JOHDANTO. (continued 3)

Yksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden mukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut vastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki hänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään hyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli pitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin täydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa tosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys tekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran rangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen tuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja vannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.

Nicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä oli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita niitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua aivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman kaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen seitsentoista-vuotiaassa sydämessään.

Muuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin syylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö, täynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua ylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria kolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria ja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan; Andrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa sisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja surkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin naiseksi.

Sillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla hienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta Gilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei Gilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli saavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä suhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen paroonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä talonpojalle antautuessaan.

Mitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut Gilbertille?

Nicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli luullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut nähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän tekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon parooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi koko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet talosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä varmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja raukkamaisena.

Mutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin molempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen katseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen ja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän suuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen mielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti hänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän vaipui uneen.

Päivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin. Hän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä pelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi, joka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen, kuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä kolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme puhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät hänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja katsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet suinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka tuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa, jota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli valkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin hänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.

Nähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin kelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.

Hänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet, sen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan pelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli, että neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.

Tällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi Nicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään lupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla itse noussut ylös.

Tuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui vuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen, hengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa unessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet hänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan kasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä mielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan käsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa vastaan.

Silloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten ilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä valituksia.

Nicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän myönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista, joka voisi kilpailla Andréen kanssa.

Sitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.

Valovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät luomet värähtämään.

Hän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen väsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti takaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.

— Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? — virkkoi Nicole.

— Onko jo myöhä? — kysyi Andrée hieroen silmiään.

— Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin tavallista.

— En tiedä, mikä minulla on, Nicole, — sanoi Andrée katsellen ympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. — Ruumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.

Nicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.

— Neiti on viime yönä vilustunut, — alkoi hän sitten.

— Viime yönä? — vastasi Andrée kummastellen. — Oh, — huudahti hän huomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, — enkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?

— Hm, — myhähti Nicole, — neidin sopii muistella.

— Minä en muista mitään, — vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin käsin. — Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?

Ja hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein tajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:

— Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua niin painosti… se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten…

Nicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta siitä huolimatta peite päällä.

Andrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut häneen niin kummallisella tavalla.

— Niin, sitten?… — kysyi Nicole muka säälivänä.

Neiti Andrée näytti koettavan muistella.

— Sitten, — jatkoi hän, — minä nukuin klaveerin eteen. Siitä hetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä huoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta riisuutua.

— Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, — sanoi Nicole mairealla äänellä; — enkö minä ole neidin kamarineitsyt?

— Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua, — vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.

— Ulkokullattu! — mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:

— Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä, sillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun kuulin täältä liikettä.

Tässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla häiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi aivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi saattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.

— Minä kävin alhaalla… — toisti Nicole,

— Niin? — kysyi Andrée.

— Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.

Andrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa silmissään muuta kuin kummastusta.

— Sepä on merkillistä, — sanoi hän.

— Sitä se on.

Sanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.

Neiti suonee minulle anteeksi, — vastasi Nicole.

— Missä minä siis olen ollut?

— Neiti tiennee sen paremmin kuin minä, — virkkoi Nicole kohauttaen olkapäitään.

— Luulen, että sinä olet erehtynyt, Nicole, — sanoi Andrée aivan lauhkeasti. — Minä en ole liikkunut klaveerituolilta missään. Minusta tuntuu vain kuin muistaisin, että minun tuli kylmä ja jonkinlainen raskas olo, ja että minun oli vaikea liikkua.

— Oh, — väitti Nicole pisteliäästi, — kun minä näin neidin, kuljitte te aivan ketterästi.

— Sinä näit minut?

— Kyllä, sen tein.

— Mutta äskenhän sinä sanoit, että minä en ollut salissa.

— En minä salissa neitiä nähnytkään.

— Missä sinä sitten minut näit?

— Eteisessä. Lähellä portaita.

— Minut? — huudahti Andrée kummastuneena.

— Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, — lisäsi Nicole muka leikillisesti naurahtaen.

— Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista, — virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.

— Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, — sanoi Nicole. — Minä ajattelin lisäksi, — jatkoi hän nyt kahta vertaa tarkkaavampana, — että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa. Viime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää kävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö niin, neiti?

— Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, — sanoi Andrée hymyillen; — minä, joka olen niin pelkuri.

— Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, — vastasi Nicole, — ja silloin ei pelkää.

— Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? — kysyi Andrée, joka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi kamarineitsyensä kanssa jutellessaan.

Nicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen kylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta, oikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen toisaalle.

— Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? — virkkoi hän.

— Niin, kovia tuskia, — vastasi Andrée; — minä olen kuin lamattu väsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt eilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen sairaaksi!

— Oh, neiti, — sanoi Nicole, — ihmisellähän on joskus suruja.

— Suruja? — toisti Andrée.

— Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen hyvin.

— Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?

Ja nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että ne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.

— On, neiti, — vastasi hän luoden silmänsä maahan, — kyllä, minulla on suruja.

Andrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan pukeutuakseen hän sanoi:

— Kerrohan minulle.

— Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että… Hän keskeytti,

— Sanoaksesi, että? Mitä kummaa, kuinka sinä olet tyrmistyneen näköinen, Nicole!

— Olen tyrmistyneen näköinen niinkuin neiti väsyneen; nähtävästikin me molemmat kärsimme.

Tuo me ei miellyttänyt Andréeta, hän rypisti kulmiaan ja huudahti:

— Oho!

Mutta Nicole ei liioin välittänyt tuosta huudahduksesta, vaikka sävyn, jolla se oli lausuttu, olisi jo pitänyt olla hänelle varoitus.

— Koska neiti välttämättä tahtoo, niin minä alan, — virkkoi hän.

— Antaahan tulla, — vastasi Andrée.

— Minä haluan naimisiin, — jatkoi Nicole.

— Pyh, — huudahti Andrée… — sinä ajattelet sellaista, etkä ole vielä seitsemäätoista täyttänyt?

— Neiti itse ei ole kuin kuudentoista.

— Entä sitten?

— Hm, vaikka neiti ei ole vasta kuin kuudentoista, ettekö tekin ajattele joskus naimisiin menoa?

— Mistä sinä luulet sellaista huomanneesi? — kysyi Andrée ankarasti.

Nicole avasi jo suunsa antaakseen jonkun rohkean vastauksen, mutta hän tunsi Andréen, hän tiesi, että hän katkaisisi sillä tavalla jyrkästi koko selvittelyn, joka ei ollut vielä edistynyt tarpeeksi pitkälle; hän siis muutti aikomustaan.

— Tosiaankaan, enhän minä voi tietää, mitä neiti ajattelee, minä olen vaan maalainen ja olen luonnonmukainen.

— Sepä kummallinen sanantapa.

— Miten niin? Eikö ole luonnon mukaista rakastaa jotakuta ja antaa toisen rakastaa?

— Hyvin uskottavaa; entä sitten?

— Niin, minä rakastan jotakuta.

— Ja joku rakastaa sinua?

— Minä luulen niin, neiti.

Nicole huomasi heti, että sana "luulo" tuntui liian kalpealta ja että tällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.

— Nimittäin, minä olen siitä varma, — lisäsi hän.

— Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin, mikäli huomaan.

— Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella, on toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla, jolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan hankituksi.

Nicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta, että hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo sopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti hänen epäilyksensä.

— No niin, sanopas, — jatkoi Andrée, — kenen kanssa sinä aiot naimisiin?

— Oh, erään, jonka neiti tuntee, — virkkoi Nicole luoden tarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.

— Jonka minä tunnen?

— Hyvin.

— Kuka se sellainen on? Sinähän teet minut aivan uteliaaksi; annahan kuulua.

— Pelkään, ettei valintani neitiä miellytä.

— Minua?

— Niin.

— Sinä siis arvioit itsekin hänet vähän soveltumattomaksi?

— Sitä en tarkoita.

— No, mutta puhu nyt pelkäämättä; emäntäin velvollisuus on pitää huolta niistä palkollisista, jotka ovat kelvollisia, ja minä olen sinuun tyytyväinen.

— Neiti on sangen kiltti!

— Sanohan nyt nopeasti, ja vedä kureliivini kiinni.

Nicole kokosi nyt kaikki voimansa ja koko tarkkaavaisuutensa.

— No niin, se on… se on Gilbert, — lausui hän. Nicolen suureksi ihmeeksi ei Andrée räpäyttänyt silmäänsäkään.

— Gilbert, pikku Gilbert, imettäjäni poika?

— Juuri hän, neiti.

— Kuinka? Tuon nuoren pojanko kanssa sinä aiot naimisiin?

— Niin, neiti, hänen kanssaan.

— Ja hän rakastaa sinua?

Nicole luuli päässeensä nyt ratkaisevaan kohtaan.

— Hän on kymmenesti sen minulle sanonut.

— No hyvä, mene sitten hänen kanssaan naimisiin, — sanoi Andrée rauhallisesti; — minun mielestäni ei siihen ole mitään estettä. Sinulla ei ole enää vanhempia ja hän on orpo, ja te voitte kumpikin itse määrätä kohtalonne.

— Kyllä, kyllä, — änkytti Nicole, ällistyneenä siitä, että asia kehittyi niin täydellisesti vastoin hänen odotuksiaan. — Kuinka? Neiti siis sallii, että…?

— Miksikä ei, vaikka kyllähän te olette molemmat vielä kovin nuoria.

— Saammepahan sitten sitä kauemmin elää yhdessä.

— Te ette ole varakkaita kumpikaan.

— Me teemme työtä.

— Mitä työtä hän tekee, joka ei pysty mihinkään?

Tätä iskua ei Nicole enää sietänyt; moinen sitkeä teeskentely sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan.

— Neiti sallinee minun sanoa, että te kohtelette tylysti tuota Gilbert-parkaa, — vastasi hän.

— Kah, — äännähti Andrée, — minä kohtelen häntä niinkuin hän ansaitsee; hän on laiskuri.

— Oh, neiti, hän lukee aina ja toivoo vaan saavansa oppia.

— Aina haluton toimeen, — jatkoi Andrée.

— Ei ainakaan neitiä kohtaan, — vastasi Nicole.

— Mitä tarkoitat?

— Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette hänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.

— Minäkö?

— Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän saa jotain.

— Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

— Jonkin saamistako? — sutkautti Nicole nauraen.

Andréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi aavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta, jos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen hermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian rajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista tahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa ajatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli voittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme sanoa, että hän oli puistatuksissa: onnistunut sana, joka tuo heti mieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet jotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.

— Mitä tuo sukkeluus merkitsee? — kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi tullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota hänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.

— Sukkela en ole, neiti, — vastasi Nicole. — Sukkeluus sopii vallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat niinkuin ne ovat.

— Miten ne sitten ovat? Anna tulla!

— Neiti loukkaa Gilbertiä, joka on teille aina niin altis. Siinä se on.

— Hän täyttää ainoastaan palvelijantehtävänsä. Ja mitä muuta?

— Mutta eihän Gilbert ole palvelija, neiti; eihän hän ole palkalla.

— Hän on meidän entisen vuokramiehemme poika; hän saa meiltä ylläpidon eikä tee mitään ruokansa ja asuntonsa vastineeksi, jotka hänelle täällä annetaan; oma häpeänsä, hän ne siis anastaa. Mutta mihin sinä pyrit näillä sanoillasi, ja miksi sinä puollat niin innokkaasti tuota poikaa, jonka kimppuun ei ole karattukaan?

— Oh, ei maar neiti hänen kimppuunsa karkaa, päinvastoin, — vastasi Nicole hymyillen, ja se hymy oli täynnä pistokkaita.

— Taas puhetta, jota minä en ymmärrä.

— Kun neiti ei tahdo sitä ymmärtää.

— Riittää, — sanoi Andrée ankarasti; — selitä minulle heti paikalla, mitä tarkoitat.

— Neiti tietää paremmin kuin minä, mitä minä tarkoitan.

— En, minä en tiedä mitään, ja minä en edes aavista mitään, sillä minulla ei ole aikaa mietiskellä ongelmia, joita sinä minulle asetat. Pyydät minulta myöntymystä naimakauppaanne, eikö niin?

— Niin, neiti, ja minä pyydän, ettei neiti olisi pahastuksissaan minulle, jos Gilbert rakastaa minua.

Mitä se minuun kuuluu, rakastaako Gilbert sinua vai ei? Sinä väsytät jo minua!

Nicole kavahti pienille jaloilleen pystyyn kuin kukonpoika kannuksilleen. Viha, jota hän oli niin kauan sulkenut sisäänsä, Purkautui viimein ilmi.

— Tästä päättäen, — huudahti hän, — neiti lienee jo sanonut samaa myöskin Gilbertille.

— Puhelenko minä sinun Gilbertisi kanssa? Jätä minut rauhaan, olet hullu.

— Puhuuko neiti hänen kanssaan tai lakkaako puhumasta, ainakaan siitä ei ole pitkää aikaa, jolloin se on tapahtunut.

Andrée astui Nicolea kohti ja katsoi häntä kiireestä kantaan rajattoman halveksuvasti.

— Sinä olet kierrellyt ja kaarrellut jo tunnin jotain hävyttömyyttä sanoaksesi. Suu puhtaaksi nyt. Minä vaadin!

— Mutta… — koetti Nicole estellä hiukan liikutettuna.

— Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?

— Niin, neiti, ja sanon vieläkin.

Ajatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan mahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.

— Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! — huudahti hän nauruun purskahtaen. — Rauhoitu, Legay-parka, minä en tähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä väriset hänen silmänsä ovat.

Ja Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi hänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan hulluutta.

Tätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu juuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.

— Sen minä uskon, — vastasi Nicole, — eikä sitä tietoa saakaan katsomalla häntä yönaikaan.

— Mitä nyt? — huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli, mutta ei voinut vielä uskoa korviaan.

— Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä, niinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi tietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.

— Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo itseäsi! — huudahti Andrée aivan kalpeana.

— Oh, se on helppoa, — vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen suunnitelmansa. — Minä näin viime yönä…

— Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, — virkkoi Andrée.

Tosiaan joku huusi puutarhasta:

— Andrée, Andrée!

— Siellä on herra parooni, isänne, neiti, — sanoi Nicole, — ja tuo vieras, joka oli täällä yötä.

— Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan, sano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja tule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä väittelystä.

— Andrée! — huusi parooni uudestaan; — täällä vain hra de Balsamo tahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.

— Mene, sanon minä, — toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea käskevänä kuin kuningatar.

Nicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta, suutaan mutistamatta.

Mutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään jotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla näyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton mahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli jättänyt auki.

Hän näki silloin ulkona Balsamon, joka kumarsi hänelle syvään ja katseli tarkoin häntä.

Andrée horjui, ja hän tarttui kiinni ikkunaluukkuihin, säilyttääkseen tasapainonsa.

— Hyvää huomenta, monsieur, — vastasi hän puolestaan.

Hän lausui nämä kaksi sanaa juuri kuin Nicole ehti puutarhaan ilmoittamaan paroonille, ettei hänen tyttärensä tulisi vastaamaan. Nicole seisoi nyt ällistyneenä ja suu auki, ymmärtämättä laisinkaan moista emäntänsä ristiriitaista oikkua.

Ja melkein heti hervahti Andrée aivan voimattomana istumaan nojatuoliin. Balsamo katsoi häneen yhä.

12.

Päivän tullen.

Matkustaja oli noussut ylös varhain aamulla mennäkseen katsomaan ajoneuvojaan ja tiedustamaan, miten Althotas voi.

Kaikki muut nukkuivat vielä linnassa paitsi Gilbert, joka istui huoneessaan pääoven vieressä ja seurasi sieltä ikkunaristikkojen takaa piilosta kaikkia Balsamon liikkeitä ja tarkasteli hänen hommiaan. Mutta Balsamo tuli pian vajasta pois ja sulki Althotaan kammion oven. Ja hän oli jo kaukana, kun Gilbert ennätti ulos puistokäytävään.

Balsamo nousi metsikköön linnan taakse. Ja hän hämmästyi suuresti muutosta, jonka päivänvalo sai aikaan tuossa maisemassa, joka oli hänestä eilen näyttänyt niin kolkolta.

Pientä, valkean ja punaisen kirjavaa linnaa, sillä se oli rakennettu kivistä ja tiilistä, suojasi valtavan korkea sykomoori- ja kultasadepuu-metsikkö, jonka kukkivat oksat hipoivat sen kattoa ja kaunistivat paviljonki-rakennukset ikäänkuin kultakruunuilla.

Etualalla puutarhassa oli keinotekoinen, neliskulmainen lammikko, ympärysmitalta noin kolmekymmentä askelta laaja, ja sitä kiersi leveä ruohikkoreunus ja sen vieressä rehoitti kukkivain seljain muodostama lehtimaja. Tuo lammikko ympäryksineen oli oikea lepo katseelle, jonka näköpiirin puistokujan korkeat kastanjapuut ja haavat tekivät tältä puolelta linnaa ahtaaksi.

Paviljonkirakennusten kummaltakin puolelta nousi leveä lehtikuja, vaahterain, plataanien ja lehmusten muodostama, pieneen metsikköön, jossa oli runsaasti pikkulintuja, ja niiden aamulaulu kaikui nyt paraikaa linnan luo saakka. Balsamo läksi kulkemaan vasenta kujaa pitkin ja joutui parinkymmenen askeleen päästä viheriään metsikköön, jossa ruusut ja syreenit levittivät suloista tuoksuaan yhä eilisen sateen kostuttamina. Paatsama-pensaiden kätköstä tunkeutuivat esiin kuusamat ja jasmiinit, ja tuolla haipui lehdon varjoon kurjenmiekka-käytävä, jonka kukkain joukossa hohti hyötymansikoita. Ja lehto taas oli aivan täynnänsä kukkivia orjantappuroita ja orapihlajoita.

Balsamo saapui siten aivan puiston korkeimmalle kohdalle. Sieltä näki hän vanhan, limsiöistä rakennetun linnan rauniot, jotka vieläkin olivat sangen majesteettiset. Yksi ainoa torninpuolisko oli niistä enää jäljellä, keskellä suunnatonta kivirykelmää, jonka kupeella kiemurteli pitkinä seppeleinä muratti ja villiviini, nuo hävityksen villit lapset, jotka luonto on sijoittanut raunioille näyttääkseen ihmiselle, että yksin rauniotkin ovat hedelmällisiä.

Tältä kannalta katsoen ei Taverneyn tila, joka supistui ainoastaan seitsemään tai kahdeksaan auranalaan maata, ollut suinkaan vailla arvoa eikä suloutta. Talo oli kuin tuollainen kallioluola, jonka suun luonto kaunistaa kukkasilla, köynnöksillä ja oikukkailla kiviryhmiensä muodoilla, mutta jonka ulkonainen alastomuus kuitenkin peljästyttää matkustajaa ja pyrkii lykkäämään hänet paikalta takaisin, jos hän on eksynyt tieltä ja aikonut pyytää yömajaa noiden kallioiden ontelossa.

Kun Balsamo oli kävellyt raunioilla tunnin ajan ja tuli takaisin asuinrakennusta kohti, näki hän jo paroonin, joka juuri astui ulos pääportaille vievästä sivuovesta, heikko ja laiha ruumis verhottuna aamunuttuun. Ja parooni laskeutui puutarhaan ja alkoi siellä samoilla edestakaisin puhdistellen kukkivia ruusupensaita ja hävittäen etanoita.

Balsamo kiiruhti hänen luoksensa.

— Monsieur, — sanoi hän kohteliaasti, ja hänen käytöstänsä voi kiittää sitäkin hienommaksi, koska hän oli jo saanut varman selon isäntänsä köyhyydestä, — suokaa minun pyytää teiltä, samalla kun lausun teille kunnioittavan tervehdykseni, nöyrästi anteeksi. Minun velvollisuuteni olisi näet ollut odottaa teidän heräämistänne ennen kuin läksin ulos. Mutta luodessani ikkunastani silmäyksen Taverneyn puistoon, lumosi se minut niin, että tahdoin heti nähdä tämän kauneuden ja sitten nuo valtavat rauniot.

— On kyllä totta, monsieur, että ne rauniot ovat kauniit, — vastasi vanha parooni vastattuaan kohteliaasti Balsamon tervehdykseen. — Mutta se onkin ainoa kaunis, mitä täällä on.

Se on ollut aikoinaan linna? — kysyi matkustaja.

Niin, se oli minun linnani, tai paremminkin sukuni linna, öitä kutsuttiin nimellä Maison-Rouge, ja me olemme kauan käyttäneet sitä nimeä de Taverney-nimen yhteydessä. Maison-Rougen aikoina tila sai myöskin paroonikunnan arvon. — Mutta, kunnon vieraani, älkäämme puhuko sellaisesta, jota ei enää ole. Balsamo kumarsi myöntyväisenä.

— Minä tahtoisin puolestani, — jatkoi vanha parooni, — pyytää anteeksi teiltä. Kotini on köyhä, ja minä olin siitä teille jo huomauttanutkin.

— Minä voin täällä mainiosti, monsieur!

— Hökkeli vaan, kunnon vieraani, hökkeli, — väitti parooni. — Pesä, johon rotatkin alkavat mieltyä, sitten kun ketut ja sisiliskot ja tarhakäärmeet ovat karkoittaneet ne pois tuolta vanhemmasta linnasta. Ah, pardieu, monsieur, — jatkoi parooni, — te, joka olette noita, tai ainakin vähän siitä puuttuu, teidän pitäisi nostaa maasta ja rakentaa jälleen vanha linnamme Maison-Rouge. Eikä teidän silloin suinkaan pitäisi unhoittaa myöskään noita kahtatuhatta auranalaa niittyä ja metsämaata, joka sitä ennen ympäröi. Mutta panenpa vetoa, ettette olekaan moista suunnitellut, vaan olette sensijaan kohteliaasti tyytynyt nukkumaan kurjan kurjassa vuoteessa.

— Oh, monsieur.

— Älkää kieltäkö sitä, kunnon vieraani. Se vuode on kurja, minä tunnen sen, se on poikani sänky.

— Minä vakuutan, teille, monsieur, että se oli minusta sellaisenaan erinomainen. Joka tapauksessa olen aivan ymmällä teidän hyvyydestänne minua kohtaan, ja minä tahtoisin kaikesta sydämestäni osoittaa teille kiitollisuuttani tekemällä teille jonkun pienen palveluksen.

Vanhus oli aina kujeellinen eikä jättänyt vastaamatta.

— Hyvä, — sanoi hän osoittaen la Brietä, joka juuri toi erinomaisen hienolla saksilaisella lautasella lasin kirkasta vettä, — hyvä, siihen saatte heti tilaisuuden, arvoisa parooni; tehkää minulle sama hyvätyö kuin Vapahtajamme teki Kaanaan häissä, muuttakaa tämä vesi viiniksi. Mutta ainakin bourgogne-viiniksi tai esimerkiksi chambertiniksi. Silloin teette minulle suurimman palveluksen, mitä tällä hetkellä voitte.

Balsamo hymyili; vanhus piti tätä hymyilyä kieltona, tarttui lasiin ja tyhjensi sen pohjaan asti.

— Mainio lääke, — sanoi Balsamo. — Vesi on jaloin elementeistä, parooni, koska itse Jumalan henki liikkui vetten päällä ennen maailman luomista. Mikään ei jaksa vastustaa sen vaikutusta. Se kuluttaa kivenkin, ja ehkäpä kerran huomataan, että se voi liuentaa tyhjiin vaikkapa timantin.

— Niin juuri, minut se ainakin liuentaa tyhjiin, — vastasi parooni. — Tahdottako kilistää kanssani, vieraani? Minun viinilläni on se hyvä puoli, että se on ainakin parhainta laatuaan. Oh, sitä on kyllä vielä! Sille ei käy niin huonosti kuin maraskiinilleni.

— Jos olisitte antanut tuoda oman lasinne keralla lasin minullekin, hyvä vierasisäntäni, niin ehkäpä se kohteliaisuus olisi saanut minut keksimään keinon olla teille joksikin hyödyksi.

— Hyvä, selittäkäähän, millä tavalla? Onko se jo liian myöhäistä?

— Ei suinkaan! Käskekää tuota kunnon miestä tuomaan minulle lasillinen aivan puhdasta vettä.

— La Brie, kuulitko? — huusi vanha parooni.

La Brie läksi juoksemaan virkaintoisena kuten tavallisesti.

— Kuinkahan lie, — sanoi vanha parooni kääntyen vieraansa puoleen, — olisiko vedessä, jota minä juon joka aamu lasin, todellakin joitakin ominaisuuksia tai salaisuuksia, joita minä en ole aavistanut? Olisinko minä kymmenen vuotta tietämättäni ottanut osaa alkemiaan kuten Jourdain[32] aikoinaan hoiteli proosaa?

— En tiedä, mitä lienette harrastanut, — vastasi Balsamo totisena, — mutta minä tiedän, mitä minä harrastan.

Sitten kääntyi hän la Brien puoleen, joka oli ihmeteltävän nopeasti toimittanut määrätyn tehtävän, ja sanoi:

— Kiitos, kunnon mies!

Ja Balsamo otti lasin la Brien käsistä ja kohotti sen ylös silmäinsä tasalle ja tutkisteli sen kristallista sisältöä, jonka pinnalla päivän täysi valo päilytti helmiä ja kimallutti sinertäviä ja timantinhohtavia viiruja.

— Mahtaa näkyä komeuksia, tuollaisessa vesilasissa? — sanoi vanha parooni. — Peijakas sentään!

— Kyllä, herra parooni, — vastasi muukalainen; — ainakin tänään siinä on paljon komeaa.

Ja Balsamo näytti alkavan tarkastaa vettä yhä tyystemmin, Taverneyn paroonin katsellessa koko ajan toimitusta ja la Brien pitäessä aivan ällistyneenä lautasta vieraan edessä.

— Mitä näette siellä, hyvä vieraani? — kysyi parooni jatkaen yhä pilkkailuaan. — Minä suorastaan kiehun kärsimättömyydestä. Jokin perintö kai minulle, jokin uusi Maison-Rouge, jonka avulla voin hiukan korjata sekavia asioitani?

— Näen siellä erään neuvon, jonka tahdon teille heti ilmoittaa, nimittäin tämän: olkaa varuillanne!

— Älkää? Aiotaanko karata kimppuuni?

— Ei, mutta te saatte tänä aamuna tänne vieraan.

— Sittenpä teillä on kohtaus jonkun kanssa minun kodissani! Se on pahoin tehty, monsieur, sangen pahoin. Sillä tänä aamuna ei pöydässäni olekaan ehkä peltopyitä, muistakaa se!

— Se, mitä minulla on kunnia ilmoittaa teille, hyvä vierasisäntäni, on vakava asia, jonka merkitys on mitä suurin, — jatkoi Balsamo. — Joku matkustaa paraikaa Taverneytä kohti.

— Voi hyvä Jumala; mistä syystä, ja mikä vieras? Sanokaa se, hyvä ystävä, sitä oikein rukoilen, sillä tunnustan suoraan, että kaikki vieraat ovat minulle kiusallisia, — sen olette kai huomannut jo tuon vastaanoton happamuudesta, joka tuli teidän osaksenne. Selittäkää asia tarkemmin, hyvä noita, paljon tarkemmin, jos suinkin mahdollista.

— Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sanonpa teille vielä, ettette luulisi vaativanne minulta liian suuria, että se on minulle helppoakin.

Ja Balsamo lähensi tarkan silmänsä tähystämään taas opaalin väristä nestettä, joka häilyi lasissa.

— No niin, näettekö mitä? — kysyi Taverneyn parooni.

— Kyllä hyvinkin.

— Puhukaapa siis.

— Minä näen tänne tulevan korkea-arvoisen henkilön.

— Ohoo, tosiaanko? Ja tuo henkilö tulee tänne noin vaan kenenkään kutsumatta?

— Hän on itse kutsunut tänne itsensä. Häntä opastaa teidän poikanne.

— Filip?

— Juuri hän.

Nyt valtasi paroonin iloisuuden puuska, joka oli taikuria kohtaan sangen epäkohtelias.

— Ahaa, — nauroi hän, — minun poikani opastamana… Sanoitteko, että poikani opastaa tänne tuota henkilöä?

— Sanoin kyllä.

— Tunnetteko te poikani?

— En vilaukseltakaan.

— Ja poikani on tällä hetkellä missä?…

— Tuskin neljännespeninkulman päässä.

— Täältäkö?

— Täältä.

— Rakas herrani, ilmoitanpa, että minun poikani on Strassburgissa, jossa hän palvelee varusväessä. Ja minä vannon teille, että ellei hän tahdo joutua karkurin kirjoihin, jota hän ei tosiaan tee, ei hän kuljettele ketään tänne minun luokseni.

— Ja kuitenkin hän kuljettaa, — väitti Balsamo tutkien yhä vesilasiansa.

— Ja tuo joku kuljetettu, onko hän nainen vai mies? — kysyi parooni.

— Hän on nainen, vieläpä hyvin ylhäinen nainen. Ah, malttakaapas, täällä näkyy jotain erikoista, aivan merkillistä.

— Ja tärkeääkin? — kysyi parooni.

— Kyllä, totisesti.

— No, sanokaahan sitten.

— Se on sitä, että tekisitte viisaasti, jos lähettäisitte pois tuon palvelijattarenne, — tuon pikku heilakan, kuten häntä kutsuitte, jolla on sarvea sormiensa päissä.

— Ja minkä tähden minun pitäisi lähettää hänet pois?

— Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat samanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.

Ja te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen, hyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!

— Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin suuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä hänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen riemusaatossa.

— Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! — tokaisi parooni.

— No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä isäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se koskee ainoastaan omaa etuanne.

— Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?

— Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en teille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän, ihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne näkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen omasta majesteettisesta naamastanne?

— Peijakas, — sanoi parooni, — tämä toi vielä ankaramman ongelman. Siitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis…?

— Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee, olisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen hameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.

— Hyvä, — sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, — siitä pahasta selvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo minun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip! Että onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!

Ja parooni alkoi nauraa yhä kovemmin.

— Vai niin, — sanoi Balsamo vakavasti, — minun ennustukseni siis ilahuttaa teitä? Se on kyllä hyvä; mutta teidän sijassanne minä, arvoisa parooni…

— Minun sijassani?

— Minä antaisin palvelijoille jonkinmoisia määräyksiä ja ryhtyisin valmistuksiin…

— Niinkö tekisitte?

— Niin.

— Kyllä maar minäkin, kyllä tietysti!

— Onkin jo tosiaan aika.

— Ja te puhutte minulle tosissanne tuollaisia?

— En voi puhua totisemmin. Sillä jos te aiotte ottaa tuon henkilön, joka nyt suvaitsee tulla luoksenne, hänen arvonsa mukaisesti vastaan, niin teillä ei ole yhtään minuuttia aikaa hukata.

Parooni pudisti päätänsä.

— Te epäilette, huomatakseni? — kysyi Balsamo.

— Hohoi, kunnon vieras, minun täytyy tunnustaa, että olette tekemisissä kaikkein paatuneimman heikkouskoisen kanssa…

Juuri tällä hetkellä vanha parooni kääntyi sitä paviljonki-rakennusta kohti, jossa hänen tyttärensä asui, ilmoittaakseen myöskin Andréelle vieraan ennustuksen. Ja juuri silloin hän huusi:

— Andrée, Andrée!

Tiedämme jo, miten tytär vastasi isänsä kutsuun ja miten Balsamon lumoava katse veti hänet ikkunan ääreen.

Nicole seisoi myöskin paikalla ja katseli hämmentyneenä la Brietä, joka iski hänelle silmää, ja koetti ymmärtää asiaa.

— On peijakkaan vaikea uskoa tuollaista, — toisti vanha parooni, — ja jos en näe omin silmin…

— No, koska ehdottomasti tahdotte nähdä omin silmin, niin kääntykääpä, — sanoi silloin Balsamo ja nosti kätensä ja viittasi puistokujaa kohti, jonka päässä läheni joku ratsastaja täyttä neliä niin että tanner tärisi hevosen kavioitten iskuista.

— Kas, — huudahti parooni, — toden totta!

— Monsieur Filip! — huudahti Nicole kohoten varpailleen.

— Meidän nuori isäntämme! — urahti la Brie iloisesti.

— Veljeni, veljeni! — huusi Andrée ojentaen ratsastajaa kohti ikkunasta käsiään.

— Olisikohan tuo teidän poikanne, herra parooni? — kysyi Balsamo välinpitämättömästi.

— On, tuhat tulimmaista, se on hän! — vastasi parooni aivan ällistyneenä.

— Se on alkua, se, — sanoi Balsamo.

— Oletteko te tosiaankin noita? — kysyi parooni.

Voiton hymy värähytti muukalaisen huulia.

Hevonen isoni katsojain silmissä isonemistaan; he näkivät sen karahuttavan pian lehtikujan viimeisten puiden ohitse, vaahdon vallassa ja hienon huurun ympäröimänä. Ja se juoksi yhä vielä, kun nuori, keskikokoinen upseeri, räiskyneen lian vallassa ja kasvot kiivaasta ajosta hehkuen hyppäsi alas juoksijansa seljästä ja riensi isäänsä tervehtimään.

— Oi, peijakas, oi peijakas! — huudahteli parooni, jonka epäuskoiset periaatteet olivat saaneet kolauksen.

— Nimittäin minä, isä, — sanoi Filip, nähdessään epäilyksen jäännöksen vanhuksen kasvoilla. — Se olen minä, minä todellakin!

— Kyllä niin, — vastasi vanha parooni; — senhän, mordieu, näen! Mutta mikä sinut tänne lennättää?

— Isäni, — lausui Filip, — suuri kunnia kohtaa meidän kotiamme.

Vanhus kohotti päätänsä.

— Loistava vieras on matkalla Taverneyhin. Tunnin kuluttua on Marie Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine, täällä!

Paroonin kädet vaipuivat alas, ja yhtä nöyränä kuin hän äsken oli ollut pisteliäs ja ivallinen kääntyi hän nyt Balsamon puoleen:

— Anteeksi, — sanoi hän.

— Monsieur, — virkkoi Balsamo kumartaen de Taverneylle — jätän teidät kahden kesken poikanne kanssa. On pitkä aika viime tapaamisestanne, ja teillä lienee tuhannenkin seikkaa toisillenne kerrottavaa.

Sitten Balsamo kumarsi Andréelle, joka ryntäsi nyt veljeään vastaan, ylen iloissaan hänen saapumisestaan. Ja sen jälkeen lähti hän paikalta, annettuaan Nicolelle ja la Brielle jonkin merkin, jonka nämä luultavastikin ymmärsivät, sillä he seurasivat Balsamoa ja katosivat hänen perästään lehtikujan puiden taakse.

13.

Filip de Taverney.

Filip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa näköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena. Kaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen kasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot, jalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman sopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi herrasmieheksi.

Kuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman niille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen, mutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen lempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista suruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti omavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää köyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen vertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat hänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta, joskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja herkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran halveksumista.

Tuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen tapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan, riensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.

Ja sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan neidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.

Filip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin. Ja sinne he nyt jäivät kolmisin.

— Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, — virkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.

Kuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku hetki vaan, ja madame la dauphine on meidän matalan kattomme alla.

Se täytyy kaikin mokomin estää, ventrebleu! — huudahti parooni. — Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine tulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin häntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan juuri minun kotini?

— Oh, se on koko seikkailu, isä!

Seikkailu! — toisti Andrée; — kerro meille se. — Niin, seikkailu, josta sellaisenkin ihmisen pitäisi kiittää Jumalaa, joka on unohtanut, että hän on meidän vapahtajamme ja isämme.

Parooni työnsi huuliaan pitkälle niinkuin ainakin mies, joka epäilee, suvaitseeko ihmisten ja maailman ylimmäinen hallitsija luoda silmiäänkään alas häneen ja sekautua hänen asioihinsa.

Andrée taas ei epäillyt lainkaan, kun näki Filipin suuren ilon. Ja hän puristi hänen kättään kiitokseksi uutisesta ja tulevasta onnesta, jota veli näytti nyt toivovan, ja mutisi:

— Veikko, kunnon veikko!

— Veikko, kunnon veikko, — matki parooni, — Andrée tuntuu vaan olevan tyytyväinen siihen, mitä meille tapahtuu!

— Mutta katsokaa nyt, isä, kuinka Filip näyttää onnelliselta!

— Siksi että Filip-herra on haaveilija; mutta minä, joka onneksi tai onnettomuudeksi punnitsen asioita, — sanoi de Taverney luoden apean silmäyksen salinsa huonekaluihin, — minä en huomaa tässä mitään viehättävää.

— Te arvostelette asiaa toisin, kunhan kerron, mitä minulle on tapahtunut, — vastasi nuorukainen.

— Kerro sitten, — murisi vanhus.

— Niin, kerro, Filip, — toisti Andrée.

— No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin tiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.

— Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? — huomautti Taverney.

— Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin kautta…?

— Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi kuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut mitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi. Majuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan. Minä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä tienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen kuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos vaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.

— Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta; mutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa takaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle, joka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta vartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.

— Entä madame la dauphine? — kysyi Andrée.

— Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, — vastasi ritari.

— Kuulehan, Filip?… — virkkoi parooni epäröiden.

— Mitä, isäni?

— Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka sinä tunnet?

— Jonka minä muka tunnen?

— Niin.

— Kukaan ei voi muistuttaa madame la dauphinea, — huudahti nuorukainen haltioituneena.

— Muistelepas. Filip ajatteli.

— Ei, — väitti hän.

— Mutta… esimerkiksi Nicole?

— Ah, se on merkillisen totta! — huudahti Filip hämmästyneenä. — Niin, Nicolessa on jotakin samannäköistä kuin korkeassa matkustajassamme. Oh, mutta kuitenkin on se näköisyys niin vähäistä, niin paljon halvempaa laatua. Mutta mistä tämän olette saanut tietää, isäni?

— Ma foi, sen tiedon sain noidalta.

— Noidalta? — kysyi Filip kummastellen.

— Niin, samalta, joka minulle ennusti sinunkin tulosi.

— Tuolta muukalaiseltako? — kysyi Andrée arasti.

— Tuolta muukalaiselta? Oliko se tuo herra, joka oli seurassanne minun tullessani ja vetäytyi hienotuntoisesti syrjään saapuessani?

— Juuri hän; mutta kerrohan loppuun, Filip, kerro.

— Ehkäpä olisi parempi valmistaa jo vastaanottoa? — huomautti Andrée.

Mutta parooni otti häntä kädestä ja esti hänet lähtemästä.

— Kuta enempi valmistamme, sitä naurettavampia olemme, — sanoi hän. — Jatka vaan, Filip, jatka!

— Sen teen, isä. Minä siis ratsastin takaisin Strassburgiin ja ilmoitin tiedustelun tulokset. Asiasta lähetettiin sana kuvernöörille, hän on nimeltään de Stainville, ja hän riensi kohta linnoitukseen. Kun kuvernööri tiedon saatuaan saapui valleille, pärisivät jo rummut korkean vieraan kunniaksi ja hänen saattueensa tuli näkyviin, ja me kiiruhdimme Kehlin portille. Minä seisoin kuvernöörin väen joukossa.

— Hra de Stainvillen? — kysyi parooni; — maltapas, minä olen aikoinani tuntenut erään Stainvillen…

— Ministeri de Choiseulin lanko!

— Aivan niin; jatka, jatka — kehoitti parooni.

— Madame la dauphine, joka on nuori, pitää luultavasti nuorista ympärillään, sillä hän kuunteli vain hajamielisesti kuvernöörin kohteliaisuuksia. Ja sitten loi hän silmänsä minuun, joka olin vetäytynyt kunnioittavasti syrjään, ja kysyi osoittaen minua:

"Eikö tämä herra ollut lähetetty minua vastaan?"

"Juuri hän, madame", vastasi de Stainville.

"Tulkaa tänne, pyydän, monsieur", sanoi dauphine.

— Minä lähestyin häntä.

"Mikä on nimenne?" kysyi madame la dauphine hurmaavalla äänellä.

— "Ritari Taverney de Maison-Rouge", vastasin minä sammaltaen.

"Merkitkää tämä nimi taulukkoihinne, ystäväni", sanoi madame la dauphine kääntyen erään vanhan rouvan puoleen, jonka kuulin sittemmin hänen ylimmäksi seuranaisekseen; hän oli nimittäin kreivitär von Langershausen. Ja tämä kirjoitti tosiaan nimeni muistikirjaansa.

— Sitten kääntyi madame la dauphine jälleen minun puoleeni:

"Ah, monsieur, millaiseen kuntoon tämä kauhea ilma on teidät saattanut! Minulla on tosiaan tunnonvaivoja, kun ajattelen, että te olette saanut sietää tuollaista minun tähteni."

— Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu! — huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.

— Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, — sanoi Filip, — ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki, kaikki!

— Sangen kaunista, sangen hyvä alku! — murahti parooni, huulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen turhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono käsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. — Hyvä, jatka, Filip!

— Mitä sinä vastasit? — kysyi Andrée.

— En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la dauphine ajoi ohitse.

— Mitä? Sinä et vastannut mitään? — huudahti parooni.

— En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni, joka sykki kiivaasti.

— Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista, kun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!

— Te olette sukkelaälyinen mies, isä, — vastasi Filip ja kumarsi.

Andrée puristi hänen kättään.

— Minä käytin hyväkseni hänen Korkeutensa poistumista, — jatkoi Filip, — ja palasin asuntooni, jossa muutin pukua, sillä minä olin tosiaan niin likomärkä ja loan tahraama, että hirvitti.

— Veikko-parkani! — virkkoi Andrée hiljaa.

— Sillävälin, — jatkoi Filip, — oli madame la dauphine saapunut raatihuoneelle, jossa hän otti vastaan väestön onnittelut. Kun onnittelut olivat loppuneet, tultiin hänelle ilmoittamaan, että ateria oli valmis, ja hän lähti ja asettui pöytään.

— Eräs ystäväni, rykmentin majuri, sama, joka oli lähettänyt minut hänen kuninkaallista Korkeuttaan vastaan, vakuutti minulle, että prinsessa oli monta kertaa pöydässä katsellut ympärilleen, etsien jotakuta upseerien parvesta, jotka olivat hänen aterioidessaan läsnä.

"Minä en näe", sanoi hänen Korkeutensa, tehtyään moisen tarkastuksen turhaan pari kolme kertaa, "minä en näe täällä sitä nuorta upseeria, joka oli tänä aamuna lähetetty minua vastaan. Eikö hänelle ole sanottu, että halusin häntä kiittää?"

— Majuri astui esille.

"Madame", vastasi hän, "herra luutnantti de Taverneyn oli pakko poiketa kotiinsa vaihtamaan pukua, tullakseen sitten soveliaammassa asussa teidän kuninkaallisen Korkeutenne luo."

— Tuokion päästä minä tulinkin sisään. En ehtinyt olla salissa vielä viitta minuuttia, kun madame la dauphine huomasi minut. Hän viittasi minua lähestymään, ja minä astuin hänen eteensä.

"Monsieur", sanoi hän minulle, "olisiko teistä jollakin tavalla vastenmielistä seurata minua Pariisiin?"

"Oh, madame", huudahdin minä, "päinvastoin se olisi minulle mitä suurin onni; mutta minä olen palveluksessa täällä Strassburgin varusväessä, ja…"

"Ja…?"

"Nimittäin, madame, että ainoastaan haluni on minun omaani."

"Kenen käskettävänä te olette?"

"Sotilaskuvernöörin."

"Hyvä, minä selvitän sen asian hänen kanssaan."

— Hän teki minulle merkin, että saisin poistua, ja minä vetäydyin takaisin.

— Iltasella hän lähestyi kuvernööriä.

"Monsieur", sanoi hän, "tahtoisin toteuttaa erään oikkuni".

"Ilmoittakaa se oikku, ja se on minulle käsky, madame."

"Nimitin väärin sitä oikuksi; se on lupaus, joka minun on täytettävä."

"Asia on minulle sitä pyhempi… Suvaitkaa se ilmoittaa, madame."

"No hyvä, olen luvannut itselleni ottaa palvelukseeni ensimäisen ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajojen sisällä, olipa hän kuka tahansa, ja valmistaa hänelle ja hänen perheelleen onnen, jos yleensä ruhtinaallisten henkilöiden vallassa on tehdä ketään onnelliseksi."

"Ruhtinaalliset ovat Jumalan edustajia maan päällä. Ja kuka on se onnellinen, jonka teidän Korkeutenne ensimäiseksi kohtasi?"

"Ritari de Taverney-Maison-Rouge, nuori luutnantti, joka toi teille sanan tulostani."

"Me saamme kaikki syyn kadehtia herra de Taverneytä", vastasi kuvernööri: "mutta älkäämme häiritkö onnea, joka hänelle on sallittu. Virkamääräys pidättää häntä täällä, mutta me vapautamme hänet siitä; velvollisuus sitoo häntä tänne, mutta me peruutamme sen. Hän lähtee täältä Pariisiin yhtaikaa kuin teidän kuninkaallinen Korkeutenne."

— Ja samana päivänä, jolloin hänen Korkeutensa vaunut vierivät pois Strassburgista, sain käskyn nousta satulaan ja liittyä dauphinen saattueeseen. Siitä hetkestä asti en ole poistunut hänen vaunujensa vierestä.

— Ehee! — äännähti parooni hymyillen äskeiseen tapaansa. — Ehee, sepä olisi merkillistä! Mutta se ei ole mahdotonta.

— Mikä, isäni? — kysyi nuorukainen viattomasti.

— Oh, kyllä minä metkut tiedän, — vastasi parooni, — he he he!

— Mutta, rakas veli, — kysyi Andrée, — minä en ymmärrä vielä, miten madame la dauphine johtui lähtemään tänne Taverneyhin.

— Maltahan. Se tapahtui eilis-iltana. Noin yhdentoista aikaan tultiin Nancyyn ja ajettiin kaupungin läpi tulisoihtujen valossa. Dauphine huusi minut puheilleen.

"Monsieur de Taverney", sanoi hän, "jouduttakaa matkaa".

— Minä annoin merkin, että dauphine halusi ajaa kovemmin, "Tahdon lähteä varhain liikkeelle huomisaamuna", lisäsi dauphine.

"Teidän Korkeutenne tahtoo siis suorittaa pitkän päivämatkan?" kysyin.

"Ei, mutta minä aion pysähtyä matkan varrella."

— Jonkinlainen aavistus teki minut nämä sanat kuullessani sangen rauhattomaksi.

"Matkan varrella?" kysyin minä.

"Niin", vahvisti hänen kuninkaallinen Korkeutensa. "Ettekö arvaa, missä minä haluan poiketa?" kysyi hän hymyillen.

"En, madame."

"Haluan poiketa Taverneyssä."

"Oh, miksikä, hyvä Jumala?" huudahdin minä.

"Nähdäkseni teidän isänne ja siskonne."

"Minun isäni ja siskoni… kuinka teidän kuninkaallinen Korkeutenne tietää…?"

"Minä otin asiasta selvän", vastasi hän, "ja sain kuulla, että he asuvat ainoastaan parin sadan askeleen päässä valtatiestä, jota matkustamme. Te annatte määräyksen, että pysähdytään Taverneyssä."

— Minulla nousi hiki otsalle, ja kiiruhdin lausumaan hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, vavisten kuten ymmärrätte:

"Madame, isäni talo ei ole kyllin arvokas vastaanottamaan niin loistavaa prinsessaa."

"Miksi ei?" kysyi hänen kuninkaallinen Korkeutensa.

"Me olemme köyhiä, madame."

"Sitä parempi", sanoi hän, "vastaanotto on silloin sitä sydämellisempi ja koruttomampi, olen varma siitä. Lieneehän tuolla Taverneyssä, vaikka se olkoonkin köyhä, kuppi maitoa ystävälle, joka tahtoo hetkeksi unohtaa, että hän on Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine."

"Oh, madame", vastasin minä vaan kumartaen. Muuta en voinut virkkaa, nöyryys kielsi minua sanomasta enempää.

— Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi tämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla tänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa. Pont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa minulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata, ettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.

— Tyhmyri! — huudahti parooni.

— Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä hän sanoi minulle: "Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan siellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa minulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan minäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani." Kuinka voin vastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.

— Oi, sehän oli aivan mahdotonta, — virkkoi Andrée. — Ja hänen kuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa, jonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän tuntuu.

— Kyllä, — myönsi parooni; — mutta hän ei tyydy nojatuoleihini, jotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea katsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa hyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa oikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.

— Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka osoittaa meille tällaista kunnioitusta?

— Tai paremminkin vie kunniani, — huusi vanhus. — Kuka enää Taverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna Maison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä esiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea hetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää sen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä, tomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka nuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon, jollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen prinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. Cordieu! Minä keksin nyt keinon!

Nämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa oikein säpsähtivät.

— Mitä te tarkoitatte, isä? — kysyi Filip.

— Minä tarkoitan, — mutisi parooni hampaittensa takaa, — että minä tiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa saadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan polttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan dauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!

Veli ja sisar eivät tarkoin kuulleet muuta kuin viime sanat, mutta he katsahtivat rauhattomina toisiinsa.

— Antaa hänen tulla vaan, — hoki parooni de Taverney.

— Hän ei voikaan viipyä kauan enää, — sanoi Filip. — Minä ratsastin suoraan Pierrefitten metsän läpi joutuakseni edes muutamaa minuuttia ennen saattuetta, joten se ei voi olla etäällä.

— Siis ei ole aikaa hukata, — huudahti parooni.

Ja sukkelasti kuin kaksikymmen-vuotias poika poistui parooni salista, juoksi keittiöön, tempaisi liedestä palavan kekäleen ja ryntäsi rehuvajaan, joka oli täynnä kuivia olkia, apilasta ja rehupapua. Hän lähestyi jo kekäle kädessä heinäkasaa, kun Balsamo ilmestyi hänen taakseen ja tarttui häntä käsivarteen.

— Mitä te teette, monsieur? — sanoi hän riistäen kekäleen pois vanhuksen käsistä; — Itävallan arkkiherttuatar ei ole toki mikään Bourbonin konnetaabeli, jonka tulo saastuttaisi talon niin, että sen polttaa mieluummin kuin antaa hänen astua sisälle.

Vanhus seisahtui paikalleen kalpeana ja vavisten, eikä hymyillyt niinkuin tavallisesti. Hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa tehdäkseen äskeisen päätöksensä, kunniansa puolesta, ainakin sillä tavoin kuin hän sen käsitti, päätöksen, joka olisi muuttanut vielä siedettävän köyhyyden suorastaan kurjuudeksi.

— Kiiruhtakaa, monsieur, — virkkoi Balsamo, — te ette ennätä muuta kuin riisua tuon aamunuttunne ja pukeutua soveliaammin. Siihen aikaan kuin minä Filipsburgin piirityksen päivinä tunsin parooni de Taverneyn, oli hänen rinnassaan Ludvig Pyhän suur-risti. Ja minä en tiedä takkia, joka ei olisi komea ja hieno, kun sitä se kunniamerkki kaunistaa.

— Mutta, monsieur — sanoi de Taverney, — nyt saa dauphine nähdä seikan, jota minä en tahtonut näyttää edes teillekään, sen, että minä olen onneton.

— Olkaa huoletta, parooni; hän saa muuta ajattelemista, niin ettei hän huomaa, onko teidän talonne uusi vai vanha, köyhä vai rikas. Olkaa ystävällinen vieraille, monsieur, se on ylimysvelvollisuutenne. Mitä hänen kuninkaallisen Korkeutensa viholliset ajattelisivatkaan, ja niitä hänellä on paljon, jos hänen ystävänsä polttavat linnansa päästäkseen ottamasta häntä kattonsa alle? Älkäämme jo etukäteen hankkiko itsellemme tulevia vihoja, monsieur; kullakin päivällä on oma surunsa.

Hra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen hänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta haeskelivat.

Balsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin viimeistelemään jotain alettua tehtävää.

14.

Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.

Ei tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut. Kovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo oikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli tavallisesti hyvin hiljainen.

Sitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut kultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä komeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian säästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin luona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta vavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt, kun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.

Kaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt asettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui sitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen erään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä päällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli järjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei kuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran otsaa korkeammalle.

Marie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan kauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden kohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole aina tuoneet myötäjäisinään.

Oli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein olivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa noudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden tai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset. Hänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta alahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli liian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33] eikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi silloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen ihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon hipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja kädet olivat suorastaan kuninkaalliset.

Hänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän käytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan kiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten halutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.

Kukaan nainen ei ole kumartanut sirommin kuin hän; ei koskaan kuningatar ole tervehtinyt niin taiteen sääntöjen mukaan kuin hän. Kumartaen päätään yhden ainoan kerran kymmenkunnalle hengelle, antoi hän tällä yhdellä ainoalla nyökäyksellä kullekin heistä arvon, jonka he kukin erikseen ansaitsivat.

Tänä päivänä oli Marie-Antoinettella hänen naisellinen katseensa ja naisellinen hymynsä, jopa lisäksi onnellisen naisen katse ja hymy. Hän oli päättänyt koko päivän unohtaa olevansa dauphine, jos suinkin mahdollista. Mitä suurin rauha loisti hänen kasvoillaan, mitä viehkein hyväntahtoisuus hohti hänen silmistään. Hänen pukunaan oli valkea silkkihame ja hänen paljaitten käsivarsiensa peittona pieni, tiheä pitsivaippa.

Tuskin oli hän laskenut jalkaansa vaunuista maahan, kun hän kääntyi takaisin niihin päin ja auttoi niistä alas erään hovinaisensa, jota jo melkoinen ikä rasitti. Sitten kieltäytyi hän liittymästä tuon mustiin puetun ja sinisellä ritarinauhalla koristetun herran käsivarteen ja läksi kulkemaan vapaana ja erillään, hengittäen syvästi raitista maaseudun ilmaa ja katsellen ympärilleen tähystellen, ikäänkuin aikoen nauttia viimeiseen rahtuun saakka harvinaisesta vapaudesta, jonka hän oli itselleen nyt sallinut.

— Oi, miten kaunis paikka, miten kauniita puita, miten kaunis pieni talo! — sanoi hän. — Kuinka onnellista täällä mahtaakaan olla, täällä puhtaassa ilmassa ja siimestäväin puitten kätkössä!

Tällä hetkellä saapui Filip de Taverney paikalle, ja häntä seurasi Andrée, puettuna punasinertävään silkkipukuun ja pitkät hiukset palmikoilla; hän tuli isänsä käsipuolessa, jolla oli yllään tumman sininen samettipuku, jäännös entisiltä loistoajoilta. On itsestään selvää, ettei vanha parooni ollut unohtanut Ludvig Pyhän suur-ristiä, jota Balsamo oli hänelle suositellut.

Dauphine pysähtyi heti, kun näki näiden hänelle uusien henkilöiden tulevan luokseen.

Nuoren prinsessan ympärille ryhmittyi silloin hänen hovijoukkonsa: upseereita, pitäen hevosiaan suitsista, hoviherroja hattu kädessä ja nojaillen toistensa käsipuoleen ja supatellen hiljaa keskenään.

Filip de Taverney lähestyi dauphinea; hän oli liikutuksesta kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli ylimyksen, vaikka hän samalla olikin surunvoittoinen.

— Madame, — sanoi hän, — jos teidän kuninkaallinen Korkeutenne suvaitsee, saan kunnian teille esitellä isäni, parooni de Taverney-Maison-Rougen, ja sisareni, neiti Claire-Andrée de Taverneyn.

Parooni kumarsi syvään ja kokeneen lailla, joka tietää tervehtiä kuningattaria. Andréessa ilmeni koko hänen viehättävä nöyryytensä ja koko hänen vilpittömän kunnioituksensa imarteleva kohteliaisuus.

Marie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui, mitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin, kuinka he nyt mahtoivat kärsiä.

— Madame, — sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, — teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn linnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin paljon ylhäisyyttä ja kauneutta.

— Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, — vastasi dauphine, — ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on käynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat kunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.

Ja kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui maahan ja suuteli sitä.

Mutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan kauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen talonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.

Dauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.

— Messieurs, — sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat hänen seurajoukkonaan, — teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni tuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen etuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen tunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä Langershausen, — sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan, jota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. — Seuratkaa meitä, monsieur, — virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.

Tämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin aistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan kaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen prinsessan mennä edeltä.

Marie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että tämä tulisi sisarensa viereen.

Vanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran vieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.

— Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? — kysyi mainittu herrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen tapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.

— Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? — kysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin mustapukuinen herrasmies.

— Sanokaa yksinkertaisesti herttua, — vastasi herra, — tai teidän Ylhäisyytenne, jos niin haluatte.

— No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen Taverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, — vastasi parooni.

Kuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta äänilajistaan.

Hänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja hän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen maalais-aatelisen kanssa.

— Tämä talo on teidän kesäasuntonne? — jatkoi hän.

— Sekä kesä- että talvi-asuntoni, — vastasi Taverneyn parooni, joka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta kaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.

Filip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena isäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja aikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.

Nyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka oli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin kääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:

— Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa puutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko ikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on otettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en rakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.

Sitten kääntyi hän Andréen puoleen:

— Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten kauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?

— Teidän Korkeutenne, — sanoi parooni kalveten, — kuinka uskaltaa tarjota teille niin huonoa aamuateriaa?

— Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista kananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani Schönbrunnissa.

Silloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä paisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun lehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken kaipaavasti katselleen.

— Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, — ilmoitti vanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden sekoitusta on mahdoton kuvata.

— Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? — huudahti prinsessa nauraen.

Ja hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.

Parooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti mustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.

Filip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui sekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.

Vihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.

Vanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan tyytyväisyydestä.

Andréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus: "Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?"

Nuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki vaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi selittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin terävällä älyllään käsittänyt.

Kukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden kiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita oksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi komeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan päälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.

Pöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.

Dauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta ruokalajeiltaan epätavallinen ateria.

Siinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien mahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia, Maltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun hedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä kaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa rubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen kuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.

Maito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.

Dauphine katsahti ympärilleen ja näki, että hänen isäntäväkensä kasvot olivat kalpeat ja kauhistuneet.

Prinsessaa seuranneet kaksi hovihenkilöä ihailivat pöytää ja nauttivat sen näöstä, ymmärtämättä mitään, mutta koettamattakaan ymmärtää.

— Te siis odotitte minua, monsieur? — kysyi dauphine paroonilta.

— Minäkö, madame? — änkytti parooni.

— Varmaan. Kymmenessä minuutissa ei saada tällaista aikaan, ja minä olen ollut talossanne tuskin kymmentä minuuttia.

Ja sen sanottuaan dauphine katsahti la Briehen kuin lisätäkseen:

"Varsinkin, kun on vaan yksi palvelija."

— Madame, — vastasi parooni, — minä odotin teitä tosiaan, teidän kuninkaallista Korkeuttanne, tai paremminkin, minulle ilmoitettiin tulostanne.

Dauphine kääntyi Filipin puoleen.

— Monsieur, — sanoi hän, — kirjoititteko te sitten tänne?

— En, madame.

— Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en melkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten tuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen tuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin teidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla seurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa minuuttia ennen minua.

— Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.

— Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta; ehkäpä neidin kummihaltiatar, — lisäsi dauphine hymyillen ja Andréehen katsoen.

— Madame, — vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, — mikään haltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan…

— Vaan? — toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua enempää.

— Vaan, toden totta, noita.

— Noita? Millä tavoin?

— Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä vaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin säädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, — vastasi parooni.

— Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä herkuista, — huomautti dauphine, — kun aamiainen edessämme on noituuden tuotetta.

Ja kääntyen mustapukuisen herran puoleen lisäsi hän:

— Ja hänen Ylhäisyytensä piti liikaa kiirettä ryhtyessään leikkaamaan tuota strassburgilaista piirakkaa, josta tosiaan emme nyt maista palaakaan. Ja te, rakas ystävättäreni, — sanoi hän vanhalle seuranaiselleen, — peljätkää tuota Kypron viiniä ja seuratkaa vaan minun esimerkkiäni.

Ja niin sanoen dauphine kaatoi kultaiseen maljaan vettä pyöreästä karahvista, joka oli kuin pallo ja jossa oli ohut kaula.

— Voi, todellakin, — virkkoi Andrée peljästyneenä, — hänen Korkeutensa saattaa olla oikeassa.

Filip vapisi ja oli aivan ymmällä. Ja kun hän ei tiennyt mistään, mitä eilis-iltana oli tapahtunut, katseli hän nyt vuoroin isäänsä ja sisartaan, koettaen saada heidän silmistään selvää asiasta, jonka he nyt yksin aavistivat.

— Se olisi uskonnonvastaista, — jatkoi dauphine, — ja herra kardinaali tekisi synnin, jos söisi sellaista.

— Madame, — sanoi hengenmies, — me olemme liian maallismielisiä, me kirkon ruhtinaat, uskoaksemme taivaan vihan kohdistuvan sellaiseenkin kuin ruokatavarat ovat, ja ennen kaikkea liian inhimillisiä, polttaaksemme roviolla niin kunnon noitaa, joka ravitsee meitä moisella hyvällä.

— Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, — sanoi parooni. — Minä vannon teidän Ylhäisyydellenne, että tämän kaiken on tehnyt noita, oikea noita, joka ennusti minulle tuskin tunti sitten, että teidän Korkeutenne ja poikani tulisitte tänne.

— Ainoastaan tunti sittenkö? — kysyi dauphine.

— Niin, enintään.

— Ja tunnissa te olette ennättänyt järjestää tällaisen aterian, laskea veron alaisiksi kaikki neljä maanosaa, kootaksenne pöydälle moiset hedelmät, ehtinyt tuottaa viinit Tokajista, Konstanzista, Kyprosta ja Malagasta? Siinä tapauksessa te olette vielä suurempi noita kuin noitanne.

— Ei, madame, se on hänen työtään, yhä vaan hänen!

— Kuinka, yhä hänen?

— Niin, hän on nostattanut maasta tämän katetun pöydän kaikkine hyvyyksineen.

— Puhutteko te totta? — kysyi prinsessa.

— Kautta aateliskunniani, — vastasi parooni.

— Mitä kummaa, — huudahti kardinaali aivan totisella äänellä ja hylkäsi lautasensa; — minä luulin, että te laskitte leikkiä.

— En, teidän Ylhäisyytenne.

— Teillä on siis täällä oikea taikuri?

— Oikea taikuri. Ja minä en kummastelisi, vaikka tuo kulta noissa pöytäkaluissa olisi hänen tekemäänsä.

— Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? — huudahti kardinaali silmät ahneesti kiiltäen.

— Oh, sekös menee herra kardinaaliin, — virkkoi prinsessa, — häneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!

— Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, — vastasi maallismielinen kirkkoruhtinas, — ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin yliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.

— Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! — sanoi dauphine.

— Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän on diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen melkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat, jolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin… uskomattomia.

Tässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin kardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa on, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille puhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen sisässään.

Mutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut. Dauphine malttoi mielensä ja jatkoi:

— Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle, että juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa rasiassa sitä säilytätte?

— Madame, — vastasi parooni, — hän se paremmin voi pistää minut linnoineni päivineni johonkin rasiaan.

— Te kiihoitatte uteliaisuuttani, — sanoi Marie-Antoinette; — minä haluan hänet ehdottomasti nähdä.

Ja nämä sanat lausuttiin sellaisella tavalla, että ne eivät sallineet pienintäkään vastustusta, niin suuri hienous kuin aina olikin Marie-Antoinetten käskyissä. Parooni, joka seisoi poikansa ja tyttärensä kanssa pöydän luona valmiina palvelemaan dauphinea, ymmärsikin asian. Hän antoi merkin la Brielle; vanha palvelija, joka oli unohtanut koko tehtävän ja katseli vaan korkeita vieraita niinkuin olisi tällä katselulla saanut korvatuksi kaksikymmentä vuotta maksamatta olleen palkkansa, nosti päätänsä.

Parooni de Taverney sanoi hänelle:

— Menkää ilmoittamaan herra parooni Josef Balsamolle, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa haluaa häntä nähdä.

La Brie meni.

— Josef Balsamolle? — toisti dauphine; — miten omituinen nimi!

— Josef Balsamo, — toisti myöskin kardinaali; — olen jossakin kuullut tuon nimen, muistaakseni.

Meni viisi minuuttia, jolloin kukaan ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Äkkiä Andrée hätkähti: hän kuuli, ennenkuin kenenkään muiden korvat voivat mitään eroittaa, askeleet, jotka lähenivät lehviköstä.

Oksat hajaantuivat kahtaalle, ja Josef Balsamo ilmestyi lehtimajaan Marie-Antoinetten eteen.

15.

Taikatemppu.

Balsamo kumarsi nöyrästi, mutta melkein heti loi hän älykkään ja ilmehikkään päänsä nostaessaan dauphineen terävästi, joskin kunnioittavasti kirkkaan katseensa. Ja sitten odotti hän ääneti, mitä Marie-Antoinette hänelle puhuisi.

— Jos te olette se henkilö, monsieur, josta hra de Taverney on tässä meille kertonut, — alkoi prinsessa, — niin käykää lähemmäksi, että saamme nähdä, millainen noita on.

Balsamo tuli askeleen lähemmäksi ja kumarsi uuden kerran.

— Te harjoitatte ennustusta? — kysyi dauphine nauttien lyhyin siemauksin maitoa, ja katsellen Balsamoa ehkä hieman uteliaampana kuin hän olisi tahtonut myöntää tämän moista huomiota ansaitsevan.

— Minä en harjoita ennustusta, madame, vaan joskus ennustan, — vastasi Balsamo.

— Meidät on kasvatettu valistuneeseen uskoon, — virkkoi dauphine, — ja ainoat selittämättömät seikat, joita me voimme uskoa, ovat katodisen oppimme salaisuudet.

— Ne ovat todellakin kunnioitettavia, — lausui Balsamo vakavasti ja hartaasti. — Mutta tuossa on herra kardinaali de Rohan, joka saattaa sanoa, vaikka onkin kirkkoruhtinas, teidän Korkeudellenne, etteivät ne ole ainoita salaisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioitusta.

Kardinaali säpsähti; hän ei ollut sanonut nimeään kenellekään täällä, kukaan ei ollut sitä täällä lausunut, ja kuitenkin muukalainen sen tiesi.

Marie-Antoinette ei näyttänyt kiinnittävän huomiotansa tähän seikkaan.

— Myönnätte ainakin, monsieur, että ne salaisuudet ovat ainoat, joita vastaan ei voi väittää.

— Madame, — vastasi Balsamo yhtä kunnioittavasti, mutta yhtä varmasti kuin ennenkin, — uskon rinnalla on myöskin varmuus.

— Te puhutte hiukan hämärästi, herra taikuri; minä olen jo mieleltäni hyvä ranskalainen, mutta en vielä älyltäni, joten en ymmärrä täysin vielä kaikkia kielen hienouksia. Tosin minulle on sanottu, että hra de Blèvre opettaa minulle kaiken senkin. Mutta sitä odottaessani minun täytyy pyytää, että olisitte hiukan vähemmän arvoituksellinen, jos toivotte minun teitä ymmärtävän.

— Ja minä, — virkkoi Balsamo pudistaen surumielisesti hymyillen päätänsä, — pyytäisin teidän Korkeudeltanne saada pysyä huomaamattomana. Pahoittelisin suuresti, jos minun täytyisi noin ylhäiselle prinsessalle paljastaa tulevaisuus, joka ei ehkä olisi hänen toiveittensa mukainen.

— Oh, tuo on jo vakavaa, — vastasi Marie-Antoinette, — ja te tahdotte kiihoittaa uteliaisuuttani ja toivotte, että minä vaatisin teitä ennustamaan kohtaloani.

— Päinvastoin, Jumala varjelkoon, ettei minun olisi pakko sitä tehdä, madame, — sanoi Balsamo kylmästi.

— Niin, eikö totta? — naurahti dauphine; — sillä se saattaisi teidät pahaan pulaan.

Mutta dauphinen nauru raukesi ainoankaan yhtymättä siihen. Kaikki he tunsivat tuon omituisen miehen kummallisen vaikutuksen, miehen, joka oli tällä hetkellä heidän yleisen huomionsa keskustana.

— Niin, tunnustakaa se suoraan vaan, — jatkoi dauphine. Balsamo kumarsi vastaamatta.

— Mutta, kuitenkin kaikitenkin, tehän olette ennustanut tuloni hra de Taverneylle? — jatkoi Marie-Antoinette jo hiukan kärsimättömästi.

— Kyllä, madame, minä juuri.

— Millä tavalla, hra parooni? — kysyi kääntyen dauphine, jolle tuli jo halu kuulla jonkun muunkin henkilön äänen yhtyvän tähän omituiseen kaksinpuheluun, johon hän alkoi jo katua ryhtyneensä, mutta jota hän ei kuitenkaan tahtonut heittää silleen.

— Oh, madame, — vastasi parooni de Taverney, — mitä yksinkertaisimmalla tavalla, katselemalla vesilasiin.

— Onko se totta? — kysyi dauphine nyt kääntyen taas Balsamon puoleen.

— On, madame, — vastasi muukalainen.

— Sellainenko teidän taikakirjanne on? No, se on ainakin viatonta laatua. Jospa vaan sanannekin olisivat yhtä selkeitä.

Kardinaali hymyili.

Parooni de Taverney lähestyi heitä:

— Madame la dauphinen ei tarvitse enää mitään oppia hra de Bièvreltä, — sanoi hän kohteliaasti.

— Oi, hyvä vierasisäntäni, — vastasi dauphine hänelle iloisesti, — älkää imarrelko minua ollenkaan tai imarrelkaa paremmin! Sanoin vaan jotain aivan keskinkertaista. Aletaanpas puhua jälleen tämän herran kanssa.

Ja Marie-Antoinette kääntyi Balsamon puoleen, jota kohtaan häntä näkyi vetävän vastustamaton voima, niinkuin usein ihmistä vetää sellaiseen paikkaan, jossa häntä odottaa onnettomuus.

— Jos olette ennustanut paroonille vesilasista, niin ettekö voisi ennustaa minulle karahvista?

— Aivan hyvin, madame, — vastasi Balsamo.

— Miksi te sitten äsken kieltäydyitte sitä tekemästä?

— Siksi, että tulevaisuus on epävarma, madame, ja jos huomaisin siinä jonkin varjon…

Balsamo keskeytti.

— Niin? — kysyi dauphine.

— Niin ehkä tekisin mielipahakseni, kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa, teidän kuninkaallisen Korkeutenne surulliseksi.

— Tunnetteko minut jo? Missä te olette nähnyt minut ensi kerran?

— Minulla on ollut kunnia nähdä teidän Korkeutenne lapsena, isänmaassanne, ylhäisen äitinne luona.

— Te olette nähnyt äitini?

— Kaikkein nöyrimmästi, kyllä; hän on mahtava ja jalo ruhtinatar.

— Keisarinna, arvoisa herra.

— Tarkoitan ruhtinatar sydämeltään ja järjeltään. Ja kumminkin…

— Varovasti, monsieur, minun äidistäni puhuessanne! — virkkoi dauphine ivallisena.

— Jaloimmillakin sydämillä on heikkoutensa, madame, varsinkin kun ne luulevat, että kysymyksessä on heidän lastensa onni.

— Historia ei toivoakseni ole toteava ainoaakaan heikkoutta Maria Teresiassa, — vastasi Marie-Antoinette.

— Siksi, että historia ei tiedä sellaista, jota eivät tiedä muut kuin keisarinna Maria Teresia, teidän kuninkaallinen Korkeutenne ja minä.

— Että meillä kolmella siis on yhteinen salaisuus, monsieur? virkkoi dauphine ivallisesti hymyillen.

— Niin, meillä kolmella, madame, — vastasi Balsamo rauhallisesti.

— Katsotaanpa tuota salaisuutta, monsieur!

— Jos minä sen tässä ilmoitan, niin ei se enää ole salaisuus.

— Ei väliä, antakaa kuulua vain.

— Teidän Korkeutenne haluaa sitä?

— Minä tahdon sitä. Balsamo kumarsi.

— Schönbrunnin palatsissa, — sanoi hän, — on sivuhuone nimeltä saksilainen kabinetti, syystä että siellä säilytetään erinomaisen arvokasta kokoelmaa posliinimaljakoita[34].

— Hyvä, — sanoi dauphine, — entä sitten?

— Se kabinetti kuuluu hänen majesteettinsa keisarinna Maria Teresian yksityishuoneustoon.

— Niin.

— Siinä kammiossaan hän tavallisesti laatii omia asioitaan koskevat kirjeensä.

— Kyllä.

— Kauniin Boule-kirjoituspöydän[35] ääressä, jonka kuningas Ludvig XV lahjoitti keisari Frans I:lle.

— Kaikki tähän saakka puhumanne on totta, monsieur. Mutta jokainen saisi huoletta kuulla tuon, mitä puhuitte.

— Teidän Korkeutenne suvaitkoon hiukan odottaa. Eräänä päivänä, aamulla kello seitsemän aikaan, kun keisarinna ei ollut vielä noussut vuoteesta, astui teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuohon sivuhuoneeseen, omasta erikoisesta ovesta, sillä hänen majesteettinsa keisarinnan tyttäristä oli teidän Korkeutenne hänen lempilapsensa.

— Entä sitten, monsieur?

— Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo, Teidän Korkeutenne muistanee sen, siitä on juuri viisi vuotta.

— Jatkakaa!

— Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo; pöydällä oli kirje, vielä aivan auki, sillä keisarinna oli sen kirjoittanut myöhään edellisenä iltana.

— Entä sitten?

— Sitten teidän Korkeutenne luki kirjeen. Dauphine punastui hiukan.

— Ja sen luettuanne teidän Korkeutenne mahtoi varmaankin olla johonkin kohtaan siinä tyytymätön, sillä te otitte kynän ja omalla kädellänne…

Dauphine näytti odottavan suuressa jännityksessä.

Balsamo jatkoi:

— Pyyhitte pois kolme sanaa.

— Ja ne kolme sanaa, mitkä ne olivat? — huudahti dauphine uteliaana.

— Ne olivat kirjeen ensimäiset.

— En kysy, missä kohdassa ne olivat, vaan mitä ne merkitsivät.

— Liian suurta suopeutta varmaankin henkilöä kohtaan, jolle kirje oli osoitettu. Siinä tuo heikkous, josta minä sanoin voitavan korkeata äitiänne ainakin jossakin kohdin moittia.

— Te siis muistatte nuo kolme sanaa?

— Kyllä.

— Te voisitte ne minulle toistaa?

— Aivan hyvin.

— Sanokaa ne.

— Ääneenkö?

— Niin.

— Ma chère amie.[36]

Marie-Antoinette puraisi kalveten huultaan.

— Tahtooko teidän kuninkaallinen Korkeutenne, että sanon myöskin, kenelle tuo kirje oli osoitettu?

— Ei, mutta tahdon, että te kirjoitatte sen paperille. Balsamo otti taskustaan kultahakasilla varustetun muistikirjan, kirjoitti eräälle sen lehdelle muutaman sanan, kynällä, jonka varsi oli samaa metallia, repäisi lehden irti ja ojensi sen kumartaen prinsessalle.

Marie-Antoinette otti lehden ja luki:

"Kirje oli osoitettu kuningas Ludvig XV:n rakastajattarelle, markiisitar de Pompadourille."

Dauphine kohotti kummastuneena katseensa tuohon mieheen, jonka sanat olivat niin varmat, ääni niin puhdas ja ehdottomasti tyyni ja joka tuntui aivan vallitsevan häntä, vaikka hän nytkin kumarsi hänelle nöyrästi ja syvään.

— Tämä kaikki on aivan totta, monsieur, — sanoi prinsessa, — ja vaikka en tiedäkään, millä tavalla te olette voinut saada nämät yksityistiedot, niin toistan ääneen, koska en voi valehdella, että kaikki tämä on totta.

— Ehkäpä siis teidän Korkeutenne sallii nyt minun vetäytyä pois ja tyytyy pelkästään tähän viattomaan näytteeseen tieteestäni, — virkkoi Balsamo.

— En suinkaan, monsieur, — vastasi dauphine ärtyneenä, — kuta tietävämpi olette, sitä lujemmin vaadin teitä ennustamaan itselleni. Te ette ole puhunut minulle vielä muuta kuin menneisyydestä, ja minä tiedustelen tulevaisuuttani.

Ja prinsessa lausui nämä harvat sanat äänellä, jonka kuumemaista kiihkeyttä hän turhaan koetti salata kuuntelijoilta.

— Minä olen valmis, — sanoi Balsamo, — ja kuitenkin minä vielä rukoilisin, ettei teidän kuninkaallinen Korkeutenne pakoittaisi minua siihen.

— Minä en ole koskaan lausunut kahta kertaa "minä tahdon". Ja muistattehan, monsieur, että olen sen sanonut jo yhden kerran.

— Antakaa minun edes ensin katsoa merkkejä, madame, — pyysi Balsamo rukoilevasti. — Sitten tiedän, voinko ilmaista teidän kuninkaalliselle Korkeudellenne niiden ennustuksia.

— Olkoon se hyvä tai paha, minä tahdon sitä, kuuletteko, monsieur? — toisti Marie-Antoinette yhä ärtyneempänä. — Jos se on hyvä, niin minä en sitä usko, vaan pidän sitä imarteluna; jos se jälleen on paha, pidän sitä varoituksena. Ja olkoon se millainen tahansa, lupaan siitä työstä kiittää teitä. Alkakaa siis.

Prinsessa lausui tämän niin käskevästi, etteivät hänen sanansa sietäneet mitään huomautuksia tai viivyttelyjä.

Balsamo otti pöydältä tuon pyöreän karahvin, josta olemme puhuneet ja jossa oli lyhyt ja ohut kaula, ja asetti sen kultamaljan päälle.

Valoon nostettuna kimalteli vesi hallavan-punaisin heijastuksin, jotka yhtyen reunain helmiäishohteeseen ja keskustan timanttikiiltoon näyttivät tarjoavan jotain merkitsevää nähtävää taikurin tutkiville silmille.

Kaikki olivat ääneti.

Balsamo kohotti kaksin käsin kristallikarahvia, ja katseltuaan sitä tuokion, asetti hän sen takaisin pöydälle ja pudisti päätänsä.

— No? — kysyi dauphine.

— Minä en voi puhua, — vastasi Balsamo.

Prinsessan kasvot saivat ilmeen, josta voi arvata uhkauksen: "Kyllä minä tiedän, miten niskurit saadaan puhumaan!"

— Siksikö, että teillä ei ole minulle mitään puhumista? — kysyi dauphine ääneen.

— Löytyy seikkoja, joita ei saa koskaan sanoa ruhtinaallisille, — vastasi Balsamo äänellä, josta huomasi hänen päättäneen vastustaa yksinpä dauphinen selvää käskyäkin.

— Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla: ei mitään! — väitti dauphine.

— Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.

Dauphine hymyili pilkallisesti.

Balsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa vasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:

— Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt ei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain muuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.

— Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä prameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni, — virkkoi Marie-Antoinette.

— Madame, — vastasi Balsamo sangen kalpeana, — suvaitkaa muistaa, etten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.

— Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani tahdoin teidät nähdä.

— Antakaa hänelle anteeksi, — sanoi Andrée hiljaa, — hän luuli menettelevänsä hyvin.

— Ja minä sanon, että hän oli väärässä, — vastasi prinsessa siten, etteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. — Ei sovi rehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi saada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida pakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.

Balsamo suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti kuin käärme olisi häntä pistänyt.

— Madame, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — minä olen valmis antamaan teidän nähdä kohtalonne, koska teidän sokeutenne pakoittaa teidät sitä tahtomaan.

Balsamo lausui nämä sanansa niin varmalla ja samalla uhkaavalla tavalla, että kaikki läsnäolijat tunsivat selkäänsä karmivan.

Nuori arkkiherttuatar kalpeni huomattavasti.

— Gieb ihm kein Gehör, meine Tochter,[37] — sanoi vanha rouva saksaksi Marie-Antoinettelle.

— Lass sie hören; sie hat wissen gewollen, und so soll sie wissen![38] — vastasi Balsamo samalla kielellä.?

Nuo sanat, lausuttuina vieraalla kielellä, jota ainoastaan harvat joukosta ymmärsivät, tekivät kohtauksen entistäänkin salaperäisemmäksi.

— Niin, — sanoi dauphine vastustaen vanhan seuranaisensa kiivaita estelyitä, — minä tahdon, että hän puhuu! Jos minä nyt pyytäisin häntä vaikenemaan, niin hän luulisi, että minä pelkään.

Balsamo kuuli nämä sanat, ja hänen huulilleen tuli synkkä, nopeasti ohi vilahtava hymy.

— Asia on niinkuin olen sanonut, — mutisi hän itsekseen, — vain pöyhkeilyn rohkeutta!

— Puhukaa, — sanoi dauphine, — puhukaa nyt.

— Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?

— Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.

— Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, — sanoi Balsamo.

— Olkoon niin, — vastasi dauphine. — Minä ajan hänet viimeiseen loukkoonsa. Menkää kauemmaksi.

Ja kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin, josta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.

— Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, — sanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.

— Älkää koettako minua vihoittaa, madame, — vastasi muukalainen. — Minä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen teidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin, sillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja. Älkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan, minua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä airut minä ainoastaan olen.

— Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? — sanoi dauphine Balsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen nöyryytensä voittamana.

— Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. — Luetelkaa ne kaikki.

— Koetan.

— No?

— Kyselkää minulta.

— Ensinnäkin, onko sukuni oleva onnellinen?

— Mikä? Sekö, jonka luota olette lähtenyt, vai se, joka teitä odottaa?

— Oh, minun oikea sukuni, äitini Maria Teresia, isäni Josef, sisareni Karolina.

— Teidän onnettomuutenne eivät heihin ulotu.

— Ne kohtaavat siis minua persoonallisesti?

— Teitä ja uutta sukuanne.

— Voitteko antaa minulle niistä tarkempia tietoja?

— Voin.

— Kuninkaallisen perheen päinä on kolme prinssiä?

— Niin.

— Berryn herttua, Provencen kreivi, Artois'n kreivi.

— Juuri niin.

— Minkälainen on näiden kolmen prinssin kohtalo?

— He joutuvat kaikki vuorostaan valtaistuimelle.

— Minä en siis saa lapsia?

— Saatte.

— Siis ne eivät ole poikia?

— On poikiakin lapsissanne.

— Minä saan siis surra heidän kuolemaansa?

— Saatte surra, että toinen on kuollut ja surra, että toinen on elossa.

— Rakastaako puolisoni aina minua?

— Aina.

— Suuresti?

— Liiaksi.

— Mutta mikä onnettomuus minulle voi tulla, jos saan luvan kysyä, kun puolisoni minua rakastaa ja sukuni minua tukee?

— Ne molemmat jättävät teidät.

— Minulle jää silloin vielä kansan rakkaus ja tuki.

— Kansan rakkaus ja tuki!… se on tyyni valtameri… Oletteko nähnyt myrskyisen meren, madame?

— Olemalla hyvä minä estän myrskyn nousemasta, ja jos se nousee, minä nousen sen mukana.

— Kuta korkeampi aalto, sitä syvempi kuilu, jonka se muodostaa.

— Jumala on turvanani.

— Jumala ei turvaa päitä, jotka hän itse on tuominnut.

— Mitä sanotte, monsieur? Enkö saakaan olla kuningatar?

— Päinvastoin, madame, soisi taivas, ettette sitä olisi! Nuori nainen hymyili ivallisesti.

— Kuunnelkaa, madame, — virkkoi Balsamo, — ja painakaa tämä mieleenne.

— Minä kuuntelen, — vastasi dauphine.

— Huomasitteko, — jatkoi ennustaja — seinäverhot ensimäisessä kamarissa, jossa te nukuitte Ranskaan saavuttuanne?

— Kyllä, — vastasi dauphine hätkähtäen.

— Mitä niiden kuvat esittivät?

— Verenvuodatusta, — viattomain lasten murhaa.

— Myöntäkää, että noiden murhaajain julmat kasvot ovat jääneet teidän kuninkaallisen Korkeutenne mieleen?

— Myönnän, monsieur.

— Hyvä. Ja huomasitteko mitään viime myrskyn aikana?

— Ukkonen murskasi vasemmalla puolellani puun, joka oli rikkoa kaatuessaan vaununi.

— Ne ovat enteitä, sellaiset, — sanoi Balsamo kolkolla äänellä.

— Ja pahoja enteitä?

— Olisi vaikea niitä luullakseni muutoin selittää. Dauphinen pää vaipui rintaa vasten; hän mietti hiljaa hetkisen ja kohotti jälleen päänsä.

— Miten kuolee mieheni?

— Päättömänä.

— Miten kuolee Provencen kreivi?

— Jalattomana.

— Miten kuolee Artois'n kreivi?

— Hovittomana.

— Entä minä? Balsamo pudisti päätänsä.

— Puhukaa… — sanoi dauphine, — sanokaa vaan!…

— Minulla ei ole enää mitään sanomista.

— Mutta minä vaadin, että teidän on sanottava! — huudahti Marie-Antoinette, koko ruumis väristen.

— Säälikää minua, madame…

— Oh, puhukaa! — käski dauphine.

— En koskaan, madame, en koskaan!

— Puhukaa, — toisti jälleen Marie-Antoinette uhkaavalla äänellä, — puhukaa, taikka minä sanon, että tämä kaikki on pelkkää naurettavaa ilveilyä. Ja varokaa itseänne, sillä niin ei leikitellä Maria Teresian tyttären kustannuksella, naisen, jonka käsissä on kolmenkymmenen miljoonan ihmisen henki!

Balsamo pysyi vaiti.

— Hyvä, te ette siis tiedä enempää, — sanoi prinsessa kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Tai paremminkin: mielikuvituksenne varasto loppui.

— Minä tiedän kaikki, sanon teille, madame, — vastasi Balsamo, — ja koska sitä välttämättä tahdotte…

— Niin, minä tahdon!

Balsamo otti käsiinsä karahvin, pitäen sitä yhä kultaisen maljan päällä. Sitten vei hän sen erääseen lehtimajan hämärään nurkkaan, johon keinotekoisesta kalliosta oli laadittu luola. Sen jälkeen otti hän arkkiherttuatarta kädestä ja johti hänet luolan tummaan varjoon.

— Oletteko valmis? — kysyi hän prinsessalta, joka oli melkein peljästyksissään taikurin kiivaasta käytöksestä.

— Olen.

— Siis: polvillenne, madame, polvillenne, että olette sopivassa asennossa rukoillaksenne Jumalaa säästämään teitä siitä hirvittävästä lopusta, minkä näette.

Dauphine totteli aivan vaistomaisesti ja lyyhähti polvilleen.

Balsamo kosketti puikollaan kristallipalloa, ja sen keskelle ilmestyi nyt varmaankin jokin synkkä ja kauhistava kuva.

Dauphine koetti nousta ylös, hän huojui hetken, putosi takaisin maahan, kirkaisi vihlovasti ja pyörtyi.

Taverneyn parooni juoksi luolaan, prinsessa oli tiedottomana.

Jonkun minuutin päästä tuli hän jälleen tajuihinsa.

Hän painoi kädet otsalleen aivan kuin koettaen koota muistojaan.

Sitten yhtäkkiä:

— Karahvi! — huusi hän äänellä, jossa puhui kuvaamaton kauhu. — Karahvi!

Parooni toi sen hänelle. Sen kirkkaassa vedessä ei ollut pienintäkään läikkää. Balsamo oli kadonnut.

16.

Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.

Parooni de Taverney oli, kuten kerroimme, ensimäinen, joka huomasi madame la dauphinen pyörtyneen. Hän oli seissyt syrjässä valmiina, ajatellen rauhattomampana kuin kukaan muu, mitä prinsessan ja taikurin välillä tapahtuisi. Hän oli kuullut kuninkaallisen vieraansa kirkaisevan, oli nähnyt Balsamon syöksyvän ulos pensaikosta ja oli juossut hätään.

Dauphinen ensimäinen sana oli, että hänelle näytettäisiin tuo karahvi, toinen, ettei noidalle tehtäisi mitään pahaa. Aika olikin nyt lausua se suosittelu, sillä Filip de Taverney ryntäsi jo paraikaa Balsamon perästä kuin ärsytetty jalopeura, kunnes dauphinen ääni pysäytti hänet ajossaan.

Silloin lähestyi, prinsessan vanha seuranainen häntä ja kysyi häneltä saksaksi, mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen moniin kyselyihinsä ei Marie-Antoinette vastannut mitään muuta kuin että Balsamo ei ollut häntä vähimmässäkään määrin loukannut, vaan että hän, dauphine, oli saanut hermokohtauksen, luultavasti siitä syystä, että hän oli sekä eilispäivän pitkästä matkasta että ukonilmasta lopen väsynyt.

Nämä vastaukset tulkittiin toisella kielellä kardinaali de Rohanille, joka odotti selityksiä, tohtimatta niitä kuitenkaan kysellä.

Hovimaailmassa tyydytään yleensä puolinaisiin vastauksiin; dauphinen vastaus ei tyydyttänyt ketään, mutta näytti kuitenkin tyydyttävän kaikkia. Niin ollen lähestyi Filip häntä.

— Madame, — sanoi hän, — teidän kuninkaallisen Korkeutenne nimenomaisesta käskystä tulen suureksi mielipahakseni muistuttamaan teille, että se puoli tuntia, jonka aioitte viipyä täällä, on nyt kulunut ja että hevoset ovat valmiit lähtöön.

— Hyvä, — vastasi dauphine viehättävin kädenliikkein, vaikka se liike oli melkeinpä sairaaloisuuteen saakka huolimaton; — mutta minä peruutan aikaisemman päätökseni. Minä en jaksa nyt lähteä matkaan… Jos nukkuisin jonkun tunnin, niin luulen, että lyhyt lepo palauttaisi voimani.

Parooni kalpeni ja Andrée vilkaisi levottomana häneen.

— Teidän Korkeutenne tietää, kuinka arvoton minun asuntoni on, — sammalteli parooni de Taverney.

— Ah, pyydän, — vastasi dauphine äänellä, josta aavisti, että hän oli taas pyörtymäisillään. — Kaikki on hyvä, kunhan minä vaan saan vähän levätä.

Andrée riensi heti sisään varustamaan huonettansa kuntoon. Se ei ollut suinkaan suuri eikä edes komeakaan; mutta Andréen laisen nuoren ylimystytön huoneessa on toki aina jotakin naisellisen sievää, joka saattaa ilahuttaa toista naista, vaikkapa tuon huoneen omistaja olisikin köyhä, kuten Andrée.

Kaikki tahtoivat nyt hääriä dauphinen ympärillä. Mutta surunvoittoinen hymy huulillaan antoi hän heille vaan kädellään merkin, aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut heille puhuakaan, että hän tahtoi olla yksin.

Silloin poistuivat kaikki jälleen. Marie-Antoinette katseli seurueensa menoa, ja kun viimeinen takinlieve ja viimeinen hameenlaahus oli kadonnut, laski hän kalpeana päänsä raskaasti kaunista kättään vasten.

Eivätkö häntä tosiaan Ranskassa ottaneet vastaan hirveät enteet? Ensinnäkin se kamari Strassburgissa, jossa hän oli ollut yötä, ensimäinen huone, johon hän astui jalkansa tässä maassa sen kuningattareksi tullessaan: sen seinäverhojen kuvat esittivät viatonten lasten murhaa. Ja sitten eilinen myrsky, joka ruhjoi puun hänen vaunujensa vierestä. Ja vihdoin tämän kummallisen miehet ennustukset ja niitä seuraava mystillinen näky, jonka salaisuutta dauphine näytti päättäneen olla kenellekään ilmaisematta.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Andrée takaisin. Hänen tulonsa tarkoitus oli ilmoittaa, että huone oli valmis.

Andréelta ei dauphinen luultu kieltäneen pääsyä luokseen, joten hän sai mennä lehtimajaan.

Andrée seisoi jonkun aikaa prinsessan edessä uskaltamatta puhua, niin syviin mietteihin näytti hänen kuninkaallinen Korkeutensa vaipuneen.

Viimein kohotti Marie-Antoinette päätänsä ja viittasi hymyillen Andréelle, että tämä lähestyisi.

— Teidän Korkeutenne huone on valmis, — sanoi Andrée; — me rukoilemme ainoastaan…

Dauphine ei antanut hänen puhua loppuun.

— Monet kiitokset, mademoiselle, — virkkoi hän. — Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne kreivitär von Langershausen ja opastakaa meitä.

Andrée totteli; vanha hovinainen kiiruhti dauphinen luo.

— Antakaa minun nojata käsivarteenne, rakas Brigitta, — sanoi dauphine saksankielellä; — sillä minä tunnen tosiaan olevani niin voimaton, että en jaksa kävellä yksin.

Kreivitär noudatti käskyä. Andrée aikoi myöskin tulla auttamaan kreivitärtä tehtävässään.

— Ymmärrättekö, tekin saksaa, neiti? — kysyi silloin Marie-Antoinette.

— Kyllä, madame, — vastasi Andrée saksankielellä, — ja minä puhunkin sitä hiukan.

— Erinomaista! — huudahti dauphine ihastuen, — kuinka hyvin se sopii minun aikeisiini!

Andrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet olivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine nojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin askelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.

Tullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:

— Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen Korkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?

— Minun täytyy päästä, — vastasi kuvernööri varmalla äänellä, — ja hän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.

— En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä…

— Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, — virkkoi dauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. — Tulkaa, hra de Stainville.

Kaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja väistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan hallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.

Hra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua. Marie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa erikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan ilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki muut väistyneet loitommalle.

— Pikaviesti Versaillesista, madame, — sanoi de Stainville matalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen saakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.

Dauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: "Strassburgin herra kuvernööri de Stainville."

— Eihän kirje ole minulle, vaan teille, monsieur, — sanoi Marie Antoinette. — Avatkaa ja lukekaa se ääneen, jos siinä kuitenkin on jotain minulle kuuluvaa.

— Kirje on kyllä lähetetty minun osoitteellani, madame; mutta katsokaa, tuossa kulmassa on merkki, josta olemme sopineet lankoni de Choiseulin kanssa ja joka osoittaa, että kirje on yksinomaan teidän kuninkaalliselle Korkeudellenne.

— Ah, se on totta, risti, en sitä huomannut. Antakaahan kirje tänne.

Prinsessa avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

'Madame Dubarryn esitteleminen hovissa on nyt päätetty asia, jos hän löytää kummitädin.[39] Me toivomme vielä, ettei hän ole sitä löytävä. Mutta varmin keino lopettaa koko esittely-aikomus olisi, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa kiiruhtaisi matkaansa tänne. Kun madame la dauphine on Versaillesissa, ei kukaan enää uskalla ehdottaa moista järjettömyyttä.'

— Hyvä, — sanoi dauphine, ilmaisematta vähimmässäkään määrin kiihtymystä tai edes näyttämättä kirjeen häntä millään tavoin koskevankaan.

— Teidän kuninkaallinen Korkeutenne lähtee levolle? — kysyi arasti Andrée.

— En, kiitos, mademoiselle, — vastasi arkkiherttuatar, — raitis ilma jo virkisti minut; katsokaa, miten reipas ja hyvässä kunnossa minä nyt olen!

Hän työnsi pois kreivittären tukea tarjoavan käden ja kulki jonkun askeleen niin keveästi ja reippaasti kuin hänelle ei olisi mitään tapahtunut.

— Vaununi, — sanoi hän, — minä lähden.

Kardinaali de Rohan katseli kuvernööriä hämmästyneenä ikäänkuin kysyen, mistä tämä äkillinen muutos aiheutui.

— Kruununprinssi tulee jo kärsimättömäksi, — kuiskasi kuvernööri kardinaalin korvaan.

Tuo valhe tuli niin taitavasti, että kirkkoruhtinas piti sitä sutkauksena, joka selitti koko seikan, ja tyytyi siihen.

Andréen isä jälleen oli opettanut tyttärensä kunnioittamaan kaikkia kruunattujen henkilöiden päähänpistoja, eikä Andrée siis kummastellut lainkaan tätä Marie Antoinetten mielenmuutosta. Ja niinpä ei dauphine huomannutkaan Andréen kasvoilla muuta kuin rajattoman lauhkeuden, kun hän nyt kääntyi hänen puoleensa:

— Kiitos, neiti, — sanoi hän, — teidän vierasvaraisuutenne on liikuttanut minua suuresti.

Sitten kääntyi hän Taverneyn paroonin puoleen:

— Monsieur, — sanoi hän, — tietäkää, että Wienistä lähtiessäni minä tein lupauksen auttaa onneen ensimäisen ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajain sisällä. Tuo ranskalainen on teidän poikanne… Mutta silti ei saada sanoa, että tyydyn pelkästään moiseen ja että neiti… Mikä teidän tyttärenne nimi on, monsieur?

— Andrée, teidän Korkeutenne.

— Että neiti Andrée unohdetaan…

— Oi, teidän Korkeutenne, — supisi nuori tyttö.

— Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan todistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? — jatkoi dauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.

Nämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti vastaukseksi:

— Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä, sillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta kuitenkin… niin suuri onni…

— Sen saatte ansiosta… Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar palvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen ja tytärtä hyveihin… Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin, monsieur? — jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen, Filipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus riisti sanat hänen huuliltaan.

— Mutta… — mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä tuikkuihinsa.

— Niin, ymmärrän, — sanoi dauphine, — teidän tarvitsee tehdä valmistuksia, eikö niin?

— Kyllä, — vastasi de Taverney.

— Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.

Andréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin naurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan jatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko isäntäväkensä itserakkautta.

— Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti minua, niinkuin luulen, — lisäsi hän. — Odottakaapas, minä jätänkin tänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni jälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.

Kuvernööri astui esille.

— Minä jätän tänne vaunut hra de Taverneylle, jonka minä vien matkassani neiti Andréen kanssa Pariisiin, — sanoi dauphine. — Määrätkää joku saattamaan vaunuja ja vahvistamaan tarpeen tullen, että ne ovat minun.

— Tuossa tuokiossa, — vastasi parooni de Stainville. — Astukaa esille, monsieur de Beausire.

Noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen nuorimies astui esiin saattojoukosta hattu kädessä; hänen käyntinsä oli varmaa ja silmänsä vilkkaat ja älykkäät.

— Te varaatte vaunut parooni de Taverneylle ja seuraatte sitten häntä matkalla, — ilmoitti kuvernööri hänelle.

— Pitäkää huoli, että hän saavuttaa meidät pian, — lisäsi dauphine; — minä annan teille luvan käyttää kahta vertaa useampia hevosia.

Taverneyn parooni ja hänen lapsensa eivät tienneet, miten kiitollisuuttaan osoittaa.

— Eihän tämä näin äkillinen lähtö tuota teille vaan tukaluuksia, monsieur? — kysyi dauphine.

— Olemme käytettävissänne, teidän Korkeutenne, — vastasi parooni.

— Näkemiin sitten! — virkkoi dauphine hymyillen. — Matkaan, messieurs!… Filip-herra, satulaan!

Filip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa selkään.

Neljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut mitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut huimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka istui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja kiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat nostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.

Parooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä kyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.

Taverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin näytelmän.

Andrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä, odottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä muuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.

Parooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti muutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.

Nicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.

La Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.

Parooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.

— Lurjus, — huusi hän la Brielle, — sinä seisot siinä kuin pölkky, ja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua ulkona.

La Brie ponnahti syrjään, kapsautti vasemman jalkansa oikeaa vastaan ja katosi päistikkaa huoneesta.

Hetken päästä hän tuli takaisin.

— Monsieur, — sanoi hän, — se aatelisherra on puutarhassa.

— Mitä hän tekee?

— Syöttää anisruohot hevoselleen.

— Antaa syöttää. Entä vaunut?

— Odottavat lehtokujalla.

— Valjaissa?

— Neljä hevosta edessä. Ja oi, minkälaiset orhit, monsieur! Ne kaluavat kranaattipuita!

— Kuninkaan hevosilla on oikeus kaluta, mitä tahtovat. Apropos, missä on noita?

— Noita on kadonnut, monsieur.

— Jättäen pöydälle astiansa, se ei ole mahdollista, — virkkoi parooni. — Hän tulee takaisin tai lähettää jonkun.

— En usko, — vastasi la Brie; — Gilbert näki hänen ajavan matkaansa vankkureineen.

— Näkikö Gilbert hänen ajavan matkaansa vankkureineen? — toisti parooni.

— Näki.

— Tuo tyhjäntoimittaja Gilbert, se näkee kaikki! Mene ja täytä matkalaukku.

— Se on tehty, monsieur.

— Mitä, tehtykö?

— Niin, kun minä kuulin dauphinen käskyn, menin herra paroonin huoneeseen ja panin laukkuun pukunne ja liinavaatteenne.

— Mitä se sinuun kuuluu, vintiö?

— Kah, minä luulin tekeväni hyvin täyttäessäni toivomuksenne.

— Tollo! Mene auttamaan nyt tytärtäni.

— Kiitos, isä, minulla on Nicole. Parooni alkoi uudestaan aprikoida jotain.

— Mutta kuulepas, sinä arkkilurjus, — sanoi hän la Brielle, — on eräs aivan voittamaton seikka.

— Mikä, monsieur?

— Jota sinä et ole muistanut, sillä sinä et muista mitään.

— Sanokaahan, monsieur.

— Se, että olisikohan hänen kuninkaallinen Korkeutensa lähtenyt jättämättä mitään hra de Beausirelle? Tai noita kadonnut sanomatta mitään Gilbertille?

Samassa kuului pihalta ikäänkuin heikko vihellys.

— Monsieur, — sanoi la Brie.

— No?

— Kutsutaan.

— Kuka kutsuu?

— Se herra siellä.

— Kuninkaallinen upseeri?

— Niin, ja tuolla maleksii myöskin Gilbert niinkuin hänellä olisi jotain sanottavaa.

— Juokse siis, raavas!

— Isä, — sanoi Andrée tullen paroonin luo, — minä arvaan, mikä painaa mieltänne tällä hetkellä. Tiedättehän, että minulla on kolmisenkymmentä kultarahaa ja tämä kaunis jalokivillä koristettu kello, jonka kuningatar Maria Leczinska lahjoitti kerran äidilleni.

— Kyllä, lapseni, kyllä, se on hyvä, — sanoi parooni; — mutta pidä ne, sinä tarvitset hienon puvun, kun sinut esitellään hoviin… ja nyt on minun velvollisuuteni hankkia varat. Hst, tuolla tulee la Brie.

— Monsieur, — huudahti la Brie astuessaan sisään toisessa kädessä kirje ja toisessa kultarahoja, — katsokaapa, mitä dauphine jätti minulle, kymmenen louisdoria, monsieur, kymmenen louisdoria!

— Entä tuo kirje, lurjus?

— Ai, se on teille; se on noidalta.

— Noidalta? Ja kuka sen sinulle antoi?

— Gilbert.

— Johan sinulle sen sanoin, arkkiraavas; anna tänne, mutta joudu!

Parooni tempaisi kirjeen la Brieltä ja luki sen hiljaa.

'Herra parooni, nyt kun niin korkea käsi on koskenut pöytäkaluihin, jotka jäivät taloonne, ovat ne teidän. Pitäkää ne muistona ja ajatelkaa joskus kiitollista vierastanne.

Josef Balsamo.'

— La Brie! — huusi parooni hetken aprikoituaan.

— Monsieur!

— Eikö Bar-le-Ducissa ole hyvää kultaseppää?

— Onpa se, monsieur, joka juotti uudestaan neiti Andréen hopeapikarin.

— Hyvä. Andrée, pane hyvään säilöön lasi, josta hänen kuninkaallinen Korkeutensa joi, ja anna viedä vaunuihin muu pöytäkalusto. Ja sinä, tolvana, juokse kellariin ja toimita aatelisherralle hienointa viiniä, mitä täällä enää on.

— Sitä on vaan yksi pullo, monsieur, — sanoi la Brie aivan alakuloisena.

— Se riittää.

— La Brie läksi.

— Niin, niin, Andrée, — jatkoi parooni ottaen tyttärensä molemmat kädet omiinsa, — niin, rohkeutta nyt, lapseni! Me lähdemme nyt hoviin; siellä on paljon avoimia arvonimiä, paljon apottikuntia, joita voi miehille lahjoittaa, montakin rykmenttiä ilman everstiä, joukko eläkkeitä kesantona. Se on ihana, aurinkoinen paikka tuo hovi. Asetu aina sille puolelle, jonne paiste käy, tyttäreni, sinä olet kaunis katsella. Mene, lapseni, mene!

Andrée antoi isänsä suudella otsaansa ja poistui Nicole seurasi häntä.

— Hohoi, sinä hirviö, la Brie, — huusi parooni de Taverney astuen viimeisenä ulos salista; — pidä hyvää huolta tuosta herra upseerista, kuuletko?

— Kyllä, monsieur, — vastasi la Brie kellarin pohjasta.

— Minä, — jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, — minä menen järjestämään papereitani… Tunnin kuluttua täytyy meidän päästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin pääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies tuo noita oli! — Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. — Mutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!

— Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää yhtään kynttilää.

"Olikin jo aika täältä päästä", arveli parooni.

17.

Nicolen viisikolmatta louisdoria.

Huoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan. Nicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian haihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen emäntänsä välille nostanut.

Andrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili ajatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää kamarineitsyelleen edes anteeksi.

"Hän on hyvä tyttö", arveli hän itsekseen, "uskollinen ja kiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä. Minä tahdon unohtaa koko asian."

Nicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen ilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä suopeammiksi.

"Miten typerä olin", ajatteli hän, "kun olin tuon pienen Gilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie minut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii".

Kahden vastatusten kierivän suopeuden oli vaikea tällaisella kaltevalla pinnalla olla kohtaamatta toisiaan ja kohdatessaan yhtymättä.

Andrée lausui ensimäisen sanan.

— Pane pitsini lippaaseen, — virkkoi hän.

— Mihinkä lippaaseen, neiti? — kysyi kamarineitsyt.

— Mihinkäkö! Eikö meillä ole lipasta?

— Kyllä, se, jonka neiti antoi minulle ja joka on minun kamarissani.

Ja Nicole juoksi noutamaan tuota lipasta niin auliisti, että Andrée päätti unohtaa lopullisesti kaikki.

— Mutta tuo lipashan on sinun, Nicole, ja sinä saatat sitä tarvita, tyttö-rukka, — sanoi Andrée nähdessään Nicolen tulevan takaisin.

— Oi, neiti tarvitsee sitä enemmän kuin minä, sillä neidinhän se oikeastaan onkin.

— Kun aikoo perustaa oman kodin, — jatkoi Andrée, — niin kysytään huonekaluja. Siispä tarvitset sinä sitä tällä kertaa enemmän kuin minä.

Nicole punastui.

— Tarvitset lippaita säilyttääksesi niissä hääpukimiasi, — jatkoi Andrée.

— Ohoi, neiti, — vastasi Nicole iloisesti ja pudisti päätänsä, — minun hääpukimilleni ei tarvitse etsiä paikkaa eivätkä ne vaadi suurta tilaa.

— Kuinka niin? Jos menet naimisiin, Nicole, niin toivoisin, että olisit onnellinen ja rikaskin.

— Rikas?

— Niin, rikas säätyysi nähden.

— Neiti on siis löytänyt minulle jonkun arentimiehen?

— En, mutta olen löytänyt sinulle myötäjäiset.

— Älkää, neiti?

— Tiedätkö, mitä minun kukkarossani on?

— Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.

— Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.

— Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se! — huudahti Nicole hurmautuneena.

— Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.

— Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?

— Annan!

Nicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja suuteli sitä.

— Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? — kysyi neiti de Taverney.

— Tottahan nyt, — vastasi Nicole; — tai ainakin minä toivon, neiti.

Ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt häntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun hän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta miehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla tarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä omaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä kiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.

Tällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.

Ehkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää koko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen tarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt. Mutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä, että ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa suuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.

Andrée näki Nicolen aprikoivan.

— Tyttö rukka, — huokasi Andrée; — hän voisi täällä hiljaisessa elämässä olla niin onnellinen!

Nicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen tytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja lemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen päähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.