JOHDANTO. (continued 6)

— Jumala teitä siis auttakoon, — sanoi asianajaja ja heitti yönuttunsa vasemmalle käsivarrelleen aivan kuin roomalainen senaattori muinoin toogansa.

"Siinäpä surkea asianajaja", nurkui kreivitär itsekseen. "Pelkäänpä, että minun käy hänen avullaan huonommin parlamentin edessä kuin siellä kotona korvapieluksille oikeuttani puolustaessani."

Sitten jatkoi hän ääneen ja koettaen salata hymyynsä levottomuuttaan:

— Hyvästi nyt, mestari Flageot; tutkikaa tarkoin asiaa; sitä pyydän, sillä eihän tiedä mitä voi tapahtua.

— Oh, madame, — vastasi mestari Flageot, — puolustuspuhe ei minua laisinkaan huolestuta. Luulenpa, että se on oikein kaunis, varsinkin kun aion pistää siihen eräitä sangen tuimia tähtäilyjä.

— Mitä tähtäilyjä, monsieur?

— Tähtäilyjä Jerusalemin turmeluksesta, madame, kaupungin, jota vertaan noihin muinaisiin taivaan kiroamiin kaupunkeihin: ja rukoilen sen tulta sitä tuhoamaan. Ymmärrätte, madame, että tästä ei voi erehtyä ja että tuo Jerusalem on Versailles.

— Hra Flageot, — huudahti vanha rouva, — älkää sotkeko siten meidän asiaamme, tai paremminkin minun asiaani.

— Oh, madame, se on kaikessa tapauksessa hra de Maupeoun edessä käsiteltynä hukattu, tuo teidän asianne; kysymyksessä on siis enää ainoastaan voittaa se aikalaistemme edessä;; ja koska emme saa oikeutta, tehkäämme skandaali.

— Hra Flageot…

— Madame, olkaamme filosoofeja… jyrisyttäkäämme.

"Paholainen sinua jyrisyttäköön", murahti kreivitär sielussaan, "mokoma nurkkasihteeri, joka et näe asiassa muuta kuin keinon pukeutua koreilemaan filosoofisilla ryysyilläsi. Nyt hra de Maupeoun luo: hän ei ole suinkaan filosoofi, ja ehkä tulen hänen kanssaan paremmin toimeen kuin sinun."

Ja vanha kreivitär poistui mestari Flageot'n luota ja Petit-Lion-Saint Sauveur-kadulta, ravattuaan näinä viimeisinä kahtena päivänä kaikki toivomusten ja pettymysten portaitten eri askelmat.

30.

Le Vice.

Vanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun luo.

Kuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa häntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä myöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan, joten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle, että hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.

Kello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä olikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo valtaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki asiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.

Rouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli nyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita monia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta joita on mahdoton selittää.

Kreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia kieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen livren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen merkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.

Kun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan siellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle toiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten häiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin rattailla hänet, niin hän meni sisään.

Porttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan nimeä.

— Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen Ylhäisyyttään, — alkoi kreivitär.

— Ei haittaa, madame, — vastasi porttivahti, — suokaa minun kuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.

— Kreivitär de Béarn, — kuului vastaus.

— Monseigneur on hotellissaan, — sanoi silloin porttivahti.

— Mitä sanoitte? — kysyi vanha rouva ylen kummastuneena.

— Sanoin, että monseigneur on hotellissaan, — vastasi mies.

— Mutta varmaankaan ei monseigneur ota vastaan?

— Rouva kreivitär otetaan kyllä vastaan, — vastasi porttivahti.

Vanha rouva laskeusi rattailta tietämättä, oliko tämä unta vai totta. Porttivahti nykäisi nauhasta, jonka jälkeen kuului kaksi kellonheläystä. Lakeija ilmestyi sisäportaille, ja porttivahti viittasi kreivitärtä kohteliaasti käymään sisään.

— Te haluatte puhutella hänen Ylhäisyyttään, madame? — kysyi lakeija.

— Kyllä, monsieur, toivoin nimittäin saavani sen onnen, uskomatta sitä saavani.

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, kreivitär.

"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa", ajatteli kreivitär kulkiessaan lakeijan perässä, "mutta ainakin on hän siitä hyvä, että hän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö — kansleri… tämäpä merkillistä!"

Ja kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen eteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus viranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.

Hra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta samettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.

Sisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta ihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei seinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja laihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.

Lakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.

Hra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.

Kreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.

Kohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti, olivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa… hän ei uskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää tällä tavoin lepohetkiään…

Varakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli yhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa huomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän siis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat tulla otetuiksi huomioon.

Rouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus, sillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.

Hra de Maupeou siveli odottaessaan leukaansa.

— Monseigneur, — sanoi nyt käräjätäti, — minä olen tohtinut tulla teidän Ylhäisyytenne eteen selittämään kaikkein nöyrimmästi erästä vakavaa asiaa, josta koko omaisuuteni riippuu.

Hra de Maupeou nyökäytti päätään ikäänkuin vastatakseen:

"Puhukaa."

— Niin, monseigneur, — vastasi kreivitär, — te tiedätte, että koko minun omaisuuteni tai paremmin poikani omaisuus riippuu oikeusjutusta, jota käyn nykyään Saluces-sukua vastaan.

Varakansleri siveli yhä vaan leukaansa.

— Mutta minä tunnen niin hyvin teidän oikeuttarakastavan luonteenne, monseigneur, että vaikka tiedänkin tuttavuus-, niin, miksi en sanoisi suorastaan ystävyyssuhteet, joissa teidän Ylhäisyytenne on vastapuoleni kanssa, en ole epäröinyt hetkeäkään tulla anomaan teidän Ylhäisyyttänne kuulemaan sanojani.

Hra de Maupeou ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan; hänen oikeudenrakkauttaan ylistettävän tällä tavoin, sillä se ominaisuus muistutti liian suuressa määrin Dubois'n apostoolisia hyveitä, joista hänelle oli viisikymmentä vuotta sitten puhuttu samanlaisia kohteliaisuuksia.

— Madame, — vastasi hän, — te olette oikeassa sanoessanne, että olen Saluces-suvun ystävä; mutta te olette myöskin oikeassa uskoessanne, että minä virkaani toimittaessani panen kaikki ystävyysseikat syrjään. Minä siis vastaan teille mistään yksityiseduista riippumatta niinkuin oikeuden korkeimman päällikön tulee.

— Ah, monseigneur, minä siunaan teitä! — huudahti vanha kreivitär.

— Minä tutkin siis asiaa aivan niinkuin tavallinen lakimies, — jatkoi varakansleri Maupeou.

— Ja minä kiitän teidän Ylhäisyyttänne, joka on niin taitava näissä asioissa.

— Teidän juttunne tulee pian esille, vai mitä?

— Se tulee esille tulevalla viikolla, monseigneur.

— No niin, mitä toivotte nyt?

— Että teidän Ylhäisyytenne tutustuisi asiakirjoihini.

— Minä ne jo tunnen.

— No niin, mitä nyt asiasta ajattelette, monseigneur, — kysyi vanha kreivitär vavisten.

— Teidän asiastanne?

— Niin.

— Ajattelen, että siinä ei ole epäilemistäkään.

— Mitenkä? Että minä sen voitan?

— Ei, vaan että te sen menetätte.

— Monseigneur sanoo, että minä menetän juttuni?

— Ehdottomasti. Minä annan siis teille erään neuvon.

— Minkä? — kysyi kreivitär ja toivoi vieläkin rahtusen.

— Sen, että jos teidän on suoritettava maksuja, kun tuomio on langetettu…

— Niin?

— Niin, että teillä silloin on rahat valmiina.

— Mutta, monseigneur, me joudumme silloin aivan köyhyyteen.

— Dame, ymmärrättehän, kreivitär, ettei oikeus voi ottaa lainkaan sellaista lukuun.

— Mutta, monseigneur, löytyyhän oikeuden rinnalla myöskin armo.

— Juuri siitä syystä, kreivitär, esitetäänkin oikeudenenkeli vertauskuvallisesti sokeaksi.

— Mutta eihän teidän Ylhäisyytenne kuitenkaan kiellä minulta erästä neuvoa?

— Dame, kysykää. Minkälaista pyydätte minulta?

— Eikö ole mitään keinoa sovitella asiaa, saada lievempi tuomio?

— Te ette tunne ketään tuomareistanne? — kysäisi le Vice.

— En ketään, monseigneur.

— Se on ikävä asia. Salucesit tuntevat kolme neljäsosaa kaikista parlamentin jäsenistä.

Kreivitär vavahti.

— Mutta muistakaa, — jatkoi varakansleri, — ettei tämä muuta todellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen vaikuttaa itseensä.

Tämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut apostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.

— Ja kuitenkin, — jatkoi kansleri, — vaikka tuomari on rehellinen mies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta; se on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on oikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä voidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin mahdollista.

— Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee minulle sanoa!

— Mitä minuun tulee, — jatkoi de Maupeou, — tehän ymmärrätte, että minä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia vihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin esteettömästi lausua siitä mielipiteeni.

— Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri katsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.

— Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa ja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin aivan kaikkivoipia.

— Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.

— Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen suusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!

— Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, että tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, — vastasi de Maupeou teeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.

Kreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin aikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja hän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain itselleen edullista.

— Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle sangen tehokas suositus, — jatkoi de Maupeou.

— Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle, monseigneur.

— Dame, minä en asialle puolestani mitään voi.

— Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään menevät, — virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.

— Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen, meidän hyvään aikaan, — vastasi de Maupeou hymyillen.

— Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan ilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen asianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä kuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen. Miten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva teidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt salajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut oikeusjutussani.

— Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita aina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä la Souris, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen palansa.[54]

— Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la Souris sangen hyvä tyttö!

— Ettei heiltä voinut kieltää mitään.

— Tai että he eivät voineet kieltää mitään.

— Ah, hyvä kreivitär, — virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka hämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja luonnolliselta se tuntui, — älkää johdattako minua rakkaudesta nuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.

— Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä kadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.

— Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan jumalille, uhratkaa.

— Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat heitä rukoilemaan tyhjin käsin.

— Mistä te sen tiedätte?

— Mistäkö?

— Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.

— Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani kuin ystävän.

— Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.

— Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te olisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani, eikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.

— Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita, kreivitär, — vastasi varakansleri huoaten. — Meidän täytyy siis turvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten itse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta… Mitäs minun piti sanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?

— Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä ystävätärtään… siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla olisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä sinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan takaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne haettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.

Kansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.

— Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he unhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat koota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain tuttu?

— He ovat minut unohtaneet.

— Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?

— En.

— Muuten, — jatkoi de Maupeou, — hän odottaakin nykyään liian hartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta ajatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.

— Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.

— Hra d'Aiguillon?

— Keikari, josta puhutaan aivan arvottomia; että hän meni myllyyn piiloon toisten taistellessa… Hyi mokomaa!

— Oh, ei pidä uskoa muuta kuin puolet siitä, mitä ihmiset juttelevat, — sanoi kansleri. — Mutta ajatellaanpas vielä toisia.

— Niin, monseigneur, ajatelkaa, ajatelkaa!

— Ja miksikä ei…? Niin… Ei… Kyllä tosiaan…

— Sanokaa, monseigneur, sanokaa.

— Miksipä ei kääntyä itse kreivittären puoleen?

— Rouva Dubarryn? — kysyi käräjätäti ja levitti häveliäästi viuhkansa.

— Niin, hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

— Tosiaanko!

— Ja ennen kaikkea hyvin auttavainen.

— Minä olen liian vanhaa sukua miellyttääkseni häntä, monseigneur.

— Mutta minä uskon, että te erehdytte siinä, kreivitär; hän päinvastoin koettaa saada ystäviä itselleen vanhoista suvuista.

— Niinkö luulette? — kysyi vanha kreivitär, ja hänen vastenmielisyytensä horjahti heti.

— Tunnetteko häntä?

— En, Jumala paratkoon.

— Oi, se on paha asia. Kas siinä henkilö, jolla on vaikutusta, arvellakseni!

— Niin, kyllä hänellä on vaikutusta; mutta minä en ole koskaan häntä nähnyt.

— Ettekä hänen kälyäänkään Chonia?

— En.

— Ettekä hänen kälyään Bischiä?

— En.

— Ette Jean-lankoaan?

— En.

— Ettekä hänen neekeriään Zamorea?

— Mitä, hänen neekeriään?

— Niin, hänen neekerinsä on mahtava henkilö.

— Tuo hirmulainenko, jonka kuvia myydään Pont-Neufillä ja joka on kuin mopsi housuissa.

— Juuri hän.

— Minäkö olisin tuon murjaanin tuttu! — huudahti kreivitär kovin loukkaantuneena; — millä ihmeen tavalla te luulette, että minä olisin häneen tutustunut?

— Oh, huomaan, että te ette tahdo takaisin tiluksianne, kreivitär-parka.

— Kuinka niin?

— Koska halveksitte Zamorea.

— Mutta mitä tekemistä Zamorella on tässä asiassa?

— Hän voi toimittaa teille voiton jutussanne, siinä se.

— Hänkö, tuo mozambiquelainen, auttaisi minut voittamaan juttuni! Mutta sanokaahan, olkaa hyvä, millä tavoin?

— Sillä tavoin, että hän sanoisi valtiattarelleen olevansa huvitettu siitä, että te voittaisitte. Ymmärrättehän: vaikuttavan henkilön sana… Zamore tekee mitä tahtoo emännälleen ja emäntä jälleen kuninkaalle mitä vaan tahtoo.

— Zamoreko siis nyt Ranskaa hallitsee?

— Hm, — myhähti de Maupeou ja pudisti päätään, — Zamore on sangen vaikutusvaltainen herra, ja minä olisin mieluummin huonoissa väleissä esimerkiksi… dauphinen kanssa kuin hänen.

— Jeesus! — huudahti rouva de Béarn, — jos minulle ei tuollaisia puhuisi niin vakava henkilö kuin teidän Ylhäisyytenne…

— Ah, Jumala paratkoon, sitä ei puhu teille ainoastaan minä, vaan koko maailma. Kysykää vaan herttuoilta ja pääreiltä, unohtavatko he ottaa Marly'hin tai Luciennesiin mennessään taskuunsa namusia Zamoren suuta tai helmiä hänen korviaan varten. Minä, joka teille tässä puhun, minä, joka olen Ranskan kansleri tai vähää vailla, mitä luulette minun juuri tässä tullessanne tehneen? Minä kirjoitin Zamorelle juuri virkavaltuutta.

— Kuvernöörin virkaan?

— Niin; hra de Zamore on nimitetty Luciennesin kuvernööriksi.

— Sama kunnia, joka annettiin kreivi de Béarnille kaksikymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta?

— Nimittämällä hänet Blois'n valtiolinnan kuvernööriksi, niin, aivan niin.

— Mikä häpeä, hyvä Jumala! — huudahti vanha kreivitär; — mutta onko nyt monarkia jo aivan tuhon oma?

— Se on ainakin sangen sairas, kreivitär; mutta tiedättehän, että sairasvuoteella makaavalta aina koetetaan kiskoa kaikkia mahdollisia etuja.

— Tiettävästikin; mutta siinä tapauksessa täytyy päästä edes sairaan luokse.

— Tiedättekö, mitä vaadittaisiin, että rouva Dubarry ottaisi teidät suosiollisesti vastaan?

— Mitä sitten?

— Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen neekerilleen… se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.

— Niinkö luulette, monseigneur? — kysyi kreivitär ymmällään.

— Aivan varmaan; mutta…

— Mutta?… — toisti vanha rouva.

— Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?

— Entäpä te, monseigneur?

— Niin minä?

— Niin.

— Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.

— Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, — virkkoi käräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. — Teidän Ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on koskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään. Ja kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole ainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, — minä, Béarnein sukua, — vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle tuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes potkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt kuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen…

Varakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa, kun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:

— Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi kansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui nojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.

— Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! — huudahti kansleri. — Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee puolestanne.

Sitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes selviytyä hämmästyksestään.

— Pyydä kreiviä sisään.

Lakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa tuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja käsivarsi kääreessä.

Kun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi epäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri puolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja ilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, — sanoi varakreivi Jean:

— Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin, pyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame… hänen Ylhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari sanaa.

Kreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä oli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.

— Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? — sammalteli

hän.

— Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen Ylhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista aikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.

— Valituksen, te? — kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.

— Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että minä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä, laulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja elää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, mordieu, siitä kuolee!

— Selittäkää, monsieur, — kehoitti kansleri, muka vallan kauhistuksissaan.

— Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea hänen vastaanotto-ajallaan.

— Kreivitär de Béarn, — esitteli silloin kansleri vanhan rouvan Jean Dubarrylle.

Jean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja samoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat toisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.

— Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, — sanoi kreivitär.

— Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen naisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!

— Tehkää se huoletta, monsieur, minulla on kysymys pelkästään rahasta, mutta teillä kunniasta, joten teidän asianne luonnollisesti on kiireellisempi.

— Madame, — vastasi varakreivi, — minä käytän hyväkseni teidän erinomaista kohteliaisuuttanne.

Ja hän kertoi asiansa kanslerille, joka kuunteli vakavana.

— Teillä pitäisi olla todistajat, — sanoi de Maupeou hetkisen vaiettuaan.

— Oh, — huudahti Jean Dubarry, — tuossa tunnen heti oikeuttarakastavan tuomarin, joka ei tyydy pelkästään kieltämättömään totuuteen. Hyvä, todistuksia saatte…

— Monseigneur, — keskeytti kreivitär, — löytyy jo eräs todistaja.

— Kuka se on? — kysyivät varakreivi Jean ja de Maupeou yhtaikaa.

— Minä, — vastasi kreivitär.

— Kuinka, te? — äännähti kansleri.

— Kuulkaa, monsieur, eikö se selkkaus tapahtunut Chausséen kylässä?

— Tapahtui, madame.

— Kievarin pihalla?

— Niin.

— Hyvä, minusta saatte todistajan. Minä ajoin kylän ohitse, jossa teidän kimppuunne karattiin, kaksi tuntia tuon tapahtuman jälkeen.

— Todellako, madame? — kysyi kansleri.

— Oi, te olette kovin ystävällinen, — virkkoi varakreivi.

— Ja niin hyvissä ajoin, että koko kylä siitä tapahtumasta puhui, — jatkoi kreivitär.

— Varokaahan itseänne, — sanoi varakreivi, — varokaa kovin! Jos tahdotte auttaa minua tässä asiassa, niin ehkäpä Choiseulit keksivät jonkin keinon antaaksensa teidän sen kalliisti maksaa.

— Niin, — vahvisti kansleri, — se olisikin heille sitäkin helpompaa, kun kreivittärellä on juuri paraikaa oikeusjuttu, jonka päätös mielestäni on sangen arveluttava.

— Monseigneur, monseigneur, — huokaili vanhus ja pusersi otsaansa; — minä syöksyn kuilusta toiseen.

— Turvautukaa hiukan tähän herraan, — sanoi kansleri hänelle puoliääneen, — hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.

— Ainoastaan yhdellä, — huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti. — Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota turvaksenne.

— Ah, hyvä varakreivi, — huudahti vanhus, — tarjoatteko tuota apua aivan tosissanne?

— Dame, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän apunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?

— Ettäkö vielä tahdon, monsieur… Oh, tämä on liika suuri onni!

— No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän teitä tulemaan kanssani minun vaunuissani…

— Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä tohtisin!

— Syy on tässä, madame, — sanoi kansleri ja pisti kreivittären käteen Zamoren virkavaltuuden.

— Hra kansleri, — huudahti varakreivitär, — te olette minun suojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston kukka.

— Nöyrin palvelijanne, — toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta kreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.

— Kiitos kälyni puolesta, — virkkoi Jean hiljaa hra de Maupeoulle; — kiitokset, serkkuni. Mutta näyttelinkö minä hyvin osani, hä?

— Mainiosti, — vastasi hra de Maupeou. — Mutta kertokaahan myöskin asianomaiselle, miten minä näyttelin osani. Olkaa hiukan varuillanne, muori on aika ovela.

Samassa kreivitär käännähti katsomaan taakseen.

Herrat kumarsivat selkänsä koukkuun, hyvästellen juhlallisesti toisiaan.

Ulko-oven edessä odottivat komeat vaunut ja kuninkaalliset lakeijat. Kreivitär nousi vaunuihin ylpeydestä pöyhistyneenä. Jean viittasi ja vaunut alkoivat vieriä.

Kun kuningas oli lähtenyt rouva Dubarryn luota tuon lyhyen ja nyrpeän vastaanoton jälkeen, josta hän oli ilmoittanut myös hovimiehilleen, oli kreivitär jäänyt kolmisin Chonin ja Chonin veljen kanssa; viimemainittu ei ollut tullut hänen luokseen aivan heti matkalta, ettei olisi saatu tietää, miten vaaraton hänen haavansa todellisuudessa oli.

Tämän perheneuvottelun tulos oli, ettei kreivitär lähtenytkään Luciennesiin niinkuin oli kuninkaalle sanonut lähtevänsä, vaan ajoi Pariisiin. Siellä oli hänellä Valois-kadun varrella pieni yksityishotelli, joka oli koko tämän perhekunnan levähdyspaikkana sen samoillessa alinomaa ristiin rastiin kaikenlaisten asiainsa tai oleskellessa huvitusten vaatiessa Pariisissa.

Kreivitär meni huoneeseensa, otti jonkin kirjan ja alkoi odottaa.

Sillävälin varusti varakreivi tykistönsä ampumakuntoon.

Kuitenkaan ei kuninkaan lemmikillä ollut voimaa ajaa Pariisin läpi pistämättä silloin tällöin päätään ulos vaunujen ikkunasta. Kaikkia kauniita naisia vaatii vaisto näyttäytymään, koska he tietävät itseään mielellään katseltavan. Kreivitär siis näyttäytyi ja niin ollen levisi Pariisissa huhu hänen saapumisestaan, ja kello kahden ja kuuden välillä hän sai ottaa vastaan jo ainakin parisenkymmentä vierasta. Tämä oli oikea sallimuksen hyvä työ kreivitär-parkaamme kohtaan, sillä hän olisi kuollut ikävästä, jos hänen olisi täytynyt olla koko moinen aika yksinään, kun taas tällainen ajanvietto kulutti melkoisen nopeasti tunnit panettelussa, mahtailussa ja kiemailussa.

Leveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun varakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de Béarnia kälynsä luokse.

Koko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären valitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista tilaisuutta.

Varakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja ihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia pääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.

Rouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Tällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua, ja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.

— Sallikaa, madame, — sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen odotushuoneeseen, — sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä ottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.

— Oh, monsieur, — vastasi kreivitär, — minä en tosiaan tahtoisi, että häntä häiritään minun tähteni.

Jean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä, milloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.

— Oi miten sievä, pieni neekeripoika! — huudahti kreivitär. — Onko hän teidän kälynne oma?

— On, madame; hän on kälyni suosikkeja, — vastasi varakreivi.

— Minä onnittelen kälyänne, että hänellä on tuollainen. Melkein samassa aukesivat salin oven molemmat puoliskot ja pikentti opasti kreivitär de Béarnin suurempaan saliin, jossa rouva Dubarry tavallisesti otti vastaan.

Sillaikaa kuin vanha käräjätäti katseli huokaillen moisen suloisen asumuksen suurta loistoa, oli Jean Dubarry mennyt kälynsä luokse.

— Onko se hän? — kysyi kreivitär.

— Kyllä, luineen ja lihoilleen.

— Hän ei aavista mitään?

— Ei tuon taivaallista.

— Entä Le Vice…?

— Erinomaista. Kaikki kääntyy hyväksemme, rakas ystävättäreni.

— Ei olla kauan yhdessä, ettei hän vaan alkaisi epäillä.

— Olet oikeassa, sillä hän näyttää olevan ovela kuin kärppä. Missä Chon on?

— Senhän tiedät, Versaillesissa.

— On hyvän tärkeää, ettei hän nyt tule näkyviin.

— Kyllä, sen olen hänelle jo sanonut.

— No niin, astupa siis saliin, prinsessani.

Rouva Dubarry avasi pikkuhuoneensa oven ja astui sutireen saliin.

Molemmat näyttelijättäremme noudattivat ylen tunnollisesti kaikkia kohteliaisuusmenoja, joita aika, jolloin kertomamme asiat tapahtuivat, vaati, ja koettivat kaikin tavoin olla toisilleen mieliksi.

Rouva Dubarry ryhtyi ensin sanoiksi.

— Olen jo kiittänyt lankoani, — sanoi hän, — siitä, että hän hankki minulle kunnian saada teidät vieraakseni, ja nyt kiitän teitä itseänne tästä minulle suvaitsemastanne suuresta suosiosta.

— Ja minä puolestani, — vastasi vanha käräjätäti hurmaantuneena, — minä en tiedä, millä sanoin ilmaista syvää kiitollisuuttani, kun näin kohteliaasti otatte minut vastaan.

— Madame, — virkkoi kreivitär jälleen nöyrästi lyykistäen, — minun velvollisuuteni on tarjota kaikin tavoin palvelustani syntyperältään teidän laiselle vallasnaiselle, jos suinkin voin olla teille joksikin hyödyksi.

Ja kun kohteliaisuudet kahden puolen oli suoritettu, osoitti madame Dubarry rouva de Béarnille nojatuolia ja asettui itse toiseen.

31.

Zamoren virkavaltuus.

— Madame, — sanoi kuninkaan lemmikki vanhalle kreivittärelle, — puhukaa nyt, minä kuuntelen.

— Suo anteeksi, kälyni, — keskeytti Jean jääden yhä seisoalleen, — salli minun poistaa luulosi, että kreivitär muka sinulta jotain pyytäisi. Madame ei ole sellaista edes ajatellutkaan. Kansleri lähetti hänen luoksesi eräälle asialle, ei muuta.

Vanha rouva loi Jeaniin ylen kiitollisen katseen ja antoi kreivittärelle varakanslerin allekirjoittaman virkavaltuuden, joka korotti Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja Zamoren kuvernöörin arvoon.

— Minä se siis olenkin teille kiitollisuuden velkaa, — sanoi kreivitär vilkaisten kirjelmää, — ja olisin sangen onnellinen, jos saisin olla puolestani teille jollain tavoin mieliksi…

— Oh, se on hyvin helppoa, madame, — huudahti käräjätäti niin vilkkaasti, että liittoutuneemme oikein ihastuivat.

— Millä tavoin, madame? Sanokaa vaan, olkaa hyvä.

— Koska olette, madame, suvainnut ilmaista minulle, ettei nimeni ole teille aivan tuntematon…

— Kuinka se olisi mahdollista, olettehan Béarn-sukua!

— No niin, ehkäpä olette kuullut oikeusjutusta, joka koskee sukuni koko omaisuutta.

— Ja jota te käytte Saluceseja vastaan, muistaakseni?

— Oi, niin juuri, madame.

— Niin, tunnen hyvin sen asian, — vastasi kreivitär Dubarry. — Hänen Majesteettinsa puheli äskettäin siitä serkkuni hra de Maupeoun kanssa.

— Hänen Majesteettinsa! — huudahti käräjätäti; — onko hänen Majesteettinsa puhunut minun oikeusjutustani?

— On, madame.

— Ja mihin suuntaan?

— Oi, kreivitär-parka! — huudahti puolestaan kreivitär Dubarry ja pudisti päätänsä.

— Ah, juttuni on siis sama kuin menetetty, eikö niin? — kysyi vanhus tuskallisessa jännityksessä.

— Jos täytyy sanoa teille totuus, niin pelkäänpä, että asia on siten.

— Sanoiko hänen Majesteettinsa niin!

— Hänen Majesteettinsa ei sitä nimenomaan sanonut, sillä hän on ylen varovainen ja hienotuntoinen, mutta hän näytti kuitenkin jo pitävän noita tiluksia suorastaan Saluces-suvulle joutuneina.

— Oh, hyvä Jumala, madame, jos hänen Majesteettinsa vaan olisi asiasta perillä, jos hän vaan tietäisi, että ne tilukset on pantu ryöstöön velasta, joka on aikoinaan jo maksettu… niin, madame, ne on maksettu; nuo kaksisataa tuhatta livreä on aikoinaan velkojalleen suoritettu. Tosin ei minulla ole siitä minkäänlaista kuittia, mutta minulla on siveelliset todistukset, ja jos minä saisin itse parlamentin edessä ajaa ja puolustaa asiaani, niin minä todistaisin selvillä johtopäätöksillä…

— Johtopäätöksillä? — keskeytti kreivitär; hän ei ymmärtänyt rouva de Béarnin jutusta kerrassaan mitään, mutta seurasi muka ylen tarkkaavasti tätä hänen puolustuspuhettaan.

— Niin, madame, johtopäätöksillä.

— Todistaa asiaa johtopäätöksillä on kyllä sallittu, — virkkoi Jean Dubarry.

— Ah, luuletteko niin, hra varakreivi? — huudahti vanhus.

— Kyllä, siitä olen varma, — vastasi varakreivi ankaran vakavasti.

— No niin: johtopäätöksillä todistaisin, että Guy Gaston IV, Béarnin kreivi, on maksanut aivan varmaan tämän kahdensadan tuhannen livren velan, joka otettiin vuonna 1406 ja joka kasvaneine korkoineen nousee nyt yli miljoonan livren; voisin todistaa, että hän sen maksoi kuolinvuoteellaan vuonna 1417, sillä hänen testamentissaan näkyy hänen omakätinen kirjoituksensa: "Kuolinvuoteellani, olematta enää mitään ihmisille velkaa ja Jumalan eteen valmiina astumaan…"

— Niin, entä sitten? — kysyi rouva Dubarry.

— No, ymmärrättehän: koska hän ei kerran ollut kenellekään velkaa, niin oli hän tietysti maksanut myöskin Saluces-suvulle velkansa. Muuten hän olisi kirjoittanut: "Ollen velkaa kaksisataa tuhatta livreä", eikä: "Olematta mitään velkaa."

— Kieltämättä hän olisi niin tehnyt, — keskeytti Jean.

— Mutta teillä ei ole muuta todistusta?

— Kuin Gaston IV:n sana, ei, madame; mutta häntä kutsuttiin aikoinaan lisänimellä moitteeton.

— Kun taas vastapuolellanne on sitoumus.

— Niin, sen tiedän hyvin, — vastasi vanhus, — ja sehän se sotkeekin koko jutun!

Hänen olisi tullut sanoa: tekee sen aivan selväksi; mutta vanha rouva arvosteli asioita omalta kannaltaan.

— Te olette siis vakuutettu, madame, että Salucesit ovat saaneet rahansa takaisin? — kysyi Jean.

— Kyllä, kreivi, — vastasi rouva de Béarn innolla, — siitä olen aivan vakuutettu.

— Mutta kuulehan, Jean, — sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen lankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, — tämä johtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti toiseen valoon?

— Hirmuisesti, niin, — vahvisti Jean.

— Hirmuisesti vastapuolelleni, — jatkoi kreivitär. — Gaston IV:n testamentin sanat ovat aivan selvät: "Olematta ihmisille mitään velkaa…"

— Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, — vahvisti Jean.

— Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille velkansa.

— Niin, hän oli maksanut, — toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.

— Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! — huudahti vanha kreivitär.

— Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu oikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, — sanoi varakreivi Jean. — Minä puolestani olen niin vakuutettu teidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi käytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.

— Oh, monsieur.

— Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää kuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä naimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli mies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta ja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi. Mutta kovaksi onneksi, — jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten, — emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset nyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen musteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin selvää lausetta kuin: "Olematta mitään ihmisille velkaa".

— Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin tuo kirjoitettiin, — tohti rouva Dubarry virkkaa; — ja täytyy ottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni ylimuistoiseksi nautinnoksi.

— Oli miten oli, — sanoi Jean, — olen vakuutettu, että jos hänen Majesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän on sen tässä meille esittänyt…

— Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin, monsieur? Siitä olen varma.

— Ja minä myös.

— Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?

— Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla minua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein armollisesti käy siellä vieraanani…

— Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään sattuman varaan.

— Varakreiviseni, — huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen, — tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla ei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.

— Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de Béarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä, ehkä kahden tai kolmenkin viikon.

— Se on totta.

— Mutta hänen asiansahan ratkaistaan ensi maanantaina tai tiistaina.

— Tiistaina, monsieur.

— Ja nyt on perjantai-ilta.

— Oh, ei siis voi sitä ottaa lukuun, — virkkoi rouva Dubarry aivan toivottoman näköisenä.

— Mitä nyt tehtäisiin? — kysyi varakreivi ja näytti ankarasti miettivän asiaa. — Voi lempo, voi lempo! — lisäsi hän sitten.

— Jos saisin vastaanoton Versaillesissa? — virkkoi vanha kreivitär arasti.

— Oh, sitä ette saa.

— Mutta teidän suojeluksellanne, madame?

— Oi, minun suojelukseni siinä ei paljoa auta. Hänen Majesteettinsa kammoaa virallisia asioita, ja tällä hetkellä miettii hän vaan yhtä ainoaa seikkaa.

— Parlamentin juttua? — kysyi rouva de Béarn.

— Ei, vaan minun esittelemistäni hovissa.

— Ahaa! — huudahti käräjätäti.

— Sillä, ehkä tiedätte, madame, että hra de Choiseulin vastustuksesta, hra de Praslinin juonista ja Grammontin herttuattaren puuhista huolimatta kuningas on päättänyt, että minut esitellään.

— En, madame, sitä minä en tiennyt, — vastasi kreivitär de Béarn.

— Oh, sehän on päätetty asia, — virkkoi Jean.

— Ja milloinka tuo esittelyjuhla on, madame?

— Aivan piakkoin.

— Niin, nähkääs… kuningas tahtoo, että sen täytyy tapahtua ennen hänen Korkeutensa dauphinen tuloa, niin että hän voi viedä kälyni Compiègneen tulojuhliin.

— Ah, ymmärrän. Madame on siis valmistunut esiteltäväksi? — kysyi vanha kreivitär arasti.

— Hyväinen aika, tietysti. Paroonitar d'Alogny… Tunnetteko te paroonitar d'Alognyn?

— En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

— No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas aivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on nyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on luvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa on korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta ovat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa paroonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän onkin valmis toimeen, se paroonitar.

— Sen nyt ymmärtää, — vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti hymyillen.

— Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! — huudahti Jean.

— Mitä nyt? — kysyi rouva Dubarry.

— Voi, miten ikävää, — lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; — miksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin luona viikkoa aikaisemmin?

— Kuinka niin?

— Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa paroonitar d'Alognyn kanssa.

— Ystäväni, — virkkoi rouva Dubarry, — puhut arvoituksilla, en ymmärrä sinua.

— Et ymmärrä?

— En.

— Mutta lyönpä vetoa, että rouva de Béarn ymmärtää.

— Anteeksi, monsieur, mutta aprikoin juuri tässä…

— Viikko sitten sinulla ei ollut kummitätiä?

— Eipä ei.

— No niin, kreivitär de Béarn tässä… Mutta ehkä puhun liikaa?

— Ei, lausu vaan ajatuksesi.

— Kreivitär tässä olisi tehnyt sinulle sen palveluksen. Ja sen, mitä kuningas nyt tekee rouva d'Alognyn eduksi, olisi hän siinä tapauksessa, tehnyt rouva de Béarnin hyväksi.

Käräjätäti avasi kummastuksesta silmänsä pyöreiksi.

— Oi, niinkö, — huokaisi hän.

— Ah, jos te tietäisitte, — jatkoi Jean, — miten armollisesti kuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta tarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut paroonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän sanoi: "No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin kevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua itseäni ylpeämpiä… Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen, eikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta vaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon…"

Vanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.

— "Yksi asia vaan minusta on ikävä", lisäsi kuningas.

— Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?

— Niin, yksi ainoa asia. "Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin se, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun henkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi." Ja näin sanoessaan kuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.

— Ah, minä ymmärrän, — huomautti vanha käräjätäti. — Hänen Majesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta Stuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.

— Aivan oikein.

— Asia on totta niin, — virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka tarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, — asia on totta niin, että d'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.

— Se on kuitenkin sangen arvokas suku, — vastasi kreivitär, — ja sen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.

— Ah, mutta hyvä Jumala! — huudahti Jean äkkiä nousten kyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.

— No, mikä sinulla on? — kysyi rouva Dubarry, joka sai hillitä itseään kaikin voimin ollakseen nauramatta lankonsa kummallisille ruumiin-vääntelyille.

— Pistikö mikä kreiviä? — kysyi vanha käräjätäti osaaottavasti.

— Ei, — vastasi Jean ja heittäytyi jälleen leppoisasti nojatuoliin, — ei, se oli vaan eräs aatos.

— Olipa se aatos, kun oli melkein keikauttaa sinut permannolle, — nauroi kreivitär Dubarry.

— Se oli varmaan jokin hyvä aatos, — sanoi rouva de Béarn.

— Erinomainen.

— Sano se siis.

— Mutta sillä on yksi paha puoli.

— Mikä?

— Se, että sitä on mahdoton toteuttaa.

— Mutta sano kuitenkin.

— En, luulen, että teen vaan jonkun alakuloiseksi.

— Se ei haittaa, lausuhan sentään, mitä johtui mieleesi.

— Ajattelin, että jos ilmaisisit paroonitar d'Alognylle huomautuksen, jonka kuningas virkkoi katsellen Kaarle I:n kuvaa…

— Oi, mutta sehän olisi epäkohteliaisuus, varakreiviseni.

— Se on totta!

— Älkäämme siis enää ajatelko asiaa.

Käräjätäti päästi raskaan huokauksen.

— Se on sangen ikävää, — jatkoi varakreivi aivan kuin puhuen itsekseen, — kaikki olisi mennyt niinkuin tanssi. Kreivitär, jolla on niin loistava nimi ja joka on älykäs nainen, olisi tarjoutunut kummitädiksi paroonitar d'Alognyn sijaan. Kreivitär olisi silloin voittanut oikeusjuttunsa, hra de Béarnista olisi tullut kaartinluutnantti, ja koska kreivitär on saanut maksaa suuria kustannuksia matkustaessaan monta kertaa pakostakin oikeusjuttunsa vuoksi Pariisiin, olisi hän saanut kulut. Ah, sellaista hyvää ei aina tarjota kuolevaisille!

— Oi, eipä ei, — täytyi rouva de Béarnin väkisinkin huudahtaa, aivan ymmällään moisesta odottamattomasta keikauksesta.

Mutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta huudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä pyörällä nojatuolinsa pohjaan.

— Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, — sanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. — Eikö pitänyt jo sen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön anomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?

— Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!

— Ainoastaan kahdeksan päivää, — jatkoi Jean Dubarry.

— Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame esitelty, — virkkoi kreivitär de Béarn.

— Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa; silloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on saapunut perille.

— Se on totta, aivan totta, — sanoi Jean; — mutta…

— Mitä mutta?

— Malttakaahan; vieläkin aatos.

— Millainen, monsieur, millainen? — hoki käräjätäti.

— Arvelen, että jos… niin… ei… niin… kyllä, kyllä! Rouva de Béarn toisteli tuskissaan näitä Jeanin lyhyitä sanoja.

— Te sanoitte viimeksi kyllä, hra varakreivi, — huomautti hän.

— Luulen, että nyt olen keksinyt.

— Sanohan siis.

— Kuulkaahan nyt.

— Kyllä kuulemme.

— Esittelysi on vielä salaisuus, eikö niin?

— Totta; ainoastaan kreivitär…

— Oh, olkaa huoletta minusta! — huudahti käräjätäti.

— Esittelysi on salaisuus. Ei tiedetä siis vielä, että sinulla jo on kummitäti.

— Ei; kuningas tahtoo, että se uutinen räjähtää kuin pommi.

— No niin, nyt sen olen keksinyt.

— Ihanko varmaan, hra varakreivi? — kysyi rouva de Béarn.

— Aivan varmasti, — toisti Jean.

Kuuntelijain silmät pyöristyivät ja korvat nousivat pystyyn. Jean veti tuolinsa heidän tuolejaan lähemmäksi.

— Tietysti ei myöskään kreivitär de Béarn tiedä enempää kuin muutkaan, että sinut esitellään ja että sinulla on kummitäti.

— En tietystikään. Enkä olisi tosiaan siitä tiennyt mitään, ellette olisi itse sitä minulle kertonut.

— Te ette siis ole meitä muka nähnytkään; ettekä luonnollisesti tiedä koko asiasta mitään. Ja sitten te anotte pääsyä kuninkaan puheille.

— Mutta kreivitär tässä väitti äsken, ettei kuningas ota minua vastaan.

— Te anotte päästä kuninkaan puheille tarjoutuaksenne kreivittären kummitädiksi. Te ette tiedä, ymmärrätte, että hänellä on jo kummitäti. Niin, te anotte päästä kuninkaan puheille ja tarjoudutte esiintymään kälyni kummina. Ottaen huomioon teidän syntyperänne on hänen Majesteettinsa teille tarjoumuksenne johdosta sangen armollinen. Kuningas ottaa teidät vastaan, kiittää teitä tarjouksestanne, kysyy teiltä, mitä hän voi mieliksenne tehdä. Silloin te esitätte oikeusasianne ja johtopäätöksenne. Hänen Majesteettinsa ymmärtää asian, suosittelee teitä asianomaisille, ja juttunne, jonka luulitte kaduttavanne, te voitatte.

Rouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär de Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.

— Oi minua, tällaista raukkaa, — alkoi hän väittää kiivaasti vastaan, — kuinka hänen Majesteettinsa…

— Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette näyttänyt alttiuttanne, — sanoi Jean.

— Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta… — virkkoi kreivitär de Béarn epäröiden.

— Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, — myönsi rouva Dubarry hymyillen. — Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen vehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?

— Vehkeilyyn? — toisti Jean. — Ah, johan nyt, ja kuka sen saa tietää, kysynpä teiltä?

— Madame on oikeassa, — vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä tällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. — Minä tahtoisin tosiaan tehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman syyn anoa hänen ystävyyttään.

— Ah, se on kaunis ajatus, — virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman pilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.

— No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, — sanoi Jean.

— Vielä keino?

— Niin.

— Saadakseni tehdä tuon oikean palveluksen?

— Mutta, kunnon varakreiviseni, — tokaisi rouva Dubarry, — sinähän innostut aivan runolliseksi! Hra de Beaumarchais ei ole mielikuvitukseltaan sinua vilkkaampi.

Vanha kreivitär kuunteli kiihkeässä jännityksessä, mikä tuo keino olisi.

— Pila paikallaan, — virkkoi Jean. — Kuulehan, kälyni, olet erittäin hyvissä väleissä rouva d'Alognyn kanssa, niinhän?

— Mitä kysytkin… Tokihan sen tiedät.

— Pahastuisiko hän, jos ei saisi sinua esitellä?

— Se on hyvin mahdollista.

— On luonnollisesti selvää, ettet mene sanomaan hänelle vasten silmiä tuota kuninkaan puhetta, — että hän on liian vähäistä syntyperää tällaiseen tehtävään. Mutta olethan sukkela nainen, voit keksiä jotain muuta.

— Entä sitten? — kysyi Jeanne.

— No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle palveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.

Vanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei voinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä verukkeen.

— Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, — sanoi hän; — hienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.

Rouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti häntä iskien hänelle silmää.

— Muistakaa se, — sanoi Jean, — että minä en suinkaan mitään teille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua kenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista. Te näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne. Minä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan sääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta asiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä keinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan hullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.

Ja Jean nousi paikaltaan.

— Oi, monsieur, — huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään näkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet puolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. — Oi, monsieur, minä olen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.

— Ymmärrättehän, — jatkoi Jean teeskennellen taitavasti välinpitämätöntä, — että minusta on sama asia, esittääkö kälyni rouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.

— Tietystikin, monsieur.

— Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät teot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi, joka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei voinut sitä kukistaa.

— Oh, se on hyvin mahdollista, se, — myönsi rouva Dubarry.

— Kun taas tämä kreivitär, — jatkoi Jean, — hän, jota ei ole tehtävään pyydetty, jota me tuskin tunnemme ja jonka pelkkä sattuma meille tarjoaa, tuntuu minusta joka suhteessa ansaitsevan tilaisuuden tuottamat edut.

Käräjätäti aikoi ehkä väittää sitä vastaan, että varakreivi luuli häntä niin alttiiksi auttamaan, mutta rouva Dubarry ei antanut hänelle siihen aikaa.

— Se on ainakin totta, — sanoi hän, — että moinen menettely ihastuttaisi suuresti kuningasta ja ettei kuningas voisi kieltää mitään henkilöltä, joka sen tekisi.

— Kuinka, etteikö kuningas voisi kieltää?

— Nimittäin, hän muistaisi suopeasti sellaisen henkilön toivomuksia; nimittäin, te saisitte kuulla omin korvin kuninkaan sanovan varakanslerille: "Minä tahdon, että kreivitär de Béarnille ollaan suopeita, ymmärrättekö, hra de Maupeou?" Mutta huomatakseni kreivitär näkee tässä asian järjestelyssä vaikeuksia. Hyvä siis. Mutta toivon, ettei rouva kuitenkaan kiellä minun hyvää tahtoani, — lisäsi varakreivi kumartaen.

— Olen sydämeni syvyydestä kiitollinen teille, monsieur, — huudahti vanhus.

— Oh, syyttä, suotta, — vastasi kohtelias varakreivi.

— Mutta… — jatkoi kreivitär de Béarn.

— Niin, madame?

— Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, — kysyi käräjätäti.

— Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä tapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa ei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.

— Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen, eihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, — sanoi kreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä tässä asiassa oikein piili.

— Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, — huomautti kuninkaan lemmitty.

— Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en voi kärsiä! — huudahti Jean Dubarry.

— Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, — jatkoi vanha käräjätäti, jota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty ilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, — jos tarjoaisinkin palvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani. Sillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi huomennakaan niin helposti voitetuksi.

— Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! — vastasi varakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.

— Ei, kreivitär on oikeassa, — virkkoi kuninkaan lemmikki, — minä olen aivan samaa mieltä kuin hän.

— Mitä sanot? — huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.

— Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon mukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan ei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan. Ja ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden, joissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin ehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen vahingosta?

— Kunniakkaan, — kiiruhti varakreivi sanomaan. — Aivan niin, pikku kälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.

— Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion, joka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, — äänsi käräjätäti vaivaloisesti huokaillen.

— Kyllä, — vastasi rouva Dubarry, — ensinnäkin esimerkiksi sadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.

Liittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. — Minulla on poika, — virkkoi vanha kreivitär.

— Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen puolustaja kuninkaalle.

— Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?

— Minä menen siitä vastuuseen, — sanoi Jean; — ja vähin, mitä hän voi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.

— Onko teillä muitakin omaisia? — kysyi kuninkaan lemmikki.

— Kyllä, yksi veljenpoika.

— No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.

— Ja tämän asian saisit sinä huoleksesi, varakreivi, sinä, joka äsken olet näyttänyt meille niin loistavaa kekseliäisyyttä, — lisäsi kuninkaan lemmikki nauraen.

— Kuulkaahan nyt, jos hänen Majesteettinsa tekisi kaiken tämän teidän hyväksenne, madame, menettelisikö kuningas oikeudenmukaisesti? — kysyi varakreivi pyrkien Horatiuksen sääntöä noudattaen ratkaisukohtaan.

— Minusta hän olisi aivan kuvaamattoman jalomielinen ja minä olisin nimenomaan kreivittärelle siitä kiitollinen, vakuutettuna, että olisin juuri hänelle velassa moisesta hyvyydestä.

— Te siis tahdotte tosiaan ymmärtää tämän keskustelumme vakavasti? — kysyi kuninkaan lemmikki.

— Kyllä, madame, todella vakavasti, — vastasi vanha kreivitär aivan kalpeana ajatellessaan sitoumusta, johon nyt ryhtyi.

— Ja te sallitte minun puhua hänen Majesteetilleen teistä?

— Suokaa minulle se kunnia, — vastasi käräjätäti huokaisten.

— Madame, se tehdään, ja jo heti tänä iltana, — sanoi kreivitär Dubarry nousten ylös. — Ja nyt, madame, toivon voittaneeni teidän ystävyytenne.

— Ja teidän ystävyytenne on minusta niin suuriarvoinen, että luulen tosiaan näkeväni suorastaan unta, — vastasi vanhus alkaen jälleen lyykistellä.

— Kuulkaahan nyt, toistetaan vielä kerran ehdot, — virkkoi Jean tahtoen saada kreivittären niin henkisesti vakuutetuksi asiasta kuin ihminen tarvitsee toteuttaakseen aineellisia aikeitaan. — Niin, ensistäänkin satatuhatta livreä vahingonkorvausta oikeuskuluista, matkakustannuksista, asianajajan palkkiosta ja niin edelleen, ja niin edelleen.

— Niin, monsieur.

— Luutnantin paikka nuorelle kreiville.

— Oi, siten pääsee hän loistavan uran alkuun.

— Ja jotain veljenpojalle, eikö niin?

— Kyllä, jotain.

— Tuo jokin aina keksitään, kuten sanoin; se on minun asiani.

— Ja milloin saan kunnian nähdä teidät jälleen, rouva kreivitär? — kysyi käräjöitsijätär.

— Huomisaamuna odottavat vaununi portillanne, madame, ja tuovat teidät Luciennesiin, jossa kuningas silloin on. Huomenna kello kymmenen on lupaukseni täytetty; hänen Majesteettinsa on silloin valmistettu asiaan eikä teidän tarvitse häntä ollenkaan odottaa.

— Suokaa minun saattaa teitä, — virkkoi Jean tarjoten vanhalle kreivittärelle kätensä.

— Moista en toki voi sallia, monsieur, — vastasi vanhus kohteliaasti; — jääkää vaan tänne, olkaa hyvä.

Jean vaati ehdottomasti.

— Ainakin portaille saakka, — sanoi hän.

— No, koska välttämättä tahdotte…

Ja kreivitär de Béarn nojautui varakreivin käsivarteen.

— Zamore! — huusi kreivitär Dubarry. Zamore juoksi paikalle.

— Käske valaisemaan kreivittärelle tietä ulkoportaille ja ajamaan lankoni vaunut niiden eteen.

Zamore katosi kuin nuoli.

— Oh, se on liikaa kohteliaisuutta, — hoki rouva de Béarn. Ja kreivittäret tervehtivät vielä kerran syvin kumarruksin toisiaan.

Portailla jätti varakreivi Jean vanhan kreivittären käsipuolestaan ja palasi kälynsä luokse, kun taas käräjätäti laskeusi juhlallisesti alas portaita.

Zamore meni edeltä; Zamoren perässä kulki kaksi lakeijaa soihdut kädessä, sitten tuli rouva de Béarn, ja hänen laahustaan, joka oli lyhyenlainen, kantoi kolmas lakeija.

Varakreivi ja hänen kälynsä katselivat häntä ikkunasta, nähdäkseen vaunuihin menoon asti tuon rakkaan kummitätinsä, jota oli niin paljon saatu etsiä ja joka oli niin suurella vaivalla viimein löytynyt.

Juuri kun rouva de Béarn tuli ulkoportaitten juureen, keinui pihalle kantotuoli ja muuan nuori nainen pujahti sen ovesta ulos.

— Ahaa, valtiatar Chon, — huudahti Zamore avaten paksut huulensa suhdattoman laajalle; — hyvää iltaa, valtiatar Chon!

Rouva de Béarn jäi seisomaan toinen jalka vaunun laudalla; hän oli tulijassa tuntenut saman naisen, joka oli käynyt hänen luonaan maalla muka mestari Flageot'n tyttärenä.

Jean Dubarry oli heti lykännyt ikkunan auki ja koetti siitä hurjasti huitoen antaa sisarelleen merkkejä, mutta Chon ei niitä huomannut.

— Onko se pikku typerys Gilbert täällä? — kysyi Chon huomaamatta vanhaa kreivitärtä.

— Ei, madame, — vastasi eräs lakeijoista, — häntä ei ole näkynyt.

Nyt vasta huomasi Chon Jeanin viittomiset, kun sattui katsomaan ylös.

Ja kun hän katsoi Jeanin käden suuntaan, osoitti se epäämättömästi rouva de Béarnia.

Chon tunsi vieraan, päästi huudahduksen, laski harsonsa alas ja juoksi eteiseen.

Käräjätäti ei ollut huomaavinaan mitään, vaan nousi vaunuihin ja ilmoitti kuskille osoitteensa.

32.

Kuningas on ikävissään.

Kuningas oli matkustanut, kuten oli sanonut, Marly'hin, jossa hän oli kello kolme iltapuolella antanut määräyksen saattaa itsensä Luciennesiin.

Hän oletti tietysti, että myöskin rouva Dubarry kiiruhtaisi hänen pienen kirjeensä saatuaan pois Versaillesista ja menisi odottamaan häntä ihastuttavan sievässä uudessa talossaan, jonka hän oli äskettäin itselleen rakennuttanut. Siellä oli kuningas jo käynyt pari kolme kertaa, mutta ei ollut viettänyt siellä vielä yötä, sillä verukkeella, kuten hän sanoi, ettei Luciennes ollut kuninkaallinen linna.

Niinpä hän huvilinnaan tullessaan kummastui, kun tapasi siellä vaan Zamoren huvittelemassa sangen vaatimattomasti ja varsin vähän kuvernöörimäisesti, nimittäin kynimällä pois höyheniä papukaijasta, joka koetti häntä purra.

Nuo kaksi suosikkia olivat ainaisissa huonoissa väleissä, samoin kuin hra de Choiseul ja rouva Dubarry.

Kuningas istahti pikkusaliin ja lähetti saattokuntansa pois.

Hänen ei ollut tapana kysellä asioita lakeijoilta eikä talon arvokkaammalta väeltä, vaikka hän olikin uteliain herra koko valtakunnassa; mutta Zamorehan ei ollut edes lakeijakaan, vaan arvoltaan jotain apinan ja papukaijan väliltä.

Kuningas kyseli siis Zamorelta.

— Onko kreivitär puutarhassa?

— Ei, valtias, — vastasi Zamore.

Tämä nimitys vastasi arvonimeä Majesteetti, jonka madame Dubarry oli riistänyt huviksensa kuninkaalta hänen käydessään Luciennesissa.

— Onko hän sitten karppilammikolla?

Sinne oli suurilla kustannuksilla kaivettu kallioon lammikko, johon vesi tuli vesijohdosta ja johon Versaillesista oli tuotu kauneimmat karpit.

— Ei, valtias, — vastasi Zamore.

— Missä hän sitten on?

— Pariisissa, valtias.

— Pariisissako!… Eikö kreivitär ole sitten tullut tänne Luciennesiin?

— Ei, valtias, vaan lähetti Zamoren tänne.

— Minkä tähden?

— Odottamaan täällä kuningasta.

— Ahaa, — sanoi Ludvig XV, — sinun huoleksesi annetaan minun vastaanottamiseni? Miten hurmaavaa seuraa tämä, Zamore! Kiitokset, hyvä kreivitär, kiitokset.

Ja kuningas nousi hiukan ärtyisenä ylös.

— Eipäs, — virkkoi neekeripoika, — kuningas ei saa Zamorea seurakseen.

— Ja miksikä ei?

— Siksi, että Zamore menee matkaansa.

— Minne sinä sitten menet?

— Pariisiin.

— No sitten jään aivan yksin. Yhä parempaa ja parempaa. Mutta mitä sinä teet Pariisissa?

— Menen valtiatar Barryn luo sanomaan, että kuningas on Luciennesissa.

— Ahaa, kreivitär jätti siis tehtäväksesi sanoa minulle tämän?

— Kyllä, valtias.

— Mutta hän ei sanonut, mitä minä odottaessani tekisin?

— Hän sanoi, että sinä makaat.

"No", ajatteli kuningas, "hän ei siis viivy kauan ja hänellä on kai minulle jokin uusi yllätys". Sitten lisäsi hän ääneen:

— Lähde siis heti ja tuo kreivitär tänne… Mutta kuulepas, millä tavalla sinä sinne menet?

— Suurella valkealla hevosella, jolla on punainen loimi.

— Ja missä ajassa suurella valkealla hevosella joutuu Pariisiin?

— En tiedä, — vastasi neekeri, — mutta se juoksee pian, pian, pian. Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

— No se nyt edes on onni, että Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

Ja kuningas asettui ikkunan ääreen katsomaan Zamoren lähtöä.

Pitkä pikentti nosti pojan hevosen selkään, ja niinkuin ainakin lapsi, joka onnekseen ei aavista mitään vaaraa, läksi neekeripoika pihalta täyttä laukkaa, koukussa jättiläismäisen hevosen seljässä.

Yksin jäätyään kysyi kuningas pikentiltä, oliko linnassa jotain uutta näkemistä.

— Kyllä on, — vastasi palvelija, — täällä on hra Boucher maalaamassa kreivittären suurta yksityishuonetta.

— Ah, Boucher. Vai on tuo kiltti Boucher-parka täällä, — virkkoi kuningas ikäänkuin tyytyväisenä uutiseen; — ja missä sanoit hänen olevan?

— Paviljongissa, kreivittären huoneessa: tahtooko teidän Majesteettinne minua oppaaksi hra Boucher'n luo?

— En, — vastasi kuningas, — en tahdo; minä menenkin mieluummin katsomaan karppeja. Tuo minulle veitsi.

— Veitsi, sire?

— Niin, ja iso leipä.

Pikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella ison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.

Kuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä menemään lammikolle päin.

Suvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt sitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.

Ludvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli ihana näköala.

Siellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja kauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva, kohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten sen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja pistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.

Vielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset portaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana Sannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä punertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman ylitse kuin upea kuparinen kupooli.

Ilmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen vaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä kuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen tummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen hopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla veden pintaa.

Silloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla ja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja mustilla kehillä.

Rannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään, varmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua eikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli riippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei olisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita sisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin mies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja lukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli kauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi leikellä siitä suuria palasia.

Karpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun ne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan tulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen hänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa heidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille tahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään hänen tähtensä.

Hän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan alle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki, kunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.

Oli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria hyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes ne tulivat iäksi niellyiksi.

Puolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli riittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta, tyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.

Mutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että Boucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin vähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy tyytyä siihen, mitä saa.

Ludvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi jo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen sitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki hänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen hyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi ylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt olla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli lattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin siveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta sinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta ruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.

Ludvig XV pysähtyi kynnykselle.

— Oh, hra Boucher, — sanoi kuningas, — te haisette tärpätiltä!

Ja kuningas meni pois.

Boucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin vähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota alas tikapuiltaan ällistyksestä.

Hän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään, välittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota työtä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.

Hänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.

Ludvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa ja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä näki.

Tuli pimeä.

Hänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis tulet.

Mutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,

— Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, — sanoi kuningas. — Ma foi, — lisäsi hän, — kreivitär saa vielä aikaa neljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.

Ja Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt tehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan sekunnin loppumista.

Kun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen sulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti hänen Majesteettinsa.

Kuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean unen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi, näki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti, ja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven pielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.

— Ah, tekö, kreivitär, — sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan asentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.

— Minä, sire, ja olen ollut tässä jo melkoisen kauan, — vastasi kreivitär.

— Vai kauan muka…

— Ainakin tunnin. Oh, miten teidän Majesteettinne makaa!

— Mutta muistakaahan, kreivitär, että te ette ollut täällä ja minä olin ikävissäni; muuten, minä nukun öisin huonosti. Tiedättekö, minä jo aioin lähteä matkaani.

— Niin, minä näin teidän majesteettinne hevoset jo valjaissa. Kuningas katsoi kelloa.

— Oh, kello on jo puoli yksitoista, — sanoi hän; — minä olen nukkunut melkein kolme tuntia.

— Hyvinkin, sire; väittäkääpä vielä, ettei Luciennesissa ole hyvä nukkua.

— Ma foi, se on totta. Mutta mitä hittoa tuo on? — huudahti kuningas huomatessaan Zamoren.

— Siinä näette Luciennesin kuvernöörin, sire.

— Ei vielä, ei vielä, — sanoi kuningas nauraen. — Vai niin, tuo veitikka käyttää virka-univormua ennenkuin hänet on virkaansa nimitetty? Hän luottaa siis niin varmasti sanaani.

— Sire, teidän sananne on pyhä, ja meillä on täysi syy siihen luottaa. Mutta Zamorella on enemmänkin kuin teidän lupauksenne, tai oikeastaan vähemmän, sillä hänellä on virkavaltuus.

— Kuinka?

— Varakansleri lähetti sen minulle: tässä se on. Nyt ei puutu hänen virkaan asettamisestaan muuta kuin yksi muotoseikka, nimittäin virkavala; vannottakaa se hänellä pian, ja sitten hän on vartiamme.

— Tulkaa lähemmäksi, herra kuvernööri, — kehoitti kuningas. Zamore tuli luo. Hänellä oli yllään kultakauluksinen univormu, olkapäillään kapteenin poletit, jalassa lyhyet housut ja silkkisukat ja kupeella miekka. Hän asteli jäykästi ja mahtavasti, valtavan suuri kolmikulma-hattu kainalossa.

— Osaako hän edes vannoa — kysyi kuningas.

— Oi, erinomaisesti; koettakaa, sire.

— Tulkaa vihittäväksi virkaan, — virkkoi kuningas tarkastellen uteliaasti tuota mustaa nukkea.

— Polvillenne, — sanoi kreivitär.

— Lausukaa vala, — lisäsi Ludvig XV.

Poika painoi toisen käden sydämelleen ja toisen kuninkaan käteen ja sanoi:

— Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja emännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka vartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan, purkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.

Kuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle, jolla Zamore sen lausui.

— Tämän valan jälkeen, — sanoi kuningas jälleen tilaisuuden vaatimusten mukaan totisena, — minä annan teille, herra kuvernööri, rajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia niitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai vedessä.

— Kiitoksia, valtias, — sanoi Zamore ja nousi ylös.

— Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät rauhaan. Ala mennä!

Zamore poistui.

Kun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.

— Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti hänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.

— Kuules, pikku Chon, — jatkoi kuningas, — puhupas sinä nyt minulle totta.

— Ah, varokaa itseänne, sire, — sanoi Chon, — te käännytte väärän henkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa elämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei osaa valehdella.

— Onko asia niin, kreivitär?

— Sire, Chonilla on liian hyvä käsitys minusta. Esimerkki on turmellut minut, ja ainakin tästä illasta alkaen aion valehdella kuin oikea kreivitär, ellei maksa vaivaa puhua totta.

— Ah, — virkkoi kuningas, — minusta tuntuu kuin Chonilla olisi jotain salattavaa minulta.

— Eipäs.

— Ehkä joku pikku herttua, joku pikku markiisi, jonka vieraana hän on käynyt?

— Sitä minä en luule, — vastasi kreivitär.

— Mitäs Chon siitä arvelee?

— Me emme sitä luule, sire.

— Täytyykö minun siitä hankkia raportti poliisilaitokselta?

— Hra de Sartines'n poliisilta vai minunko?

— Hra de Sartines'n.

— Kuinka paljon siitä annatte?

— Jos siinä on minulle huomattavia asioita, niin enpä tingi.

— Turvautukaa siis minun poliisiini ja ottakaa raportti minulta. Minä palvelen teitä… kuninkaallisesti.

— Te myötte itsenne?

— Miksikä en, jos maksu on ilmoittamani salaisuuden mukainen.

— Olkoon menneeksi. Antakaa nyt se raportti. Mutta ei mitenkään valheita.

— Te solvaatte minua, Ranska!

— Tarkoitin: ei verukkeita.

— Hyvä, sire; varatkaa kassanne maksukuntoon, tällainen on raportti.

— Minä olen valmis, — vastasi kuningas ja helisti taskussaan joitakuita kultarahoja.

— Ensiksi on kreivitär Dubarry nähty Pariisissa kello kaksi iltapuolella.

— Entä sitten? Sen jo tiedän.

— Valois-kadun varrella.

— En väitä vastaan.

— Noin kello kuusi saapui Zamore hänen luokseen.

— Aivan mahdollista; mutta mitä varten rouva Dubarry meni Valois-kadun varrelle?

— Hän meni taloonsa.

— Sen ymmärrän; mutta minkä tähden hän meni taloonsa?

— Hän meni odottamaan kummitätiään.

— Kummitätiään! — huudahti kuningas voimatta täysin salata pahaa irvistystä. — Aikooko hän sitten antaa ristiä itsensä?

— Kyllä, sire, Versaillesin suuressa kastealtaassa.

— Siinä hän tekee pahoin; hän oli niin soman näköinen pakanana.

— Minkä sille voi, sire? Tunnettehan sananparren: "ihminen tahtoo sitä, mitä ei saa".

— Joten nyt me tahdomme kummitätiä?

— Ja saamme sen, sire.

Kuningas hätkähti ja nykäytti olkapäitään.

— Minä pidän paljon tuosta nykäyksestä, sire, se todistaa, että teidän Majesteettinne joutuisi aivan epätoivoon, jos Grammontit ja Guémenéet ja muut hovin ulkokullatut naiset joutuisivat tappiolle.

— Mitä ihmettä?

— Niin, te olette kaikkien noiden kanssa liitossa.

— Minä liitossa?… Kreivitär, kuulkaahan eräs seikka, nimittäin se, että kuningas on liitossa ainoastaan kuninkaitten kanssa.

— Se on totta; mutta kaikki teidän kuninkaanne ovat hra de Choiseulin ystäviä.

— Puhutaan vaan kummitädistänne, kreivitär.

— Niin, sitä minäkin tahtoisin, sire.

— Teidän on siis onnistunut tekaista sellainen?

— Kyllä minä löysin sen jo tehtynä ja vielä sangen hyvää lajia. Muuan kreivitär de Béarn, sukua maassa hallinneille ruhtinaille, ei enempää eikä vähempää. Hän ei toivoakseni ole häpeäksi sille, joka on sukulainen Stuartein sukua oleville.

— Kreivitär de Béarn, — toisti kuningas hämmästyneenä. — Minä tunnen ainoastaan yhden moisen, ja hän asuu tietääkseni aina Verdunin seuduilla.

— Se on juuri hän; hän tuli varta vasten minun tähteni tänne.

— Ja hän antaa teille nyt kätensä?

— Molemmat kätensä, sire.

— Ja milloinka?

— Huomenna kello yksitoista aamupäivällä hän saa kunnian tulla salaiselle audienssille luokseni; ja samassa tilaisuudessa, ellei pyyntö tunnu liian julkealta, hän anoo, että kuningas määrää ajan, ja te määräätte sen niin läheiseksi kuin mahdollista, vai mitä, monsieur Ranska?

Kuningas naurahti, mutta melkoisen väkinäisesti.

— Kyllä, kyllä, — hän vastasi ja suuteli kreivittären kättä. Mutta yhtäkkiä hän huudahti:

— Huomenna kello yksitoista?

— Niin, aamiaisen aikaan.

— Se on mahdotonta, rakas ystäväni!

— Miksikä mahdotonta?

— Minä en ole täällä aamiaisella, minä lähden pois tänä iltana.

— Mikä nyt sitten? — kysyi rouva Dubarry ja tunsi sydäntään aivan jäätävän. — Te lähdette pois, sire?

— Minun täytyy, hyvä kreivitär, minä olen kutsunut Sartines'n luokseni erääseen sangen tärkeään työhön.

— Miten vaan tahdotte, sire; mutta toivoakseni syötte täällä ainakin illallista.

— Kyllä, ehkä syön… minulla on melkoisen nälkä; niin, minä syön.

— Anna tuoda pöytään, Chon, — sanoi kreivitär kälylleen ja antoi hänelle jonkin merkin, josta oli nähtävästi jo ennen sovittu.

Chon poistui.

Mutta kuningas oli huomannut tuon merkin kuvastimesta, ja vaikkei sitä ymmärtänytkään, aavisteli hän kuitenkin joutuvansa johonkin ansaan.

— Mutta, ei, ei, — sanoi hän; minä en voi jäädä tänne edes illallisellekaan; minun täytyy lähteä täältä aivan heti. Minun täytyy kirjoittaa nimiäni papereihin; tänään on lauantai.

— Hyvä, minä käsken ajamaan hevoset portaiden eteen.

— Tehkää se, kultaseni.

— Chon!

Kuningas on ikävissään

Chon tuli takaisin huoneeseen.

— Hänen Majesteettinsa vaunut, — sanoi kreivitär.

— Hyvä, — vastasi Chon hymyillen. Ja hän poistui jälleen.

Hetken päästä hän kuului huutavan etuhuoneessa:

— Kuninkaan vaunut!

33.

Kuningas huvittelee,

Kuningas oli nyt hyvillään, näytettyään itsenäisyyttään ja rangaistuaan samalla kreivitärtä siitä, että oli saanut häntä odottaa, ja päästyään siten myöskin luikahtamaan tuosta ilkeästä esittelykysymyksestä. Ja hän asteli salin ovea kohti.

Chon tuli takaisin.

— No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?

— En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.

Kuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.

— Saattojoukkoni! — huusi hän.

Ei kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes kaikuakaan.

— Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka kerran sanoi: "Olin saamaisillani odottaa", — virkkoi kuningas palaten saliin.

Hän meni ikkunan luo ja avasi sen.

Mutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin: ei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö avautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja rauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden viri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä läikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka kiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis yli parin peninkulman pituudelta.

Ja keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen laulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa, aivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon pelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä kevätpäivinä.

Tätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan huomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi taiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.

— Kuulkaa, kreivitär, — sanoi hän harmissaan, — olkaa hyvä ja käskekää tuomaan vaununi. Hitto, tästä leikistä täytyy tulla loppu!

— Sire, — vastasi kreivitär tekeytyen suloisen nyreäksi, mikä temppu häneltä melkein aina onnistui, — täällähän en ole minä mikään käskijä.

— Ainakaan se en ole minä, — vastasi Ludvig XV; — sillä näette nyt itse, miten minua totellaan.

— Ette te enempää kuin minäkään, sire.

— Kuka se sitten on? Tai onko se Chon?

— Minun, — äännähti nuori nainen, joka istui nojatuolissa huoneen toisella puolella parina kreivittärelle, — minun on kyllä sangen vaikea totella, mutta en silti toivo saavani määrätä.

— Mutta kuka täällä sitten määrää?

— Dame, sire, tietysti linnan kuvernööri.

— Zamore?

— Niin.

— Se on totta; soittakaa nyt joku tänne.

Kreivitär ojensi viehkeän huolimattomasti kätensä tavoitellen silkkinauhaa, jonka päässä oli helmitupsu.

Muuan lakeija oli nähtävästikin valmistettu jo etukäteen asiaan; hän oli seissyt etuhuoneessa ja tuli nyt ovelle.

— Kuvernööri? — kysyi kuningas.

— Kuvernööri vartioi teidän Majesteettinne kallista henkeä, — vastasi lakeija kunnioittavasti.

— Missä hän on?

— Tarkastuskierrollaan.

— Tarkastuskierrollaan? — toisti kuningas.

— Neljän upseerin kanssa, — vastasi lakeija.

— Aivan kuin Marlboroughin herttua, — huudahti kreivitär.

Kuninkaan suu vetäytyi väkistenkin hymyyn.

— Niin, hupaista kyllä, — sanoi hän; — mutta se ei estä minua antamasta valjastaa hevosiani.

— Sire, herra kuvernööri on panettanut tallit lukkoon peljäten pahantekijäin voivan sinne pistäytyä.

— Eturatsastajani, missä he ovat?

— Palveluskunnan huoneissa, sire.

— Mitä he siellä tekevät?

— He nukkuvat.

— Kuinka, nukkuvat?

— Käskystä.

— Mistä käskystä?

— Kuvernöörin.

— Entä portit? — kysyi kuningas.

— Mitkä portit, sire?

— Linnan portit.

— Nekin on pantu lukkoon.

— Kaunista! Mutta totta kai annetaan avaimet?

— Sire, avaimet ovat kuvernöörin vyössä.

— No ainakin tätä linnaa vahditaan hyvin, — sanoi kuningas. — Peste, onpa tämä järjestystä!

Lakeija poistui nähdessään, ettei kuninkaalla enää ollut häneltä kysyttävää.

Kreivitär lojui mukavasti nojatuolissa ja pureskeli kaunista ruusua, jonka rinnalla hänen huulensa hohtivat kuin koralli.

— Sire, — sanoi hän hymyillen niin suloisen riutuvasti, että hän yksin siihen kykeni, — sire, minun käy sääliksi teidän Majesteettianne, tarjoan käsivarteni, menkäämme etsimään. Chon, lähde edeltä vakoilijaksi.

Chon astui ulos ensimäisenä, ikäänkuin etuvartiostona ja valmiina ilmoittamaan, jos vaara uhkaisi.

Käytävän ensimäisessä kulmauksessa alkoi kuninkaan sieraimia kutittaa niin maukas höyry, että se olisi herättänyt suurimmankin herkkusuun ruokahalun.

— Ah, — sanoi kuningas pysähtyen, — mitäs sulotuoksua tämä on, kreivitär?

— Se on illallinen, sire. Minä luulin kuninkaan suovan minulle kunnian jäädä aterialle Luciennesiin ja olin varustanut illallisen sitä mukaa.

Ludvig XV vetäisi sisäänsä pari kolme siemausta tuota herkullista tuoksua. Ja samassa hän mietti mielessään, että hänen vatsansa oli jo jonkun aikaa nurahdellut; että menisi ainakin puolituntia ennenkuin kovalla touhulla saataisiin eturatsastajat valveille, toinen puolituntia valjastaessa hevosia ja kymmenen minuuttia matkalla Marly'hin. Ja lisäksi hän ajatteli, että hän saisi Marlystä ainoastaan tilapäisen aterian, sillä häntä ei odotettu sinne. Hän veti sieraimiinsa viettelevää ruuan hajua ja pysähtyi kreivitär käsipuolessaan ruokasalin ovelle.

Siellä odotti loistavasti valaistu ja kahdelle henkilölle runsaasti katettu pöytä.

— Peste, — sanoi Ludvig XV, — teillä on etevä kokki, kreivitär.

— Sire, tämä on juuri hänen ensimäinen kokeensa, ja miesrukka on tehnyt parastansa ansaitakseen teidän Majesteettinne; kiitoksen. Nyt hän tahtoisi melkeinpä leikata kurkkunsa poikki, kuten Vatel-raukka.

— Ai, niinkö tosiaan? — kysyi Ludvig XV.

— Varsinkin luotti hän eräänlaiseen fasaaninmuna-omelettiin…

— Fasaaninmuna-omeletti? Mutta sehän on aivan minun mieliruokaani, fasaaninmuna-omeletti.

— Nyt näette, miten ikävää!

— No niin, kreivitär, älkäämme tuottako sellaista surua teidän kokillenne, — virkkoi kuningas nauraen. — Ja ehkäpä tuo valtias Zamore tulee takaisin tarkastukselta sillaikaa kuin me aterioimme.

— Ah, sire, se on loistava aatos, — huudahti kreivitär voimatta salata tyytyväisyyttään, saatuaan nyt ensimäisen voiton.

— Tulkaa, sire, tulkaa.

— Mutta kuka meitä pöydässä palvelee? — kysyi kuningas näkemättä ruokasalissa ainoaakaan lakeijaa.

— Ah, sire, — vastasi rouva Dubarry, — maistuuko kahvinne huonommalta, jos minä kaadan sen teille?

— Ei, kreivitär, ja voisinpa melkein sanoa: silloin kuin te sen valmistatte.

— No hyvä, tulkaa sitten, sire.

— Katettu ainoastaan kahdelle? — huomautti kuningas. — Entä Chon, onko hän jo syönyt?!

— Sire, ei olisi uskallettu ilman teidän Majesteettinne nimenomaista käskyä…

— Mitä turhia, — sanoi kuningas ja meni ja otti itse lautasen ja veitsen eräältä hyllyltä. — Tule, pikku Chon, istu tuohon meitä vastapäätä.

— Oi, sire… — kursaili Chon.

— Niin juuri, näyttele nyt vaan alamaista ja kaikkein nöyrintä ulkokullattua! Istukaa tänne, kreivitär, minun viereeni. Miten hurmaava profiili teillä on!

— Vasta tänäänkö te sen huomaatte, monsieur Ranska?

— Minkä sille voi, minä olen tottunut näkemään teidät vaan silmästä silmään, kreivitär. Teidän kokkinne on tosiaan oikea mestari; miten erinomaista krapukeittoa!

— Minä olin siis oikeassa eroittaessani entisen?

— Aivan oikeassa.

— Noudattakaa siis esimerkkiäni, sire, näette, että siitä on vaan hyötyä.

— Minä en ymmärrä teitä.

— Minä eroitin oman Choiseulini, eroittakaa tekin omanne

— Ei politiikkaa, kreivitär; antakaa minulle lasi madeiraa.

Kuningas ojensi lasinsa; kreivitär kävi käsiksi ahdaskaulaiseen pulloon ja kaatoi kuninkaalle.

Puristus teki sievän juomanlaskijan sormet valkeiksi ja kynnet punertaviksi.

— Kaatakaa kauan ja hitaasti, — pyysi kuningas.

— Etten sekoittaisi sakkaa, niinkö, sire?

— Ei, vaan siksi, että saisin katsella kättänne.

— Ah, sire, — vastasi kreivitär nauraen, — teidän Majesteettinne on tällä hetkellä oikein löytöretkillä.

— Ma foi, se on totta, — sanoi kuningas alkaen päästä tavalliselle hyvälle tuulelle; — ja taidan olla jo löytämäisilläni…

— Uuden maanosanko? —, kysyi kreivitär.

— En, — vastasi kuningas; — maanosa, se nyt olisi liian kunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin tarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren, palatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea varjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa…

— Sire, — sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli jääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, — sire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.

— Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?

— Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli joutumaisillaan.

— Kreivitär, — sanoi kuningas kohottaen lasiaan, — siis hänen onnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.

— Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän Majesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.

— Ei; mutta minä luen teille runon.

— Runon! — huudahti rouva Dubarry.

— Niin, juuri runon… Mitä kummaa siinä on?

— Mutta teidän Majesteettinnehan inhoo runoja.

— Parbleu, silloin, kun sadastatuhannesta runosta, mitä nyt tehdään, on ainakin yhdeksänkymmentätuhatta minua vastaan.

— Ja se, jonka teidän Majesteettinne aikoo minulle lukea, kuuluu siis noihin kymmeneentuhanteen, jotka eivät kuitenkaan tuota armoa muille yhdeksällekymmenelletuhannelle?

— Ei, kreivitär, tämä, jonka teille luen, onkin tarkoitettu teille.

— Minulle?

— Niin, teille.

— Ja kuka sen on tehnyt?

— Hra de Voltaire. — Ja hän jätti teidän Majesteettinne tehtäväksi…

— Ei suinkaan, hän lähetti sen suoraan teidän Korkeutenne osoitteella.

— Kuinka?… Ilman mitään kirjettä?

Päinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.

— Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt postipäällikön kanssa.

— Juuri niin.

— Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi pienen paperiarkin ja lausui:

Oi Afrodite, äiti sulotarten, miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten sa mietit sankarille halpaa surmaa? Odysseys kallis isänmaalleen on; hän Agamemnonin on tuki, vankin mies toimen, jonka äly verraton löi kahlein Troian voiman korskeankin. Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä sydämet kauneudellas valtikoi; juo onnes malja, naura, hekumoi ja poimi ruusut Olymposi teiltä; mut meille suosiosi hymy suo: Poseidon tuima tyynnyttele tuo. Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen, mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat, ei sulle peljättävä, jos vaan annat, hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.

— Näkee selvästi, sire, — sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan kuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, — näkee, että hra de Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.

— Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, — vastasi Ludvig XV; — hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos pääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik II:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo, kreivitär, ja miettikää sitä.

Kreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja asetti lautasensa viereen.

Kuningas katseli hänen menettelyään.

— Sire, — virkkoi Chon, — eikö hiukan Tokaijin viiniä?

— Se on kotoisin itsensä Itävallan keisarin kellarista, — lisäsi kreivitär, — muistakaa se, sire.

— Ohoh, keisarinko viinikellarista… — sanoi kuningas — sitä ei ole kenelläkään muulla kuin minulla.

— Minä sainkin sen teidän juomanlaskijaltanne, sire.

— Mitenkä, viettelittekö hänet?

— Ei, minä käskin häntä.

— Oikein vastattu, kreivitär. Kuningas on tuhma.

— Oh, mutta monsieur Ranska…

— Monsieur Ranskalla on ainakin tarpeeksi älyä rakastaa teitä koko sydämestään.

— Ah, sire; mutta miksi ette sitten tosiaan olekin monsieur Ranska?

— Ei politiikkaa, kreivitär.

— Suvaitseeko hänen Majesteettinsa nyt nauttia kahvia?

— Mielelläni.

— Ja teidän Majesteettinne valmistaa ja polttaa sen itse kuten tavallista? — kysyi kreivitär.

— Ellei talon emäntä sitä kiellä. Kreivitär nousi ylös.

— Mitä nyt?

— Minä palvelen teitä, monseigneur.

— No hyvä, — vastasi kuningas ja ojentautui mukavaan asentoon tuolissaan kuin ainakin mies, joka on nauttinut hyvän illallisen ja siten saanut tunteensa tasapainoon; — hyvä, huomaan, että minun on paras antaa teidän tehdä niinkuin tahdotte, kreivitär.

Kreivitär toi nyt pöydälle hopeisen hiiliastian, jossa oli tulista mokkaa sisältävä kahvipannu. Sitten asetti hän kuninkaan eteen lautaselle kullatun kupin ja pienen böömiläisen karahvin; ja lautasen viereen pisti hän pienen paperisytykkeen.

Kuningas mittasi hyvin tarkkaavasti, kuten hän aina tätä työtä teki, sokerin määrän ja samoin kahvin, kaatoi varovasti konjakin, että alkohooli palaisi pinnalla, otti tuon pienen paperisytykkeen, sytytti sen kynttilässä ja pani sillä kuumaan nesteen palamaan.

Sitten heitti hän paperin hiiliastiaan, jossa se paloi loppuun.

Viiden minuutin päästä joi hän kahvinsa nautiskellen kuin oikea herkkusuu ainakin.

Kreivitär antoi hänen rauhassa juoda; mutta kuninkaan kallistaessa viimeistä tilkkaa huulilleen huudahti hän:

— Oi, sire, te sytytitte kahvinne Voltairen runolla, se tuo onnettomuutta Choiseuleille.

— Minä olen erehtynyt, — sanoi kuningas nauraen, — ette olekaan sievä haltiatar, te olette paholainen.

Kreivitär nousi paikaltaan.

— Sire, — sanoi hän, — tahtooko teidän Majesteettinne lähteä katsomaan, onko kuvernööri jo palannut?

— Zamore? Pyh, mitä varten?

— Mutta tehän aioitte lähteä Marly'hin, sire.

— Se on totta, — vastasi kuningas ja koetti ponnistautua vapaaksi suloisesta hyvinvoinnin-tilastaan. — Mennään katsomaan, kreivitär, mennään.

Rouva Dubarry antoi merkin Chonille, joka katosi.

Kuningas läksi jälleen etsimään, mutta, se on myönnettävä, aivan toisessa mielentilassa kuin sitä tänä iltana ensi kertaa yrittäessään. Filosoofit väittävät, että riippuu melkein aina ihmisen vatsan tilasta, näkeekö hän maailman mustan vai ruusunpunaisen värisenä.

Ja koska kuninkailla on vatsa niinkuin muillakin ihmisillä, tosin tavallisesti vaan huonompi kuin heidän alamaisillaan, mutta kuitenkin vatsa, joka jakaa hyvinvointiaan muuhunkin ruumiiseen kuten toistenkin ihmisten, niin näytti kuningas olevan nyt niin hyvällä tuulella kuin kuninkaan yleensä on mahdollista olla.

Kymmenen askelta käytävässä kuljettua lehahti kuninkaan hajuhermoihin uusi suloinen tuoksu.

Oli jätetty ovi auki hurmaavan kauniiseen makuukamariin, jonka seinät olivat verhotut sinisillä ja luonnollisen värisillä kukilla koristetuilla silkkiverhoilla; ja ovesta näki salaperäistä valoa kuultavan sänkykomeron, jonne lumoojattaren jalat olivat jo kaksi tuntia toivoneet matkaa.

— Niin, sire, — virkkoi kreivitär, — Zamore ei näytä tosiaan vielä olevan tullut takaisin, joten me olemme yhä lukon takana, ja ellemme karkaa tästä linnasta ikkunasta…

— Lakanain avulla? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi kreivitär hurmaavasti hymyillen, — käyttäkäämme, mutta älkäämme väärin käyttäkö niitä.

Kuningas avasi nauraen sylinsä ja kreivitär pudotti tuon kauniin ruusun niin että se varisti teränsä matolle.

34.

Voltaire ja Rousseau.

Kuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari rakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.

Sen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi kullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko päässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten suuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.

Kesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset huoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.

Kello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.

Tällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä saakka suuressa pihassa.

Zamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli jakelevinaan käskyjä.

Kuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.

— Kreivitär, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän. — Emmekö saakaan aamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta tyhjin vatsoin.

— Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, — vastasi kreivitär; — mutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de Sartines'n puheilleen Marly'hin.

— Pardieu, — huudahti kuningas, — minun mielestäni voisikin ilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly niin lähellä.

— Teidän Majesteettinne suokoon minulle kunnian ja uskokoon, ettette ole ensimäinen, joka tätä ajatteli, — vastasi kreivitär hymyillen.

— Ja sitäpaitsi on aamu liian kaunis käyttää työhön: syödään nyt aamiaista.

— Sire, teidän olisi sitä ennen kuitenkin kirjoitettava minulle nimiänne.

— Rouva de Béarnia vartenko?

— Niin, ja sitten määrättävä päivä.

— Mikä päivä?

— Ja tunti.

— Mikä tunti?

— Päivä ja tunti, jolloin minut esitellään hovissa.

— Ma foi, — sanoi kuningas, — te olette tosiaan ansainnut esittelyn, kreivitär. Määrätkää itse päivä.

— Sire, niin pian kuin mahdollista.

— Kaikki on siis valmista?

— Kaikki.

— Oletteko jo oppinut nuo kolme lyykistystä?

— Tottahan, kun olen opetellut niitä jo koko vuoden.

— Pukunne on valmis?

— Se saadaan teetetyksi neljässäkolmatta tunnissa.

— Ja teillä on kummitäti?

— Tunnin päästä hän on täällä.

— No hyvä, kreivitär; tehkäämme keskenämme selvä sopimus.

— Mikä sopimus?

— Te ette puhu enää tuosta varakreivi Jeanin selkkauksesta luutnantti de Taverneyn kanssa.

— Täytyykö meidän siis kreivi-parka uhrata?

— Ma foi, täytyy!

— No niin, sire, ei hänestä enää puhuta… Ja päivä on?

— Ylihuomenna.

— Tunti?

— Kello kymmenen illalla, kuten tavallista.

— Se on sovittu, sire?

— On.

— Kuninkaan sanallanne?

— Kautta aateliskunniani.

— Kättä päälle, Ranska!

Ja rouva Dubarry ojensi kuninkaalle pienen, kauniin kätensä ja kuningas antoi omansa pudota siihen.

Tänä aamuna tunsi koko Luciennes kuninkaan iloisen tuulen. Hän oli tosin antanut myöten eräässä asiassa, jossa hän oli jo kauan sitten ajatellut antaa myöten, mutta hän oli sensijaan voittanut eräässä toisessa; sopimus oli siis puhdasta voittoa. Hän antaisi mielellään Jeanille satatuhatta livreä sillä ehdolla, että varakreivi menisi tuhlaamaan ne Pyreneitten tai Auvergnen kylpylöihin, ja tämä menettely kävisi Choiseulin silmissä maanpaosta.

Ja siksipä nyt satoi kultaa köyhille, sokerileivoksia karpeille ja kehuja Boucherin maalauksille.

Vaikka kuningas oli eilis-iltana aterioinut upeasti, söi hän nyt suurella ruokahalulla aamiaisen.

Kuitenkin oli kello jo yksitoista. Ja kreivitär katseli sitä usein tarjotessaan itse pöydässä kuninkaalle, sillä se kävi hänen mielestään liian hitaasti.

Kuningas oli suvainnut sanoa, että jos rouva de Béarn saapuisi, voitaisiin hänet päästä ruokasaliin.

Kahvi tuli pöytään, sitä maisteltiin ja se juotiin, mutta rouva de Béarnia ei kuulunut.

Neljänneksen yli yksitoista kuului laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

Rouva Dubarry kepsahti ylös ja vilkui ulos ikkunasta. Jean Dubarryn lähettämä kuriiri hyppäsi siellä juuri maahan vaahtoavan hevosen satulasta.

Kreivitär vavahti; mutta koska hän ei saanut ilmaista levottomuuttaan kuninkaalle, täytyi hänen palata istumaan kuninkaan viereen, pitääkseen häntä yhä hyvällä tuulella.

Tuokion päästä tuli Chon sisään pikku kirje kädessä. Tässä ei auttanut enää kursailu, kirje täytyi lukea.

— Mitä tuo on, suuri Chon? Lemmenviestikö? — kysyi kuningas.

— Oh, niinpä juuri, sire.

— Ja keneltä?

— Varakreivi-raukalta.

— Niinkö varmaan?

Voltaire ja Rousseau

— Katsokaa itse.

Kuningas tunsi käsialan ja pelkäsi, että kirje saattoi koskea vielä Chausséen kylän selkkausta. Siksi hän virkkoi työntäen kirjettä luotaan pois:

— Hyvä, hyvä, riittää.

Kreivitär istui kuin tulisilla hiilillä.

— Onko kirje minulle? — kysyi hän.

— On, kreivitär.

— Suvaitseeko kuningas?…

— Lukekaa, pardieu! Chon saa lausua sillaikaa minulle Korppi-kuomaa.

Ja hän veti Chonin polviensa eteen ja lauloi kuningaskunnan väärimmällä äänellä, kuten Jean-Jacques sanoo:

On palvelija multa ja onni mennyt pois![55]

Kreivitär meni ikkunan komeroon ja luki:

'Älä odota tuota kelvotonta akkaa; hän väittää polttaneensa eilis-iltana jalkansa, joten hänen muka täytyy pysyä sisällä. Tästä hyvästä saamme kiittää Chonia, joka tuli eilen kotiin niin sopivaan aikaan, sillä hän tämän meille teki; vanha noita tunsi hänet, ja koko ilveilymme meni päin seiniä.

On hyvä, että tuo pieni vintiö Gilbert on kadonnut, hän, joka on alkusyynä tähän kaikkeen, muuten vääntäisin häneltä niskat nurin. Mutta jos tapaan hänet joskus, niin ei hän pelasta nahkaansa, siitä saa hän olla varma.

Lyhyesti lopuksi: tule heti Pariisiin, tai saamme alkaa koko jutun uudestaan.

Jean.'

— Mitä se on? — kysyi kuningas huomaten kreivittären yhtäkkiä kalpenevan.

— Ei mitään, sire; ilmoitus lankoni terveydentilasta.

— Hän voi kai yhä paremmin, se rakas kreivi?

— Kyllä, yhä paremmin, — vastasi kreivitär. — Kiitän, sire. Mutta katsokaa, tuolla tulevat vaunut pihaan.

— Se on se kreivittäremme varmaan?

— Ei, sire, hän on hra de Sartines.

— No mitä nyt? — kysyi kuningas, kun näki rouva Dubarryn menevän ovea kohti.

— Niin, sire, — vastasi kreivitär, — minä jätän nyt teidät vieraanne kanssa ja menen pukeutumaan.

— Entä kreivitär de Béarn?

— Kun hän tulee, ilmoitan sitten nöyrimmästi teidän Majesteetillenne, — vastasi kreivitär rutistaen paperin kokoon kampausviittansa taskussa.

— Te siis minut jätätte, kreivitär? — sanoi kuningas alakuloisesti huokaisten.

— Sire, tänään on sunnuntai; teillä ovat ne allekirjoitukset, allekirjoitukset!…

Ja rouva Dubarry tuli ja käänsi kuninkaan suudella raikkaat poskensa, joille kuningas läiskäsi kummallekin muiskun; ja senjälkeen kreivitär poistui huoneesta.

— Hiiteen allekirjoitukset kaikki, jotka niitä vaativat, — virkkoi kuningas. — Kuka on keksinyt ministerit, heidän salkkunsa ja viralliset paperit?

Kuningas tuskin ehti päästää tämän sadatuksen, kun sekä ministeri että salkku ilmestyivät sitä ovea vastapäätä olevalle kynnykselle, josta kreivitär oli kadonnut.

Kuningas huokaisi toisen kerran, vielä synkkämielisemmin kuin äsken.

— Ah, siinähän nyt olette, Sartines; kylläpä olette täsmällinen! Tämän lausui hän sellaisella äänellä, ettei voinut erehtyä, olivatko sanat kiittäviä vai moittivia.

Poliisipäällikkö avasi salkkunsa ja alkoi vetää siitä esiin papereita.

Silloin kuului ulkoa pihahietikolta vaunujen pyöräin ratinaa.

— Odottakaahan, Sartines, — pyysi kuningas. Ja hän kiiruhti ikkunan ääreen.

— Mitä ihmettä, kreivitär lähtee kotoa?

— Hänpä juuri, sire, — vastasi ministeri.

— Eikö hän sitten odotakaan kreivitär de Béarnia?

— Sire, minä olen taipuvainen luulemaan, että hän väsyi häntä odottamaan ja menee nyt itse häntä noutamaan.

— Mutta tuon rouvanhan piti tulla tänne tänä aamuna…

— Sire, olen melkein varma, ettei hän tule.

— Miten niin? Tunnetteko te asian, Sartines?

— Sire, minun velvollisuuteni on tuntea hiukan kaikkea, että teidän Majesteettinne olisi minuun tyytyväinen.

— Mitä sitten nyt on tapahtunut? Sanokaa, Sartines.

— Vanhalleko kreivittärelle, sire?

— Niin.

— Sitä, mitä kaikessa tapahtuu: vaikeuksia.

— Mutta, suoraan sanoen, tuleeko tuo kreivitär tänne?

— Hm, hm, sire, asia tuntui varmemmalta eilis-iltana kuin tänä aamuna.

— Kreivitär-parka! — huokaisi kuningas voimatta estää iloa syttymästä silmiinsä.

— Ah, sire, kvadrupel-allianssi[56] ja sukulaisuussopimus olivat pelkkää lasten leikkiä tämän esittelyjutun rinnalla.

— Kreivitär-parka, hän ei vaan onnistu milloinkaan, — sanoi kuningas ja pudisti päätänsä.

— Sitä pelkään, sire, ellei teidän Majesteettinne ryhdy vakavasti toimeen.

— Hän luuli jo olevansa niin varma asiastaan.

— Pahinta hänelle on, että ellei hän tule esitellyksi ennen madame la dauphinen saapumista, on hyvin uskottavaa, ettei hän tule ollenkaan esitellyksi, — arveli de Sartines.

— Se on enemmänkin kuin uskottavaa, siinä olette oikeassa. Väitetään, että tuleva pojanpoikani puoliso on sangen ankara ja hurskas ja siveä. Kreivitär-parka!

— Tietysti tuottaa se, ettei häntä esitetä, rouva Dubarrylle suuren surun, mutta samalla säästää se teidän Majesteettinne monenlaisista huolista, — jatkoi de Sartines.

— Niinkö arvelette, Sartines?

— Ah, varmaan: sen vähemmin kadehtijoita, panettelijoita, irvihampaita, imartelijoita ja sanomalehtijuttuja. Jos rouva Dubarry esiteltäisiin hovissa, sire, saisimme uhrata vähintään satatuhatta frangia ylimääräisen poliisin ylläpitoon.

— Todellako! Kreivitär-parka. Hän haluaa sitä kuitenkin niin kovasti!

— No, teidän Majesteettinne käskee, ja kreivittären halu toteutuu.

— Mitä ajattelettekaan, Sartines? — huudahti kuningas. — Sanokaa minulle suoraan, voinko minä sekaantua moiseen asiaan? Voinko minä nimikirjoituksellani käskeä ihmisiä olemaan kohteliaita rouva Dubarrylle? Saatatteko te, Sartines, älykäs mies, neuvoa minua tekemään suorastaan valtiokeikausta täyttääkseni kreivittären päähänpistoja?

— Oh, en suinkaan, sire. Minä alistun vaan sanomaan, samoin kuin teidän Majesteettinnekin: kreivitär-parka!

— Ja muuten, eihän hänen asemansa ole vielä lainkaan toivoton. Te näette kaikki asiat sen värisinä kuin tuo teidän pukunne, Sartines. Kuka voi sanoa, ettei rouva de Béarn vielä muuta päätöstään? Kuka voi väittää, että dauphine saapuu niin pian? On vielä neljä päivää ennenkuin hän joutuu Compiègneen, ja neljässä päivässä ehtii tehdä mitä hyvänsä. No niin, tehdäänkö tänä aamuna työtä, hra Sartines?

— Oh, teidän Majesteettinne, ainoastaan nimi kolmeen paperiin. Ja poliisipäällikkö veti salkustaan ensimäisen paperin.

— Kah, — sanoi kuningas, — vangitsemiskäsky.

— Niin, sire.

— Ja kuka on vangittava?

— Teidän Majesteettinne suvaitsee silmäillä itse paperia. — Muuan hra Rousseau? Mikä Rousseau hän on, Sartines, ja mitä hän on tehnyt?

— Kirjan Yhteiskunnallinen sopimus, sire.

— Ahaa, tuo Jean-Jacques? Aiotteko siis hänet bastiljoida?

— Sire, hän tekee aina skandaaleja.

— Mitä hittoa hänen sitten pitäisi tehdä?

— Muuten, en häntä bastiljoida aiokaan.

— Mitä varten sitten tämä vangitsemiskäsky?

— Sire, sitä varten, että minulla olisi ase valmiina.

— Niin, en silti, että pitäisin kovinkaan suuressa kunniassa noita filosoofejanne, — virkkoi kuningas.

— Ja siinä teidän Majesteettinne on oikeassa, — vakuutti Sartines.

— Mutta siitä nousisi häly, ymmärrättehän; muuten: luulin, että hän oli saanut luvan olla Pariisissa.

— Että hän oli suvaittu täällä, sire; mutta sillä ehdolla, ettei hän näyttäytyisi.

— Mutta hän näyttäytyy?

— Ei muuta teekään.

— Armenialaisessa puvussaan?

— Ei, sire, osoitimme hänelle, että siitä hänen on luovuttava.

— Ja hän totteli?

— Kyllä, mutta huutaen vainoa.

— Ja missä puvussa hän nyt esiintyy?

— Aivan samanlaisessa kuin muutkin ihmiset, sire.

— No, silloinhan skandaali ei olekaan suuri.

— Mitä ajattelettekaan, sire! Mies, jota on kielletty esiintymästä, tiedättekö, missä hän käy joka päivä?

— Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?

— Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia, ainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta tarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka kerääntyy kahvilan ympärille.

— Vai niin, — sanoi kuningas, — pariisilaiset ovat vielä tuhmempia kuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla, eivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.

— Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!

— Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te silloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.

Poliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi, sillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä enää vaatinutkaan.

— Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, — sanoi de Sartines.

— Toisestakin? — vastasi kuningas kyllästyneesti; — mutta niistähän ei nyt tule loppua?

— Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. — Ja kuka nyt on kysymyksessä?

— Hra de Voltaire.

— Onko hänkin tullut takaisin Ranskaan?

— Ei, sire, mutta olisi ehkä parempi, että hän olisi tullut. Voisin edes pitää häntä silmällä.

— Mitä hän sitten on tehnyt?

— Ei hän itse mitään, vaan hänen kannattajansa: on aikomus pystyttää hänelle kuvapatsas, ei enempää eikä vähempää.

— Ratsun seljässä?

— Ei juuri, sire, ja kuitenkin on hän mahtava kaupunkien valloittaja, sen vakuutan.

Ludvig XV kohautti hartioitaan.

— Sire, en ole nähnyt moista sitten Poliorketeen päivien, — jatkoi de Sartines. — Hänellä on uskottuja kaikkialla; valtakunnan ensimäiset arvohenkilöt rupeavat hänen kätyreiksesn, hommatakseen maahan läpi tullin hänen kirjojaan. Äskettäin otin takavarikkoon kahdeksan täyttä laatikkoa; kaksi niistä oli osoitettu hra de Choiseulille.

— Sangen huvittavaa.

— Sire, huomatkaa kuitenkin, että hänelle hommataan julkisesti samaa kuin jollekin kuninkaalle: äänestetään hänelle kokouksissa kuvapatsasta.

— Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne itse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?

— Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin laatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla rahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja huomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä rahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta. Itse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.

— No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? — kysyi Ludvig XV. — En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.

— Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne tekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.

— Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle pronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän touhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin elävässä lihassa.

— Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?

— Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole tässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää; mutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt, jolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme valtamerelle: "Tätä kauemmaksi et tule." Jos nostaisimme metelin tuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme. Parempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.

Poliisipäällikkö huokaisi.

— Sire, — sanoi hän, — jos emme rankaise näitä miehiä, hävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista, joiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä toiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon. Ensinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.

Ludvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä:

— Pyhä tarttuva tauti eli taikauskon luonnonhistoria; Luonnonjärjestelmä eli fyysillisen ja moraalisen maailman lait; Jumala ja ihmiset, kirjoitelmia Jeesuksen Kristuksen ihmetöistä; Liagusan kapusiinimunkin matkaneuvot veli Perduiclosolle hänen lähtiessään Pyhään maahan.

Kuningas ei ollut lukenut neljännesosaakaan luettelosta, kun laski jo paperin kädestään. Hänen tavallisesti tyynille kasvoilleen tuli omituinen surullinen ja toivoton ilme.

Hän vaikeni hetkisen aprikoiden ja aivan kuin lamattuna.

— Tässä täytyisi vääntää nurin koko maailma, Sartines; yrittäkööt muut sitä.

Sartines katsoi häneen ymmärtäväisesti, ja sellaisesta ministeriensä katseesta Ludvig XV piti, sillä se säästi hänet ajattelemasta ja ryhtymästä toimeen.

— Rauhaa, eikö niin, sire, — virkkoi poliisipäällikkö vuorostaan, — kuningas toivoo rauhaa?

Kuningas nyökäytti painavasti päätänsä.

— Oi, hyvä Jumala, niin, enhän minä muuta heiltä pyydä, noilta teidän filosoofeiltanne, encyclopedisteiltänne, ihmeentekijöiltänne, illuminaateiltanne, runoilijoiltanne, ekonomisteiltanne ja sanomalehtimiehiltänne, joita kuohuu ilmi taivas tiesi mistä. Nuo, jotka kyhäävät, kirjoittavat, rääkkyvät, sadattelevat, tekevät laskelmia, saarnaavat, kirkuvat. Pantakoon heille vaikka kruunu päähän ja pystytettäköön heille kuvapatsaita, rakennettakoon heille temppeleitä, mutta annettakoon minun olla rauhassa.

Sartines nousi ylös, kumarsi kuninkaalle ja poistui mutisten itsekseen:

"Onneksi on rahoissamme kirjoitus: Domine, salvum fac regem".[57]

Ludvig XV jäi yksin, tarttui kynään ja kirjoitti pojanpojalleen dauphinille:

'Sinä pyysit minua jouduttamaan madame la dauphinen matkaa: minä täytän toivomuksesi.

Annan nyt määräyksen olla pysähtymättä Noyoniin; niin ollen saapuu hän ensi tiistaiaamuna Compiègneen.

Minä olen siellä itse täsmälleen kello kymmenen, nimittäin neljännestuntia ennen hänen tuloaan.'

— Tällä tavoin pääsen minä tuosta joutavasta esittelyselkkauksesta, joka kiusaa minua enemmän kuin Voltaire, Rousseau ja kaikki menneen ja tulevan ajan filosoofit. Se jää kreivitärparan ja dauphinen keskinäiseksi asiaksi. Ma foi, johdetaan hiukan tätä huolta ja vihaa ja kostonkiihkoa nuorempiin, joilla on voimaa sitä kestää. Oppikoot nuoret kärsimään, se kasvattaa heitä.

Ja kuningas oli ihastuksissaan, kun oli saanut tällä lailla kierretyksi vaikeasti ratkaistavan seikan, ja oli nyt vakuutettu, ettei kukaan voisi enää häntä moittia tuon esittelyasian suosimisesta tai ehkäisemisestä, josta nyt koko Pariisi puhui. Sellaisin tuntein nousi kuningas vaunuihinsa ja ajoi Marly'hin, jossa hovi häntä odotti.

35.

Kummitäti ja ristitytär.

Kreivitär Dubarry, kreivitär-parka, säilyttäkäämme hänellä tämä kuninkaan antama surkuttelunimi, sillä nyt hän sen tosiaan ansaitsee — kreivitär-parka, sanomme, ajoi nyt kuin vaivattu henki Pariisia kohti.

Chon, hänkin aivan tyrmistyneenä Jeanin kirjeen lähinnä viimeisestä kohdasta, kätki Luciennesin emännän huoneessa tuskaansa ja levottomuuttaan. Ja hän sadatteli nyt onnetonta päähänpistoaan, että oli ottanut maantiellä Gilbertin vaunuihinsa.

Kun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen laskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la Roquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.

Näissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa, ja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.

Heti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan jättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.

— Joutuin, kreivitär, — sanoi hän, — joutuin, nouse minun vaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.

— Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? — kysyi rouva Dubarry ja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun varakreivi antoi merkin, vaunuja.

— Niinpä luulen, kälyseni, — vastasi Jean; — se on kuitti saadusta tai paremminkin ennakkovaatimus.

— Mutta mitä sitten on tapahtunut?

— Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä olen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet. Kun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan Kiekuvan Kukon majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään toimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan loistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja minä palaan sinne ja nukun.

— Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja käsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.

— Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä tulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään huolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.

— Ovella pysäyttää minut palvelijatar ja ilmoittaa, ettei kreivitär saata lähteä ulos sinä päivänä eikä ehkä viikon päiviin.

— Tunnustan, että vaikka minä jo odotinkin jotain onnettomuutta, en ollut odottanut toki tällaista.

"Mitä, eikö hän voi lähteä ulos?" huudahdin minä. "Ja mikä hänellä sitten on?"

"Hän on sairas."

"Sairas? Mahdotonta! Eilen hän voi aivan erinomaisesti."

"Kyllä, monsieur. Mutta kreivittärellä on tapana keittää itse aamusuklaansa, ja kun hän tänä aamuna sitä keitti, läikäytti hän sitä vahingossa pannusta päälleen ja poltti jalkansa. Kreivittären huudot kuullessani minä juoksin hätään. Kreivitär oli aivan pyörtyä. Minä kannoin hänet vuoteeseen, ja luulen, että hän nyt nukkuu."

— Minä lensin valkeaksi niinkuin nuo sinun pitsisi, kälyni. Minä huusin: "Se on valhe."

"Ei, rakas hra Dubarry", vastasi minulle niin tuima ääni, että luulin sen voivan tunkeutua vaikka läpi seinien; "ei, se ei ole valhe, ja minulla on kauheat tuskat".

— Minä ryntäsin sinnepäin, josta ääni tuli, ja sysäsin auki erään oven, joka ei tahtonut avautua. Vanha kreivitär oli tosiaan vuoteessa.

"Ah, madame!…" huudahdin minä.

— Siinä ainoat sanat, mitä osasin puhua. Minä olin vihan vimmassa, olisin mielelläni hänet vaikka kuristanut.

"Katsokaa tuossa", sanoi hän minulle näyttäen surkean huonoa turkkilaista kahvipannua lattialla, "tuossa on pannu, joka on tähän kaikkeen syypää".

— Minä hyppäsin survomaan kaksin jaloin kahvipannua.

"Tällä ei enää suklaata keitetä, sen teille vannon."

"Sellainen paha onni", jatkoi vanha rouva vaikeroivalla äänellä. "Nyt esittelee teidän kälynne hovissa rouva d'Alogny. Mitäpä tässä muuta voi? Se oli sallittua, kuten itämaalaiset sanovat."

— Ah, hyvä Jumala, — huudahti kreivitär Dubarry, — sinä syökset minut aivan epätoivoon, Jean.

— Mutta minä en ole ollenkaan epätoivoissani, jos sinä vaan itse menet hänen luokseen: juuri siksi minä lähetin sinua noutamaan.

— Ja syy, miksi et ole epätoivoissasi?

— Dame, siksi, että sinä voit sellaista, jota minä en voi, siksi, että sinä olet nainen ja saatat otattaa kääreen hänen jalastaan edessäsi pois, ja kun siten paljastat petoksen, voit sanoa rouva de Béarnille, että hänen pojastaan ei koskaan tule mitään muuta kuin tavallinen maalaisherra ja ettei hän koskaan saa kolikkoakaan Salucesien perinnöstä. Kaiken kaikkiaan siksi, että sinä osaat matkia Camillen[58] kiroja paljoa paremmin kuin minä esittää Oresteen raivoa.

— Luulenpa, että lasket leikkiä! — huudahti kreivitär.

— Niin, huulilla vain, usko minua.

— Missä tuo vanha Sipillä asuu?

— Senhän tiedät hyvin: Kiekuvan Kukon majatalossa, joka on Saint-Germain-des-Prés kadun varrella, suuri, musta talo, jonka oven päällä on valtava kukko maalattuna peltikylttiin Kun kyltti vinkuu, kukko laulaa.

— Siitä tulee kiivas kohtaus!

— Niin minäkin luulen. Mutta samalla olen vakuutettu, että sitä täytyy koettaa. Tahdotko, niin tulen kanssasi?

— Älä millään muotoa, sinä pilaisit koko asian.

— Kuulepas, mitä prokuraattorimme sanoi, kun neuvottelin hänen kanssaan tästä asiasta; sanon tämän sinulle ohjeeksesi. Jonkun ihmisen pieksemisestä hänen kotonaan tulee sakkoja ja vankeutta. Hänen pieksemisestään jossakin muualla…

— Ei tule mitään, sen tiedät itse hyvin; — vastasi kreivitär Jeanille.

Jean veti suunsa pahaan irvistykseen.

— Oh, — vastasi hän, — vanha velka kasvaa korkoja, ja jos minä saan kynsiini tuon herran…

— Puhukaamme nyt ainoastaan rouvasta, varakreivi.

— Minulla ei ole enää mitään puhumista; mene joutuin!

Ja Jean väistyi syrjään päästääkseen kreivittären vaunut menemään.

— Missä sinä odotat minua?

— Saman majatalon ravintolassa; tilaan pullon Espanjan viiniä, ja jos tarvitset auttavaa kättä, niin tulen avuksesi.

— Antaa mennä! — huusi kreivitär kuskille.

— Saint-Germain-des-Prés, Kiekuvan Kukon majatalo, — lisäsi varakreivi.

Vaunut lähtivät kiitämään nopeasti Champ-Elysées'lle päin.

Neljännestunnin kuluttua pysähtyivät ne lähelle Abbatialen katua ja Sainte-Margueriten toria.

Siellä laskeutui rouva Dubarry vaunuista, sillä hän pelkäsi, että vaunujen jyrinä ilmoittaisi hänen saapumisestaan tuolle vanhalle ja ovelalle rouvalle, joka oli varmaankin varuillaan ja huomaisi tulijan jonkun ikkunaverhon takaa piilosta tarpeeksi aikaiseen ja voisi sitten pujahtaa hänen käsistään.

Niin ollen läksi kreivitär hotelliin kävellen ja ainoastaan lakeijansa saattamana ja tuli nopeasti Abbatialen kadulle. Sen varrella ei ollut muuta kun kolme taloa ja niistä oli ravintola keskimäinen.

Hän paremminkin juoksi kuin meni sisään ravintolan ovesta, joka oli avoinna.

Kukaan ei nähnyt hänen tuloaan; mutta yläkerroksen puisten portaiden juuressa kohtasi hän ravintolan emännän.

— Rouva de Béarn? — kysyi kreivitär.

— Rouva de Béarn on hyvin sairas eikä voi ottaa vastaan.

— Sairas; niin, sen tiedän, — vastasi kreivitär; — minä tulin juuri katsomaan, miten hän voi.

Ja keveänä kuin lintu lehahti hän sekunnissa portaitten yläpäähän.

— Madame, madame! — huusi ravintolan emäntä, — teille tullaan väkisin sisään!

— Kuka tulee? — kysyi vanha käräjätäti huoneensa perukasta.

— Minä, — vastasi kreivitär ja ilmestyi samassa ovelle, kasvoillaan täydellisesti tilaisuuden vaatima ilme, sillä hän samalla hymyili kohteliaasti ja oli osaaottavan huolestunut.

— Kreivitärkö täällä! — huudahti käräjätäti peljästyksestä kalveten.