JOHDANTO. (continued 8)

— Luciennesin linnan kuvernööriin?

— Niin, kuvernööriin.

Gilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella hihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan arastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin sanat: "Zamore on hyvä ihminen", ja ne sanat rauhoittivat häntä.

Hän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli hänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.

"Mitenkä panetellaankaan hovia", tuumi hän itsekseen, "jossa on niin helppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat sangen vierasvaraisia ja hyviä."

Sylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista boudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat kullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi luullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon muinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.

Siinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä tyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen jalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä ollut tutustunut.

Vaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni viimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.

— Kah, — huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä kasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; — kah, mikä tuo sitten on?

Zamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen pastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.

— Hän on kuvernööri, — vastasi Sylvia, — hän on Zamore.

— Tuoko? — kysyi Gilbert ällistyksissään.

— Tietysti hän, — vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi käyvälle kohtaukselle.

— Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri? Voi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.

Tämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti valkeat hampaansa.

— Minä kuvernööri, — sanoi hän, — minä ei marakatti! Gilbert katseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka muuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun, koetettuaan turhaan pysyä vakavana.

Zamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen epäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli makeisia edelleen.

Silloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.

— Tuossa hän on, — virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; — hän on se poika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin olen teille asian selittänyt.

Gilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn Sylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin alkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.

— Ahaa, se on mainiota! — huudahti mademoiselle Sylvia.

— Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]

Gilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin luotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt tosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru saivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.

— Antakaa olla, — sanoi intendentti räätälille, — älkää viitsikö tehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?

— Hyvinkin, — vastasi räätäli; — ei muuten haittaisi, jos tuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät liepeet.

Sen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta ja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä edelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.

Kuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta talonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin filosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan uhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!

Kuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas, joista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.

Mutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin ihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa pukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän kahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi jaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta kymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen harjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.

Yhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan, johon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä kellon ääni oli kuulunut.

Moinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin vakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.

Gilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore; mutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin, näki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin paljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että hänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin äskeiseen kamariin.

Niin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia pysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin ihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin, joka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä salaperäisen narrinkujeen.

Mainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään, ja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:

— Tulkaa!

41.

Lääkäri vasten tahtoaan.

Gilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella lakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen asemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui toivottavalta, niin hän totteli nopeasti.

Neiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä, nimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva de Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja kauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä, jonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja kastanjapuiden huiput kohosivat.

Chon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun sangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja tryffeligalantiinia.[64]

Filosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen lautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.

Mutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.

Hän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen topaasin väristä viiniä sanoi hän:

— No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?

— Miten pitkällä? — toisti Gilbert.

— Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.

— Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa puhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun hänelle jotain sanoo?

— Te aivan kauhistatte minua, — vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja näyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; — te taidatte olla koko nirso ystävyys-asioissa?

— Ystävyys edellyttää yhdenvertaisuutta, mademoiselle.

— Kaunis periaate, — virkkoi Chon; — te ette siis arvioinut itseänne Zamoren vertaiseksi?

— En, tai en arvioinut häntä vertaisekseni, — vastasi Gilbert.

— Toden totta, hän on tosiaan hurmaava, — sanoi Chon aivan kuin itsekseen puhuen.

Sitten kääntyi hän Gilbertin puoleen, jonka hän oli nähnyt sangen uhittelevaksi, lisäten:

— Te siis sanoitte, kunnon tohtori, että teidän on vaikea lahjoittaa kenellekään sydäntänne?

— Kyllä, se on sangen vaikeaa, madame.

— Siispä erehdyin, kun imartelin itseäni luullen olevani ystäviänne, ja parhaita ystäviänne.

— Minulla on kyliä suuri taipumus teidän puoleenne persoonallisesti, madame, — sanoi Gilbert niskuroivasti, — mutta…

— Ah, kauniit kiitokset, se on aivan liikaa kohteliaisuutta! Ja kuinka pitkä aika menee, ylpeä herraseni, päästäksensä teidän suosioonne?

— Sangen pitkä aika, madame; löytyy niitäkin, jotka eivät pääse siihen vaikka miten koettaisivat.

— Ahaa, tämä asia selittää, miksi te läksitte niin yhtäkkiä parooni de Taverneyn kodista, oltuanne siellä kahdeksantoista vuotta. Taverneyn perheen ei onnistunut päästä suosioonne. Siinä selitys, eikö niin?

Gilbert punastui.

— No, ettekö vastaa? — jatkoi Chon.

— Mitä voisin vastata muuta kuin että ystävyys ja luottamus täytyy myöskin ansaita, madame.

— Peste, siinä tapauksessa tuntuu kuin ei Taverneyn herrasväki olisi ansainnut teidän ystävyyttänne eikä luottamustanne?

— Eivät kaikki, madame.

— Ja mitä he sitten tekivät, joka ei heidän kovaksi onnekseen teitä miellyttänyt?

— Minä en vaikeroikaan kohtaloani, — vastasi Gilbert ylpeästi.

— Ahaa, vai niin, — sanoi Chon, — huomaan, etten minäkään ole Gilbert-herran luottamusta saanut. Kuitenkaan minulta ei puutu halua sitä saavuttaa; en vaan tiedä, millä keinoilla sen voisin saada.

Gilbert puraisi huultaan.

— Lyhyesti sanoen, nuo Taverneyt eivät ymmärtäneet olla mieliksenne, — lisäsi Chon uteliaasti, ja sen uteliaisuuden tarkoituksen Gilbert aavisti. — Sanokaahan nyt, mitä te siellä oikein teitte?

Gilbert joutui melkoiseen pulaan, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä hän oli tehnyt Taverneyssä.

— Madame, — vastasi hän, — minä olin siellä… luottamushenkilönä.

Nämä sanat lausuttiin niin fiiosoofisen arvokkaasti kuin Gilbertin luonteelta sopi odottaa, ja ne saivat Chonin purskahtamaan sellaiseen nauruun, että hän keikahti nojatuolinsa selustaa vasten.

— Te ette näytä uskovan? — virkkoi Gilbert kulmiaan rypistäen.

— Jumala varjelkoon, etten uskoisi! Tiedättekös, ystäväiseni, te olette niin kiukkuinen, ettei teille voi puhua mitään. Minä tahdoin teiltä kysyä, millaisia ihmisiä nuo Taverneyt olivat. Sitä en tehnyt suinkaan teitä loukatakseni, vaan paremminkin auttaakseni teitä kostamaan.

— Minä en koskaan kosta tai kostan itse, madame.

— Sangen hyvä; mutta meilläkin on kaunaa tuota Taverneyn herrasväkeä vastaan, ja koska teillä on oma syynne tai ehkä useampiakin, niin olemmehan luonnollisia liittolaisia.

— Te erehdytte, madame; minun kostamistapani ei mitenkään voi olla samaa laatua kuin teidän, sillä te puhutte koko Taverneyn perheestä yleensä ja minä eroittelen hieman eri vivahduksiin tunteita, joita minulla on tuota perhettä kohtaan.

— Ja hra Filip de Taverney esimerkiksi, onko hän teidän tummempien vai vaaleampien tunnevivahdustenne esine?

— Minulla ei ole mitään hra Filipistä sanottavaa. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Minä en häntä rakasta enkä vihaa; olen häneen nähden aivan välinpitämätön.

— Niin ollen te ette todista kuninkaan tai hra de Choiseulin edessä Filip de Taverneytä vastaan?

— Missä asiassa?

— Hänen kaksintaistelustaan veljeni kanssa.

— Minä sanoisin minkä tiedän, madame, jos minut kutsuttaisiin todistamaan.

— Ja mitä te sitten tiedätte?

— Sen, mikä on totta.

— Ahaa; ja mitä te sanotte todeksi? Se on sangen laajasisältöinen sana.

— Ei ihmiselle, joka tietää eroittaa hyvän pahasta ja oikean väärästä.

— Ymmärrän: tuo hyvä on — Filip de Taverney, ja paha, — se on varakreivi Dubarry.

— Niin juuri, madame, minun tietoni tai ainakin minun vakaumukseni mukaan.

— Ja moisen minä korjasin keskeltä maantietä, — sanoi Chon katkerana; — tällä tavoin palkitsee se ihminen vaivani, joka saa kiittää minua elämästään.

— Nimittäin se, jonka ei tarvitse kiittää teitä kuolemastaan, madame.

— Sehän on sama asia?

— Se on päinvastoin aivan eri asia.

— Kuinka niin?

— Minun ei tarvitse kiittää teitä elämästäni, sillä te ainoastaan estitte hevosenne sitä minulta riistämästä, ette muuta; ja sitä paitsi ette te oikeastaan tehnyt sitäkään, vaan sen teki kyytimies.

Chon katseli tuimasti tuota loogikkoa, joka ei kursaillut lauseissaan.

— Olisin odottanut hiukan suurempaa kohteliaisuutta matkatoverilta, joka osasi matkalla niin hyvin löytää käteni tyynyn alta ja jalkani polvensa kohdalta, — vastasi Chon, muuttaen hymynsä ja äänensä lauhkeammaksi.

Ja hän oli suopeudessaan niin viettelevä, että Gilbert unohti Zamoren, räätälin ja aamiaisenkin, jolle ei oltu muistettu häntä kutsua.

— Kas niin, kas niin, nyt te olette taas kiltti, — virkkoi Chon ja taputti Gilbertiä leuan alle. — Te todistatte Filip de Taverneytä vastaan, eikö niin?

— Oh, en silti suinkaan, — vastasi Gilbert. — En koskaan!

— Ja miksikä ette?

— Siksi, että varakreivi Jean oli silloin väärässä.

— Millä tavoin hän oli väärässä, olkaa hyvä ja sanokaa?

— Koska hän loukkasi dauphinea. Kun sitävastoin Filip de Taverney…

— No?

— Oli oikeassa häntä puolustaessaan.

— Ahaa, mies on siis dauphinen puolella, tuntuu? — En, minä olen vaan oikeuden puolella.

— Te olette hassu, Gilbert. Pitäkäähän kiinni suunne, ettei tässä linnassa kuulla teidän puhuvan tuollaisia.

— Päästäkää siis minut kysymyksiinne vastaamasta. — No, puhutaan sitten muusta.

Gilbert kumarsi myönteliäästi.

— Kuulkaahan, poikaseni, — sanoi nyt nuori nainen melkoisen tylyllä äänellä, — mitä te luulette täällä tekevänne, ellette tahdo olla ihmisille mieliksi?

— Pitäisikö minun olla mieliksi vannomalla pattovala?

— Mutta mistä ihmeestä te olette moiset suuret sanat kaapannut?

— Oikeudesta, joka kaikilla ihmisillä on olla uskollinen omalletunnolleen.

— Pyh, — vastasi Chon, — kun jotain isäntää palvelee, niin isäntä itse ottaa huolekseen edesvastuun.

— Minulla ei ole isäntää, — murahti Gilbert.

— Ja jos tuolla tavalla jatkatte, tyhmyri, — virkkoi Chon nousten laiskan mukavasti pöydästä, — ei teillä ole koskaan eräänlaista hauskaa emäntääkään. Uudistan nyt teille kysymykseni, vastatkaa siihen suoraan ja selvästi: Mitä te aiotte täällä tehdä?

— Luulin, ettei ihmisen tarvitsisi olla mieliksi silloin, kun hän voi olla hyödyllinenkin.

— Te erehdytte: hyödyllisiä ihmisiä on paljon, ja niihin me olemme väsyneet.

— Siis minä lähden pois.

— Lähdette pois?

— Niin, tietysti; enhän ole pyytänyt saada tänne tullakaan, vai mitä? Olen siis vapaa.

— Vapaa! — huusi Chon alkaen jo vihastua moisesta vastarinnasta, johon hän ei ollut tottunut. — Oh, sitä ette suinkaan ole!

Gilbertin kasvot vääristyivät uhkaavasti.

— No, kas niin, kas niin, — sanoi nuori nainen huomaten puhuteltunsa kulmien rypistymisestä, ettei hän niinkään helposti luopuisi vapaudestaan; — kas niin, sovitaan nyt taas! — Te olette koko kaunis poika, ja sangen kunniantuntoinen, ja siinä suhteessa te olette varsin huvittava, joskin ainoastaan kaiken täällä meitä ympäröivän vastakohtana. Pitäkää te totuudenrakkautenne!

— Kyllä, sen minä pidän, — vastasi Gilbert.

— Niin, mutta me käsitämme asian aivan eri tavoin. Minä tarkoitan: pitäkää se omana asiananne, älkääkä ylistelkö liian ääneen tuota jumalaanne Trianonin käytävissä tai Versaillesin odotushuoneissa.

— Hm, — tuumi Gilbert.

— Siinä ei kelpaa hymähtely; te ette ole vielä niin oppinut, pieni filosoofini, ettei teillä olisi paljon oppimista. Ja ensimäinen selviö täällä kuuluu: Ihminen ei valehtele vaietessaan; painakaa se mieleenne.

— Mutta jos tullaan minulta kyselemään?

— Kuka sen tekisi? Oletteko te hassu, ystäväni? Hyvä Jumala, kuka teitä maailmassa muistaa, paitsi minä? Ei näy teillä olevan vielä koulutusta, hyvä filosoofi. Laji, johon te kuulutte, on nykyään sangen harvinainen. Saa etsiä maantiet ja metsäpolut löytääksensä mokomia kuin te. Te jäätte minun luokseni, ja minä lupaan tehdä teistä neljän vuorokauden kuluessa erinomaisen hovimiehen.

— Sepähän saadaan nähdä, — vastasi Gilbert jyrkästi. Chon kohautti olkapäitään. Gilbert hymyili.

— Mutta se siitä, — jatkoi Chon; — teidän ei muuten tarvitsekaan miellyttää kuin kolmea henkilöä.

— Ja ne kolme ovat?

— Kuningas, kälyni ja minä.

— Mutta mitä siihen vaaditaan?

— Olette nähnyt Zamoren? — virkkoi nainen vastaamatta suoraan kysymykseen.

— Tuon neekerin! — äännähti Gilbert syvästi halveksuen.

— Niin, neekerin vaan.

— Ja mitä yhteistä minulla on hänen kanssaan?

— Ehkäpä onni, jos koetatte sitä saada, ystäväiseni. Tuolla neekerillä on jo kaksituhatta livreä korkoja, jotka tulevat kuninkaan käsikassasta. Hänet nimitetään Luciennesin linnan kuvernööriksi, ja ne, jotka ovat nauraneet hänen paksuille huulilleen ja mustalle värilleen, saavat pokkuroida häntä ja kutsua häntä nimellä monsieur, jopa monseigneur.

— Minä en ainakaan kutsune, — muistutti Gilbert.

— No, mutta, — virkkoi Chon, — minä luulin filosoofien ensimäiseksi säännöksi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.

— Senpä tähden minä en kutsu Zamorea noilla korkeilla arvonimillä.

Chon lyötiin omilla aseillaan. Hän sai nyt vuorostaan puraista huultaan.

— Ette siis ole kunnianhimoinen? — kysyi hän.

— Sitä olen, — vastasi Gilbert ja hänen silmänsä säkenöivät.

— Ja teidän kunnianhimonne määränä oli, mikäli muistan, päästä lääkäriksi?

— Pidän elämäntehtävää, joka sallii ihmisen auttaa lähimmäisiään, ihanimpana maailmassa.

— No hyvä; tuo unelmanne toteutetaan!

— Millä tavoin?

— Teistä tulee lääkäri, jopa itsensä kuninkaan lääkäri.

— Minustako! — huudahti Gilbert; — minusta, joka en tiedä vielä lääketieteen ensimäisiä alkeita. Te laskette leikkiä, madame.

— No, tietääkös sitten Zamore, mikä on herse,[65] mikä mashikuli,[66] mikä kontreskarpe?[67] Ei, hän ei tiedä sellaisesta kerrassaan mitään ja elää kuitenkin kuin poika! Se ei estä häntä lainkaan pääsemästä Luciennesin linnan kuvernööriksi ja saamasta nauttia kaikkia tuon arvonimen etuoikeuksia.

— Ahaa, kyllä ymmärrän, — virkkoi Gilbert katkerasti, — teillä on vasta yksi hovinarri, se ei teille riitä. Kuningas on ikävissään; hän tarvitsee kahta.

— Kas, kas, — huudahti Chon, — nyt hän taas rupeaa allapäiseksi. Toden totta, te teette itsenne aivan suotta rumaksi, pikku mies. Säästäkää kaikki nuo omituiset naamanilmeet siksi hetkeksi, jolloin saatte päähänne peruukin ja peruukin päälle suipon hatun; silloin eivät ne ole rumia, vaan sangen koomillisia.

Gilbert rypisti taas kulmiaan.

— Kuulkaas, — sanoi Chon, — te voitte aivan hyvin suostua olemaan kuninkaan lääkärinä, kun kerran herttua de Tresme hakee kälyni apinan arvonimeä!

Gilbert ei vastannut. Chon sovitti siis häneen sananparren: "Joka vaikenee, se myöntää."

— Todistukseksi siitä, että olette jo alkanut päästä suosioon, ette enää aterioitse palveluskunnan puolella, — sanoi Chon.

— Ah, kiitos, madame, — vastasi Gilbert.

— Niin, minä olen jo antanut siinä suhteessa määräyksen. — Missä minä sitten saan aterioida?

— Te saatte istua Zamoren pöytätoverina.

— Minäkö?

— Juuri te; kuvernöörin ja kuninkaan lääkärin sopii oikein hyvin syödä samassa pöydässä. Menkää siis hänen luokseen ruualle, jos tahdotte.

— Ei ole nälkä, — vastasi Gilbert jäykästi.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Chon kylmästi. — Teillä ei ole nyt nälkä, mutta kyllä on tänä iltana.

— Gilbert pudisti päätään.

— Ellei tänä iltana, niin huomenna tai ylihuomenna. Kyllä sisunne lauhtuu, hyvä herra niskuri, ja jos tuotatte meille liikaa vaivaa, niin täällä on kantapoikien kuritusmestari, joka auttaa meitä.

Gilbertin selkää karmi, ja hän kalpeni.

— Lähtekää siis nyt siivosti Zamoren luo, — virkkoi Chon ankarasti; — siellä ei teidän ole hullumpi olla; meillä on hyvä ruoka; mutta varokaa kiittämättömyyttä, muutoin teille siitä opetetaan.

Gilbert painoi päänsä alas.

Niin menetteli hän aina, kun hän päätti vastaamisen asemasta toimia. Lakeija, joka oli tuonut Gilbertin tänne, odotti hänen palaamistaan. Hän vei hänet pieneen ruokasaliin, sen etuhuoneen viereen, jossa hän ensin oli oleskellut. — Zamore istui jo pöydässä.

Gilbert meni ja asettui hänen viereensä, mutta syömään häntä ei saatu.

Kello löi kolme; rouva Dubarry läksi Pariisiin. Chon, joka aikoi lähteä sinne hänen jälkeensä, käski palveluskuntaa kesyttämään hänen karhuaan. — Paljon namusia, jos hän näyttäisi taipuisalta; ankaria uhkauksia ja vaadittaissa tunti putkaa, jos hän yhä niskuroisi.

Kello neljä tuotiin Gilbertin huoneeseen puku, joka oli muuttava hänet lääkäriksi vasten tahtoaan: pipohattu, peruukki, musta ihopuku ja samanvärinen viitta. Lisäksi oli hänelle toimitettu poimukaulus, sauva ja suuri kirja.

Tämän kaiken tuonut lakeija näytti hänelle nuo esineet yhden toisensa jälkeen. Gilbertissä ei huomattu minkäänlaista vastarinnan halua.

Lakeijan perästä tuli sisään hra Grange ja neuvoi hänelle, miten kuhunkin vaatekappaleeseen oli pukeuduttava. Gilbert kuunteli kärsivällisesti koko Grangen esityksen. Hän virkkoi ainoastaan:

— Luullakseni lääkäreillä oli muinoin myöskin mustepullo ja pieni paperikäärö?

— Aivan niin, hän on oikeassa, — sanoi Grange; — etsikää hänelle pitkulainen mustepullo, joka ripustetaan hänen vyöhönsä.

— Ja kynä ja paperia, — huusi Gilbert. — Minä vaadin, että asu on täydellinen.

Lakeija kiiruhti noudattamaan käskyä. Samalla oli hän saanut tehtäväkseen ilmoittaa neiti Chonille, että Gilbert oli taipuvainen.

Neiti Chon ihastui tästä tiedosta niin, että antoi sen tuojalle pienen kukkaron, jossa oli kahdeksan écun rahaa, sidottavaksi mustepullon viereen mallilääkärin vyöhön.

— Kiitoksia, — sanoi Gilbert saatuaan nämä uudet esineet.

— Nyt kai jätätte minut yksin, että voin pukeutua?

— Niin, tehkää se pian, — sanoi Grange, — että neiti saa nähdä teidät ennen Pariisiin lähtöään.

— Kaikki on valmista puolessa tunnissa, — vastasi Gilbert; — pyydän aikaa ainoastaan puoli tuntia.

— Vaikkapa kolmeneljännestä, jos tahdotte, arvoisa tohtori, — sanoi intendentti ja lukitsi ulkoa Gilbertin oven niin huolellisesti kuin se olisi ollut hänen raha-arkkunsa kansi. Gilbert hiipi varpaisillaan tuolle ovelle, kuunteli saadakseen selon, että kaikki olivat sen takaa poistuneet, ja hiipi sitten ikkunan luo, joka oli pengermälle päin, kahdeksantoista jalkaa korkealla maasta. Hiekalla peitettyä pengermää ympäröivät suuret puut, joiden lehtevät oksat varjostivat paviljongin ulkoparvekkeita.

Gilbert repi pitkän tohtorinviitan kolmeen suikaleeseen ja sitoi ne päistä toisiinsa kiinni, asetti hatun pöydälle ja sen viereen kukkaron ja kirjoitti:

'Madame!

Paras ihmisen omaisuus on vapaus. Hänen pyhin velvollisuutensa on säilyttää se. Te harjoitatte minua vastaan väkivaltaa, minä otan vapauteni itse.

Gilbert.'

Gilbert taittoi paperin kirjeen muotoon, varusti sen Chonin nimellä, solmi kaksitoista jalkaa pitkän sarssinuoransa ikkunaristikkoon ja pujahti ristikkojen välistä ulos kuin käärme, hyppäsi alas pengermälle, luisuttuaan henkensä uhalla köyden alapäähän, ja vaikka hänen päänsä oli hiukan pyörällä hypyn tärähdyksestä, juoksi hän heti puitten sekaan, tempautui ylös oksista kiinni pitäen ja vilisti lehvistössä kuin orava, pääsi jälleen maahan ja katosi minkä käpälistä taisi Ville d'Avrayn metsään päin.

Kun puolen tunnin kuluttua tultiin häntä kamarista noutamaan, oli hän jo tuota tuonnempana.

Loppu.

* * * * *

"Lääkärin muistelmissa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Josef Balsamo", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" II n:ona.

Viiteselitykset:

[1] Aqua tofana l. aquetto di Napoli, kuuluisa italialainen keskiaikainen myrkky, jonka keksi muuan Teofania di Adamo ja jota hänen tyttärensä Giulia Tofano möi Roomassa nimellä "Pyhän Nikolauksen manna". Vaikutti ylen hitaasti, mutta varmasti; oli mautonta ja kirkasta kuin vesi; sisälsi m.m. arseniikkia, antimonia ja lyijyä. Suom.

[2] Emanuel Swedenborg (synt. Tukholmassa 1688, kuollut Lontoossa 1772), aikakautensa etevimpiä luonnontutkijoita, nerokas filosoofi ja uskonnollinen ajattelija, joka perusti opetuksensa suuressa määrin henki-ilmestyksiin; nykyaikaisen spiritismin edelläkävijöitä. Kaukonäkemyksestään hän antoi merkillisimmän todisteen Sahlstedt-perheessä Göteborgissa heinäk. 19. p:nä 1759, kuvaten samalla hetkellä Tukholmassa tapahtuvaa suurta paloa.

[3] Tämä isoisä oli loordi Thomas Fairfax of Cameron (1612—1671), sotapäällikkö, joka Cromwellin kanssa ensin kukisti Englannin kuningasvallan, mutta sittemmin kansanvallan johtaessa loputtomiin häiriöihin oli palauttamassa mestatun Kaarlo I:n poikaa valtaistuimelle.

[4] Amerikkalainen merisankari John Paul Jones (1747—1792), Yhdysvaltain vapautussodan uroita, palveli sittemmin Venäjällä ja kuoli Pariisissa. Hänen kirjavia vaiheitaan on käsitelty romaaneissa, joista tunnetuimmat ovat Cooperin "Vakooja" ja tähän sarjaan käännettävä Dumas'n "Kapteeni Paul". Suom.

[5] Johann Kaspar Lavater (1741—1801), saarnamies, ajattelija, runoilija ja olletikin kuuluisa fysionomistina eli kasvonpiirteiden ja -eleiden tulkitsijana.

[6] Brittiläinen munkki, joka ankarilla opetuksillaan kristinuskon siveellisistä vaatimuksista (kieltäen perisynnin) nostatti 5. vuosisadalla sitkeän harhaoppisuus-kiistan Roomassa, Afrikassa, Palestiinassa ja viimein Konstantinopolissa.

[7] Tarujen ja laulujen ylistämä Espanjan kansallissankari, kastilialaisen ylimyksen poika, kuoli 1099. Suom.

[8] Giuseppe (Josef) Balsamo, joka paremmin tunnetaan historiassa myöhemmin omaksumallaan Alessandro Cagliostron nimellä, on merkillisin suurhuijauksen edustaja, josta aikakirjat tietävät kertoa. Hänen ristiriitaisesta olemuksestaan antaa Dumas näissä romaaneissa niin selvän ja tasapuolisen kuvan kuin on yleensä mahdollista: keskiajan alkemistien (kullantekijäin ja "viisaiden kiven" etsijäin) viimeisenä seuraajana uudella-ajalla, hypnotismin taitavana kehittäjänä, jolloin hän pääsi tutkimaan nukutetun (mediumin) henkinäkemys-kykyä vaimonsa Lorenza Feliciania välityksellä, tämä kun oli erityisen herkkä n.s. syvään hypnoositilaan, ja suuriaikeisena vapaamuurari-järjestön jäsenenä, jona hän perusti n.s. egyptiläisen vapaamuurari-yhdistyksen, vaikuttaen sen suurmestarina eli "suurkoptina" (tai "suurkoftana"). Hänen osuudestaan Ranskan vallankumouksen aiheisiin tulee puhetta myöhemmän romaanin selityksissä, joissa annetaan lähempiä historiallisia tietoja sekä tämän miehen että muutamien muiden näissä romaaneissa esiintyvien henkilöiden vaiheista. Suom.

[9] Tarulintu, ainoa sukuaan; vuosisatoja elettyään se laatii hyvänhajuisista oksista pesän ja polttaa itsensä siihen, jolloin se uudestaan syntyy tuhasta. Suom.

[10] Varhaisin italialainen filosoofi (noin 570—500 e.Kr.) ja monilahjainen tiedemies, perusti salaisoppisen veljeskunnan, myöhäisempien sellaisten järjestöjen esikuvaksi.

[11] Illuminaattien nimitystä käytetään varsinaisesti erityisiin henki-ilmestyksiin vetoavista uskonnollisten oppien julistajista (hurmahenkisistä, mystikoista ja teosoofeista), jollainen liike ilmaantui esim. v. 1722 Etelä-Ranskassa, myöhemmin yhdistäen mystillisen oppinsa vapaamuurarien salamenoihin; se hukkui vallankumoukseen. Suom.

[12] Balsamo syntyi v. 1743 Palermossa köyhistä vanhemmista ja sai eräässä luostarissa lääkeopillisia, kemiallisia ja fysikaalisia tietoja; alkoi sitten viettää hurjaa elämää, teki väärennyksiä ja lähti 1769 matkalle Kreikkaan ja Aasiaan. Sieltä hän palasi loistavalle kiertoretkelleen kautta Euroopan, kaikkialla lumoten ylhäisimpiä piirejä ihmekreivinä ja suurena aatteenmiehenä. Osittain hän petti hyvässä mielessä, kuten Dumaskin osoittaa. Suom.

[13] Johanniitat eli maltalais-ritarit — vanhin hengellinen ritarikunta, ristiretkien ajoilta — omistivat m.m. koko Maltan saaren v:een 1800, itsenäisenä valtiona; nykyään sillä on vähän alueita, mutta se toimii vieläkin ja on oman lähettiläskunnan edustama Itävallan hovissa. Suom.

[14] Dauphin ja dauphine olivat aikoinaan Ranskan kruununprinssin ja -prinsessan arvonimiä, Suom.

[15] Dominikaani-munkki, surmasi myrkytetyllä puukolla kuningas Henrik III:n heinäk. 31. p:nä 1589. Suom.

[16] Jesuiittikolleegiossa opiskellut sepänoppilas, haavoitti Ludvig XV:ttä veitsellä kylkeen tammik. 5. p:nä 1757.

[17] Filosoofit eli viisaustieteilijät pyrkivät järkeilyllä selvittämään olevaisen olemusta ja alkuperää sekä niitä korkeimpia periaatteita, joiden mukaan me arvostelemme kaikkea. — Ekonomisteilla tarkoitetaan tässä fysiokraatteja, Ranskassa 18. vuosisadan keskivaiheilla syntynyttä taloustieteellistä koulukuntaa, joka tahtoi yhteiskunnallisissa (ja siis myöskin taloudellisissa) oloissa saattaa voimaan järkähtämättömät luonnonlait. — Ideologit edustivat erästä ranskalaista filosofiankäsitystä. Suom.

[18] Lilja oli Ranskan kuningasvallan tunnuskuva. Suom.

[19] "Tallaa liljat jalkoihisi." — Nuo kirjaimet L.P.D. olivat tosiaan illuminaattiuskolaisten tunnuslauseena. Tekijä.

[20] Stanislas Leczinsky, jolle Ranska v. 1735 toimitti Elsassin viimeisen kuninkuuden, hänen menetettyään Puolan valtaistuimen. Suom.

[21] Ranskalaisten puhuttelusanojen suomentaminen kävisi usein kankeaksi niiden esiintyessä yksinäisinä, olletikin kun niillä ei kaikestaan ole samaa arvonannon voimaa kuin meidän kielemme vastikkeilla, niin että niitä käytetään aivan tuttavallisessakin haastelussa. Oikeampana säilyy senvuoksi sävy, kun omaksumme nuo käsitteet alkukielellään tähän suomennokseen; niiden alkuperäiset merkitykset ovat: monseigneur "teidän ylhäisyytenne", "hänen ylhäisyytensä"; monsieur "(hyvä) herra"; madame "(arvoisa) rouva"; mademoiselle "neiti(seni)"; messieurs "(hyvät) herrat"; mesdames "arvoisat naiset". Isolla alkukirjaimella esiintyessään Monsieur, Madame ja Mesdames tarkoittavat prinssejä ja prinsessoja. Suom.

[22] Minä sanon sinulle, hiljaa, hornanhenki! Tekijä.

[23] Italiaa: vahinko! Suom.

[24] Yhteiskunta-sopimus. Suom.

[25] Minorkan saaren pääkaupunki, jonka ranskalaiset valloittivat v. 1756. Suom.

[26] Montesquieu.

[27] Helvetius.

[28] Jean-Jacques Rousseau. Tekijä.

[29] Olen keksinyt (ratkaisun). Suom.

[30] Tiedetään, että silkki on huono sähkön johtaja. On melkein mahdoton magnetisoida henkilöä, joka käyttää silkkiä yllänsä. Tekijä.

[31] Hypnotisoivaa vaikutusta. Suom.

[32] Porvarinousukas Molièren huvinäytelmässä. Suom.

[33] Tämä habsburgilainen perintö on yhä säilynyt, viimeksi esiintyen Espanjan nykyisellä Alfonsolla. Suom.

[34] Saksin posliinitehtaat, varsinkin Meissenin, ovat olleet vuosisatoja kuuluisat hienoista valmisteistaan.

[35] Boule oli kuuluisa huonekalu-arkkitehti Ludvig XV:n aikana. Suom.

[36] Rakas ystävättäreni. Suom.

[37] Älkää kuunnelko häntä, tyttäreni.

[38] Antakaa hänen kuunnella; koska hän on tahtonut sen tietää, niin hän on saava sen tietää! Suom.

[39] Kummitädiksi kutsuttiin Ranskassa esiintymiskelpoista naishenkilöä, joka esitteli hovissa tai korkeissa seurapiireissä uuden tulokkaan, kun tällä ei ollut arvokkaita sukulaisia toimittamassa häntä noiden hienojen piirien jäseneksi. Suom.

[40] Eräs muinaisajan n.s. seitsemästä viisaasta. — Paetessaan eräästä piirityksen uhkaamasta kaupungista toisten asukasten kanssa, jotka raahasivat tavaroitaan mukanaan, väitetään hänen, joka lähti kaupungista tyhjiltään, sanoneen: "Vien kaiken omaisuuteni (— viisautensa) mukanani." Suom.

[41] Vihjaus partilaiseen kuninkaaseen, joka harhaili maanpaossa. Suom.

[42] Eteenpäin, Djerid, eteenpäin! Suom.

[43] Kertomuksesta tuntemamme varakreivi Jean Dubarry oli ollut Jeanne Langen — jolla nimellä köyhän verovoudin tytär Jeanne Vaubernier esiintyi m.m. julkisena ilonaikkosena — rakastaja. Varakreivi oli hänet naittanut muodon vuoksi veljelleen hankkiakseen Jeanne Langelle aatelisnimen Dubarry ja saadakseen hänet siten hovimaailmaan ja kuninkaan tutuksi. Tarkoituksena oli Jean Dubarrylla omat keinottelunsa. Suom.

[44] Hotelleiksi sanotaan Ranskassa myöskin hienoston asuintaloja. Suom.

[45] Kaunis ja kuuluisa tanssijatar. Suom.

[46] Kuritushuone Pariisissa.

[47] Kats. 28. luku. Suom.

[48] Molièren huvinäytelmän tekopyhä päähenkilö. Suom.

[49] Asekisassa. Suom.

[50] Pilakuningas, arvovaltaa vailla. Suom.

[51] Loque, Chiffe ja Graille. Suom.

[52] Le vice merkitsee "pahe". Suom.

[53] Ranskassa "sysmäläisyyttä" muistuttava, joskin Béarn on suuren Henrik IV:nnen kotiseutu. Suom.

[54] Sanaleikki: la Souris merkitsee hiiriä. Suom.

[55] Eräästä Jean-Jacques Rousseaun laulunäytelmästä, josta puhutaan Josef Balsamo-romaanissa. Suom.

[56] "Neljän valtion liitto", jonka v. 1718 tekivät Ranska, Englanti, Saksa ja Hollanti.

[57] Jumala, suo onni kuninkaalle. Suom.

[58] Henkilö eräässä Corneillen murhenäytelmässä, jossa hän sinkoaa Roomaa vastaan hirvittävät kirot. Suom.

[59] Porcius Cato nuoremman tytär. Brutuksen vaimo; kun hänen miehensä, Caesaria vastaan tehdyn salaliiton jäsen, joutui tappiolle taistelussa Augustusta vastaan ja surmasi itsensä, kerrotaan Porcian riistäneen henkensä syömällä tulisia hiiliä.

[60] Muinainen roomalainen, joka näytti vihollispäällikölle sankaruuttaan kärventämällä itse hiilistössä oikean kätensä. Suom.

[61] Pienet vaunut, joissa on ainoastaan kaksi vastatusten olevaa istuinta.

[62] Eturintaan! Suom.

[63] Molièren huvinäytelmissä uudistuva tyhmyrin tyyppi. Suom.

[64] Sienistä ja lihasta valmistettu ruokalaji. Suom.

[65] Rautaristikko linnan portin edessä.

[66] Muurin ulkonevaan reunukseen tehty aukko, josta kaadettiin vihollisen päälle palavaa pikeä.

[67] Vallihaudan ulkorinne. Suom.