolme kertaa päivässä hän poistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini, henkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon yhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken inhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama kaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen Jumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän oli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava ystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin teistä.

Nämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla kertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin sellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden väristyksillä.

Matkalainen jatkoi:

— Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä luonnon suurimmista salaisuuksista. — Minä tunsin kasvitieteen, — en tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen maankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, — vaan minä tunsin ne kuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät. Minä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen asettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua ummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein yliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä luokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat kätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään jättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain hirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä, jolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä, jolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.

— Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki kielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin salmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi sanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon Sankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen, Zoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en ainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista, vaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi. Olin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut sekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai hirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi siemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina sikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka puoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.

— Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin kahdenkymmenen vuoden ikään.

— Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat samalla ankarat ja myhäilevät… Hänellä oli kädessään pieni pullo.

"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat veljeksiä, — että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi, tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen, joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."

— Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.

"Juo", sanoi hän hymyillen.

— Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden lahjan.

"Nuku", sanoi hän, "ja muista".

— Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän alkulähteestä.

— Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena, vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.

— Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen, veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut, nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman, ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin peräkkäin toistuviin muutoksiin.

Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa, keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla. Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken hämmästykseksi.

— Kun heräsin unestani, — jatkoi tämä illuminaattien[11] opin julistaja, — tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että olin melkeinpä jumala.

— Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki olotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.

— Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi aavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:

"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli antaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este kieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt jälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä kohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä, että hän on sinua syleillyt."

— Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä: mennyt, nykyinen, tuleva.

— Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi minulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään karavaaniin.

— Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä muistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan kunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en tiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.

— Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän oli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella hän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi meistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä asiaa. Ja me jatkoimme matkaa.

— Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin rantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna, Konstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma, Pietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten olimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet, menimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä Rhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä vastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13] jäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät riemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.

— Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat ritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka he ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui siitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari, oli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja kaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä, lähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle sopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen Kosmos. Minä olin sanalla sanoen teosoofi.

— Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten kaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei ollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei mikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä, että minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin elänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa seikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet muutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä aatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä ihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät eteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra oli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet, tukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee sokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti: — vuosisadat ovat kansain päiviä.

— Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut ilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne hautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan ja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin kallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen. Sanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan parempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin levittää loistettani maailmalle.

— Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään toimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen tullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja silmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani vuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman valtakuntain.

— Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat syntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat asettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään päästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat lakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä peräytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne ainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen yli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.

— Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu. Olkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa, sytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva maailmaa.

— Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä hän on arastellut tehtäväänsä… Vaaditaan miestä, joka ei arastele mitään… Minä menen itse Ranskaan.

— Te menette Ranskaan? — huudahti puheenjohtaja.

— Se on kaikkein tärkein vartiopaikka… Minä valitsen sen itselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ… Minä otan sen huolekseni.

— Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? — jatkoi puheenjohtaja.

Illuminaatti hymyili.

— Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut. Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi. Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään, että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan, ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän valtaistuin on sortuessaan avannut.

— Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, — keskeytti se johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan tuntea sveitsiläiseksi, — teidän viisautenne on kai laskenut tyystin kaikki?

— Kaikki, — vastasi lakoonisesti suurkopti.

— Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä, on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta, kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan. Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä epäsuotuisana.

Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.

— Puhu, veljeni, — vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan pahastunut; — sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea itserakkauttamme säästääksemme.

Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:

— Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista, tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin hänen nimensä ja luonteensa. — No niin: minä olen lukenut tuon nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa, tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on dauphine[14] Marie Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan par'aikaa häävuodetta Versaillesissa… Onko tällainen hetki teistä sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne? Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.

Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin vastausta.

Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:

— Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni, niin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on ylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme. Dauphin Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa ja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin hänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten ominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat nykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa, ja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet, aprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu minulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden johtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn työhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme tehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja voimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.

— Kaksikymmentä vuotta! — mutisivat haamuista useat; — se on pitkä aika.

Suurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.

— Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että periaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15] tikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!… Veitsi surmaa ihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs se leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta rungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se herättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig XIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten ja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja hirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama jäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä heittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi. Mitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä aika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen sydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen, pelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on varsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat loistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain tuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa, kristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni, koettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä vuotta, vaan vuosisadan!

— Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni tiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin teille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo teidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit, ideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella äänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain tornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te uskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään niillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne korkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille tahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita samoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että te saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli koko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä, viidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun vapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan tunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon Toweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani sanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon, että me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden hirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne saavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin yksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata tapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin unohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin, yhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat kadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä vuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni sen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä ikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!

Kauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän profeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden europalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.

Suurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli täydellinen, hän jatkoi:

— Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen luolassa, — nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden hyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme omistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte tehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan suorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia aaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava kaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.

Kuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken mietittyään korkeimman päällikkönsä luo.

Puheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.

— Minä olen Ruotsin edustaja, — lausui hän. — Ruotsin nimessä tarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä, jotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi satatuhatta hopeataalaria.

Suurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn tarjouksen.

Mies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla puolellaan, puhui nyt vuorostaan.

— Minä, — virkkoi hän, — minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten piirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka me saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan. Mutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan vuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin kruunua.

Korkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.

— Entä sinä? — kysyi hän kolmannelta johtajalta.

— Minä, — vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä voimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä nyt haittasi jäsenen hankala asu, — minä edustan Amerikaa, jossa jokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty kapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin kauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi toimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme, kytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet ovat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi ensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä siis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte vapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät muukalaisten ikeestä.

— Niin tapahtuukin, — vastasi suurkopti. — Te pääsette vapaiksi ensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla kielillä: "Auttakaa toinen toisianne." Odottakaa siis. Ainakaan teidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.

Sitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.

— Minä, — sanoi puhuteltu, — en voi luvata mitään muuta kuin henkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan olleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian taisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä velallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa elämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava suurmestari.

— Ei väliä, — vastasi suurkopti; — me voitamme ilman heitäkin ja heitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.

— Minä, — sanoi mainittu mies, — olen köyhä, minulla on tarjota ainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen realia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat ihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.

— Hyvä, — sanoi suurkopti; — entä sinä?

— Minä, — vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, — minä edustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat joko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata mitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa sielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä kaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.

Muut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko pientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää valtiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön luetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.

Suurkopti sanoi:

— Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa kirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin toiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon siis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan sydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla, sillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme liljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua, skotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä, sinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: Lilia pedibus destrue![19]

Hyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan perukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.

— Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, — lausui ylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. — Palatkaa järjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren alitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken metsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen, mutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!

Ja hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä, jonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden he nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan alemmat jäsenet olivat kadonneet.

Nyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.

— Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies, ja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan osoitteella, jonka sinulle annan.

Puheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään näennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.

— Hyvästi, urhea Fairfax, — jatkoi tämä, — sinä olet isoisäsi arvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi kerran hänelle kirjoitat.

Fairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.

— Tule lähemmäksi, Paul Jones, — sanoi suurkopti amerikalaiselle, — tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin. Sinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja maasi, ensimäisen merkin kuullessanne.

Ja amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin jumalallisen hengen kosketuksesta.

— Ja sinä, Lavater, — jatkoi valittu, — luovu nyt teorioista, sillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on, vaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi, jotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan, ja se on murskaava kuin Jumalan viha!

Sveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.

— Kuule minua, Ximenes, — virkkoi viimein suurkopti kääntyen Espanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, — sinä olet harras mies, mutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu siksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin syntymämaa.

Viimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut ennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden liikkeellä.

— Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi on kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.

Moskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla viittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri meni horjuen ulos.

Tuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään näytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen, napitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut napinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa, joka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi menemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet hänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän kulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä valoa, — jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.

Tultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen hevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän oli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme huulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.

Tuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä ravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva koira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat he molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä kanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun välillä.

1.

Rajuilma.

Oli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme kertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella, lähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen ohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka on Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia sikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä, seisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli hartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin pysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.

Tuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita ajovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta ja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen käsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan, mitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja nyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa heistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.

Moisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan sillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä takaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen yhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole tätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia matkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista kaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä nuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.

Ei tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä vanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen valtavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu neljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain joustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä sellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin huudahtaessaan: — Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme, jotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa, suvainnevat meidän heille niitä kuvailla.

Ensinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi, takimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien tapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa kirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla paroonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti toisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.

Kaksi ikkunaa, — sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita, eivätkä ovia, — päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon valkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat melkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta, sillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin kääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella olennon kanssa, joka — millainen hän sitten lie ollutkin — asui tuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita verhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista ilman tätä varokeinoa.

Tuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten ajovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme kahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka avautui ajoneuvojen katolle.

Kaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut ihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä tehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan. Ja se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni ohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi kiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.

Nykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään, että oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa mekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.

Sellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen jäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla vaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi kaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen rodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva, jalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli satula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon Nooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli huvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen vieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti ehdottomasti kielletyltä.

Pont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies saanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne oli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos niiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen etuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin musliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.

Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja sanonut: — Kiitos, monseigneur![21] — Ja silloin oli soinnukas ääni vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn seudulla, joskaan ei enää puhuta:

— Schnell! Schneller! Mikä merkitsee käännettynä:

— Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä, josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi, joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.

Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.

Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle, ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.

Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi, ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti. Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja opaalin-kelmeäksi.

Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.

Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan. Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.

Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.

— Mitä nyt? — kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa oivallisella ranskankielellä, — mitä hiittä nyt seistään?

— Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, — vastasivat kyytimiehet.

— Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, — vastasi ääni. — Ajakaa.

Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä alamäkeen.

— Kas niin, hyvä on, — lopetti ääni.

Ja nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen matkustajain ja kyytimiesten väliin.

Mutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat taivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi, etteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.

— Monsieur, — sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, — on mahdotonta ajaa edelleen.

— Miksi niin? — kysyi tuo tuntemamme ääni.

— Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.

— Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?

— Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.

— No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä kulkevat, — virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen kääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.

— Te olette hyvä herra, — sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan leveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.

— Monsieur taisi sinulle puhua? — virkkoi toinen kyytimies, sillä hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.

— Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.

— Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? — kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.

— Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo kulkea.

— Ja mitä varten teillä on kannukset? — kysyi matkustaja.

— Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos…

Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.

— Tämä ei ole kristityn ilmaa, — virkkoi mies-parka. — Voi, katsokaa nyt, monsieur… nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala, nythän me hyrräämme alas väkisin!

Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa, etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia, jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.

Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle jyrkänteen reunaa kohti.

Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.

— Nahjus, — huusi hän, — sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle, kuuletko, vasemmalle!

— Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, — vastasi kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada hevoset jälleen valtaansa.

— Josef! — huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi kertaa; — Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!

Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot, kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet. Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä äänellä toiselle ajajalle:

— Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!

Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. — Täyttä laukkaa, — huusi matkustaja, — täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle hevosinesi.

Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä, olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.

Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet, ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata, koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä, juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen, pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti, ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen tappaman hevosen ruumiiseen.

Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt sydäntävihlovin hätähuudoin.

Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.

Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli pyörtynyt.

Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut taintunut nainen.

Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston luo.

Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet, hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu; turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa, myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.

— Taas se hevosen paholainen! — kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen sisästä; — kirottu elukka huojuttelee muuriani!

Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti arabiankielellä:

— Nhe gullak hogud shaked haffrit![22]

— Älkää suuttuko Djeridille, mestari, — vastasi hänelle matkustaja päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; — sitä näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.

Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja meni sisälle, sulkien oven mennessään.

2.

Althotas.

Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät, koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä La Chiave del Gabinetto ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.

Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot, joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi huomiota.

Osaston kolme muuria — muistamme vanhuksen siten puhuneen ajoneuvojen seinistä — olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli, kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja, purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.

Kamari, — jos sen nimen annamme tälle osastolle — oli kahdeksan jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä, lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen, rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.

Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.

Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä huolella keitostaan.

Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä, joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.

Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:

— Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen. Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan, jonka läpi matkaamme.

Matkustaja hymyili.

— Ensinnäkin, mestari, — vastasi hän, — me emme matkaa enää erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on Al-Borakin rotua.

— Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se minulta riistää.

— No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.

— Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.

— No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu uudestaan.

— Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous, että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.

— Minä sen kyllä tiedän, — sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, — sieltä tippuu vettä.

— Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, — huudahti oppinut vanhus ja kohotti kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, — vettä, vettä! Mutta mitä vettä, kysynpä sinulta, Akharat?

— Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole huomannut?

— Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!… Niin on siis asia… Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta suojahattua savutorveeni… Kuusi kuukauttako… mitä sanonkaan? Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa… vaikka sinulla ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten käykään sinun huolimattomuutesi tähden?… Käypä niin, että tämän päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.

— Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari, — vastasi Akharat.

— Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni, joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa. Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää. Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet, sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?

— Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.

— Ja sillä välin, — jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, — taas epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?

— Ei, mestari, se on ukkonen.

— Ukkonen?

— Niin, — joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku, joka minua suojeli.

— Kas niin, siinä se taas on! — sanoi vanhus lyöden polveensa, joka nasahti kuin kuiva luu, — mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa. Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi, tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?

— Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle sitä…

— Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt metallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi eliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän, minulla ei ole aikaa.

— Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!

— Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin tahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani ovat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta viisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin ja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa anna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä rukoilemalla.

— Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.

— Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin se olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan! — huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen epätoivoissaan käsiään. — Olkaa huoletta!… Hän käskee minun olla huoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni valmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen viisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni joustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään, eikä minulle sanota: "Teen sen kohdakkoin!" Vaan minä sanon itse: "Se on tehty!"

— Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä muistanut?

— Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että saan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta…

— Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?

— Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.

— Olette tehnyt?

— Katso itse.

— Minne?

— Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, — juuri siinä, johon nyt kosket.

Matkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli erinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa peitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin reunoihinkin.

— Timanttitomua! — huudahti nuori mies.

— Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.

— Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.

— Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo tomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä herne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä lupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu savutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja että ukkonen kuljeksii muualla.

— Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.

— Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! — huudahti vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.

— Mestari, — sanoi Akharat, — tulenne sammuu, sulattimenne jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?

— Katso.

Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.

— Timantti! — huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:

— Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.

— Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni suojana ollut savuhattua, tiedä se!

— Antakaa minulle anteeksi, mestari, — pyysi nuori mies käännellen ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja joka vuoroin oli tumma; — oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.

— Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia sitten.

— Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.

— Vai niin; mitäs kello nyt on?

— Se on kohta puoli yhdeksän illalla.

— Jeesus! — huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, — taas yksi päivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi? Eikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?

— Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.

— Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin päästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut herättämään.

— Sen lupaan.

— Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, — virkkoi vanhus anelevalla äänellä, — niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan minut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se minulle.

— Minä vannon, mestari.

— Kahden tunnin päästä?

— Kahden tunnin!

Niin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä ikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen jälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että hämmästystä ilmaiseva.

— Mitäs tämä taas merkitsee? — huudahti matkustajamme, avasi nopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.

3.

Lorenza Feliciani.

Seuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin matkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.

Ukkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset pystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme kertoneet.

Hän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli pyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.

— Oi, — sanoi hän, — onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi, ja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?

— Madame, — vastasi arka ääni, — olen minä, jos jollakin tavoin voin teitä auttaa.

Kuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa, kohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat kätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän edessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.

— Tekö minulle puhuitte, monsieur? — kysyi nainen.

— Minä, madame, — vastasi nuori mies.

— Ja te tarjositte minulle apuanne?

— Niin.

— Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?

— Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään etuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan kyytimiehen.

Nainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.

— Ja… mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? — kysyi nainen.

— Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.

— Hänelle ei tapahtunut mitään?

— Ei mitään.

— Olette siitä varma?

— Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan vahingoittumattomana.

— Ah, Jumala olkoon kiitetty!

Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.

— Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri tähän tarjoamaan minulle apuanne?

— Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin. Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin, että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.

— Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on tuolla vaunuissa?

— Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti nousevan sisään.

— Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.

— Millä tavoin?

— Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä kaksi ääntä.

Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin ulkoseinämälle ja kuunteli.

— Kyllä, madame, — sanoi hän palatessaan, — hän on siellä.

Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.

Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin mietteisiin vaipuneena.

Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.

Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut, laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri vivahteli opaalille.

Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.

— Monsieur, — sanoi hän, — missä me nyt oikeastaan olemme?

— Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.

— Ja millä paikoin?

— Peninkulman päässä Pierrefittestä.

— Mikä on Pierrefitte?

— Se on kauppala.

— Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?

— Bar-le-Duc.

— Se on kaupunki?

— Kaupunki, madame.

— Paljonkin asukkaita?

— Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.

— Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin kuin valtatie?

— Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.

— Peccato![23] — mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi takaisin kääsiensä sisään.

Nuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä jotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään pois.

Hän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa herättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti puhumaan ulos kääseistä.

— Monsieur, — sanoi hän.

Nuorukainen kääntyi takaisin.

— Tässä olen, madame, — vastasi hän lähestyen naista.

— Vielä kysymys, olkaa hyvä.

— Tehkää se.

— Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?

— Oli, madame.

— Onko se siellä vielä?

— Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi sen ajoneuvojen pyörään.

— Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?

— En luule.

— Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin omin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä sen luokse tässä liassa?

— Minä voin tuoda hevosen tänne, — sanoi nuorukainen.

— Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen. Nuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.

— Älkää peljätkö sitä, — jatkoi kääseissä istuva nainen; — se on lauhkea kuin lammas.

Sitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:

— Djerid, Djerid!

Eläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti nyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.

Sillaikaa päästi nuorukainen sen irti.

Mutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli tottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti ja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä ajoneuvoista.

— Djerid, — toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, — tule tänne, Djerid, tänne!

Arabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja lähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan kuin musiikin tahtiin.

Nainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.

— Tule tänne, Djerid, tule! — sanoi hän.

Eläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden hyväiltäväksi.

Silloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta harjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti satulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet, jotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni matkalaisten vyöstä.

Nuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — vaikka olette nuori, tai paremminkin koska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis estäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta ennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies saattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen parissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on ukkosensa äänellä varoittanut. — Jospa hän painaisi tuon varoituksen mieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas palkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!

Näin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän pois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.

Nuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa, kun näki hänen noin pakenevan.

Se huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan matkustajan huomiota.

4.

Gilbert.

Se huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.

Hän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti oven ja katseli rauhattomana ympärilleen.

Ensimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena paikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa häntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla olevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui hänen silmäänsä.

Katseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja jänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina lujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät, eivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni, pysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat oveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka puhui luonteen päättäväisyydestä.

— Tekö täällä äsken huusitte? — kysyi häneltä matkustaja.

— Minä, monsieur, — vastasi nuori mies.

— Ja miksi te huusitte?

— Siksi, kun…

Nuori mies keskeytti epäröiden puheensa.

— Siksi kun? — toisti matkustaja.

— Monsieur, — sanoi nuorukainen, — tuolla kääseissä oli eräs nainen.

— Niin oli.

Ja Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi aikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.

— Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.

— Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?

— Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella, joka oli sidottu tuonne taakse pyörään.

Matkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä hyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään. Salama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit olivat tyhjät.

— Kautta Kristuksen veren! — karjahti hän äänellä, joka muistutti sitä säestävää ukkosen jyrähdystä.

Sitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen naista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.

— Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, — jatkoi hän päätä pudistaen, — olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan gasellia… Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan…

Hän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti siitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli pala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.

Matkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän rauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.

— Hyvä, — sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi helmeillä hiestä, — hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut teille mitään lähtiessään?

— Puhui kylläkin.

— Mitä hän teille sanoi?

— Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne suinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty, kun te sitävastoin…

Nuorukainen arasteli jatkaa.

— Kun minä sitävastoin? — toisti matkustaja.

— En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? — virkkoi nuorukainen.

— Antakaa tulla, hitossa!

— Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle Jumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa. Ja että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän neuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.

Ja siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? — kysyi matkustaja?

— Niin.

— Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.

Ja matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden ja tyytymättömyyden merkit.

Nuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät matkustajan kasvoilla, — tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata hänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.

— No niin, — sanoi matkustaja, — mikä teidän nimenne on, nuori ystäväni?

— Gilbert, — vastasi nuorukainen.

— Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.

— Minulla on sellainen sukunimi.

— No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini pelastamaan minua pienestä pulasta.

— Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä…

— Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias pelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole kovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä saan suojaa tänä yönä.

— Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa rajuilmalta, — vastasi Gilbert.

— Kyllähän, — virkkoi matkustaja. — Mutta minä pitäisin enemmän jonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän vuoteen.

— Se on vaikeampaa, se.

— Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?

— Pierrefittestä?

— Pierrefittekö on sen nimi?

— Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.

— Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan nuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan, ystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista asumusta?

— On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.

— No niin, sittenpä, — alkoi matkustaja.

— Kuinka, monsieur? — kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen kummastelevin silmin.

— Miksi ette sanonut tätä heti?

— Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.

— Asuuko siellä ketään?

— Tietysti.

— Kuka?

— Ka… Taverneyn parooni.

— Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?

— Hän on neiti Andréen isä, monsieur.

— Se on hauskaa kuulla, — sanoi matkustaja hymyillen, — mutta kysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.

— Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden ikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.

— Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa. Ystäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.

— Taverneyn paroonin luo? — huudahti nuorukainen melkein kauhistuneena.

— Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?

— En, monsieur, mutta asia on niin, että…

— Että?

— Että hän ei ota teitä vastaan.

— Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään häneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?

— Hohoi! — huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui: "Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur."

— Ei haittaa, — sanoi matkustaja, — minä lähden vaan sinne.

— Enpä neuvo lähtemään, — vastasi Gilbert.

— Pyh! — arveli matkustaja; — olkoonpa parooninne mikä karhu tahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.

— Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.

— Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta oppaakseni…

— En kieltäydy, monsieur, — vastasi Gilbert.

— Näyttäkää siis minulle tietä.

— Näytetään.

Matkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.

Nuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja menisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin saattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.

Mutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.

Hän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.

Nuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.

— Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? — kysyi hän.

— Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.

— Mutta lyhtynnehän on sammutettu.

— Se sytytetään.

— Ahaa, — sanoi Gilbert, — teillähän on tulta tuossa takimaisessa osastossa.

— Ja taskussani, — vastasi matkustaja.

— On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja hymyili.

— Avatkaa lyhty, — pyysi hän. Gilbert totteli.

— Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.

Gilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä valmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta tulenotto-tapaa kuin tulukset.

Matkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun. Sitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin johonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen heti tuleen.

Tämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.

Matkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin luonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat fosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan varten.

Matkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän sulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Nuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta palavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut moisen aarteen itselleen.

— Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? — kysyi matkustaja.

— Tulkaa perästäni, monsieur, — sanoi Gilbert.

Ja nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa otti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.

Ilma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut satamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.

Matkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.

— Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, — sanoi hän.

— Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen talossaan lapsesta asti.

— Hän lienee sukulaisianne?

— Ei, monsieur.

— Holhoojanne?

— Ei.

— Isäntänne?

Nuorukainen hätkähti kuullessaan sanan "isäntä", ja hänen kasvonsa, jotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.

— En minä ole palvelija, monsieur, — sanoi hän,

— Mutta, — jatkoi matkustaja, — jotain kai olette talossa?

— Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli neiti Andréen imettäjä.

— Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen rintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.

— Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.

Gilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään livahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.

Matkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän nyt kysellä muista asioista.

— Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? — tiedusteli hän.

— En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.

— Ja mitä te teitte siellä luolassa?

— Luin.

— Luitte?

— Niin.

— Ja mitä te luitte?

— Hra J. J. Rousseaun kirjaa Le contrat social.[24]

Matkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.

— Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? — kysyi hän.

— En, monsieur, minä sen ostin.

— Mistä?… Bar-le-Ducista?

— En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä maalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia hyviä kirjoja.

— Kuka teille on sanonut, että Le contrat social on hyvä kirja?

— Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.

— Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?

— Olen.

— Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?

— Le Sofa, Tanzai ja Neadarme ja muut sentapaiset kirjat.

— Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?

— Paroonin kirjastosta.

— Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä maanloukossa?

— Hänelle lähetetään niitä Pariisista.

— Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka panee hän rahojaan moiseen roskaan?

— Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.

— Ahaa, hän saa ne lahjaksi?

— Niin, monsieur.

— Keneltä?

— Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.

— Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?

— Hän on Richelieun herttua.

— Kuinka? Vanha marskiko?

— Niin, marski juuri.

— Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen saataville.

— Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.

— Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne kirjat ovat huonoja? — kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.

— Neiti Andrée ei niitä lue, — vastasi Gilbert kuivasti.

Matkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen luonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet olivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.

— Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne huonoiksi? — jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut nimeltä Akharat.

— Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.

— Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?

— Kyllähän, monsieur.

— Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?

— Niin.

— Mitä varten?

— Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.

— Entä Le contrat social?

— Se opettaa minulle asioita, jotka olin aavistanut.

— Mitä asioita?

— Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat huonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia ja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.

— Ahaa, — huudahti matkustaja.

Syntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat matkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen lyhtyä.

— Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? — kysyi matkustaja hiljaa.

— Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.

— Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.

— Kaikki, — sanoi nuorukainen.

— Ja miksi tahdotte oppia?

— Voidakseni kohota.

— Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen ajatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen oma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.

— Siihen kuin ihminen voi kohota, — vastasi hän.

— Mutta totta kai olette jotain opiskellut?

— En mitään. — Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole rikas ja kun asun Taverneyssä?

— Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?

— En.

— Entä fysiikkaa?

— En.

— Kemiaa?

— En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta kerran minä opin kaikki nuokin asiat.

— Milloin?

— Kerran vaan.

— Millä keinolla?

— En tiedä; mutta kerran ne opin.

— Merkillinen nuorukainen, — mutisi matkustaja.

— Ja silloin… — mutisi myöskin Gilbert yksikseen.

— Silloin?

— Niin.

— Mitä niin?

— Ei mitään.

Tällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet neljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi kohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää tukehuttavaa paahdetta.

Gilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.

— Kuulkaas, monsieur, — kysäisi hän yhtäkkiä, — tiedättekö, mitä ukkonen on?

— Taidanpa tietää.

— Te?

— Minä juuri.

— Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?

Matkustaja hymyili.

— Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan sähköisyyden.

Gilbertiltä pääsi huokaus.

— Minä en tätä ymmärrä, — sanoi hän.

Ehkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin ymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä hetkellä tuli tuikkia metsän läpi.

— Ah, — huudahti tuntematon, — mistä tuo näkyy?

— Taverneystä.

— Me olemme siis perillä?

— Tässä on ajoportti.

— Avatkaa se.

— Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.

— Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas niin, kolkuttakaa.

Gilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.

— Oh, ystäväni, — sanoi matkustaja, — tuollaista nyt ei kuulla koskaan; lyökää kovemmin.

Mikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi kuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.

— Otatteko tämän teon vastuullenne? — kysyi Gilbert.

— Älkää peljätkö!

Gilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen ja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen, että sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.

— Kautta kunniani, — sanoi matkustaja, — jos parooninne ei nyt kuullut, niin on hän umpikuuro.

— Ai, nyt alkaa Mahon haukkua — virkkoi nuorukainen.

— Mahon![25] — toisti matkustaja; — tuo nimi on varmaankin kohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun herttuaa kohtaan.

— En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.

— Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.

Gilbert päästi toisen kerran huokauksen.

— Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, — valitti hän.

Ja ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen joukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan pettyneitä kunnianhimoisia toiveita.

Samassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.

— Viimeinkin! — huudahti muukalainen.

— Se on kunnon ukko la Brie, — selitti Gilbert.

Portti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset ajoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan Gilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.

— Anteeksi, ystäväiseni, — sanoi matkustaja, — mutta meillä on tulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme edessä.

— Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että odottamaton vierailu…

— Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan vastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se ainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet ja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden seutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?

La Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa pääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman päätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan, sillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa tuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä itse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla jaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:

— Nicole Legay! Nicole Legay!

— Mikä se Nicole Legay on? — kysyi muukalainen astellen linnaan päin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.

— Nicole? — toisti Gilbert hiukan värähtäen.

— Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.

— Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.

Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.

— Mitä sinä tahdot, la Brie? — kysyi tyttö. — Ja mitä melua tämä on?

— Joutuin, Nicole, joutuin! — kaikui ukon mäkättävä ääni; — mene sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.

Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.

La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.

Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:

— Vieras!… Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan nimensä.

— Tuoko on parooni? — kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö la Brieltä.