JOHDANTO. (continued 5)

— Totta puhuakseni, — virkkoi Ludvig XV, — tuo poika on hirveän ruma!

Ja kuningas purskahti nauruun.

— Nouse ylös, Zamore, — sanoi kreivitär; — sinä olet nyt kuvernööri.

— Mutta älkäähän, kreivitär…

— Minä otan huolekseni kirjelmäin lähettämisen, virka-valtakirjat ja varustukset. Se on minun asiani. Teidän tehtäväksenne, sire, jää nyt tulla itseänne alentamatta Luciennesiin. Tästä päivästä lahtien on teillä, oi kuninkaani, yksi kuninkaallinen linna lisää.

— Tiedättekö keinoa kieltää häneltä mitään, Sartines?

— Se ehkä löytyy, mutta ei ole löytynyt.

— Ja jos se löytyy, sire, voin vannoa, että hra de Sartines tekee sen kauniin löydön.

— Kuinka niin, madame? — kysyi poliisipäällikkö hätkähtäen.

— Ajatelkaapas, sire, että minä olen pyytänyt häneltä kolme kuukautta turhaan erästä asiaa.

— Ja mitä sitten häneltä olette pyytänyt? — kysyi kuningas.

— Oh, hän sen kyllä tietää.

— Minäkö, kreivitär? Minä vakuutan…

— Kuuluuko se hänen virka-alaansa? — kysyi jälleen kuningas.

— Kyllä, hänen tai hänen seuraajansa, — vastasi kreivitär.

— Madame, — huudahti de Sartines, — te saatte minut tosiaan huolestuneeksi!

— Mitä te olette häneltä pyytänyt? — kysyi kuningas.

— Hankkimaan käsiini erään noidan. De Sartines huokasi helpoituksesta.

— Polttaaksenneko hänet roviolla? — kysyi kuningas. — Oi, nyt on niin kuuma; tehkää se talvella.

— Ei, sire, vaan minä tahtoisin antaa hänelle kultaisen taikasauvan.

— Hän siis ennusti teille onnettomuutta, jota ei sitten tapahtunut?

— Päinvastoin, sire, hän ennusti onnea, joka tapahtuikin.

— Joka suhteessako?

— Niin, melkein.

— Kertokaa minulle asia, kreivitär, — sanoi Ludvig XV ja venähti mukavasti nojatuoliin; hänen äänensä ilmaisi, ettei hän oikein vielä tiennyt, saisiko hän kuulla jotain hauskaa vai ikävyyksiä, mutta että hän halusi kuitenkin uskaltautua leikkiin.

— Sen teen mielelläni, sire, mutta silloin täytyy teidän suorittaa osaltanne puolet lupaamastani palkinnosta.

— Kokonaan, jos tarvitaan.

— Kas siinä kuninkaallinen sana!

— Minä kuuntelen.

— No hyvä. Oli kerran…

— Tämähän alkaa kuin satu.

— Se onkin satu, sire.

— Ahaa, sen parempi, minä pidän paljon lumouksista.

— Sillä te lumoatte, sire. Oli kerran köyhä tyttö, jolla ei siihen aikaan ollut helmuspoikia, ei vaunuja, ei neekereitä, ei papukaijaa eikä apinaa.

— Eikä kuningasta, — virkkoi Ludvig XV.

— Oh, sire!

— Ja mitä tuo tyttö teki? — kysyi kuningas.

— Hän tepsutteli.

— Kuinka? Tepsutteli?

— Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset. Siiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä väitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi hänet ikäviin seikkailuihin.

— Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? — kysäisi kuningas.

— Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta… en tiedä oikein, milloin Rooman perustamisen jälkeen… ei ole enää ollut sellaisia?

— Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?

— En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin väärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.

— Totta kyllä, — myönsi kuningas; — jatkakaa.

— Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi Tuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä seurattiin.

— Ai hitto, — sanoi kuningas, — silloin hän pysähtyi.

— Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa kyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja herttuattaria…

— Ja prinsessoja, eikö niin?

— Olen liian kohtelias väittääkseni teidän Majesteettianne vastaan. Mutta mikä häntä enimmin kauhisti, oli se, että taivaasta tuli sumu, joka muuttui vaan yhä paksummaksi ja paksummaksi.

— Sartines, tiedättekö, mistä sumu tulee? Poliisipäällikkö säpsähti aivan yllätettynä.

— En tosiaankaan, sire.

— No, en minäkään, — sanoi Ludvig XV. — Jatkakaa, hyvä kreivitär.

— Tyttö juoksi siis, minkä kerkisi; pääsi säleportista sisään, hän tuli torille, jolla on kunnia kantaa teidän Majesteettinne nimeä, kun yhtäkkiä tuo tuntematon seuraaja, josta hän jo luuli pelastuneensa, seisoi aivan hänen edessään. Hän kirkaisi.

— Se tuntematon oli siis kovin ruma? — sutkautti kuningas.

— Päinvastoin, sire, hän oli kaunis, nuori mies, noin viiden- tai kahdeksankolmatta vuoden iässä, tummat kasvot, suuret silmät ja sointuva ääni.

— Ja sankarittarenne pelkäsi? Peste, olipas hän vasta arka!

— Ei enää sitten niin pahoin, kun hän hänet näki, sire. Kuitenkaan ei hänen asemansa ollut vielä aivan rauhoittava, sillä sumun vuoksi hän ei olisi saanut apua, jos tuntematon olisi aikonut hänelle jotain pahaa. Niinpä nuori tyttö pisti kätensä ristiin ja sanoi:

"Oi, kiltti monsieur, älkää tehkö minulle mitään pahaa!"

Tuntematon pudisti kauniisti hymyillen päätään.

"Jumala on todistajani, että se ei ollut aikomukseni."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Saada teiltä erään lupauksen."

"Mitä minä sitten voin teille luvata?"

"Ensimäisen suosionosoituksen, jota teiltä pyydän sitten kun…"

"Sitten, kun?" — kysyi tyttö.

"Kun olette kuningatar", vastasi tuntematon.

— Ja mitäs tyttö siihen tiesi? — kysyi kuningas.

— Sire, hänhän ei luullut joutuvansa lupaustaan täyttämään. Hän voi sellaista helposti luvata.

— Entä ennustaja?

— Katosi.

— Ja hra de Sartines kieltäytyy etsimästä tuota noitaa käsiinsä? Siinä hän tekee pahoin.

— Sire, en kieltäydy, mutta en voi häntä löytää.

— Ette voi? — toisti kreivitär; — kuulkaas, poliisipäällikkö, tuota sanaa ei pitäisi olla poliisin sanakirjassa.

— Madame, olemme kyllä jo hänen jäljillään.

— Ah, tuo ainainen sama vastaus.

— Ei suinkaan, se on totta. Mutta myöntänette, että tuntomerkit, jotka olette ilmoittanut, ovat sangen epämääräiset.

— Mitä sanotte? Nuori, kaunis, tumma hipiä, musta tukka, loistavat silmät ja sointuva ääni.

— Peste, miten tarkoin häntä kuvailette! Sartines, minä kiellän teitä tuota vintiötä etsimästä!

— Siinä olette väärässä, sire, sillä minä en aio muuta kuin pyytää häneltä pientä tietoa.

— Asia siis koskee teitä itseänne?

— Minua toki.

— No mitä te tahdotte häneltä vielä tietää? Onhan hänen ennustuksensa jo toteutunut.

— Niinkö, teidän mielestänne?

— Aivan varmaan: te olette kuningatar! Niinpä hänellä ei ole teille enää mitään sanomista.

— On kyllä. Hänen on ennustettava minulle, milloin tämä kuningatar esitetään hovissa; ei riitä, että kuningatar hallitsee yöllä, sire, täytyy hiukkasen hallita päivälläkin.

— Se asia ei riipu taikurista, — virkkoi Ludvig XV työntäen huuliaan pitkälle, kun huomasi pakinan saavan epämiellyttävän käänteen.

— Kenestä se sitten riippuu?

— Teistä itsestänne.

— Minusta?

— Niin juuri. Hankkikaa kummitäti, joka teidät esittelee.

— Teidän hovinaistenneko joukosta, jotka ovat niin olevinaan? Teidän Majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta; he ovat kaikki myyneet itsensä Choiseulien ja Praslinien suvuille.

— No, no, luullakseni olemme sopineet olla puhumatta niistä kummastakaan.

— Sitä minä en ole luvannut, sire.

— No niin, pyydän siis teiltä nyt jotain.

— Mitä?

— Että annatte heidän olla niinkuin ovat ja pysytte itse siinä asemassa, jossa olette. Uskokaa minua, se on kaikkein parhain paikka.

— Voi ulko-asioita. Voi laivastoa! Miten niitä hoidetaan!

— Kreivitär, älkäämme taivaan tähden yhdessä ollessamme puhuko politiikkaa.

— Olkoon sitten; mutta yksinäni ette voi estää minua siitä.

— Oh, puhukaa yksinänne, mitä mielenne tekee. Kreivitär ojensi kätensä kukkuraista hedelmäkoria kohti, otti siitä kaksi appelsinia ja nakkeli niillä palloa käsissään.

— Alas Praslin, ylös Choiseul, — hoki hän, — ylös Praslin, alas Choiseul.

— No, mitäs nyt teette? — kysyi kuningas.

— Teidän Majesteettinne antamalla luvalla nakkelen alas ministeriöitä.

Samassa tuli Dorée sisään ja kuiskasi jotain emäntänsä korvaan.

— Tietysti! — huudahti kreivitär heti.

— Mitä niin? — kysyi kuningas.

— Chon on palannut matkalta, sire, ja pyytää saada tulla teidän Majesteettianne alamaisesti tervehtimään.

— Antaa tulla, antaa Chonin tulla! Minä olen tosiaan tuntenut neljä, viisi päivää ikäänkuin jotain puuttuvani, tietämättä mitä.

— Kiitokseni, sire, — virkkoi Chon ja astui sisään.

Sitten hän lähestyi kreivitärtä ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Se on tehty.

Kreivitär ei voinut olla huudahtamatta hiljaa ilosta.

— No niin, mitä tuo nyt on? — kysyi Ludvig XV.

— Ei mitään, sire; olen vaan niin onnellinen hänet jälleen nähdessäni, ei muuta.

— Niin minäkin. Päivää, pikku Chon, päivää.

— Suvaitseeko teidän Majesteettinne minun puhua pari sanaa kälyni kanssa.

— Puhu, puhu, lapsukainen. Sillä välin tiedustelen minä Sartines'lta, mistä sinä tulet.

— Sire, — alkoi de Sartines, tahtoen välttää tuon kysymyksen, — salliiko teidän Majesteettinne minulle tuokion aikaa.

— Mitä varten?

— Puhuaksemme sangen tärkeästä asiasta.

— Oh, aikani on hyvin niukalla, hra Sartines, — vastasi Ludvig XV jo ennakolta haukotellen.

— Ainoastaan pari sanaa, sire.

— Mistä asiasta?

— Noista ihmeidentekijöistä, kaukonäkijöistä, illuminaateista.

— Oh, huijareita. Antakaa heille lupakirja esiintyä silmänkääntäjinä, niin ei heitä enää tarvitse peljätä.

— Sire, tohdinko väittää vastaan ja sanoa, että asia on paljoa vakavampi kuin teidän Majesteettinne luulee. Joka hetki perustetaan uusia vapaamuurari-seuroja. Niin, se ei ole enää mikään seura, se on kokonainen lahko, johon kaikki yksinvallan viholliset liittyvät: ideoloogit, encyklopedistit, filosoofit. He aikovat suurilla juhlallisuuksilla ottaa jäseneksi myöskin hra de Voltairen.

— Mutta se mieshän on sairas ja kuolee.

— Hänkö? Oh, ei suinkaan, sire, — niin tyhmä hän ei ole.

— Hän on käynyt ripillä.

— Se on teeskentelyä.

— Kapusiinimunkin kaavussa.

— Se on herjausta, sire. Kaikki he touhuavat, kirjoittavat, pitävät puheita, keräävät rahaa, lähettävät kirjeitä toisilleen, punovat salajuonia, uhkaavat. Jotkut noista veljistä ovat sattuneet ilmaisemaan, että he odottavat paraikaa päällikköäkin.

— Hyvä, Sartines, kun se päällikkö tulee, niin pistäkää hänet Bastiljiin, ja se asia päättyy siihen.

— Sire, heillä on monet keinonsa, niillä miehillä.

— Ja onko teillä niitä vähemmän, monsieur, teillä, joka olette koko Ranskan poliisipäällikkö?

— Sire, teidät saatiin myöntymään jesuiittain karkoittamiseen maasta; olisi mieluummin pitänyt karkoittaa filosoofit.

— Jaha, taasko te noista kynäilijöistä.

— Sire, ne ovat vaarallisia kyniä, sillä ne teroitetaan Damiensin veitsellä. Ludvig XV kalpeni.

— Nuo filosoofit, joita te halveksitte, sire… — jatkoi de Sartines.

— Niin, he?

— He, sanon minä, he kukistavat kerran monarkian.

— Ja kuinka kauan menee heiltä siihen aikaa, monsieur?

Poliisipäällikkö katsoi kuninkaaseen kummastunein silmin.

— Kauanko, sire? Minäkö sen tietäisin? Viisitoista, kaksikymmentä, ehkäpä kolmekymmentä vuotta…

— No niin, rakas ystäväni, — vastasi Ludvig XV, — viidentoista vuoden perästä ei minua enää ole olemassa; menkää puhumaan tästä asiasta minun seuraajalleni.

Ja kuningas kääntyi jälleen rouva Dubarryn puoleen. Kreivitär näytti jo odottavan tätä hetkeä. — Oi, Jumalani, — sanoi hän raskaasti huokaisten, — mitä kerroitkaan, Chon?

— Niin, mitäpä hän kertoi? — kysyi kuningas; — te näytätte kumpikin aivan surullisilta.

— Ah, sire, — vastasi kreivitär, — meillä on siihen hyvä syymme.

— No, sanokaahan, mitä on tapahtunut?

— Lanko-raukka!

— Jean-parka!

— Luuletko sinä, että se täytyy leikata pois?

— On vielä toivoa, ettei tarvitse.

— Leikata mikä? — kysyi Ludvig XV.

— Toinen käsi, sire.

— Leikata varakreiviltä toinen käsi? Minkä tähden?

— Siksi, että hän on pahoin haavoittunut.

— Pahoin haavoittunut käteen?

— Oi, hyvä Jumala, niin, Sire.

— Tappelussa jossakin kapakassa tai peliloukossa!…

— Ei, sire, keskellä maantietä.

— Mutta miten se on tapahtunut?

— Siten, että koetettiin murhata hänet, ei enempää eikä vähempää!

— Oh, kreivi-rukka! — huudahti Ludvig XV. Kuningas ei liioin säälinyt ihmisiä, mutta osasi erinomaisesti teeskennellä heitä säälivänsä. — Aiottiin hänet murhata? Mutta tämä tuntuu tosiaan vakavalta asialta, vai mitä, Sartines?

Poliisipäällikkö oli päältä nähden paljoa rauhallisempi kuin kuningas, mutta todellisuudessa, oli juuri hän hyvin levoton. Ja hän lähestyi nyt kälyksiä ja kysyi ylen tuskastuneena:

— Onko tosiaan tapahtunut sellainen onnettomuus, mesdamès?

— Valitettavasti kyllä, monsieur, se on aivan totta, — vastasi Chon kyyneleitä vuodattaen.

— Aiottu murhata!… Ja millä tavoin?

— Kavalasti karaten hänen kimppuunsa.

— Kavalasti karaten!… Mutta kuulkaa, Sartines, tämä tuntuu olevan asia, joka kuuluu teidän alaanne.

— Kertokaa tapahtuma minulle, — sanoi de Sartines. — Mutta pyydän, ettei teidän mielipahanne liioittelisi asiaa. Kuta oikeudenmukaisempia olemme, myöskin sitä ankarampia, ja usein asia kadottaa merkityksensä, kun arvostelee sitä lähemmin ja tyynesti.

— Oh, minä en ole sitä suinkaan muilta kuullut, — huudahti Chon, — minä näin sen itse, näin omin silmin.

— No mitä sinä sitten näit, oi suuri Chon? — kysyi kuningas.

— Minä näin, että muuan mies karkasi veljeni kimppuun ja pakotti hänet paljastamaan miekkansa ja haavoitti häntä pahoin.

— Oliko tuo mies yksinään? — kysyi de Sartines.

— Ei lainkaan, hänellä oli mukanaan kuusi muuta miestä.

— Varakreivi-rukka! — säälitteli kuningas ja katsoi yhtä mittaa kreivitärtä nähdäkseen, missä määrin hän suri ja voidakseen sen mukaan itsekin surra. — Varakreivi-rukka, pakotettu kaksintaisteluun!

Kuningas huomasi kreivittären silmistä, ettei tässä ollut suinkaan leikki kysymyksessä.

— Ja haavoittunut, — lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.

— Mutta mistä siellä riita syntyi? — kysyi poliisipäällikkö, joka koetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä kaikenlaisilla luikerteluilla.

— Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei tahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut kälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.

— Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? — sanoi kuningas.

— Niin nähtävästi, sire, — vastasi poliisipäällikkö, — ja minä otan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.

— Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen santarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli jokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli Taverney.

— Madame, — sanoi Sartines, — hän makaa ensi yön Bastiljissa.

— Oh, eipä suinkaan, — vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka ollut ylen diplomaattisesti vaiti; — ei, eipä suinkaan!

— Mitä kummaa, eikö suinkaan? — kysyi kuningas. — Ja miksikä ei tuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en voi kärsiä sotilasherroja.

— Ja minä, sire, — toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin äskenkin, — minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn kimppuun, tehdä suorastaan mitään.

— Kuinka, kreivitär? Sepä merkillistä! — virkkoi Ludvig XV. — Sanokaa, mitä te tarkoitatte, olkaa hyvä.

— Se on helppoa. Sillä miehellä on puolustajansa.

— Ja kuka se puolustaja on?

— Se, jonka tahdosta hän niin teki.

— Ja se henkilö turvaa hänet meitä vastaan? Oh, tämä on jo liian tuntuvaa, tämä, mitä nyt sanoitte, kreivitär.

— Madame… — änkytti de Sartines nähden ankaran iskun yhä uhkaavan ja koettaen sitä välttää.

— Teitä vastaan, niin, juuri teitä vastaan, sire. Eikä siinä autakaan sanoa: "Oh!" Tekö siinä asiassa määräätte?

Kuningaskin aavisti nyt iskua, jonka Sartines oli nähnyt tulevan, ja koetti varustautua sitä torjumaan.

— Ahaa, — sanoi hän, — sukellammeko nyt taas valtiosyihin ja etsimme aiheita pelkkiin kaksintaisteluihin sieltä asti.

— Ah, siinä nyt näette, — sanoi kreivitär, — että nyt te jätätte minut jo ilman apua ja ettei teko, joka oli äsken murhayritys, ole teistä enää muuta kuin tavallinen kaksintaistelu, nyt, kun aavistatte, miltä taholta se isku meille tuli.

— Kas niin, nyt se alkaa taas, — vastasi Ludvig XV ja avasi suihkulähteen hanan, niin että vesi alkoi juosta ja sai linnut laulamaan, kalat uimaan ja mandariinit astumaan esille.

— Ettekö tiedä, mistä tämä isku tulee? — kysyi kreivitär nipistäen korvista Zamorea, joka loikoi hänen jaloissaan.

— En, kunniasanallani, — vastasi Ludvig XV.

— Ette arvaakaan sitä?

— En, sen vakuutan teille. Entä te itse, kreivitär?

— Minä sen tiedän ja minä sen sanon teillekin, vaikka olen varma, ettei se ole teille mitään uutta.

— No, no, kreivitär, — varoitti Ludvig XV koettaen tekeytyä jälleen arvokkaaksi, — tiedättekö, että väitätte kuninkaan sanoja perättömiksi?

— Sire, ehkäpä olen hiukan kiivastunut, se on totta; mutta jos luulette, että minä annan hra de Choiseulin murhata lankoni…

— Kas niin, taas tuo hra de Choiseul! — sanoi kuningas ääntään koroittaen; se seikka osoitti, ettei hän vielä uskonut saavansa kuulla tätä nimeä, jonka hän oli kuitenkin jo kymmenen minuuttia peljännyt tulevan pakinaan työnnetyksi.

— Kyllä, ja vaikka te ette ole näkevinänne, että hän on minun veriviholliseni, niin minä sen kuitenkin selvästi näen, sillä hän ei välitä salata vihaansa minua vastaan.

— Vihasta murhayritykseen on pitkä matka, rakas kreivitär.

— Choiseuleille on kaikki moinen melkein sama asia.

— Ah, rakas ystäväni, nyt te taas sekaannutte valtioasioihin!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! eikö tämä ole aivan huutava vääryys, hra de Sartines?

— Oh, ei suinkaan, jos se, mitä luulette…

— Minä luulen, että te ette minua puolusta, siinä kaikki; ja sanonpa vielä lisää: olen varma, että te jätätte minut oman onneni nojaan! — huudahti kreivitär kiivaasti.

— Oi, älkäähän vihastuko, kreivitär, — virkkoi Ludvig XV. — Teitä ei suinkaan jätetä oman onnenne nojaan, vaan oikeuttanne puolustetaan, joten…

— Joten?

— Joten tuo Jean-raukan kimppuun karannut saa kalliisti maksaa tekonsa.

— Kas niin: murskataan välikappale, mutta puristetaan ystävällisesti kättä, joka sitä käytti.

— Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin tuota hra de Taverneytä?

— Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein. Sen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun kaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut hänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että minua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää niiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain, niin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta elämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat heidät murhata.

— Oh, kreivitär, kreivitär! — sanoi Ludvig XV apeilla mielin; — minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena, tyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!

— Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten varsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?

Vaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän voinut olla hymyilemättä sanalle murhataan! Kreivitär nousi ylös vimmoissaan.

— Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? — sanoi hän.

— No, no, älkäähän kiivastuko.

— Mutta minä tahdon kiivastua!

— Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne, mutta suuttumus rumentaa teitä.

— Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun kauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille juonille?

— Kas niin, kreivitär…

— Ei, valitkaa joko minut tai tuo teille rakas Choiseul.

— Kultaseni, mahdotonta valita: minä tarvitsen teitä kumpaakin.

— Silloin minä väistyn syrjään.

— Te?

— Niin, minä jätän viholliseni omaan rauhaansa. Oi, minä suren niin että kuolen, mutta onhan sitten hra de Choiseul tyytyväinen, ja se on teille korvaus.

— No, minä vakuutan teille, kreivitär, ettei hän tahdo teille pienintäkään pahaa, ja että hän tosiaan pitää teistä. Ja hän on joka tapauksessa ritarillinen mies, — lisäsi kuningas, sillä tavoin, että hra de Sartines varmasti kuulisi nämä viimeiset sanat.

— Ritarillinen mies? Te saatatte minut aivan epätoivoon, sire. Ritarillinen mies, kun murhauttaa ihmisiä!

— Oh, — väitti kuningas, — sitä me emme vielä tiedä.

— Ja muuten, — uskalsi poliisipäällikkö huomauttaa, — tuollainen kiista sotilashenkilöiden välillä on vaan niin hupaisa, luonnollinen pikku seikka.

— Ahaa, — vastasi kreivitär; — vai tekin hra, de Sartines! Poliisipäällikkö ymmärsi, mitä tämä tu quoque, tämä sinäkin merkitsi. Ja hän kauhisteli kreivittären vihaa. Seurasi uhkaava ja synkkä hiljaisuus.

— Nyt näet, Chon, — sanoi kuningas keskellä yleistä tyrmistystä, — nyt näet: tämän sinä olet saanut aikaan.

Chon loi ulkokullatusti suruissaan katseensa maahan.

— Kuningas suokoon anteeksi, — virkkoi hän, — jos sisarellinen tuska on murtanut alamaisen sielunvoiman.

— Oi muka kilttiä olentoa, — mutisi kuningas. — Kuulkaahan nyt, kreivitär, älkää enää vihoitelko.

— En, sire, vihaa en tunne… Mutta minä matkustan täältä nyt Luciennesiin. Ja sitten on aikomusteni päämaali Boulogne.

— Boulogne-sur-mer? — kysyi kuningas.

— Niin, sire, minä poistun maasta, jossa kuningas arastelee ministeriä.

— Madame! — huudahti Ludvig XV loukkaantuen.

— Niin, sire, suokaa minun lähteä, etten enää jatkaisi eväten teidän Majesteetillenne tulevaa kunnioitusta.

Kreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen tämä tekisi kuninkaaseen.

Ludvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: "Minulla on täällä kauhean ikävää."

Chon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli vaarallista enää jatkaa kinastusta.

Hän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni kuninkaan eteen:

— Sire, — sanoi hän, — rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut kälyni liian pitkälle… Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin korjata… Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain alamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni. Minä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on rikollinen.

— Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava myöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä saa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä rangaistava.

Ja Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen saada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli haaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.

Kreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun eleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.

Kreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut mennä ovelle.

— Ja mitä muuta minäkään pyydän? — virkkoi hän suloisen alistuvaisena. — Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun epäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.

— Teidän epäilyksenne ovat minulle pyhiä, kreivitär, — huudahti kuningas; — jos ne huomataan hiukankin aiheutetuiksi, niin saatte nähdä! Mutta mieleeni johtui nyt eräs sangen yksinkertainen keino.

— Mikä, sire?

— Lähettää pyytämään hra de Choiseul tänne.

— Oh, teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei hän tänne tule. Hän halveksuu niin huoneustoa, jossa kuninkaan ystävätär asuu, ettei astuisi jalkaansakaan sinne. Hänen sisarensa on aivan toista maata; hän ei suurempaa iloa toivoisi.

Kuningas purskahti nauruun.

— Hra de Choiseul apinoi hra dauphinia, — jatkoi kreivitär tullen taas rohkeammaksi; — ei käy päinsä saattaa itseään huonoon valoon!

— Dauphin on uskonnollinen, kreivitär.

— Ja Choiseul on Tartuffe,[48] sire.

— Lupaan teille, rakas ystävättäreni, että te saatte ilon nähdä hänet täällä; sillä minä kutsutan hänet tänne. Asia koskee myöskin valtion hyvää, joten hänen täytyy tulla, ja hän saa selittää asian Chonin läsnäollessa, joka on tapahtuman nähnyt. Panemme toimeen ristikuulustelun, kuten Oikeuspalatsissa sanotaan, vai miten, Sartines? Lähettäkää joku puolestani kutsumaan tänne hra de Choiseulia.

— Ja minä puolestani kutsutan apinaani; Dorée, tuo minulle apinani, apinani! — huusi kreivitär.

Näihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta järjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin etuhuoneeseen, — sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin luo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, — vastasi käheä ja sorahtava ääni:

— Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan, tässä minä olen.

Ja sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja loistavassa puvussa.

— Herttua de Tresmes! — huudahti kreivitär kärsimättömästi. — Mutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.

— Te vaaditte apinaanne, — vastasi herttua kumartaen kuninkaalle, kreivittärelle ja hra de Sartines'lle; — ja kun minä en tuolla hovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.

Ja herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei kreivitärkään voinut olla nauramatta.

— Saanko jäädä? — kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi ollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.

— Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi rukoilevin silmin kuninkaan puoleen.

— Jääkää vaan, herttua, jääkää, — myönsi kuningas ihastuksissaan, että sai ympärilleen jotain huvia.

Samassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.

— Ahaa, — virkkoi kuningas hiukan ikävystyneenä, — joko hra de Choiseul tuli?

— Ei, sire, — vastasi kamarijunkkari, — vaan Monseigneur dauphin tahtoisi puhutella teidän Majesteettianne.

Kreivitär hypähti riemusta, sillä hän luuli, että dauphin tahtoisi hänen luokseen. Mutta Chon, joka aavisteli aina kaikki mahdollisuudet, rypisti kulmiaan.

— Jaha, missä dauphin on? — kysyi kuningas kärsimättömästi.

— Hänen Majesteettinsa huoneustossa. Hänen Korkeutensa odottaa siellä teidän Majesteettinne saapumista.

— Se nyt on aivan sallittu, etten minä hetkeäkään saa olla rauhassa, — murisi kuningas.

Mutta yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, että dauphinen anoma vastaanotto pelastaisi hänet ainakin hetkeksi ikävästä kohtauksesta de Choiseulin kanssa. Ja niinpä hänen mielensä muuttui.

— Minä tulen, minä tulen, — sanoi hän. — Hyvästi, kreivitär. Näette, miten minä olen onneton, näette, miten minua temmataan sinne ja tänne.

— Teidän Majesteettinne menee, juuri kun hra de Choiseul tulee? — huudahti kreivitär.

— Mitä minä sille nyt voin? Kuningashan on valtion ensimäinen orja. Ah, jos nuo herrat filosoofit tietäisivät, millaista on olla kuningas, varsinkin Ranskan kuningas!

— Mutta, älkää nyt menkö, sire.

— Oh, enhän voi dauphinilla itseäni odotuttaa. Väitetään jo nytkin, etten minä rakasta muita kuin tyttäriäni.

— Mutta mitä minä sitten sanonkaan hra de Choiseulille?

— Hm, sanokaa hänelle, että hän voi tulla minun huoneisiini puheilleni.

Ja tehdäkseen jyrkän lopun vastaväitteistä suuteli kuningas kiukusta vapisevan kreivittären kättä ja katosi juoksevin askelin huoneesta, kuten aina peljätessään hukkaavansa jonkun venyttelyllä ja oveluudella saadun voiton hedelmät.

— Oh, taas hän pääsi käsistämme! — huudahti kreivitär ja löi käsiään harmissaan vastatusten.

Mutta kuningas ei kuullut enää näitä sanoja. Ovi oli jo hänen takanaan sulkeutunut, ja hän kulki paraikaa odotushuoneen läpi sanoen sivuilleen:

— Käykää sisään, messieurs, käykää! Kreivitär kyllä ottaa teidät vastaan. Mutta te näette hänet sangen suruissaan tapaturmasta, joka tuolle Jean-raukalle on tullut.

Hovimiehet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Heillä ei ollut aavistustakaan, mitä varakreiville oli tullut.

Monet heistä toivoivat, että hän olisi kuollut.

He ottivat naamalleen vakavan tilaisuuden vaatiman ilmeen. Kaikkein iloisimmat tekeytyivät heistä surullisimmiksi. Ja sitten he astuivat kreivittären huoneeseen.

25.

Kellosali.

Eräässä Versailles-palatsin suuressa salissa nimeltä Kellosali käveli edestakaisin nuori herra, jolla oli punertava ja vaalea hipiä, lempeät silmät ja hiukan jokapäiväinen käynti. Hän kulki käsivarret riipuksissa ja pää hiukan kumarassa ja oli noin kuusi- tai seitsentoista-vuotiaan näköinen.

Hänen rinnassaan säkenöi jalokivillä koristettu ritarimerkki, jonka loistoa vaan lisäsi hänen tummanvioletti samettitakkinsa, ja sitäpaitsi ulottui hänen uumilleen toiselle kupeelle sininen ritarinauha, ja siinä riippuva risti liikahteli valkeain, hopealla kirjattujen silkkiliivien rintamuksilla.

Kukaan ei olisi voinut olla tuntematta jo muistostaan tuon nuorukaisen vakavaa ja lempeää ja sekä majesteettista että hymyilevää profiilia, joka oli Bourbonien vanhimman haaran jäsenten luonteenomaisin kasvojen muoto. Ja tuosta muinaisesta muodosta oli tämä lukijoille esittämämme nuorukainen samalla sekä elävin että liioitelluin kuva. Jos tarkasti lähemmin näitä mitä jaloimmista kasvoista periytyneitä ja luultavastikin Ludvig XIV:stä ja Itävallan Annasta alkaen rappeutumisen merkkejä näyttäviä sukupiirteitä, niin olisi saattanut väittää, ettei se henkilö, josta nyt puhumme, voinut enää antaa näitä kasvojensa sukupiirteitä perilliselleen jollakin tavoin jo ensimäisen tyypin piirteistä turmeltumattomina; niitä katsellessaan täytyi tunnustaa, että sen tyypin alkuperäinen kauneus, josta hän oli viimeinen onnistunut näyte, oli kaiketi hänen perijässään muuttuva kasvoiksi, joissa tyypin peruspiirteet kehittäytyisivät aivan liian jyrkästi esille, siis alkutyyppi muuttuisi hänen perillisessään irvikuvan suuntaan.

Ludvig Augustin, Berryn herttuan, Ranskan dauphinin, josta tuli sittemmin Ludvig XVI, bourbonilainen nenä oli tosiaan pitempi ja kyömyisempi kuin muilla hänen suvussaan. Hänen matalahko otsansa oli vieläkin lujemmin taaksepäin kalteva kuin Ludvig XV:llä, ja isoisältä peritty kaksinkertainen leuka oli hänessä niin huomattava, että se muodosti melkeinpä kolmannen osan hänen kasvojaan, vaikka hän vielä tähän aikaan oli aivan laiha.

Muuten, hänen käyntinsä oli hidasta ja horjahtelevaa; vaikka hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, näytti jokin ikäänkuin hänen jalkainsa ja hartiainsa liikkeitä haittaavan. Ainoastaan hänen käsivarsissaan ja varsinkin sormissaan huomasi sulavuuden, vilkkauden ja voiman, siis niin sanoaksemme luonteenominaisuudet, jotka on kirjoitettu toisille ihmisille otsaan, suun muotoon ja silmiin.

Dauphin käveli nyt, kuten olemme kertoneet, edestakaisin Kellosalissa, samassa, jossa Ludvig XV oli kahdeksan vuotta sitten jättänyt madame Pompadourille parlamentin määräyksen, jolla jesuiitat karkoitettiin maasta.

Ja käyskennellessään näytti dauphin aprikoivan vakavasti jotakin asiaa.

Mutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota asiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu, yhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi ajan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot kuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien aineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden tai jonkin muun järjestämät.

Piankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana salin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä nytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet, vuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki seikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee tietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy lakkaamatta kuolemaa kohti.

Dauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli aina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen oikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin pyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä kiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.

Ja kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen katselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin nopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä vesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka ponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä kosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.

Tästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista. Dauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin sekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon hukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän odotti täällä.

Yhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.

Ja samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta ja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät rubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa koneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja naputus.

Ei sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei viisarien eikä rattaiden kiertoa.

Olikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan hampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin yksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?

Kun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen aivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten hän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän unohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan mikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan kaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen seisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka on ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin kuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot Kaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.

Niin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia, jossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään tutkiakseen sitä lähemmin.

Mutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.

Silloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja irroitti heilurin paikaltaan.

Se ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa kaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.

Silloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää kellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä. Hän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa tottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme kertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti, että koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli vireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.

Dauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta tehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt erästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta sitten ne pysähtyivät jälleen.

Kello näytti olevan todellakin epäkunnossa.

Silloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita osia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle pöydälle.

Sitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista konetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin nurkkiinsa saakka.

Yhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs puristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti erään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.

Silloin ryhtyi hän kiertämään ruuvia kiinni.

Muuan ratas vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessään hän pisti jälleen päänsä kellon sisään.

Niin pitkälle hän ehti toimessaan ja tutki juuri hartaasti koneistoa, kun ovi aukesi ja eräs ääni huusi saliin:

— Kuningas!

Mutta Ludvig ei kuullut mitään muuta kuin heleän tikityksen, jonka hänen kätensä työ oli saanut aikaan, niinkuin etevä lääkäri virvoittaa kuolevan sydämen jälleen sykkimään.

Kuningas katseli ympärilleen, ja meni hetki ennenkuin hän huomasi dauphinin, josta ei nyt näkynyt muuta kuin hajallaan seisovat raajat, sillä hänen ruumiinsa oli kellon kätkössä ja pää pistettynä aukosta sisään.

Kuningas astui hymyillen hänen luokseen ja löi pojanpoikaansa olalle.

— Mitä lempoa sinä siinä teet? — kysyi hän.

Ludvig vetäysi nopeasti pois kellon sisästä, mutta kuitenkin ylen varovasti, ettei olisi millään tavoin vahingoittanut oivallista esinettä, jota hän oli ryhtynyt jälleen panemaan kuntoon.

— Kuten teidän Majesteettinne näkee, — vastasi nuorukainen, — huvittelin hiukan tuloanne odottaessani. — Ja hän lensi punaiseksi häpeästä, kun oli yhtäkkiä hommassaan yllätetty.

— Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!

— Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä haittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä tiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.

— Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä en pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko maailman kullat.

— Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja korjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni, jonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta täyttäessäni.

— No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä tahdoit puhutella minua?

— Minä, sire? — sammalsi nuorukainen ja punastui.

— Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.

— Totta kyllä, sire, — vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.

— No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole minulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.

Ja jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.

Dauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se todisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle, koska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.

— Tarvitsetko rahaa? — kysyi kuningas kiireesti. — Jos on niin, odota, minä lähetän sinulle.

Ja Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.

— En, sire, — vastasi nuori Ludvig. — Minulla on vielä tuhat écun rahaa kuukausi-saatavaani.

— Miten säästeliäs! — huudahti kuningas. — Miten hyvin hra de Lavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on antanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.

Nuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.

— Sire, — sanoi hän, — onko la dauphine vielä miten kaukana?

— Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

— Minäkö? — toisti dauphin hämillään.

— Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen matkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt hänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.

— Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin hitaasti?

— Ei suinkaan, — vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin nopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset juhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin viisi peninkulmaa päivässä.

— Sire, se on sangen vähän, — huomautti dauphin arasti. Kuningas Ludvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin kärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.

— Oho, — sanoi hän kujeilevasti hymyillen, — vai on sinulla jo sellainen kiire?

Dauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.

— Minä vakuutan, sire, — sammalsi hän, — ettei se johdu laisinkaan siitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.

— Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi. Hitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, — sanotaan, että prinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön. No niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.

— Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, — jatkoi dauphin.

— Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen kaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.

— Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen jotain, sire, — tohti dauphin arasti virkkaa.

— Mitä luulet? No niin, sano pois.

— Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.

— Kuinka! Mikä palvelus?

— Palvelus matkalla.

— Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan kolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon muonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset peräkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin. Kuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla tapahtuisi huonosti?

— Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä huolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä eroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja ettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti, vaan että se on huonosti järjestetty.

Nämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi silmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen kuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon ajatuksia.

— Kolmekymmentä tuhatta hevosta, — toisti kuningas, — kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi rykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten… Kysynpä sinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun dauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?

— Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja järjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko teidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä hevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu yksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?

Kuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään alkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin tuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä dauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut sietää, olivat tavallaan yhtä maata.

— Sekin kysymys! — huudahti kuningas. — Luonnollisesti on tuo kaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle sanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä tuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun kasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, — lisäsi hän äänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.

Dauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä huomatessaan tämän käänteen.

— No niin, — sanoi kuningas, — sinulla ei näy enää olevan mitään sanomista… Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?… Sinun dauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä olet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin. Ja nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane kelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.

— Kuulepas, — nauroi Ludvig XV, — minun tekee mieleni nimittää sinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.

Dauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti jälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.

Ludvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.

"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?" ajatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. "Kas niin, nyt minä taas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön."

Dauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli tavallisesti niin kärsivällinen.

— Myrsky yltyy! — mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; — on tosiaan aika pujahtaa pakoon.

Mutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de Choiseul syvään kumartaen.

26.

Kuningas Pétaudin hovi.

Ludvig XV ponnahti askeleen takaperin nähdessään odottamatta tämän uuden näyttelijän astuvan lavalle ja estävän hänen poistumisensa.

"Ai hemmetti", ajatteli hän, "tuon olin unohtanut. No, tulkoon, hän saa maksaa toistenkin puolesta."

— Ah, siinähän te olette! — huudahti kuningas. — Minä lähetin hakemaan teitä puheilleni, tiedätte kai?

— Kyllä, sire, — vastasi ministeri kylmästi, ja minä olin juuri pukeutumassa aikoen teidän Majesteettinne luokse, kun käskynne tuli.

— Hyvä. Minun täytyy keskustella kanssanne eräistä vakavista asioista, — alkoi Ludvig XV ja rypisti kulmiaan aivan kuin koettaen säikyttää ministeriä.

Mutta kuninkaan kovaksi onneksi oli de Chouseul kaikkein rohkeimpiin luettavia koko kuningaskunnassa.

— Minullakin on sangen vakavia asioita, jos teidän Majesteettinne sallii ne esittää, — sanoi ministeri kumartaen.

Ja samalla iski hän silmää dauphinille, joka seisoi nyt puolittain kellokaapin kätkössä.

Kuningas pysähtyi aivan siihen paikkaan.

"Kas niin", ajatteli hän, "siltäkin taholta pommitetaan! Nyt olen kolmikon keskellä, mahdotonta pujahtaa pois."

— Te tiedätte luultavastikin, — kiiruhti kuningas lausumaan antaakseen vastustajalleen iskun ensimäisenä, — että varakreivi Jean-raukka on ollut tulla murhatuksi.

— Nimittäin, hän on saanut miekanpiston kyynärvarteensa. Minä tulin puhumaan siitä tapahtumasta teidän Majesteetillenne.

— Hyvä, ymmärrän, koetitte joutua ennen huhua?

— Koetin joutua ennen muita tulkitsemisia, sire.

— Te tunnette siis asian, monsieur? — kysyi kuningas merkitsevän näköisenä.

— Täydellisesti.

— Ah, — äännähti kuningas, — niin väitettiin minulle jo varmalta taholta.

Ministeri seisoi tyynenä paikallaan.

Dauphin kiersi vaan kiinni vaskiruuvia, mutta kumarapäin seistessäänkin hän kuunteli, eikä häneltä mennyt ohi korvien sanaakaan keskustelusta.

— Nyt kerron teille, miten asia tapahtui, — virkkoi kuningas.

— Teidän Majesteettinne tietää saaneensa oikeat tiedot? — kysyi de Choiseul.

— Oh, mitä siihen tulee, niin…

— Me kuuntelemme, sire!

— Me kuuntelemme? — toisti kuningas kummastuen.

— Niin, hänen Korkeutensa dauphin ja minä.

— Hänen Korkeutensa dauphin? — toisti kuningas ja katseli vuorotellen kunnioittavassa asennossa seisovaa de Choiseulia ja odottavalta näyttävää Ludvig Augustia. — Ja mitä dauphinilla on tässä kahakassa tekemistä?

— Se koskee hänen Korkeuttaan, — jatkoi de Choiseul ja kumarsi nuoreen prinssiin päin, — kun nimittäin madame la dauphine on siinä osallisena.

— Madame la dauphine osallisena? — huudahti kuningas ja nyt häntä aivan pöyristi.

— Niin, ettekö tiennyt sitä, sire? Siinä tapauksessa ei teidän Majesteettinne ole saanut varmoja tietoja.

— Dauphine ja Jean Dubarry kahakassa, — sanoi kuningas, — sepä mahtaa olla merkillinen asia! No hyvä, mutta selittäkääpä, hra de Choiseul, asianne, ja ennen kaikkea: älkää salatko minulta mitään, vaikka itse dauphine olisi iskenyt miekalla tuota varakreiviä.

— Sire, sitä ei tehnyt madame la dauphine, — vastasi de Choiseul yhä tyynenä, — vaan eräs hänen saattojoukkoonsa kuuluva upseeri.

— Ahaa, — huudahti kuningas tullen jälleen vakavaksi; — joku upseeri, jonka te tunnette, hra de Choiseul?

— En, sire, vaan eräs upseeri, jonka teidän Majesteettinne kai tuntee, jos muistaa kaikki rehelliset palvelijansa; hän on upseeri, jonka nimi on kaikunut hänen isänsä kantamana kunnialla Filipsburgin, Fontenoyn ja Mahonin taistelutantereilla, nimi, joka kuuluu de Taverney-Maison-Rouge.

Dauphin näytti aivan salin ilmassa vetävän sisäänsä tätä nimeä, saadakseen sen paremmin muistoonsa.

— Taverney-Maison-Rouge? — toisti Ludvig XV. — Tosiaan tunnen sen. Mutta minkä tähden taisteli hän Jeanin kanssa, josta minä pidän? Ehkäpä juuri siksi, että minä pidän hänestä… Mieletöntä kateutta, tyytymättömyyden alkua, kapinaa kai?

— Sire, suvaitseeko teidän Majesteettinne kuulla minua? — kysyi de Choiseul.

Ludvig XV näki, ettei hänellä enää ollut muuta keinoa asiasta erilleen päästäkseen kuin kiivastua.

— Sanon teille, monsieur, että minä näen tässä rauhaani vastaan suunnitellun salaliiton siemenen, järjestetyn vainon omaisiani vastaan.

— Oi, sire, — sanoi de Choiseul, — ansaitseeko tuo nuori mies moisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea, teidän Majesteettinne tulevaa miniää?

Dauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.

— Minä puolestani, — sanoi hän, — tunnustan olevani kiitollinen tuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi prinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.

— Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! — änkytti kuningas, — minkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?

— Sen johdosta, — vastasi de Choiseul, — että varakreivi Jean Dubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame la dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri odotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.

Kuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä. Hän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen mieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.

— Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät tiedot, herttua, — mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.

— En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla on kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin, varakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla hevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen. Ja hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin vaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen kuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti…

— Oh, oh, — murisi kuningas.

— Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti, toistan…

— Ja minä takaan, että se on totta, — lausui dauphin.

— Tiedättekö tekin tämän? — kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.

— Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.

— Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? — kysyi hän; — hänen majesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin minun.

— Sire, — jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että de Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin kiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; — sire, minä tiesin asian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra de Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen palvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini kuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan hänen sopimatonta käytöstään.

Kuningas pudisti päätään.

— Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, — sanoi hän.

— Minä sen tiedän, sire, — vastasi dauphin, — siitä ei epäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.

— Ensimäiseksikö? — kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa tasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.

Dauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen avukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.

— Asia on kuitenkin niin, sire, — sanoi de Choiseul, — että noista kaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.

— Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? — kysyi kuningas.

— Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.

— Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, — sanoi dauphin leppoisasti kuten aina.

— Se on mutkallinen asia, — vastasi Ludvig XV; — hyökkääjä se, joka oli väärässä, joka oli väärässä… Mutta jos tuo upseeri kuitenkin on ollut hävytön?

— Hävytönkö! — huudahti de Choiseul, — hävytönkö miehelle, joka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se mahdollista, sire?

Dauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.

Ludvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.

— Kiivas, aioin minä sanoa, — oikaisi hän.

— Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, — jatkoi de Choiseul käyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, — teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla väärässä.

— Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur? — kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de Choiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.

— Eräästä kirjeestä, — vastasi dauphin.

— Kirjeestä, keneltä?

— Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen merkillistä, että häntä loukataan.

— Kas niin, — huudahti kuningas, — taas salaisia kirjeitä ja juonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua niinkuin madame de Pompadourin aikana.

— Ei suinkaan, sire, — vastasi de Choiseul; — tämä on hyvin yksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan sopiva rangaistus ja siinä kaikki.

Kuullessaan sanan rangaistus näki Ludvig XV sielussaan kreivittären nousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun kotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä saamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja itkusta punottavin silmin.

— Rangaistuksen, — huusi hän, — ennenkuin olen kuullustellut molempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on oikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle kauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!

— Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea, ellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi uskaltanut loukata…

— Aivan niin, — lisäsi dauphin, — ja olisihan skandaali, sire, ellei…

— Muille varoitukseksi! Skandaali! — matki kuningas, — Oh, pardieu, rangaiskaa aina muille varoitukseksi kaikki, mitä täällä tapahtuu, niin saan koko ikäni allekirjoittaa vangitsemiskäskyjä! Ei, kiitos, sitä saan tehdä tarpeeksi jo nyt!

— Se on välttämätöntä, sire, — sanoi de Choiseul.

— Sire, minä rukoilen teidän Majesteettianne, — virkkoi dauphin.

— Kuinka, teidän mielestänne ei ole tarpeeksi rankaisua miekaniskussa, jonka hän sai?

— Ei, sire, sillä hän olisi voinut haavoittaa hra de Taverneytä.

— Ja mitä te olisitte siinä tapauksessa pyytänyt?

— Olisin pyytänyt hänen päätänsä.

— Mutta eihän hra de Montgomery edes saanut kärsiä pahempaa, vaikka hän tappoi Henrik II:n[49]; — väitti Ludvig XV.

— Hän tappoi kuninkaan vahingossa, teidän Majesteettinne, mutta hra Jean Dubarry loukkasi dauphinea tahallansa.

— Entä te, vaaditteko tekin Jeanin päätä? — kysyi Ludvig XV kääntyen dauphinin puoleen.

— En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän Majesteettinne tietää, — vastasi dauphin lempeästi. — Minä tyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.

Kuningas hätkähti.

— Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara ihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta, että ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku matemaatikko…

— Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?

— Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!

— Sire, — vastasi dauphin, — minä en kanna hra Dubarrylle minkäänlaista persoonallista kaunaa.

— Kenelle te sitä sitten kannatte?

— Madame la dauphinen loukkaajalle.

— Sepä mainio puolison esikuva! — huudahti kuningas pilkallisesti. — Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä tahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella liioittelulla tahdotaan johtaa.

— Sire, — sanoi de Choiseul — älkää luulko, että tässä niinkään liioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta julkeudesta.

— Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin minulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo minulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen tekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan, minua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä en tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin minä, pardieu! Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut huutamasta, niin se on vaiti. — Kas niin, nyt minulle kumarretaan tyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa todellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista vähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää rauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina rakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas? Olenko minä hallitsija vai enkö ole?

Dauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.

De Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.

— Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain, mordieu! Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen, milloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?

— En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, — virkkoi dauphin hymyillen.

— Ja minä, sire, en häntä pelkää, — lausui de Choiseul itsetietoisesti.

— Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! — huusi kuningas muka raivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. — Te tahdotte, että minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun pitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä tosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire kirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette minulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä niinkuin taidan.

— Sire, — virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina, mutta myöskin sitkeänä kuten aina, — pyydän teidän Majesteetiltanne anteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame la dauphinen loukkaamisesta.

— Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne huulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.

— Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään: Jean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.

— Olkoon niin, — vastasi Choiseul, — pannaan se sitte hölmöyden laskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään anteeksi.

— Johan sanoin teille, — huudahti Ludvig XV, — että koko tämä juttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei taas tahdo, se on hänen asiansa.

— Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se on minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, — muistutti de Choiseul.

— Sen parempi! — huusi kuningas. — Melutkoot niin, että korvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän typeryyksiänne.

— Niin ollen, — vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti, — teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra Dubarry on oikeassa?

— Minäkö! — huusi Ludvig XV, — minä väittäisin, että joku on oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki… Minut aiotaan nähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua… ja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden… Jätän teidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen väsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa enää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen sieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule sinne perästäni.

Ja kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan hovijunkkari ilmestyi kynnykselle.

— Sire, — lausui hän, — hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame Louise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.

— Jäähyväisensä! — huudahti Ludvig XV ymmällään, — — minne hän sitten lähtee?

— Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan muuttaa täältä pois.

— Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar ryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen maailmassa!

Ja kuningas poistui juoksujalkaa.

— Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, — sanoi herttua dauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?

— Ai, nyt se lyö! — huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella iloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen jälleen käymään.

Ministeri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista, jonne dauphin jäi yksin.

27.

Ranskan Madame Louise.

Kuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka Lebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna 1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun nämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän gallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.

Ludvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi kokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin vasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.

Ranskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan kuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru sai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran hyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei enää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai omanvoiton pyynnön tähden.

Vieläpä enemmänkin: tällaisinakin aikoina, jolloin vastenmielisyys kansan keskuudessa sen isäntiä kohtaan kasvoi kasvamistaan, — isäntiä sanomme, sillä aivan ääneensä ei näitä vielä uskallettu kutsua tyranneiksi, — Madamea rakastettiin. Se johtui siitä, ettei prinsessan hurskaus ollut suinkaan tylyluontoisuutta; vaikka ei yleensä koskaan paljoa hänestä puhuttu, tiedettiin kuitenkin, että hänellä oli hyvä sydän. Ja hän näytti sen joka päivä hyvillä töillään, kun taas toiset ilmaisivat sisimpänsä häväistysjutuilla.

Ludvig XV pelkäsi tätä tytärtään siitä yksinkertaisesta syystä, että hän kunnioitti häntä. Joskus oli hän hänestä hiukan ylpeäkin, ja olipa Louise ainoa hänen lapsistaan, jota hän säästi loukkaavalta pilaltaan ja tökeröltä tuttavallisuudeltaan, ja kun hän puhutteli muita kolmea tytärtään, — Adelaidea, Viktoriaa ja Sofiaa, — Rievuksi, Rääsyksi ja Varikseksi,[51] sanoi hän aina Ranskan Louisea Madameksi.

Niistä päivin, jolloin Saksin marsalkka oli jo vienyt mukaansa hautaan Turennen ja Condén sielunaateluuden, ja Maria Leczinska kuningatar Maria Teresian arvokkaan käytöksen, näytti kaikki yhä pienentyvään mataluuteen vaipuvan valtaistuimen ympärillä. Siihen aikaan oli Ranskan kruunulla vielä yksi ylpeyden esine, se oli Madame Louise, tuo prinsessa, jonka luonne oli tosiaankin kuninkaallinen, jopa jossain määrin sankarillinenkin, kruunulla, jolla katinkultansa ja vääräin jalokiviensä joukossa ei ollut enää muuta kuin tämä ainoa oikea helmi.

Emme kuitenkaan väitä, että Ludvig XV olisi silti tytärtään rakastanut. Sehän tiedetään, että Ludvig XV rakasti ainoastaan itseään. Sanomme pelkästään, että hän piti vanhinta tytärtään suuremmassa arvossa kuin noita kolmea muuta.

Kun kuningas astui sisään, näki hän prinsessan seisovan yksinään keskellä galleriaa, pöydän ääressä, jonka levy oli koristettu upotuksin punaisella jaspiksella ja lasuurikivillä.

Madame oli mustissaan; kaunista ja jauhoittamatonta tukkaa verhosi kaksinkertainen pitsimyssy. Hänen kasvonsa olivat ehkä surullisemmat, joskaan eivät niin ankarat kuin tavallisesti. Hän ei katsellut mitään ympärillään; joskus hänen surumieliset silmänsä vaan osuivat Europan kuninkaitten muotokuviin, joiden joukossa hänen esi-isiensä, Ranskan kuninkaitten kuvat loistivat ensimäisinä.

Musta puku oli prinsessain tavallinen asu; sen laskosten kätkössä oli vielä siihenkin aikaan suuret taskut, jollaiset olivat olleet entisillä taloudellisilla kuningattarilla, ja Madame Louisella oli vyössään kultarenkaassa kuten heilläkin monien arkkujensa ja kaappiensa avaimet.

Kuningas tuli hyvin miettiväiseksi nähdessään, miten ääneti ja varsinkin miten tarkkaavasti tämän tulevan keskustelun päätöstä odotettiin.

Mutta galleria on niin pitkä, etteivät katselijat, jotka seisoivat sen molemmissa päissä, voineet häiritä itse näytteleviä henkilöitä. He kyllä katselivat, se oli heidän oikeutensa; he eivät kuulleet, se oli heidän velvollisuutensa.

Prinsessa meni jonkun askeleen kuningasta vastaan, otti häntä kädestä ja suuteli sitä.

— Sanotaan, että te lähdette täältä? — kysyi Ludvig XV. — Menettekö te nyt Picardiaan?

— En, sire, — vastasi prinsessa.

— Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle Noirmoutiersiin, — sanoi kuningas kovemmalla äänellä.

— En, sire, — vastasi Madame Louise, — minä vetäydyn nyt Saint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä, kuten tiedätte.

Kuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin tosiaan liikutettu.

— Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? — sanoi hän. — On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.

— Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja teidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö minua enää, sitä rukoilen.

— Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa sen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että rohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette voi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu tapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden tähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja jos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.

Kuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli hän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita näyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä kuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.

Louise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli itsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen paljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi:

— Sire, älkää tehkö sieluani heikoksi hellyydellänne minua kohtaan. Minun suruni ei ole tavallista surua; siksi poikkeaa minun päätöksenikin aikakautemme tavoista.

— Teillä on siis suruja? — huudahti kuningas herkkyyden puuskassa. — Sinulla on suruja, lapsi-parkani!

— Suuria, määräämättömiä suruja, sire! — vastasi Madame Louise.

— Mutta, tyttäreni, miksi ette ole niistä minulle puhunut?

— Siksi, että ne ovat suruja, joita ei ihmisvoimalla voida poistaa.

— Ei edes kuninkaan?

— Ei, sire, ei edes kuninkaan.

— Eikä isän?

— Ei isänkään, sire.

— Mutta olettehan uskonnollinen, Louise, ja saatte voimaa uskonnosta…

— Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni siellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen sydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.

— Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään voi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin, jotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?

— Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja on yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin halvoille.

— Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä tapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.

— Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!

— Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon harhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla. Te, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee rukoilla niin paljon?

— Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi rukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet, jotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät meitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja puhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin itsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä viattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.

Kuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame Louisea.

— Koskaan ette ole puhunut minulle noin, — sanoi hän, — Te olette sokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät turmioon.

— Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta ja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on koskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän tullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te minulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne horjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä jo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää kuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille koskaan puhuttu totta, sire?

Madame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että hänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan tarpeeksi loitolla, jatkoi hän:

— Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt laupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen varrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia kaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja ullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä kuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire, sillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla ei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen kylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua, ikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat ihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä ilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä ja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista, hirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat valittamasta ja alkavat napista ääneensä. — Parlamentit toisaalta vaativat itselleen muistutusoikeutta, — haastoi hän edelleen, — nimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat hiljaa: "Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai me pelastamme itse itsemme…" Sotilaat kaivavat hyödyttömillä miekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit ovat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, — ja mistä johtuu seuraava muusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja, joita ne eivät ole ennen nähneet? — kirjailijat tietävät nykyään kaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen kansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun isännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt pojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä pojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei kaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne päinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla keisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi. Papistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta nyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois, etuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt jälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. — Ja lopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin tiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne, ettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka ennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän neljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä tytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa kaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa kuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin Bourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin nuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut, jollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä! Oh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä olen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan omaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden ajatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi hirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä kohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden ilmanrannalla.

— Tyttäreni, lapseni, — vastasi kuningas, — pelkonne näyttää tulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.

— Sire, sire, — vastasi Madame Louise, — muistakaa tuota muinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin ennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä, loimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen ennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin. Pitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!

Ludvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

— Tyttäreni, — virkkoi hän, — te puhutte minulle ankaria sanoja; ovatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?

— Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen ajan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me kaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö taputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen kuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin nousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret marmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat varustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme ohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin, kun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät alakuloisiksi. Ah, — jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti, — ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat, rakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä minä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen teille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten pahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä rukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta, veljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän puolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota mitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.

— Tyttäreni, — sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, — minä pyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te olette murtanut sydämeni.

Ranskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig XV:n jalomuotoisiin kasvoihin:

— Ei, isäni, ei, — sanoi hän; — ei hetkeäkään enää tässä palatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että minulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te tavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä isä, te, joka osaatte antaa anteeksi.

— Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, — sanoi kuningas ja sulki tyttären syliinsä.

Prinsessa pudisti päätään.

— Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, — vastasi Madame Louise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. — Hyvästi, isä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen vuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt olen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin onnellinen, minä en kaipaa mitään.

— Et minuakaan, tyttäreni?

— Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän tulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette minua ainaiseksi unhoita.

— Oh, en koskaan, en koskaan!

— Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään aavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä vielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat seuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut lähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä ennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani kiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.

Kuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli horjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui hiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä, koska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin kuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.

Sitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi joutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt lykätä matkansa toistaiseksi.

Ja kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi nähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja mässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja surullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta ja toimetonta elintapaansa.

— Käyköön siis niinkuin tahdot, lapseni, — sanoi siis kuningas. — Mutta ota edes siunaus isältäsi, jolle sinä aina olet tuottanut pelkkää iloa.

— Antakaa ainoastaan kätenne suudellakseni, mutta suokaa tuo kallis siunaus minulle ajatuksissanne.

Henkilöistä, jotka olivat saaneet tiedon prinsessan päätöksestä, tämä oli ylevä ja juhlallinen näytelmä, tuo tuokio, jolloin jalo neito läheni nyt jokaisella askeleellaan esi-isiään, noita kuninkaita, jotka näyttivät kultakehyksistään häntä kiittävän siitä, että hän lähti täten elävänä yhtymään heidän kanssaan heidän hautoihinsa.

Ovella hyvästeli kuningas vielä tytärtään ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Hovi seurasi häntä, niinkuin etiketti vaati.

28.

Riepu, Rääsy ja Varis.

Kuningas lähti varushuoneeseen päin, jossa hänellä oli tapana viettää ennen metsästys- ja ajeluretkiään joku hetki jaellen erikoismääräyksiä palvelukseen nähden, mitä hän sinä päivänä vielä tarvitsi.

Gallerian toisessa päässä hän hyvästeli hovimiehiään ilmaisten kättään heilauttamalla, että hän halusi olla yksin.

Yksin jäätyään jatkoi Ludvig XV menoaan läpi erään käytävän, joka vei kuninkaallisten naisten huoneustoihin. Kun hän tuli niiden pääovelle, jota peitti verho, pysähtyi hän hetkeksi ja pudisti päätään.

— Niissä ei ollut muuta kuin yksi hyvä, — mutisi hän hampaittensa välistä, — ja hänkin lähtee pois!

Kova huuto oli vastauksena tähän totuuteen, joka oli tosiaan melkoisen epäkohtelias muille kotiin jääneille tyttärille. Oviverho aukesi, ja Ludvig XV:ttä tervehdittiin yhteen ääneen kolmesta vimmastuneesta suusta näillä sanoilla:

— Kiitos kunniasta, isä!

Kuningas seisoi nyt kolmen muun tyttärensä keskellä.

— Ah, sinäkö se olet, Riepu, — sanoi hän kääntyen vanhimman tyttären puoleen, nimittäin madame Adelaiden. — Ah, ma foi, suutu tai ole suuttumatta, minä puhuin totta.

— Oh, te ette puhunut meille mitään uutta, — keskeytti prinsessa Viktoria, — me tiedämme, että te olette aina pitänyt enemmän Louisesta.

— Ma foi, sinä lausut suuren totuuden, Rääsy.

— Mutta miksi te pidätte Louisea meitä parempana? — kysyi prinsessa Sofia pistävällä äänellä.

— Siksi, että Louise ei kiusaa minua, — vastasi Ludvig XV leppoisuudella, josta hän oli itsekkäillä hetkillään oivallinen tyyppi.

— Oh, kyllä hän teitä kiusaakin, odottakaahan, isä, — vastasi prinsessa Sofia.

Ja hänen äänessään oli katkera sävy, joka käänsi kuninkaan huomion erikoisesti häneen.

— Mistä sinä sitä päättelet, Varis? — kysyi kuningas. — Vai uskoiko Louise lähtiessään asiansa sinulle? Ihmettelisinpä sitä, sillä hän ei suurestikaan pitänyt sinusta.

— Vai niin, ma foi! No, joka tapauksessa maksan hänelle samalla mitalla, — vastasi prinsessa Sofia.

— Erinomaista, — sanoi Ludvig XV, — vihatkaa, inhotkaa toisianne, panetelkaa toisianne, se on teidän oma asianne; kunhan ette vaan vaadi minua palauttamaan järjestystä amatsoonien valtakunnassa, on se minusta yhdentekevää. Mutta tahtoisinpa tietää, millä tavalla Louise-parka minua muka kiusaa?

— Louise-parka! — huudahtivat prinsessat Viktoria ja Adelaide yhtaikaa, työntäen huuliansa kumpikin eri tavalla töröön.

— Ettäkö millä tavalla hän teitä kiusaa? No hyvä, sanonpa sen teille, isäni.

Ludvig heittäytyi suureen nojatuoliin niin lähelle ovea, että pakotie oli hänelle aina auki.

— Sillä tavalla, — jatkoi prinsessa Sofia, — että Madame Louisea kiusaa hiukan samanlainen paholainen kuin aikoinaan Chelles'n abbedissaakin ja että hän menee nyt luostariin tekemään kokeita.

— No, no, — sanoi Ludvig XV, — ei kaksimielisyyksiä, pyydän, sisaresi kunniasta; siitä ei ole kenelläkään ollut vielä mitään sanomista, vaikka ihmiset yleensä niin paljon lörpöttelevät pahaa toisistaan. Älä sinä siis koetakaan.

— Minäkö?

— Niin, sinä.

— Oh, en minä hänen kunniastaan puhukaan, — vastasi prinsessa Viktoria kovin loukkaantuneena äänen sävystä, jolla isä oli erikoisesti korostanut sanan sinä ja vielä tuon sanan nimenomaisesti uudistanutkin. — Minä vain sanoin, että hän tekee kokeita, siinä kaikki.

— No niin, vaikka hän tekisi kokeita, tutkisi kemiaa, harjoittaisi miekkailua, sorvaisi nojatuolin jalkakiekkoja, vaikka hän soittaisi huilua, löisi rumpua ja rääkkäisi klaveeria, hankaisi viulua, mitä pahaa sinusta siinä on?

— Minä sanon, että hän lähtee tekemään poliittisia kokeita. Ludvig XV hätkähti.

— Tutkimaan filosofiaa, teologiaa ja jatkamaan Unigenitus-bullan selityksiä; niin että me näytämme hänen hallintoteoriainsa, metafyysillisten järjestelmiinsä ja teologiansa keskellä hyödyttömiltä perheessä, me…

— Jos sisaresi sillä saa autuutensa, mitä pahaa sinä olet siinä näkevinäsi? — toisti Ludvig XV, kuitenkin melkoisen hämmästyneenä, miten samanlaiset Variksen syytös ja se poliittinen esitelmä, jonka Madame Louise oli äsken niin hartaasti hänelle pitänyt lähtiäisiksi, olivat keskenään. — Kadehdittako jo hänen autuuttaan? Silloinpa olisitte huonotapaisia kristittyjä.

— Ma foi, emme suinkaan, — vastasi prinsessa Viktoria, — menköön minne tahtoo, kunhan minun vaan ei tarvitse mennä hänen kanssaan.

— Eikä minun, — jatkoi prinsessa Adelaide.

— Eikä minun, — jatkoi prinsessa Sofia.

— Muuten, hän inhosi meitä, — virkkoi prinsessa Viktoria.

— Teitäkö? — kysyi Ludvig XV.

— Niin, niin, juuri meitä, — vastasivat toiset kaksi sisarta yhtaikaa.

— Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta sukuansa, Louise-rukka, — sanoi Ludvig XV.

Tämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide, vanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen kuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut pystymättä hänen panssaristaan.

— Mesdames, — huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi velttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle nimen Riepu. — Mesdames, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa kuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.

— Ahaa, taas jotain mustaamista, — virkkoi kuningas. — Anna tulla vaan, Riepu, anna tulla!

— Oh, sire, — vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille oikein mieleen.

— Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.

Madame Adelaide puraisi huultaan.

— Mutta minä puhun vaan totta.

— Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista sanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin silti koko hyvin, Jumalan kiitos.

Ja Ludvig XV kohautti hartioitaan.

— No, puhu, sisko, puhu, — sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan, palaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.

— Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, — murisi Ludvig XV, — kas sillä tavalla te rakastatte isäänne!

Mutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla mitalla.

— Niin, — jatkoi prinsessa Adelaide, — seikka, jota Louise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin tarkasti etikettiä, oli, että…

— Että?… — toisti Ludvig XV. — No, sano nyt, koska kerran olet alkanut.

— No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä…

— Tunkeutuu, mitä sanoit? — vastasi kuningas tyytymättömänä jo tähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.

— Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko minut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?

Tämä oli mukava keino muuttaa pakinan tarkoitus.

Mutta prinsessa Adelaide oli liian tottunut ilkeyksiin salliakseen johtaa itsensä tällä tavoin harhaan, kun oli päässyt tolalle antaakseen jonkun letkauksen.

— Minä erehdyin, se ei ollut oikea sana. Minun ei olisi pitänyt puhua tunkeutumisesta, vaan esittämisestä.

— Ahaa, — sanoi kuningas, — tämä on jo parannus; tunnustan, että tuo ensimäinen sana oli minusta vastenmielinen: pidän enemmän esittämisestä.

— Ja kuitenkaan, sire, en luule vielä tätäkään oikeaksi sanaksi, — jatkoi prinsessa Viktoria.

— No mikä se oikea sitten on, annapas kuulua?

— Se on esittely.

— Niin, niin, — huudahtivat toiset kaksi yhtyen vanhimman väitteeseen, — nyt löytyi varmaan se oikea sana.

Kuningas pureskeli huuliaan.

— Ahaa, vai luulette? — sanoi hän.

— Kyllä, — jatkoi prinsessa Adelaide. — Minä siis tarkoitin, että Louise-sisareni pelkäsi pahoin uusia esittelyitä.

— No niin, — sanoi kuningas haluten päästä koko pakinasta, — entä sitten?

— Niin, isä, hän pelkäsi tietysti nähdä kreivitär Dubarryn tulevan esitellyksi hovissa.

— Kas niin muka! — huusi kuningas antaen harminsa purkautua hillittömästi; — antakaa tulla vaan, älkää kierrelkö ja kaarrelko asiaa! Cordieu, miten te tuhlaatte aikaamme, hyvä neiti Totuus.

— Sire, — vastasi prinsessa Adelaide, — jos äsken epäröin puhua näin teidän Majesteetillenne, johtui se siitä, että kunnioitus esti minua sitä tekemästä ja että ainoastaan teidän Majesteettinne käsky saattoi avata suuni sellaisessa asiassa.

— Niin kai, tietysti! Niinkuin sinä osaisit pitää kiinni tuon suusi! Niinkuin se ei aina joko haukottelisi, puhuisi tai pureskelisi!…

— Siitä huolimatta on kuitenkin totta, sire, — jatkoi prinsessa Adelaide, — että luulen löytäneeni oikean syyn sisareni poistumiseen.

— No niin, mutta siinä sinä erehdyt.

— Oh, sire, — vastasivat yhtaikaa painokkaasti päätään pudistaen prinsessat Viktoria ja Sofia; — oh, sire, me olemme siitä asiasta varsin varmat.

— Mitä tämä on! — keskeytti Ludvig XV, aivan kuin isä Molièren näytelmissä. — Ahaa, nyt yhdytään samaan mielipiteeseen, vai niitä? Näyttääpä siltä kuin olisi salaliitto perheessäni. Senkö tähden siis tuo esittely ei saisi tapahtua; senkö tähden siis mesdames ovat poissa kotoa, kun heidän luokseen aiotaan tulla vieraisille; sentähden siis he eivät vastaa audienssianomuksiin ja hakemuksiin.

— Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? — kysyi prinsessa Adelaide.

— Oh, tiedäthän nyt sen; — virkkoi prinsessa Sofia; — neiti Jeanne Vaubernierin hakemuksiin.

— Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, — jatkoi prinsessa Viktoria.

Kuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat tavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei luvannut sisaruksille hyvää.

Ja kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka olisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän kaikkien päänsä myrskyn edessä.

— Kas niin, — sanoi kuningas, — näin te todistatte minun muka erehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.

— Sire, — sanoi prinsessa Adelaide, — teidän Majesteettinne kohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.

— Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden luokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt, mesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse. Elukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden, että niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle totuuksia.

Kuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt eteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan kuorossa:

Pariisin suuren naiset ja immet, nuorukaiset on lempeen riutuvaiset ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi! Se myöskin Blaisen heilun vie hautaan, armastellun reilun lellun, heilun jo sängyn omaks saa, Hohoi!

Se oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä laulua, jota laulettiin kaduilla nimellä La Belle Bourbonnaise.

Kuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät prinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:

— Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!

Upseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.

— Avatkaa koirakamari, — sanoi kuningas.

— Oh, sire, — huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen, estämään hänen kulkuaan, — älköön teidän Majesteettinne menkö enää askeltakaan.

— No mikä nyt sitten on, sanokaa? — virkkoi kuningas pysähtyen koirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he vainusivat isäntänsä olevan lähellä.

— Sire, — vastasi upseeri, — antakaa intoni anteeksi, mutta minä en voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.

— Ahaa, — sanoi kuningas, — ymmärrän, kamari ei ole järjestyksessä… No niin, päästäkää Gredinet tänne.

— Sire, — jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, — Gredinet ei ole huolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä on vesikauhu.

— Oh, toden totta, — huudahti Ludvig XV, — minä olen onnettomin ihminen maailmassa! Gredinetillä vesikauhu, se nyt kaiken surun lisäksi.

Koiraupseeri arveli velvollisuudekseen vuodattaa pari kyyneltä, tehdäkseen kohtauksen elävämmäksi.

Kuningas kiepahti kannoillaan ja meni työhuoneeseensa, jossa hänen kamaripalvelijansa häntä odotti.

Kun hän näki kuninkaan tyrmistyneet kasvot, vetäytyi hän ikkunasyvennykseen kätköön.

— Ah, kyllä minä huomaan hyvin, — mutisi Ludvig XV välittämättä vähääkään tuon uskollisen palvelijan läsnäolosta, sillä hän ei ollut kuninkaasta edes ihminenkään, ja kävellen edestakaisin huoneessaan, — ah, kyllä minä huomaan, että hra de Choiseul kohtelee minua narrina. Dauphin pitää jo itseään täällä puolittain isäntänä ja luulee pääsevänsä kokonaan herraksi, saatuaan pikku Itävallattarensa valtaistuimelle. Louise kyllä rakastaa minua, mutta sangen kovalla tavalla, koska hän saarnaa minulle moraalia ja hylkää minut. Muut kolme tytärtäni laulavat renkutuksia, joissa minua kutsutaan Blaiseksi. Provencen kreivi kääntää Lucretiusta. Artois'n kreivi juoksee tyttöjen perästä. Koirillani on vesikauhu ja tahtovat minua purra. Ei ole tosiaan muita kuin tuo kreivitär-parka, joka minua rakastaa. Hiiteen kaikki, jotka tahtovat häntä kiusata!

Epätoivon vimmalla istahti Ludvig XV senjälkeen pöydän eteen, saman, jonka ääressä Ludvig XIV oli kirjoittanut nimiään valtion papereihin ja joka oli kantanut hänen viimeisten sopimuskirjainsa ja ylpeäin kirjelmäinsä taakkaa.

— Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki ihmiset ympärilläni koettavat saada madame la dauphinea kiireesti tänne. Luullaan, että hänen tarvitsee täällä ainoastaan näyttäytyä, niin minä joudun hänen orjakseen tai annan hänen sukunsa itseäni vallita. Ma foi, kylläpä tosiaan ennätän vielä tavata tuon rakkaan pojanpoikani nuorikon, varsinkin jos hänen saapumisensa tuo minulle yhä uusia rettelöltä. Eläkäämme siis rauhassa, rauhassa niin kauan kuin on mahdollista vielä. Ja että se olisi mahdollista, viivytelkäämme häntä matkalla. Hän aikoi, — jatkoi kuningas, — kulkea Reimsin ja Noyonin kautta pysäyttämättä ja saapua nyt kohta Compiègneen. Mutta noudattakaamme nyt aikaisemmin aiottua seremoniaa. Kolme päivää vastaanottoja Reimsissä ja yksi… ei, kaksi… pyh, miksikä ei kolme päivää juhlia Noyonissa! Siten voitan toki aikaa kuusi päivää, kuusi onnellista päivää!

Kuningas tarttui kynään ja kirjoitti itse hra de Stainvillelle käskyn pysähtyä kolmeksi päiväksi Reimsiin ja kolmeksi Noyoniin.

Sitten lähetti hän noutamaan häntä palvelemaan määrätyn kuriirin.

— Tulista vauhtia, kunnes tämä käsky on asianomaisen käsissä, — sanoi hän tälle.

Sitten kirjoitti hän samassa rupeamassa:

'Rakas kreivitär, me asetamme tänään Zamoren kuvernöörinpaikkaansa. Minä lähden Marly'hin. Tänä iltana tulen Luciennesiin ja kerron teille kaikki, mitä nykyään ajattelen.

Ranska.'

— Kas tässä, Lebel, — sanoi hän, — vie tämä kirje kreivittärelle, ja ole hänen kanssaan hyvissä väleissä, sen neuvon sinulle annan.

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui.

29.

Kreivitär de Béarn.

Kaikkien kerrottujen katkerain kohtausten päävaikute, kaikkien näiden hovissa toivottujen tai peljättyjen häpeäjuttujen kompastuskivi, Béarnin kreivitär, matkusti, kuten Chon oli veljelleen sanonut, nopeaa vauhtia Pariisia kohti.

Tämä matka oli erään tuollaisen kekseliään päähänpiston tulos, jollaisilla varakreivi Jean tarpeen vaatiessa päästi itsensä pulasta.

Kun hän ei ollut saanut hovin vallasnaisista tuota niin hartaasti toivottua ja välttämätöntä kummitätiä, jota ilman rouva Dubarryn esittely ei voinut tapahtua, oli hän kääntynyt maaseudun puoleen ja tutkinut siellä kaikki mahdolliset asemat ja olosuhteet ja nuuskinut kaupungin toisensa jälkeen. Ja viimein oli hän löytänyt Maas-joen rannalta eräästä aivan keskiaikaisesta, mutta melkoisen hyvin hoidetusta talosta ne seikat, joita hän tarvitsi.

Varakreivi Jeanin tarvitsemat seikat olivat joku vanha käräjöitsijä ja vanha oikeusjuttu.

Vanha käräjöitsijä oli Béarnin kreivitär.

Vanha oikeusjuttu jälleen oli selkkaus, josta kreivittären koko omaisuus riippui, ja oikeusjuttu taas riippui hra de Maupeousta, joka oli aivan äskettäin saatu rouva Dubarryn liittolaiseksi. Tämän kanssa oli hra de Maupeou nyt huomannut olevansa sukulaisuussuhteissa, jotka olivat tähän saakka olleet aivan tuntemattomat, ja niinpä kutsui hän nyt rouva Dubarrytä serkukseen ja oli avulias ja palvelevainen kuninkaan lemmikille koko äsken syntyneen ystävyyden ja tulevaisten etujensa voimalla, sillä hän toivoi kanslerin paikkaa. Moinen ystävyys ja tulevainen harrastus olivatkin jo saaneet kuninkaan nimittämään hänet vice-chancelieriksi, varakansleriksi; mutta ihmiset kutsuivat häntä lyhyyden vuoksi vain arvonimellä le vice.[52]

Rouva de Béarn oli tosiaan oikein kunnon käräjätäti, joka muistutti suuresti kreivitär d'Escarbagnasia tai rouva Pimbecheä, noita kahta tämän aikakauden erinomaista tyyppiä, ja jolla muuten oli, kuten näkee, sangen kunniakas nimikin.

Béarnin kreivitär oli vilkasliikkeinen, laiha ja kulmikas vanhus, aina valpas ja varuillaan, ja hänen silmänsä pälyivät harmaiden kulmakarvain alta aina kuin peljästyneen kissan. Hän käytti yhä nuoruutensa ajan pukua, ja koska muoti, niin oikullinen kuin se onkin, joskus suvaitsee olla järkeväkin, niin sattui vuonna 1740 eläneitten tyttöjen puku olemaan samanlainen kuin se, jota vanhat naiset käyttivät kertomuksemme aikana, vuonna 1770.

Runsaasti pitsejä, pieni pykäläreunainen vaippa hartioilla, suunnattoman suuri myssy päässä ja valtavilla taskuilla varustettu hame yllä ja kukikas silkkinen kaulaliina kaulassa, tällainen oli puku, jossa Chon, rouva Dubarryn rakas käly ja luotettava uskottu, tapasi kreivitär de Béarnin silloin kun hän oli tullut hänen luoksensa neiti Flageot'na, nimittäin kreivittären asianajajan tyttärenä.

Vanha kreivitär käytti sitä, pukua nimittäin, yhtä paljon mieltymyksen kuin säästäväisyydenkin vuoksi. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka punastelevat köyhyyttään, sillä hän ei ollut syynä tuohon köyhyyteensä. Sitä, ettei hän ollut rikas, suri hän ainoastaan sentähden, ettei hän voinut jättää nimensä arvoista omaisuutta perinnöksi pojalleen, joka oli sangen maalaismainen nuorukainen, kaino kuin nuori tyttö ja muuten paljon enemmän aineellista hyvinvointia kuin kunnian loistoa haluava olento.

Vanhalla käräjätädillä oli kyllä yksi rikkaus, nimittäin se, että hän saattoi kutsua omikseen maita, joista hänen asianajajansa riiteli Saluces-suvun kanssa. Mutta koska hän oli sangen älykäs nainen, niin tiesi hän hyvin, että jos hän olisi halunnut saada lainaa noita maita vastaan, ei olisi löytynyt ainoatakaan koronkiskuria, — vaikka sillä ammattialalla oli Ranskassa siihen aikaan varsin rohkeita miehiä, — eikä ainoatakaan prokuraattoria, — ja periaatteettomia prokuraattoreita on löytynyt aina, — joka olisi lainannut hänelle mitään tuollaisia takeita vastaan tai antanut hänelle pienintäkään summaa etukäteen toivossa, että nämä maat luovutettaisiin takaisin entiselle omistajattarelleen.

Siitä syystä oli kreivitär de Béarnin pakko tyytyä pelkästään niiden maittensa tuottoon ja vuokraan, joita tämä oikeudenkäynti ei koskenut, nimittäin suunnilleen tuhannen écun korkoihin vuosittain, ja siitä syystä hän karttoi nykyään hovia, sillä siellä oli mennyt kaksitoista livreä päivässä jo pelkästään niiden vaunujen vuokraan, joilla käräjätäti oli ajellut herrain tuomarien ja asianajajien puheilla.

Ennen kaikkea oli hän väistynyt syrjään maaseudulle siksi, ettei hän toivonut neljään, viiteen vuoteen oikeudenpöytäkirjainsa pääsevän alas hyllyltä, johon ne oli pantu odottamaan vuoroaan. Nykyäänkin käyvät oikeusjutut hitaasti, ja kuitenkin saattaa oikeudenkävijä toivoa näkevänsä juttunsa kerran loppuvan tarvitsematta elää aivan muinaisten patriarkkain ikään, mutta siihen aikaan sitävastoin kesti oikeudenkäyntiä usein kaksi, kolme sukupolvea ja ne olivat aivan kuin nuo "Tuhannen ja yhden yön" ihmeelliset kasvit, jotka kantavat hedelmää vasta parin sadan vuoden päästä.

Rouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin tähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia kymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme sanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan kansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.

Hän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa, haastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja toimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja tai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se nimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de Béarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin mikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama sankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven äänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin silmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa korvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat hapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän riiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen niin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi asianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.

Nyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na vanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä yllätys.

Nuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.

Ihminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin rouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti kertomuksellaan.

Pieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän oli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän oli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä varsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna, koskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan namusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot ajoi.

Mutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä lasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata päätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli neiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.

Sitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin vakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin miehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia pahoja epäilyksiä vastaan.

Ehkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta kirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen. Mutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä moisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään luottamusasian?

Ja miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli? Mitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman matkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia? Jos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun pankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi saattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan pöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli varkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi sattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät, jotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.

Heti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen puvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä, jotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen sinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin vaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän kiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi jo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille jo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.

Kun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita mukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä tietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari Flageot'n talon portilla.

Kuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta joukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita, noiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät olevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja momumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa puolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä vaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.

Petit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti majesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille, niin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa asua Pariisissa käydessään, nimittäin Kiekuvaan Kukkoon, joka oli Saint-Germain-des-Prés-kadun varrella.

Sitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä portaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys, joka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut kiivaasta ajosta ja maantien helteestä.

Kun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva kreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa, joiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä peruukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen kuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.

Tällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle. Mutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että kreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:

— No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!

— Kyllä, — vastasi Flageot, — sen näen, kreivitär.

Sitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären nahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja toimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä luota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.

— Kas niin, madame, — sanoi mestari Flageot kohteliaasti, — sallinette nyt minun ilmaista teille iloani näin odottamattomasta tulosta?

Rouva de Béarn kohotti paraikaa syvässä nojatuolissa jalkojaan sen verran permannosta, että Marketta saattoi panna sen ja hänen kirjattujen silkkikenkiänsä väliin tuomansa nahkatyynyn, ja suoristautui nyt yhtäkkiä.

— Kuinka, odottamattomastako? — vastasi hän ja pisti nenälleen silmälasinsa, jotka hän oli jo vetänyt kotelosta, voidakseen paremmin tarkastaa varakansleria.

— Tiettävästi; minä luulin, että te olisitte siellä tiluksillanne, madame, — vastasi asianajaja, antaen herttaisesti tilusten imartelevan nimen rouva de Béarnin kolmelle auranalalle vihannestarhaa.

— Kuten huomaatte, olen siellä ollutkin; mutta ensimäisen merkin teiltä saatuani kiiruhdin tänne.

— Ensimäisen merkin minulta? — matki asianajaja hämmästyneenä.

— Ensimäisen sanan, ensimäisen tiedon tai neuvon teiltä tultua, miten vaan haluatte sitä nimittää.

Asianajajan silmät tulivat suuriksi kuin kreivittären silmälasit.

— Toivoakseni olen tarpeeksi kiiruhtanut, — jatkoi kreivitär, — että voitte olla minuun tyytyväinen.

— Suorastaan hurmaantunut, madame, kuten aina teihin; mutta sallikaa minun teille sanoa, että minä en jaksa ymmärtää, mitä minulla tässä tulossanne on tekemistä.

— Kuinka! — huudahti kreivitär; — mitäkö teillä on siinä tekemistä?… Kaikki, tai paremminkin sanoen, tehän siihen olette syynäkin.

— Minä?

— Niin juuri, te… No niin, täällä on siis uutisia?

— Kyllä, madame, väitetään, että kuningas suunnittelee valtiokeikausta parlamenttia vastaan. Mutta saanko luvan teille jotain tarjota?

— Vai niin, siis muka kysymys kuninkaasta ja valtiokeikauksista!

— Mutta mistäs sitten, madame?

— Minun oikeusjutustani. Siitähän minä kysyin, mitä uutta siinä on tapahtunut.

— Oh, — vastasi hra Flageot pudistaen surullisesti päätään, — mitä siihen asiaan tulee, ei mitään, ei kerrassaan mitään.

— Ettäkö ei mitään…

— Ei, ei mitään…

— Siitä saakka nimittäin, kun teidän tyttärenne kävi minulle asiasta puhumassa. Ja koska hän teki sen vasta toissapäivänä, niin ymmärrän, ettei siitä saakka olekaan ehtinyt mitään uutta tapahtua.

— Minun tyttäreni, madame?

— Niin.

— Sanotteko: minun tyttäreni?

— Epäilemättäkin, teidän tyttärenne, jonka lähetitte luokseni.

— Anteeksi, madame, — vastasi Flageot, — mutta on aivan mahdotonta, että olisin lähettänyt luoksenne tyttäreni.

— Mahdotonta?

— Niin, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole tytärtä.

— Oletteko varma siitä? — kysyi kreivitär.

— Madame, — huomautti Flageot, — minulla on kunnia olla vanhapoika.

— Älkää nyt! — epäsi kreivitär.

Flageot tuli rauhattomaksi; hän huusi Markettaa tuomaan kreivittärelle virvoitusjuomaa ja varsinkin antaakseen hänen pitää vierasta silmällä.

"Nais-parka", ajatteli asianajaja, "hänen älynsä on mennyt sekaisin".

— Kuinka, — jatkoi kreivitär, — eikö teillä ole tytärtä?

— Ei, madame.

— Naitua tytärtä, joka asuu Strassburgissa?

— Ei, madame, tuhannen kertaa ei!

— Ja te ette ole antanut tyttärenne tehtäväksi, — jatkoi kreivitär seuraten yhä ajatustaan, — ette ole antanut tuon tyttären tehtäväksi ilmoittaa minulle ohitse matkustaessaan, että minun oikeusjuttuni on nyt listalla?

— En.

Kreivitär hypähti koholle nojatuolissa ja löi kaksin käsin polviinsa.

— Maistakaa hiukan, kreivitär, — kehoitti Flageot, — se tekee teille hyvää.

Ja samassa hän antoi salaisen merkin Marketalle, joka toi sisään tarjottimen ja sillä kaksi lasia olutta. Mutta vanhalla rouvalla ei enää ollut jano; hän sysäsi tarjottimen ja lasit niin kiireesti luotaan pois, että mamselli Marketta, joka näytti olevan talossa jollakin tavoin etuoikeutetussa asemassa, siitä suorastaan loukkaantui.

— Kuulkaahan nyt, — sanoi kreivitär katsellen lakimiestä silmälasiensa lävitse, — selvittäkäämme nyt toisillemme tätä asiaa.

— Kyllä, mielelläni, — vastasi Flageot. — Jää sinä tänne, Marketta; ehkäpä madame tahtoo hiukan myöhemmin. Selvitetään nyt.

— Niin, tehkäämme se, olkaa niin hyvä, sillä te olette aivan käsittämätön tänään, hyvä hra Flageot; luulisi toden totta, että helle on pannut aivonne aivan sekaisin.

— Älkää kiihtykö, — vastasi asianajaja ja lykkäsi jaloillaan tuoliaan taaksepäin, päästäkseen kreivittärestä loitommalle, — älkää kiihtykö, vaan puhutaan rauhassa.

— Niin, puhutaan vaan. Te siis sanoitte, että teillä ei ole tytärtä, hra Flageot?

— Ei, madame, ja minä valitan sitä mitä syvimmin, koska se ei näy olevan teistä mieleen, joskin…

— Joskin? — toisti kreivitär.

— Joskin minä puolestani olisin mieluummin toivonut poikaa. Poikain on helpompi tulla maailmassa toimeen, tai he eivät ainakaan joudu niin huonoille jäljille kuin tytöt nykyaikaan.

Kreivitär liitti ylen rauhattomana kätensä ristiin.

— Kuinka, — kysyi hän; — ettekö te lähettänyt jotakin sisartanne, veljentytärtänne tai serkkuanne pyytämään minua tulemaan Pariisiin?

— Sitä en ole koskaan uneksinutkaan, madame, tietäen kuinka kalliiksi elanto Pariisissa tulee.

— Mutta minun juttuni?

— Lupaan ilmoittaa heti siitä teille, kun se otetaan esille.

— Kuinka, kun se otetaan esille?

— Niin.

— Eikö se sitten nyt ole esillä?

— Ei minun tietääkseni, madame.

— Minun juttuani ei ole siis otettu tutkittavaksi?

— Ei.

— Eikä sitä aiotakaan piakkoin ottaa?

— Ei, madame, Jumala paratkoon, ei!

— Siinä tapauksessa, — huudahti vanhus nousten ylös, — on minua petetty, hävyttömästi pidetty pilkkana.

Flageot sysäsi peruukin ylös otsalleen ja mutisi:

— Niin pelkään, madame.

— Mestari Flageot!… — huusi kreivitär.

Asianajaja ponnahti tuolillaan pelosta ja antoi merkin Marketalle, joka oli jo valmiina isäntäänsä auttamaan.

— Mestari Flageot, — jatkoi kreivitär, — minä en aio kärsiä tätä nöyryytystä ja minä turvaudun poliisipäällikköön saadakseni tietooni tuon lepakon, joka on tällä tavoin minua loukannut.

— Hm, — hymähti Flageot; — sen tiedon saamisen taitaa olla niin ja näin.

— Ja kun saan hänet käsiini, — jatkoi kreivitär vihan vimmassa, — haastatan hänet oikeuteen.

— Taas oikeusjuttu! — sanoi asianajaja alakuloiseksi tullen. Nämä sanat pudottivat käräjöitsijän alas hänen vimmansa korkeudesta, ja kolaus oli ankara.

— Oi, — sanoi hän, — minä tulin tänne niin onnellisena!

— Mutta mitä tuo nainen sitten teille sanoi?

— Ensinnäkin, että te olitte hänet lähettänyt.

— Mikä hävytön vehkeilijä!

— Ja teidän puolestanne hän ilmoitti minulle, että juttuni otetaan tutkittavaksi aivan kohta; minun ei mitenkään pitänyt viivytellä, tai olisin muka saapunut liian myöhään.

— Oi, kaukana siitä, että juttunne tulisi tutkittavaksi, — vahvisti Flageot jälleen.

— Meidät on unohdettu, eikö niin?

— Unohdettu, haudattu, kuopattu, madame; ja ellei tapahdu ihmettä, mutta tehän tiedätte, että ihmeet ovat nykyään harvinaisia…

— Oi, se on totta, — mutisi kreivitär huokaisten.

Flageot vastasi toisella huokauksella tilaisuuden vaatimuksen mukaan.

— Kuulkaahan, hra Flageot, — jatkoi rouva de Béarn, — tahdotteko tietää erään asian?

— Sanokaa pois, madame.

— Minä en elä tämän ohi.

— Oh, mitä siihen tulee, se olisi sangen väärin.

— Hyvä Jumala, — jatkoi kreivitär-parka, — minun voimani ovat aivan lopussa.

— Rohkeutta, madame, rohkeutta, — sanoi Flageot.

— Mutta eikö teillä ole minulle mitään neuvoa?

— Kyllä; neuvon teitä matkustamaan takaisin tiluksillenne ja olemaan vasta uskomatta henkilöitä, jotka tulevat luoksenne tuomatta minulta kirjettä.

— Ah, niin, kai minun sinne täytyy palata.

— Se olisi viisainta.

— Mutta uskokaa minua, hra Flageot, — vaikeroi kreivitär, — me emme toisiamme enää näe, emme ainakaan tässä maailmassa.

— Mikä konnamaisuus!

— Mutta ovatpa vihamieheni siis kovin häikäilemättömiä?

— Se on Saluces-suvun ilkeyttä, sen vannon.

— Kaikessa tapauksessa se on hyvin raukkamainen keksintö.

— Niin, suorastaan kehno, — myönsi Flageot.

— Haa, oikeus, oikeus, — huusi kreivitär, — se on Kakuksen luola, hyvä hra Flageot.

— Ja miksikä? — sanoi asianajaja. — Siksi, ettei oikeus ole enää ennallaan, siksi että parlamenttia lahjotaan, että hra de Maupeou on tahtonut päästä kansleriksi tyytymättä olemaan presidenttinä.

— Hra Flageot, nyt minun tekisi mieleni vähän juoda.

— Marketta! — huusi asianajaja.

Marketta, joka oli hetkeksi poistunut nähdessään keskustelun sujuvan rauhallisesti, tuli sisään.

Hän tuli sisään, sanoimme, tuoden takaisin poisviemänsä tarjottimen ja kaksi lasia olutta. Rouva de Béarn tyhjensi verkalleen lasinsa ja soi asianajajalleen kunnian kilistää kanssaan. Sitten hän meni ulos eteiseen, kumarrettuaan surullisesti ja hyvästeltyään vielä surullisemmin.

Flageot saattoi häntä ulos peruukki kädessä.

Kreivitär seisoi jo porrassillakkeella tavoitellen köyttä, joka siellä toimitti kaiteen virkaa, kun yhtäkkiä jokin käsi sattui hänen kätensä päälle ja jonkun pää puski häntä rintaan.

Käsi ja pää olivat kirjurin, joka harppasi portaita ylös neljä askelmaa kerrallaan.

Vanha kreivitär suututtelihe ja motkotti, järjesteli helmuksiaan ja jatkoi menoaan ulos, mutta kirjuri jälleen juoksi eteiseen, lykkäsi sen oven auki ja huusi kaikkien aikain kirjureille ominaisella iloisella ja reippaalla äänellä:

— Tässä on, mestari Flageot, se koskee Béarnin juttua! Ja hän ojensi asianajajalle erään paperin.

Juosta takaisin ylös, työntää kirjuri syrjään, karata mestari Flageot'n kimppuun, temmaista paperi hänen kädestään, sulkea hänet auttamattomasti työhuoneeseen, tämän kaiken ehti vanha kreivitär tehdä ennenkuin kirjuri ennätti saada kaksi korvapuustia, jotka Marketta hänelle antoi tai oli antavinaan vastaukseksi kahdesta muiskusta.

— Hei, — huusi vanha kreivitär, — mitä siinä paperissa sanotaan, mestari Flageot?

— Ma foi, sitä en vielä tiedä, kreivitär; mutta jos suvaitsette antaa minulle paperin, niin sen sanon.

— Se on totta, hyvä mestari Flageot; lukekaa, mutta nopeasti.

Asianajaja katsoi kirjeen allekirjoitusta.

— Tämän on lähettänyt mestari Guildou, meidän prokuraattorimme, — sanoi asianajaja.

— Ah, hyvä Jumala!

— Hän käskee minua olemaan valmiina, — jatkoi mestari Flageot yhä ällistyneempänä, — olemaan valmiina ajamaan oikeuden edessä asiaamme, sillä juttumme on nyt otettu esityslistalle.

— Otettu esityslistalle! — huusi kreivitär ponnahtaen ylös permannosta; — otettu esityslistalle! Ahaa, varokaa itseänne, hra Flageot, älkäämme laskeko enää leikkiä, nyt minä en enää sitä sietäisi.

— Madame, — vastasi mestari Flageot, joka oli aivan ymmällään saamastansa tiedonannosta, — jos tässä joku laskee leikkiä, niin se on kai pelkästään hra de Guildou, ja siinä tapauksessa tekee hän sen ensi kertaa elämässään.

— Mutta onko tämä kirje tosiaan häneltä?

— Katsokaa itse, tuossa on allekirjoitus: Guildou.

— Se on totta… Otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi tiistaina. Mutta kuulkaas, eihän tuo luonani käynyt nainen ollutkaan mikään vehkeilijä, mestari Flageot?

— Ei tosiaan näytä olleen.

— Mutta te ette ollut häntä missään tapauksessa lähettänyt… Oletteko varma, ettette häntä lähettänyt?

— Pardieu, olenko muka!

— Kuka hänet sitten oli lähettänyt?

— Niin, sanokaapas se!

— Sillä joku hänet tiettävästi on lähettänyt.

— Se menee yli ymmärrykseni.

— Enkä minä ymmärrä tästä yskääkään. — Hän lisäsi:

— Kuulkaas, antakaapas minun lukea kirje vielä uudestaan, mestari Flageot: otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi, siihen on kirjoitettu, — ja presidentti Maupeou tulee esiintymään puheenjohtajana.

— Peijakas, oliko siinä sekin?

— On loppuna.

— Sehän on ikävää.

— Kuinka niin?

— Koska presidentti Maupeou on Saluces-suvun hyvä ystävä.

— Tiedättekö sen varmaan?

— Eroamattomia ystäviä.

— Kas niin, nyt olemme pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen. Minua vaivaa kova onni.

— Ja kuitenkin täytyy teidän käydä hänen puheillaan, siinä ei mikään auta, — jatkoi mestari Flageot.

— Mutta hän ottaa minut hyvin pahasti vastaan.

— Se on mahdollista.

— Ah, mestari Flageot, mitä sanoitte?

— Totta vaan, madame.

— Mitä, te ette ainoastaan itse menetä rohkeuttanne, vaan viette minultakin sen vähän, mitä minulla oli.

— Hra de Maupeoun edessä ei teille voi mitenkään käydä hyvin.

— Että te, oikea Cicero, olette noin heikko!

— Cicero olisi joutunut tappiolle Ligariuksen jutussa, jos hän olisi puolustanut sitä Verresin edessä eikä Caesarin edessä, — vastasi hra Flageot voimatta keksiä tätä vaatimattomampaa vertausta vastaukseksi kunniasta, jonka hänen turvattinsa oli hänelle antanut.

— Te ette siis neuvo minua menemään hänen luokseen?

— Jumala varjelkoon, madame, minua neuvomasta teitä sellaiseen huimuuteen; minä ainoastaan valitan, että teidän täytyy käydä hänen luonaan.

— Tehän puhutte aivan kuin sotamies, joka aikoo karata pois vartiopaikaltaan, hra Flageot. Tuntuu siltä kuin pelkäisitte jatkaa asiaa.

— Madame, — vastasi asianajaja, — minä olen joutunut eläissäni tappiolle monissa jutuissa, joissa saatoin toivoa enemmän voittavani kuin tässä.

Kreivitär huokaisi, mutta hän kokosi kohta kaiken tarmonsa:

— Minä jatkan loppuun saakka, — sanoi hän arvokkuudella, joka erosi jyrkästi pakinan yleensä lystikkäästä yleissävystä; — kukaan ei saa sanoa, että minä, joka olin oikeassa, hätkähdin ihmisten kavalia juonia. Minä joudun jutussani tappiolle, mutta minä näytän vilpistelijöille kantavani sellaisen ylimysnaisen otsan, jollaisia ei ole enää nykyään monta hovissa. Suotteko minulle käsivartenne, hra Flageot, ja viette minut tuon varakanslerinne luokse?

— Madame, — vastasi mestari Flageot turvautuen nyt hänkin koko omanarvon tuntoonsa, — madame, me oppositsioonissa olevat parlamentin jäsenet olemme vannoneet välttää pienintäkin seurustelua muualla paitsi oikeussalissa niiden kanssa, jotka pettivät parlamentin d'Aiguillonin asiassa. Yksimielisyys on voimaa; ja koska hra de Maupeou on käyttäytynyt kiemurtelevasti koko mainitussa selkkauksessa, koska meillä on täysi syy olla häneen tyytymättömiä, niin me pysymme omassa leirissämme, kunnes hän julkisesti näyttää oman värinsä.

— Minun juttuni sattuu pahaan aikaan, mikäli huomaan, — huokasi kreivitär; — asianajajat riidassa tuomariensa kanssa ja tuomarit oikeuttahakevien kanssa… No, ei väliä, minä en hellitä.