JOHDANTO. (continued 7)

— Niin, rakas rouva, minä tulin ilmaisemaan teille, kuinka syvästi pahoittelen tapaturmaanne, josta sain äsken tiedon. Kertokaa nyt, miten se tapahtui, olkaa hyvä.

— Mutta minä en uskalla pyytää teitä, madame, istumaan näin kurjaan asumukseen.

— Tiedän, että teillä on linna Tourainessa ja ymmärrän tällaisen majatalossa asumisen.

Kreivitär Dubarry istuutui. Rouva de Béarn ymmärsi, että hän asettui paikalleen vakavissa aikeissa.

— Teillä näyttää olevan kovat tuskat, madame? — kysyi kreivitär Dubarry.

— Kauheat.

— Oikeassako jalassa? Taivaan isä, mutta mitenkä te nyt oikein poltittekaan jalkanne?

— Se kävi lyhyesti kertoen näin: minulla oli kahvipannu kädessä, sanka luiskahti vinoon, kiehuva vesi läikähti ylitse ja jalalleni kaatui lasillisen verran.

— Sehän on hirveää!

Vanha rouva huokaisi.

— Niin, niin, hirveää, — äännähteli hän. — Mutta minkäpä sille voi! Vahingot eivät tule yksinään.

— Tiedätte, että kuningas odotti teitä tänä aamuna!

— Oi, te saatatte minut yhä suurempaan tuskaan, madame.

— Hänen Majesteettinsa ei ollut tyytyväinen, kun ei saanutkaan teitä nähdä.

— Tapaturmani puhdistaa käytökseni, ja minä toivon saavani itse pyytää nöyrimmästi hänen Majesteetiltaan anteeksi.

— En tätä puhu tehdäkseni teitä alakuloiseksi, — virkkoi rouva Dubarry, joka kyllä näki, että rouva oli vallan virkeä. — Minä tahdoin ainoastaan ilmaista teille, miten hänen Majesteettinsa toivoi tuloanne ja miten hän olisi ollut siitä kiitollinen.

— Näette itse, missä asemassa olen, madame.

— Kyllä; mutta saanko luvan sanoa teille erään asian?

— Sanokaa; minä kuuntelen mitä nöyrimmästi.

— Nimittäin että tämänpäiväinen onnettomuus on luultavasti seuraus jostakin mielenliikutuksesta, joka teillä on ollut.

— Oh, en suinkaan väitä sitä vastaan, — virkkoi käräjätäti kumartaen kohteliaasti, mutta ainoastaan päätään ja hartioitaan; — minä olin tosiaan hyvin liikutettu kunniasta, että otitte minut kotiinne niin kohteliaasti vastaan.

— Luulenpa, että se johtui vielä muustakin.

— Muustakin? Ei minun tietääkseni, madame.

— Oh, kyllä, eräästä kohtauksesta?…

— Että minä olisin siis kohdannut jonkun?

— Niin, lähtiessänne luotani.

— Minä en kohdannut ketään, madame. Minähän läksin veljenne vaunuilla.

— Ennenkuin nousitte vaunuihin? Käräjätäti näytti johdattelevan asiaa mieleensä.

— Silloin kun menitte alas ulkoportaita. Vanhus näytti miettivän yhä tarkemmin.

— Niin, — jatkoi rouva Dubarry suu hymyssä, jossa huomasi jo kärsimättömyyttäkin; — muuan henkilö tuli pihalle juuri silloin kuin te läksitte talosta.

— Ikävä sanoa, madame, mutta minä en vaan muista,

— Eräs nainen… Ahaa, nyt te sen muistatte,.

— Minä olen niin likinäköinen, että en eroita näin parin askeleen päästä teistäkään mitään. Päättäkää siis itse, miten asia on.

"Ahaa, hän on niin ovela", mietti kreivitär itsekseen. "Jätetään viekkaus, hän voittaisi siinä minut."

— No niin, koska te ette nähnyt tuota naista, niin sanon teille, kuka hän oli, — jatkoi kreivitär.

— Se nainen, joka tuli muka pihaan silloin kuin minä läksin?

— Se juuri. Hän oli minun kälyni, neiti Dubarry.

— Ahaa, madame, vai niin. Mutta kun en ole koskaan ennen häntä nähnyt…

— Olettepas.

— Minäkö?

— Niin, ja olette puhunutkin hänen kanssaan.

— Neiti Dubarryn?

— Niin juuri, neiti Dubarryn. Mutta sinä päivänä hän oli nimeltään neiti Flageot.

— Niinkö! — huudahti vanha käräjätäti voimatta salata katkeraa mieltänsä, — tuoko väärä neiti Flageot, joka tuli luokseni ja puijasi minut tällä tavoin matkustamaan tänne, hän oli siis teidän kälynne?

— Sama henkilö, madame.

— Ja hänet oli lähetetty sinne luokseni?

— Niin, minä olin lähettänyt hänet.

— Minua pilkataksenne?

— En, vaan tehdäkseni teille palveluksen samalla kun te tekisitte toisen minulle.

Vanha kreivitär rypisti sakeita, harmaita kulmakarvojaan.

— Arvelen, ettei hänen vierailunsa tuota minulle liioin hyötyä.

— Ottiko hra de Maupeou teidät sitten huonosti vastaan, madame?

— Hovin kohteliaisuuksia!

— Mutta minullapa on luullakseni ollut kunnia tarjota teille jotain kouraantuntuvampaakin kuin kohteliaisuuksia.

— Madame, ihminen päättää, Jumala säätää.

— Puhutaanpa tosissamme asioista, — virkkoi kreivitär.

— Kyllä, minä kuuntelen,

— Te poltitte jalkanne?

— Näette sen itse.

— Pahoin?

— Kauheasti.

— Ettekö voisi, vaikka teillä on tuo palohaava, kylläkin kipeä, mutta ei silti vaarallinen, ponnistaa voimianne kestääksenne matkan vaunuilla Luciennesiin ja seistä siellä yhden ainoan sekunnin huoneessani hänen Majesteettinsa edessä?

— Mahdotonta, madame; kun vaan ajattelenkin, että minun pitäisi nousta vuoteesta, tunnen pyörtyväni.

— Mutta sittenhän tuo teidän haavanne on aivan hirveä?

— Niin, se on hirveä, kuten sanotte.

— Ja kuka täällä sitä sitoo, kuka antaa teille ohjeita ja hoitaa teitä?

— Minulla on, niinkuin kaikilla naisilla, jotka ovat olleet perheen emäntiä, erinomaisia lääkkeitä palohaavoille; minulla on omaa valmistamaani voidetta.

— Olisiko sopivaa pyytää tuota lääkettä nähdä?

— Se on tuossa pöydällä pullossa.

"Ulkokullattu", mietti kreivitär itsekseen, "näin tarkoin hän on suunnitellut teeskentelynsä; hän on tosiaan ylen ovela; mutta nähdäänhän loppuun asti".

— Madame, — sanoi hän aivan hiljaa, — minullakin on ihmeellistä öljyä tällaisia vammoja vastaan; mutta sitä ei voi käyttää muuten kuin ottamalla huomioon millainen palohaava on.

— Miten: millainen?

— Niin, palovammoja on tavallinen punehtuma tai rakko tai oikea haava. Minä en ole tosin mikään lääkäri, mutta onhan jokainen joskus itseään polttanut.

— Madame, se on oikea palohaava, — vastasi vanha kreivitär.

— Hyvä Jumala, millaiset tuskat teillä mahtaa olla! Annatteko minun koettaa siihen öljyäni?

— Sangen mielelläni, madame. Toitteko sitä mukananne?

— En, mutta minä lähetän sitä noutamaan…

— Kiitän tuhannesti!

— Mutta minun täytyy nähdä ensin, miten vaarallinen haava on.

Muori kirkaisi:

— Ei, madame, ei, — sanoi hän; — en toki tahdo näyttää teille sellaista kauhistusta.

"Hyvä", mietti rouva Dubarry mielissään, "nyt hän on ansassa".

— Älkää välittäkö yhtään minusta, madame, — vastasi hän; — minä olen tottunut näkemään haavoja.

— Oh, madame, tiedänhän toki, mikä sopii ja mikä ei… — Kun kysymyksessä on auttaa lähimmäistämme, ei pidä ajatella, mikä sopii.

Ja yhtäkkiä hän kurotti kätensä vanhan rouvan jalkaa kohti, joka lepäsi suorana nojatuolissa.

Vanhus päästi kauhean hätähuudon, vaikka kreivitär Dubarry tuskin oli hänen jalkaansa koskenutkaan.

"Etevä näyttelijä", mutisi kreivitär itsekseen tarkaten rouva de Béarnin kivusta vääntyneiden kasvojen joka piirrettä.

— Minä kuolen, — huokaili muori. — Oi, miten te säikäytitte minut, madame!

Ja kasvot kalpeina ja samein silmin hän heittäytyi seljälleen aivan kuin pyörtymäisillään.

— Annatteko nyt, madame? — jatkoi kuninkaan lemmikki.

— Tehkää vaan, — vastasi vanhus raukein äänin.

Rouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla päällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.

Hänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.

"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa silloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä tahdon nähdä hänen jalkansa."

Ja kreivitär jatkoi työtään.

Rouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi paikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan. Tämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn tosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja veristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli kyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin noussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.

Rouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.

Selvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän katseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa polvillaan.

Rouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja huolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä haavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja istahti sairaan vuoteen viereen.

— Kuulkaahan, madame, — sanoi hän, — te olette paljon voimakkaampi kuin luulinkaan, ja pyydän anteeksi, etten jo heti ryhtynyt asiaan siitä päästä kuin teidänlaisenne naisen kanssa tulee. Määrätkää ehtonne.

Vanhuksen silmissä välkähti, mutta se välähdys sammui heti.

— Lausukaa selvästi toivomuksenne, madame, niin saamme nähdä, miten voin teitä palvella.

— Minä tahdon, että te esittelette minut Versaillesin hovissa, madame, — vastasi kreivitär; — esittelette, vaikka se maksaisi teille kokonaisen tunnin yhtä hirveitä kärsimyksiä kuin olette saanut tänä aamuna kestää.

Rouva de Béarn kuunteli silmäänsä räpäyttämättä.

— Ei mitään muuta, madame; nyt on teidän vuoronne puhua.

— Minä tahtoisin, — vastasi rouva de Béarn niin varmalla äänellä, että kreivitär selvästi huomasi neuvottelevansa tasaväkisensä kanssa, — minä tahtoisin, että nuo kaksisataatuhatta livreä, joista käräjöin, taataan minulle.

— Mutta jos te voitatte juttunne, niin saatte yhteensä neljäsataatuhatta livreä, vai mitä?

— Ei niin, sillä minä pidän omina rahoinani noita kahtasataatuhatta livreä, joita herrat de Saluces riitelevät minulta. Nuo toiset kaksisataa tuhatta ovat onnen antimia kunnian lisäksi, jonka olen saanut teihin tutustuessani.

— Saatte siis nuo kaksisataa tuhatta livreä, madame. Entä sitten?

— Minulla on poika, jota minä rakastan hellästi, madame. Sukumme on aina kunnialla kantanut miekkaa; mutta koska olemme syntyneet johtamaan ja käskemään, niin ymmärrättehän, että me olemme huononlaisia sotamiehiä. Minun täytyy heti saada pojalleni komppania ja everstin paperit tulevaa vuotta varten.

— Kuka suorittaa rykmentinhankintaan menevät kustannukset, madame?

— Kuningas. Ymmärrätte kai, että jos minä käyttäisin rykmenttikustannuksiin nuo kaksisataa tuhatta livreä, jotka voitan, niin olisin kohta yhtä köyhä kuin ennenkin.

— Tarkoin laskien tekee tämä kaikkiaan jo kuusisataa tuhatta livreä.

— Neljäsataa tuhatta, olettaen, että rykmentti on kahdensadan tuhannen arvoinen, joka tosin on liian korkea arvio.

— Olkoon menneeksi; tässä suhteessa toivonne toteutuu.

— Vielä anon kuninkaalta korvausta Tourainessa olevasta viinitarhastani; kruunun insinöörit ottivat minulta yksitoista vuotta sitten hyvinkin neljä auranalaa maata, rakentaessaan kanavaa.

— Se on teille maksettu.

— Kyllä, mutta ainoastaan lautamiesten lausunnon mukaan; ja minä pidän maatani juuri kaksi kertaa arvokkaampana kuin he arvelivat.

— Hyvä, se maksetaan teille vielä toisen kerran. Tässäkö kaikki?

— Anteeksi. Minä en ole rahoissani, kuten voitte arvata. Minä olen velkaa mestari Flageot'lle noin yhdeksäntuhatta livreä.

— Yhdeksäntuhatta livreä!

— Oi, se on aivan välttämätöntä. Mestari Flageot on erinomainen neuvonantaja.

— Kyllä, sen minä uskon, — vastasi kreivitär. - Minä maksan nuo yhdeksäntuhatta livreä omista varoistani. Toivon, että olette nyt huomannut minut taipuisaksi?

— Oh, te olette aivan moitteeton, madame; mutta minäkin luulen osoittaneeni hyvää tahtoa.

— Jos tietäisitte, miten pahoittelen, että olette polttanut itsenne, — virkkoi rouva Dubarry hymyillen.

— Minä en pahoittele sitä laisinkaan, — vastasi käräjätäti, — sillä minun harras alttiuteni antaa toivoakseni minulle siitä huolimatta voimaa ollakseni teille avuksi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

— Toistetaan vielä kerran ehdot, — virkkoi rouva Dubarry.

— Malttakaahan.

— Unohditteko vielä jotain?

— Kyllä, erään sivuseikan.

— Sanokaa se.

— Minä en voinut tietysti odottaa kunniaa astua suuren kuninkaamme eteen. Ah, Versailles ja sen loisto ovat jo niin kauan olleet minulle vieraita, että minulla ei ole sinne mennäkseni sopivaa pukua.

— Sen olinkin aavistanut, madame. Kun eilen läksitte luotani, alettiin valmistaa teidän esittelypukuanne, ja minä annoin tilata sen eräältä toiselta ompelijattarelta kuin omani, ettei hänelle tulisi liiaksi työtä. Huomenna kello kaksitoista päivällä se on valmis.

— Minulla ei ole jalokiviä.

— Böhmerin ja Bassangen liike antaa teille huomenna ilmoitettuani heille kahdensadankymmenen tuhannen livren arvoiset juhlakorut, jotka se ottaa teiltä takaisin ylihuomenna kahdestasadasta tuhannesta livrestä. Siten te saatte vahingonkorvauksenne.

— Hyvä, madame; minulla ei ole enää mitään toivomista.

— Olen ihastunut siitä.

— Mutta poikani virkavaltuus?

— Hänen Majesteettinsa jättää paperin itse teille.

— Mutta lupaus suorittaa rykmenttikustannukset?

— Se tulee sisältymään virkavaltuuteen.

— Hyvä, ei siis ole enää jäljellä muuta kuin kysymys tuosta viinitarhasta.

— Te arvioitte sen neljäksi auranalaksi, madame?…

— Kuusituhatta livreä auranala. Se oli mainiota maata.

— Minä kirjoitan teille kahdentoistatuhannen livren velkakirjan, joka tekee noiden jo saamainne kahdentoistatuhannen livren lisänä kauniit neljäkolmatta tuhatta.

— Tuossa ovat kirjoitusneuvot, — sanoi vanha kreivitär osoittaen mainitsemiansa esineitä.

— Minä asetan ne eteenne, madame, — sanoi kreivitär Dubarry.

— Minun? — Niin.

— Mitä varten?

— Että hyväntahtoisesti kirjoitatte hänen Majesteetilleen pienen kirjeen, jonka minä teille lausun. Ja sitten vaihdamme papereita.

— Se on oikeus ja kohtuus, — vastasi rouva de Béarn.

— Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa, madame.

Vanha rouva veti pöydän nojatuolinsa eteen, asetti arkin sopivasti paikoilleen, otti kynän käteensä ja odotti. Rouva Dubarry saneli:

'Sire, onni, jota olen tuntenut nähdessäni teidän Majesteettinne suvainneen hyväksyä tarjoukseni olla rakkaan ystävättäreni, kreivitär Dubarryn esittelykummina…'

Vanha rouva mutisti huulensa pitkälle ja hänen kynänsä raaputteli.

— Teillä on huono kynä, — virkkoi kuninkaan lemmikki; — täytyy ottaa toinen.

— Ei tarvitse, madame, se kyllä totuttaikse.

— Niinkö luulette?

— Niin.

Rouva Dubarry jatkoi:

'… Rohkaisee minua pyytämään teidän Majesteettianne luomaan minuun armollisen silmänne, kun huomenna saavun Versaillesiin, kuten olette suosiossanne antaneet luvan. Minä uskon, Sire, teidän Majesteettinne voivan kunnioittaa minua armollisella vastaanotollanne, kun olen sukua, jonka kaikki päämiehet ovat vuodattaneet vertansa teidän Majesteettinne korkeain edeltäjäin palveluksessa.'

— Nyt olkaa hyvä ja merkitkää alle nimenne.

Ja vanha kreivitär kirjoitti nimensä:

'Anastasie-Euphémie-Rodolphe, kreivitär de Béarn.'

Vanhus kirjoitti varmalla kädellä, ja pian olivat hänen puolituumaa korkeat kirjaimensa paperilla, maustettuina monilla hienosti aatelisilla oikeinkirjoitusvirheillä.

Kun vanhus oli merkinnyt nimensä kirjeen alle, piti hän kirjettä lujasti toisessa kädessä ja ojensi toisella kynän, paperin ja musteen rouva Dubarrylle, joka sitten sukaisi pystyllä ja epäselvällä käsialalla kahdenkymmenenyhdentuhannen livren velkakirjan, kaksitoista tuhatta vahingonkorvausta viinitarhasta ja yhdeksäntuhatta mestari Flageot'n asianajopalkkiota.

Sitten pisti hän myöskin pienen kirjeen Böhmerin ja Bassangen liikkeelle, kuninkaan jalokiven-hankkijoille, pyytäen heitä jättämään kirjeentuojalle timantit ja smaragdit nimeltä Louise, sillä ne olivat aikoinaan olleet dauphinin sisaren, prinsessa Louisen omat, joka oli ne myynyt saadakseen varoja almuihin.

Tämän jälkeen kummitäti ja ristityttö vaihtoivat keskenään papereitaan.

— Suokaa nyt minulle eräs ystävyyden todistus, hyvä kreivitär, — sanoi rouva Dubarry.

— Varsin mielelläni, madame.

— Olen varma, että jos taipuisitte asumaan minun luonani, niin Tronchin parantaisi jalkanne ainakin kolmessa päivässä. Tulkaa siis sinne, ja saatte koetella öljyäni, joka on erittäin tehokasta.

— Lähtekää nyt vaan yksinänne, — vastasi varova vanhus; — sillä minun on eräitä asioita suoritettava ennenkuin voin teidän luoksenne tulla.

— Te hylkäätte pyyntöni?

— Päinvastoin vakuutan, että minä sen hyväksyn, madame; mutta en juuri tällä hetkellä. Nyt juuri lyö Abbayen kello yksi, antakaa minun jäädä kello kolmeen; täsmälleen kello viisi tulen Luciennesiin.

— Suvaitsetteko, että veljeni tulee teitä vaunuilla noutamaan kello kolme?

— Oi, mielelläni.

— Pitäkää nyt itsestänne hyvää huolta siihen saakka.

— Älkää peljätkö. Minä olen aatelisnainen, minä olen luvannut, ja vaikka henkeni menisi, esiinnyn teille huomenna Versaillesissa kunniaksi!

— Näkemiin, rakas kummitäti!

— Näkemiin, ihastuttava ristilapseni!

Ja he erosivat nyt, vanhus yhä vuoteessaan ja jalka tyynyille ojennettuna ja käsi papereittensa päällä, rouva Dubarry keveämmällä mielellä kuin saapuessaan, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, ettei ollut voittanut viekkaudessa tuota vanhaa käräjätätiä, hän, joka saattoi tehdä itse Ranskan kuninkaallekin, mitä tahtoi.

Mennessään ravintolasalin ohitse näki hän siellä Jeanin, joka oli käynyt jo toisen pullon kimppuun, luultavastikin sitä varten, ettei herättäisi huomiota täällä viipymisellään.

Nähdessään kälynsä kavahti Jean paikaltaan ja juoksi kreivittären luo.

— No niin? — kysyi hän.

— Samoin kuin Saksin marski lausui hänen Majesteetilleen näyttäessään hänelle Fontenoyn taistelukenttää:

"Sire, oppikaa tästä näystä, kuinka kallis ja tuskaatuottava voitto on."

— Me olemme siis voittaneet? — kysyi Jean.

— Vielä toinen sananparsi, mutta se on peräisin muinaisajoilta:

"Vielä tällainen voitto, ja me olemme hukassa!"

— Meillä on siis kummitäti?

— On; mutta se maksaa meille lähes miljoonan!

— Älä! — huudahti Dubarry pahasti irvistäen.

— Dame, mutta halvemmalla ei lähtenyt!

— Mutta sehän on hirvittävää nylkemistä!

— Kyllä totta. Mutta älä vielä pöyhistele liikaa, sillä jos et ole nyt oikein viisas, niin ehkäpä emme saa sitä ollenkaan tai saamme maksaa kahta vertaa enemmän.

— Jumaliste, sehän on vasta eukko!

— Tiukka kuin roomatar.

— Viekas kuin kreikatar.

— Oli miten oli, kreikatar tai roomatar, ole valmiina kello kolme tuomaan hänet Luciennesiin. Minä en rauhoitu ennenkuin hän on lukon takana.

— Minä en järkähdä täältä, — vastasi Jean.

— Ja minä riennän varustamaan kaiken muun valmiiksi, — virkkoi kreivitär. Hän pujahti vaunuihinsa ja huudahti:

— Luciennesiin!

Ja hän jatkoi: — Huomenna sanon: Marly'hin!

— Oli miten oli, — virkkoi Jean katsellen eteneviä vaunuja, — mutta me käymme Ranskalle sangen kalliiksi!… Se on imartelevaa Dubarryn suvulle.

36.

Marski Richelieun viides salaliitto.

Kuningas oli tavallisuuden mukaan seurueineen käymäseltään Marlyssä.

Ludvig XV ei ollut niin hovietiketin orja kuin Ludvig XIV, joka etsi hovinsa keskuudessa ainoastaan tilaisuutta näyttääkseen valtaansa. Ludvig XV haki ympäristössään aina vaan tilaisuutta kuulla uutisia, sillä niitä hän erikoisesti halusi, ja varsinkin nähdä uusia kasvoja, huvi, joka hänestä oli kaikkia muita mieluisempi, etenkin jos ne kasvot olivat hymyileviä.

Saman päivän iltana, jolloin kertomamme neuvottelu oli tapahtunut rouva Dubarryn ja kreivitär de Béarnin kesken, ja kaksi tuntia sen jälkeen kuin viimemainittu oli samana päivänä lupauksensa mukaisesti ja tällä kertaa sanansa pitäen asettunut rouva Dubarryn taloon, istui kuningas pelipöydässä Marlyn huvipalatsin sinisessä salissa.

Vieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja oikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.

Hänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti pelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria. Sellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia asioita, sillä Ludvig XV, — Henrik IV:n oikea jälkeläinen — tahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän pelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de Malesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri de Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de Choiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen jutellessaan.

Kun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin luokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä palattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja hoviherroineen.

Kuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra de Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri, jossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä, hoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti kuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku hovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa toisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä, joita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.

Tässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea kuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de Mirepoix ja de Polastron.

Juuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi prinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty hiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa, oli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan kertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri omistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.

— No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten täällä meidän parissamme, — virkkoi prinsessa Viktoria.

— Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin pahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä vielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, — sanoi Grammontin herttuatar.

Kaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin niitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina nyt suuntautuisi.

— Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar? — virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin viisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin joustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot, silmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.

— Ahaa, marski de Richelieu ryntää hyökkäystikapuille niinkuin Mahonin edustalla ja aikoo vallata pakina parkamme väkirynnäköllä, — virkkoi herttuatar. — Yhäkö vielä ollaan hiukan vanha sotaurho, herttua?

— Hiukan? Ah, herttuatar, te teette minulle vääryyttä, sanokaa: paljon.

— No niin, enkö puhunut totta äsken, herttua?

— Milloin?

— Juuri tässä.

— Ja mitä te puhuitte?

— Ettei hovin ovista päästä vaan niin väkisin sisälle…

— Niinkuin makuukomeron uutimien välitse. Minä olen samaa mieltä kuin te, herttuatar, aina samaa mieltä.

Tämä pistos sai eräät joukosta nostamaan viuhkan kasvojensa eteen, mutta suosiota se sai osakseen, vaikkakin entisten aikain panettelijat väittivät, että herttuan sukkeluus alkoi vanheta.

Herttuatar de Grammontin posket punastuivat ihomaalinkin alla. Sillä häneenhän tuo kompa erikoisesti kohdistui.

— Mesdames, — jatkoi hän, — jos herttua alkaa puhua meille tuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä menee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia kertomaan itsellenne parempaa.

— Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, — vastasi herttua, — silloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni, Jumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta korviltani kykenen.

Piiri asettui lähemmäksi herttuatarta.

Rouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas siellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin hra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin tällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva de Grammontin sattuivat nyt yhteen.

Herttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa huomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.

— Tietäkää siis, — jatkoi rouva de Grammont kääntyen pääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, — tietäkää, että muuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme valittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet kateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?

— Nähdä meidät, missä? — kysyi herttua.

— Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.

— Hyvä, hyvä, hyvä!

— Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin kuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan ainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan alla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.

Richelieun herttua otti kovin äänekkäästi nuuskaa Sévres-porsliinisesta nuuskarasiasta.

— Mutta voidakseen meidät nähdä Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa, täytyy olla esitelty hovissa, — virkkoi herttua.

— Niin, mainittu nainen anoikin saada tulla esitellyksi.

— Lyön vetoa, että hänen anomukseensa myönnyttiin; kuningas on niin hyväntahtoinen!

— Onnettomuudeksi ei esittelyyn riitä kuninkaan lupa, tarvitaan myöskin joku esittelijä.

— Niin, siihen tarvitaan eräänlainen kummitäti, — virkkoi rouva de Guéménée.

— Mutta kaikilla ei ole tuollaista kummitätiä, — sanoi rouva de Mirepoix, — kuten ei esimerkiksi "la Belle Bourbonnaisella", joka sitä etsii, mutta ei löydä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Se Bourbonnaisen sievän saa valtaan harmin lievän.

— Mutta markiisitar, markiisitar, antakaahan nyt herttuattaren nauttia koko kunnia kertomuksestaan, — keskeytti herttua de Richelieu.

— Niin, herttuatar, — sanoi prinsessa Viktoria, — te saitte meille jo veden suuhun, ja nyt te jätätte meidät keskelle pakinaa.

— En suinkaan; minä päinvastoin en halua mitään parempaa kuin kertoa sen loppuun asti. Niin, kun kummitätiä ei ollut, niin sitä etsittiin. "Etsikää, niin te löydätte", sanoo raamattu. Ja sitä etsittiin niin, että se löydettiin; mutta minkälainen täti löydettiinkään, taivaan isä! Muuan maalaismuori, viaton, vilpitön raiska. Hänet vedettiin näkyville kyyhkyslakastaan, häntä lelliteltiin, lilliteltiin, häntä pyntättiin.

— Sehän aivan pöyristyttää, — sanoi rouva de Guéménée.

— Mutta yhtäkkiä tapahtui, että kun maamuori on hyvin lellitty, lillitty ja pyntätty, hän putoaa portaissaan alas ja…

— Ja?… — kysyi de Richelieu.

— Sen katkes' sääriluu, Oijoi, oijoi!

rallatti herttuatar lisäten tilapää-säkeistön markiisitar de Mirepoix'n äskeiseen otteeseen.

— Joten, — virkkoi rouva de Guéménée, — esittelystä…?

— Ei tullut mitään, kultaseni.

— Salliman sormi! — virkkoi marski kohottaen molemmat kätensä korkeutta kohti.

— Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, — virkkoi prinsessa Viktoria.

— Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta pahasta pienemmän, — sanoi herttuatar.

Mutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.

— Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? — alkoi marski Richelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä mahdettiin tarkoittaa.

— Ma foi, hänen nimeään ei minulle sanottu.

— Miten ikävä asia! — huudahti marski.

— Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.

— Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia Ranskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki kiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi jalkansa, — virkkoi rouva de Guéménée.

— Ah, tosiaan, — sanoi Richelieu, — tämä on hyvä keksintö. Mutta täytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut meidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään peljättävää, vai mitä, herttuattareni?

— Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa eikä voi astua askeltakaan.

— Mutta jos tuo puhuttu vallasnainen löytäisi toisen kummitädin? — huomautti rouva de Guéménée. — Hän on sangen vikkelä.

— Oh, ei ole pelon syytä; kummitätejä ei löydetä niin helposti.

— Peste, sen minäkin uskon, — arveli marski nakerrellen ihmepillereitään, joita nauttimalla hänen väitettiin pysyvän yhä näin nuorena.

Samassa liikahti kuningas ikäänkuin tullakseen kamiinin luona istuvain luokse. Kaikki vaikenivat silloin.

Nyt kaikui kuninkaan kirkas ja tuttu ääni salissa:

— Hyvästi, mesdames. Hyvää yötä, messieurs.

Kaikki nousivat heti ylös ja galleriassa alkoi liike ja hälinä. Kuningas meni jonkun askeleen ovea kohti, mutta kääntyi juuri ulos astumaisillaan.

— Tosiaankin, — lausui hän, — huomenna on Versaillesissa esittelytilaisuus.

Ne sanat iskivät joukkoon kuin salama.

Kuningas vilkaisi naisten ryhmään, jossa kalvettiin ja katseltiin toisiinsa.

Sitten hän poistui mitään lisäämättä.

Mutta tuskin oli hän kadonnut ovesta, parissaan lukuisa lauma palveluskuntaansa ja seurueeseensa kuuluvia herroja, niin purkausivat prinsessain ja kuninkaan poistuttua saliin jääneiden naisten tunteet rajusti ilmi.

— Esittelytilaisuus! — sopersi herttuatar de Grammont kasvoiltaan kalmankalpeana. — Mitä hänen Majesteettinsa tällä on tarkoittanut?

— Oi, herttuatar, — sutkautti marski Richelieu huulillaan hymy, sellainen, jota hänen parhaat ystävänsäkään eivät voineet antaa hänelle anteeksi, — olisikohan tuo ehkä se teidän kertomanne?

Prinsessat puraisivat harmistuneina huultaan.

— Mahdotonta! — huokasi rouva de Grammont kumeasti. — Kuulkaa, herttuatar, — sanoi marski, — taittunut jalka on nykyään pian parannettu.

Hra de Choiseul meni sisarensa luokse ja puristi häntä varoittavasti käsivarresta. Mutta herttuatar oli liian syvästi loukattu kuullakseen mitään.

— Se olisi arvotonta! — huudahti hän.

— Niin, kerrassaan arvotonta, — huusi myöskin rouva de Guéménée.

Choiseul huomasi, ettei hän tässä mitään voisi ja vetäytyi pois.

— Oh, mesdames, — huudahti herttuatar kääntyen kolmen kuninkaantyttären puoleen, — nyt meidän ainoana toivonamme olette enää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me joudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä hienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään eivät tahtoisi?

Mutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta kumaraan.

Herran tähden, mesdames, — toisti herttuatar.

— Kuningas on täällä käskijänä, — vastasi Adelaide-prinsessa huoaten.

— Niin, se on totta, — virkkoi herttua de Richelieu.

— Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! — huudahti herttuatar. — Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!

— Mesdames, — sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, — koska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois ja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? — jatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.

— Enhän toki, — vastasi marski, — minä pidän salaliitoista; minä jään.

Choiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.

Heidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.

Prinsessain ympärille jäivät ainoastaan rouvat de Grammont, de Guéménée, d'Ayen, de Mirepoix, de Polastron ja kymmenkunta muuta naista, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa esittelykiistaan.

Herroja ei ollut muita kuin marski de Richelieu.

Naiset katsahtelivat häneen rauhattomina, niinkuin troialaista muinoin epäiltiin kreikkalaisten leirissä.

— Minä edustan täällä tytärtäni, kreivitär d'Egmontia, — sanoi herttua de Richelieu; — jatkakaa, jatkakaa vaan.

— Mesdames, — sanoi Grammontin herttuatar, — löytyy eräs keino pannaksemme vastalauseemme meitä kohtaan aiottua loukkausta vastaan, ja minä puolestani käytän sitä keinoa.

— Ja mikä se on? — kysyivät kaikki naiset yhtaikaa.

— Täällä on sanottu: "Kuningas on käskijänä", — jatkoi rouva de Grammont.

— Ja minä vastasin, että se on totta, — virkkoi herttua.

— Kuningas käskee kyllä hovissaan, aivan niin; mutta kotonamme me olemme omaa itseämme; ja kuka estää minua tänä iltana käskemästä kuskiani: "Aja Chanteloupiin", eikä: "Aja Versaillesiin?"

— Niinpä kyllä, — virkkoi hra de Richelieu; — mutta vaikka te, herttuatar, panettekin vastalauseen, mitä siitä on tuloksena?

— Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen kerran, — huudahti rouva de Guéménée, — jos monet seuraisivat esimerkkiänne, herttuatar.

— Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? — kysyi Mirepoix'n markiisitar.

— Oh, mesdames, — sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen kuninkaan tytärten puoleen, — kuinka kauniin esimerkin te voisitte näyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!

— Eikö kuningas meihin suuttuisi? — kysyi prinsessa Sofia.

— Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! — huudahti vihassaan leppymätön herttuatar. — Eikö mitä; hän, joka on niin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille siitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo väkisin keltään mitään.

— Päinvastoin, — sutkautti herttua de Richelieu, — hänelle tahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.

Herttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran todeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä iltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.

Naisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen kuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.

Viimein taas rauhoituttiin.

— Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme kreivittäreltä, — lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden kiehunta oli saanut tulistumaan — mutta ehkäpä hän nyt, näin juhlallisessa tilaisuudessa…

— Kyllä, kyllä, — lausui rouva de Grammont, — kyllä asia voisi olla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun nähdään, että me kaikki jäämme pois.

— Kaikki! — huusivat naiset.

— Niin, kaikki, — toisti vanha marski.

— Tekin yhdytte siis salaliittoon? — kysyi prinsessa Adelaide.

— Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. — Puhukaa, herttua, puhukaa, — kehoitti rouva de Grammont.

— Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, — sanoi herttua; — siihen ei riitä, että huudetaan: "Kaikki, kaikki!" Moni huutaa täyttä suuta: "Sen minä teen", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan päinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla on ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen yksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia, entisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.

— Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, — sanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. — Tekeydyttekö amatsoonien maassa johtajaksi?

— Madame, — vastasi herttua, — pyydän teitä uskomaan, että minulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta kiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, — no niin, nyt tulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? — te vihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon pahemmin epäilty kuin te.

— Epäillään teitä, herttua? — kysyi markiisitar de Mirepoix

— Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt täällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että kreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko minä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin hyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä luovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille ensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette saanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte mielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.

— Prinsessain jälkeen nimittäin, — sanoi herttuatar kunnioittavasti.

— Oh, antakaa meidän näytellä passiivista osaa, — vastasi prinsessa Adelaide. — Me lähdemme sisaremme Louisen luo Saint-Denis'hin; hän ei anna meidän heti sieltä poistua, me emme joudu tänne ajoissa, siihen ei ole mitään sanomista.

— Ei mitään, ellei olisi suorastaan kohtuuton, — vahvisti herttua.

— Minä teen heinää Chanteloupissa, — sanoi herttuatar.

— Hyvä! — huudahti herttua, — se syy tepsii!

— Minä, — virkkoi ruhtinatar de Guéménée, — minulla on lapsi sairas, minä pukeudun aamupukuun ja vaalin lastani.

— Ja minä taas, — jatkoi rouva de Polastron, — minun päätäni tänä iltana niin huimaa, ja voisin tulla vaarallisesti sairaaksi, ellei Tronchin huomenna iskisi minulta suonta.

— Ja minä, — sanoi markiisitar de Mirepoix majesteettisesti, — minä en mene Versaillesiin siksi, että minä en vaan sinne mene; kas siinä on syytä tarpeeksi, se on minun oma vapaa tahtoni.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Richelieu, — kaikki on tähän asti loogillista; mutta täytyy vannoa vala.

— Kuinka? Täytyykö vannoa vala?

— Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä. Aina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa viimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu vala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän kunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista, saatte nähdä.

Hän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:

— Minä sen vannon!

Kaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat livistäneet tiehensä.

— No, nyt se on tehty, — sanoi herttua: — kun salaliitossa vala on tehty, ei enää tehdä mitään.

— Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! — huudahti rouva de Grammont.

— Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, — sanoi marski de Richelieu.

— Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? — huudahti rouva de Guéménée. — Eikö tänne juuri odoteta Tanskan kuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?

— Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä vaan eräitä.

— Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, — vastasi Richelieu; — ja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi; minut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo minun viides salaliittoni, mesdames.

— Kyllä, kyllä; mutta älkää sitä luulkokaan, — sanoi rouva de Grammont; — minut sitä uhrataan.

— Tai hra de Choiseul, — jatkoi marski; — ottakaa asiasta vaari, herttuatar!

— Ministeri on sellainen kuin minä: hän tyytyy joutumaan epäsuosioon, mutta ei suvaitse loukkauksia.

— Ette te, herttua, ettekä te, herttuatar, eikä hra de Choiseul joudu maanpakoon, — sanoi markiisitar de Mirepoix; — vaan minä sinne joudun. Kuningas ei voi antaa minulle anteeksi, että minä en ole niin kohtelias kreivittärelle kuin aikoinaan markiisittarelle.

— Se on totta, — virkkoi herttua, — juuri te, jota on aina kutsuttu nimellä lemmikin suosikki. Markiisitar-parka, meidät ajetaan maanpakoon kahden!

— Meidät karkoitetaan kaikki, — sanoi rouva de Guéménée nousten ylös; — sillä minä toivon, ettei kukaan meistä luovu tehdystä päätöksestä.

— Eikä vannotusta valasta, — jatkoi herttua.

— Ei toki, ja sitäpaitsi minä ryhdyn kaiken varalta toimenpiteisiin, — lisäsi rouva de Grammont.

— Mihinkä? — kysyi herttua.

— Nähkääs, joutuakseen Versaillesiin huomenna kello kymmenen, tarvitsee hän kolmea seikkaa.

— Mitä sitten?

— Kähertäjän, puvun ja vaunut.

— Aivan niin.

— Entä sitten?

— No, hän ei pääse Versaillesiin kello kymmenen; silloin tulee kuningas kärsimättömäksi; hän antaa hovin hajaantua ja esittelyjuhlat lykätään aikaan, joka tulee, jos on tullakseen, ottaen huomioon dauphinen saapumisen.

Tämän salaliiton uusi kehitysaste otettiin vastaan kaikuvin hyväksymis- ja bravo-huudoin. Mutta marski de Richelieu ja markiisitar de Mirepoix vilkaisivat, merkitsevästi toisiinsa, vaikka huusivatkin kovemmin kaikkia muita.:

Noiden kahden vanhan hovilaisen mieleen oli yhtaikaa johtunut sama ajatus.

Kello yksitoista ajoivat kaikki salaliittolaiset Versaillesiin ja Saint-Germainiin vievää tietä kauniissa kuutamossa.

Mutta Richelieu oli ottanut eturatsastajansa hevosen, ja sillaikaa kuin hänen vaununsa vierivät lasketuin uutimin Versaillesiin päin, ratsasti hän itse minkä kerkisi oikotietä Pariisiin.

37.

Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Kreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi lähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen esittelysaliin.

Sitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä esiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.

Ja lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin syy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin vieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista yksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.

Rouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello yksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella olevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin ei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa hän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian salaisimmilla keinoilla.

Jean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä illasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut vaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron voimasta.

Yksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria. Jean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen pitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi kukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua pahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä Versaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys valaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut entisestään tapahtunut.

Viiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja kiihdyksissään, mutta iloisena.

— No? — kysyi häneltä heti kreivitär.

— Kaikki hyvin ja valmista!

— Kähertäjä?

— Tapasin Doréen hänen luonaan. Me sovimme kaikesta tarkoin. Pistin hänen kouraansa viidenkymmenen louisdorin maksuosoituksen. Hän tulee tänne päivälliselle täsmälleen kello kuusi; siltä taholta siis voimme olla huoletta.

— Entä puku?

— Puvusta tulee suorastaan ihana. Minä tapasin Chonin työtä valvomassa. Kuusikolmatta ompelijatarta neuloo siihen helmiä, nauhoja ja koristeita. Kaista kaistalta valmistetaan sitten tuo ihmeellinen työ, johon muilta kuin meiltä olisi mennyt vähintään kahdeksan päivää.

— Mitenkä kaista kaistalta? — kysyi kreivitär.

— Niin, pikku kälyni, puku on nyt kolmenatoista eri kappaleena. Kaksi ompelijatarta kutakin kaistaa kohti: yksi ompelee kaistan vasenta, toinen oikeaa laitaa, koristaen ne pitsipääliikkeillä ja jalokivillä; ja kaistat liitetään yhteen vasta lopuksi. Työtä kestää vielä kaksi tuntia. Kello kuusi illalla on puku valmis.

— Oletko siitä varma, Jean?

— Eilen tein laskelman työstä insinöörini kanssa neulanpistojen luvun mukaan. Kuhunkin kaistaan vaaditaan kymmenentuhatta pistosta, siis viisituhatta niistä tekee kukin ompelijatar. Tällaista paksua kangasta nainen voi ommella piston viidessä sekunnissa. Se tekee kaksitoista minuutissa, seitsemänsataa kaksikymmentä yhdessä tunnissa, seitsemäntuhatta kaksisataa kymmenessä tunnissa. Jätän kaksituhatta kaksisataa tarvittaviin levähdyksiin ja harhapistoihin, ja sittenkin jää neljä tuntia aikaa ylitse.

— Entä vaunut sitten?

— Oh, mitä vaunuihin tulee, tiedät, että minä olen luvannut pitää niistä huolen. Kiilloitus kuivaa paraikaa suuressa työvajassa, joka on lämmitetty viisikymmentä astetta kuumaksi. Se on hurmaava vis-à-vis,[61] jonka rinnalla dauphinea vastaan lähetetyt vaunut eivät ole mitään, sen sinulle takaan. Paitsi vaakunoita, jotka ovat keskellä neljää päätylevyä, ja sivulevyissä olevaa Dubarry-suvun tunnuslausetta Boutés en avant![62] olen minä maalauttanut toiselle puolelle vaunuja kaksi toistaan hyväilevää kyyhkystä ja toiselle puolelle nuolen lävistämän sydämen. Kaikkialta ovat ne koristetut jousilla, nuolikoteloilla ja soihduilla. Francianin edustalla seisoo ihmisjono saadakseen ne nähdä. Täsmälleen kello kahdeksan tulevat ne tänne.

Tällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta Jeanin sanat tosiksi.

— Kiitoksia, te kunnon ajutantit! — sanoi kreivitär heille.

— Kälyseni, — huomautti Jean, — sinun silmäsi ovat himmeät, nuku tunti, se saa sinut jälleen kuntoon.

— Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät voi sitä itsestään kehua.

Sillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi huhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia kaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä he näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän keskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan töllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle mihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen käsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset livreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra tunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että hovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä kävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa oopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin kuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin meidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.

Ihmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden vaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken voitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa, samoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten tunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.

Esittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin hovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin torilla, mutta, — me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, — sinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia Régence-kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen komeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli jo niin paljon kerrottu.

Jean Dubarryn sana: "Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi", oli aivan totta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti, tahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.

Kreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli paljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan ollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla häikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa saadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.

Kello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä suinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja kello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi odottamaan kähertäjää.

Meidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka jokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin sanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät yksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan tällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa ja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.

Kuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden linnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti päänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia, aivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin tuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku, suuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa maata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön naisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten heidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen vieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille, että heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään, että heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa mikäli suinkin voivat yli alemman joukon.

Tarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen ihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne ylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin, tehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista, siroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi ja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä värivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja kaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.

Niinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai kantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.

Edelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut viisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että suuri Lubin, — silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, — mahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi toivoa.

Ja tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää ei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille seitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille, nimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään odottaa.

Mutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle varustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä närkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille, että pöytä oli katettu.

Lakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.

Ainoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa, tietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.

Lakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut miehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut perille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.

— Hyvä, — sanoi Jean Dubarry, — hän on joutunut varmaankin johonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.

— Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, — virkkoi kreivitär, — tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani. Esittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä kolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin yksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee aika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!

— Kreivittären puku ei ole vielä tullut, — vastasi Dorée, ja kreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.

— Ah, kuuluu pyöräin räminää, — huudahti varakreivi, — meidän vaunumme luultavastikin tulevat.

Mutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla vaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.

— Pukuni! — huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; — pukuni, pukuni!

— Eikö se ole vielä tullut? — kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.

— Ei.

— Ah, kauan se ei voi viipyä, — jatkoi hän rauhoittuen: — silloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden ompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.

— Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai kulkenut hitaammin kuin meidän.

— Varmaan on asia niin, — virkkoi Chon, voimatta kuitenkaan karkoittaa jonkinlaista levottomuutta mielestään.

Jean, — huomautti rouva Dubarry, — eikö nyt olisi parasta lähettää noutamaan vaunuja, ettei ainakaan siltä taholta tulisi viivytystä?

— Olet oikeassa, Jeanne. Ja varakreivi avasi oven.

— Lähettäkää noutamaan vaunut Francianilta, ja uusilla hevosilla, että ne voidaan heti siellä valjastaa.

Kuski läksi hevosineen.

Kun hevosten kavioiden kopina jo alkoi haipua Rue-Saint-Honorélle päin, tuli Zamore sisään ja toi kirjeen.

— Kirje valtiatar Barrylle, — sanoi hän.

— Kuka sen toi?

— Mies.

— Mikä mies?

— Mies hevosen seljässä.

— Ja miksi hän antoi sen sinulle?

— Koska Zamore seisoi ovella.

— Mutta lue, lue nyt, äläkä kysele! — huudahti Jean.

— Sinä olet oikeassa.

— Kunhan ei tuossa kirjeessä olisi jotain ikävää, — mutisi varakreivi.

— Eikö mitä, jokin anomus hänen Majesteetilleen, — vastasi kreivitär.

— Arkki ei ole käännetty anomuksen muotoon.

— Toden totta, Jean, sinä kuolet kerran pelosta, — vastasi kreivitär hymyillen.

Ja hän avasi sinetin.

Ensimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui puolipyörryksissä nojatuoliin.

— Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! — äännähti hän. Chon karkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.

Se oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.

'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.

Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni. Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'

— Ah, se oli viimeinen isku! — huusi Jean Dubarry toivottomana. — Sang bleu, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema ja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta. Kello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua, saatanallista!

Ja Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui tukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.

— Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! — huusi Chon. — Kähertäjiä nyt vielä saisi.

— Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia! Ah, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona perkelettä!

Kreivitär ei sanonut mitään, mutta päästeli niin raskaita huokauksia, että Choiseulienkin olisi luullut heltyvän, jos he olisivat ne kuulleet.

— Kas niin, kas niin, rauhoitutaanhan, — sanoi Chon. — Haetaan toinen kähertäjä ja mennään taas ompelijain luo tietämään, mikä puvulle on tullut.

— Ei kähertäjää! — valitti kreivitär sammuvin äänin; — ei pukua, ei vaunuja!

— Ei vaunujakaan, se on totta! — huusi Jean; — niitäkään ei kuulu, ja niiden pitäisi jo olla täällä. Haa, tämä on salaliittoa meitä vastaan, kreivitär. Miksi ei Sartines anna heitä vangita? Eikö Maupeou hirtätä heitä? Eikö rikollisia polteta Grève-torilla? Minä annan teilata kähertäjän, mestata ompelijattaren, kuristaa vaunusepän!

Sillävälin oli kreivitär selvinnyt tajuihinsa, mutta ainoastaan tunteakseen sitä julmemmin huonon asemansa.

— Oh, tällä kertaa minä olen hukassa, — mutisi hän: — ne henkilöt, jotka ovat lahjoneet Lubinin, ovat kyllin rikkaita voidakseen hommata kaikki hyvät kähertäjät Pariisista pois. Ei löydy enää muita kuin aaseja, jotka repivät pilalle hiukseni… Ja puku, minun kaunis puku-parkani!… Ja upo-uudet vaununi, jotka nähdessään he kaikki olisivat läkähtyneet kateudesta!…

Jean Dubarry ei vastannut mitään, hän mullisteli vaan hirveästi silmiään ja töytäsi huoneessa nurkasta nurkkaan, ja milloin joku huonekalu osui hänen tielleen, hän löi sen kappaleiksi, ja jos kappaleet näyttivät hänestä vielä liian isoilta, löi hän nekin siruiksi.

Keskellä tätä hävityksen kauhistusta, joka oli levinnyt etuhuoneisiinkin ja etuhuoneista pihalle ja jonka aikana lakeijat juoksivat kymmenien vastakkaisten käskyjen ällistyttäminä edestakaisin ja töytäsivät toisiinsa, laskeusi eräs nuori mies, jolla oli omenankellertävä takki, satiiniliivit, sireenin väriset polvihousut ja valkeat sukat, talon portille kääseistä, tuli auki jätetystä portista sisään, juoksi yli pihan varpaisillaan kiveltä kivelle hypellen, riensi ylös portaita ja koputti rouva Dubarryn pukuhuoneen oveen.

Jean survoi paraikaa jaloillaan Sèvres-porsliinisia kuppeja, jotka hän oli nutunhelmallaan vetäissyt tarjottimineen permannolle, koettaessaan välttää suuren japanilaisen kukkavaasin putoamista niskaansa, iskettyään tuota vaasia nyrkillään.

Oveen naputettiin hiljaa, varovasti ja kainosti.

Syntyi syvä hiljaisuus. Jokainen oli niin jännityksessä, ettei voinut edes kysyä, kuka tulija oli.

— Anteeksi, — virkkoi tuntematon ääni, — mutta minä tahtoisin puhutella kreivitär Dubarrytä.

— Mutta, monsieur, tuolla tavalla ei mennä sisään! — huusi eteisessä ovivahti juosten vieraan perästä estämään häntä menemästä kauemmaksi.

— Maltahan, maltahan, — sanoi Jean Dubarry, — meille ei voi käydä pahemmin kuin jo on käynyt, Mitä te sitten tahdotte kreivittärestä?

Ja Jean lykkäsi oven auki voimalla, joka olisi murskannut vaikka Gazan portit.

Vieras kepsahti sysäyksen välttäen taaksepäin, kumarsi syvään ja sanoi:

— Monsieur, tarjoaisin palvelustani kreivitär Dubarrylle, joka luullakseni on menossa juhlallisuuksiin.

— Ja mitä palvelusta, monsieur?

— Sitä, joka kuuluu ammattiini.

— Ja mikä teillä on ammatti?

— Minä olen kähertäjä.

Ja tulija kumarsi uudestaan.

— Ah, — huusi Jean ja hyppäsi nuoren miehen kaulaan, — te olette kähertäjä, astukaa sisään, ystäväni, astukaa sisään!

— Tulkaa, rakas monsieur, tulkaa, — sanoi Chon kaapaisten nolostuvan vieraan syliinsä.

— Kähertäjä! — huudahti rouva Dubarry kohottaen kätensä taivasta kohti. — Kähertäjä! Te olette enkeli! Oletteko Lubinin lähettämä?

— En ole kenenkään lähettämä. Luin eräästä lehdestä, että kreivitär esitetään hovissa tänä iltana, ja arvelin itsekseni: "Entäpä jos kreivittärellä ei sattuisi olemaan kähertäjää, se ei tietysti ole uskottavaa, mutta jos se olisi mahdollista!" Ja sitten riensin tänne.

— Mikä teidän nimenne on? — kysyi kreivitär hiukan kylmeten.

— Leonard, madame.

— Leonard! Se ei ole tunnettu nimi. — Ei vielä. Mutta jos madame hyväksyy minut nyt palvelijakseen, niin huomenna se on tunnettu.

— Hm, hm, — yrähteli Jean, — mies voi kähertää, miten kähertää.

— Jos madame ei minuun luota, — sanoi vieras, — niin minä poistun heti.

— Asia on niin, että meillä ei ole aikaa koetella kykyänne, — sanoi Chon.

— Ja miksikä koetellakaan? — huudahti nuori mies innostuksen puuskassa ja kierrellen kreivittären ympärillä ja katsellen häntä. — Minä tiedän hyvin, että kreivittären tukkalaitteen täytyy vetää kaikkien katseet puoleensa. Ja katseltuani nyt madamea, olen keksinyt muodon, joka tekee hurmaavan vaikutuksen, siitä olen vakuutettu.

Ja nuori mies teki kädellään liikkeen, josta huomasi, että hän luotti sokeasti itseensä. Ja silloin kreivittären epäilys alkoi horjua Ja Chonin ja Jeanin sydämiin toivo syttyä.

— Ah, tosiaanko? — kysyi kreivitär kummastuneena nuoren miehen sulavasta käytöksestä; kähertäjä ottikin paraikaa sellaisia lonkka-asentoja, ettei itse suuri Lubin olisi mahtavampia pystynyt tekemään.

— Mutta ensinnäkin minun pitäisi nähdä madamen puku, että koristukset sointuisivat siihen.

— Voi, minun pukuni! — huudahti kreivitär muistaen jälleen katkeran todellisuuden; — minun puku-parkani!

Jean löi otsaansa.

— Ah, sehän on totta. — Monsieur, voitteko moista kuvitella, niin hävytön päällekarkaus!… Se on varastettu, puku, ompelijattaret, kaikki! Chon, rakas, kiltti Chon!

Ja varakreivi alkoi nyyhkyttää väsyneenä tukkansa repimiseen.

— Jos sinä taas lähtisit ompelijan luo, Chon? — sanoi kreivitär.

— Mitä se auttaisi, kun hän on jo lähtenyt tulemaan tänne, — vastasi Chon.

— Voi onnettomuus! — mutisi kreivitär heittäytyen väsyneenä selin nojatuoliinsa. — Mitä minä nyt teen kähertäjällä, jos minulla ei ole pukua?

Samassa soi porttikello. Vartia oli sulkenut kaikki portinpuoliskot ja pannut ne vielä lisäksi salpaan, sillä hän oli peljännyt, että joku jälleen saattaisi pujahtaa sisään.

— Joku soittaa, — sanoi rouva Dubarry.

Chon ryntäsi ikkunasta katsomaan.

— Pukulipas! — huusi hän.

— Pukulipas! — toisti herttuatar. — Tuodaanko se tänne?

— Tuodaan… Ei… Tuodaan… mies antaa sen porttivahdille.

— Mene, Jean, mene, jumalan nimessä!

Jean ryntäsi alas portaita, juoksi ohi kaikkien lakeijain ja tempaisi lippaan porttivahdilta.

Chon katseli häntä ikkunasta.

Jean avasi lippaan kannen, työnsi kätensä syvälle sisään ja ärjäisi ilosta.

Lippaassa oli ihmeen kaunis, kiinalaisesta silkistä tehty leninki, kaunistettu kohokuvioin ja suunnattoman arvokkain pitsikoristein.

— Puku, puku! — huusi Chon taputtaen käsiään. — Puku!

— Puku! — toisti kreivitär ja oli vähällä kuolla ilosta niinkuin oli äsken kuolla surusta.

— Kuka tämän sinulle toi, lurjus? — kysyi Jean porttivahdilta.

— Eräs nainen, monsieur.

— Mutta mikä nainen?

— En tuntenut häntä.

— Missä hän nyt on?

— Monsieur, hän työnsi lippaan portin raosta sisään ja huusi: "Kreivittärelle", ja nousi kääseihin, joilla oli tullut, ja lennätti matkaansa, minkä hevoset pääsivät.

— No niin, — arveli Jean, — meillä on puku, ja se on pääasia!

— Mutta tule jo takaisin, Jean, — huusi Chon ikkunasta; — kälyni on suunniltaan odotuksesta.

— Ka tuossa, ka, — sanoi Jean, — katselkaa nyt sitä ja ihailkaa, sellainen meille on taivaasta tipahtanut!

— Mutta se ei kai sovi minulle, se ei voi minulle sopia, sillä se ei ole tehty minun mitallani. Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä onnettomuus, sillä katsokaa, kuinka se on kaunis!

Chon otti nopeasti mittaa.

— Sopiva pituus, — sanoi hän, — juuri sopiva vyötäröltään.

— Kuinka ihanaa kangasta! — ihaili Jean Dubarry.

— Aivan satumaista! — jatkoi Chon.

— Peloittavaa! — lopetti kreivitär.

— Päinvastoin, — väitti Jean, — tämä todistaa, että teillä, kreivittäreni, on uskollisia ystäviäkin, jos on vihamiehiäkin.

— Se ei voi tulla ystävältä, — sanoi Chon, — sillä mistä hän olisi tiennyt meitä vastaan punotun juonen? Se on varmaan joltakin haltialta, joltakin tontulta!

— Olkoon vaikka paholaiselta, — huusi kreivitär, — siitä minä viis, jos hän vaan auttaa minua voittamaan Grammontit. Pirukaan ei ole niin pirullinen kuin ne mokomat!

— Ja nyt, — sanoi Jean, — nyt minun mielestäni…

— Mitä mielestäsi?

— Voit rauhassa uskoa pääsi herra kähertäjän huomaan.

— Mikä sen takaa?

— Pardieu, hänet on lähettänyt sama ystävä, joka lähetti puvunkin.

— Minutko? — kysyi Leonard vilpittömästi ihmeissään.

— No, no, — intti Jean, — tuo juttunne sanomalehdestä on pelkkää lorua, eikö niin, monsieur?

— Se on aivan totta, hra varakreivi.

— No, tunnustakaa vaan, — kehoitti kreivitär.

— Madame, täällä on sanomalehti taskussani, otin sen talteen tehdäkseni siitä papiljotteja.

Ja nuori mies veti tosiaan takkinsa taskusta sanomalehden, jossa esittelyjuhla oli uutisena.

— Kas niin, toimeen nyt, kello on jo kahdeksan, — sanoi Chon.

— Oh, meillä on aikaa tarpeeksi, — rauhoitti kähertäjä; — kreivittäreltä menee ainoastaan tunti matkaan.

— Niin, jos saadaan vaunut, — vastasi kreivitär.

— Ah, lempo, se on totta, — mutisi Jean. — Ja tuo Francian-roisto, kun ei tule!

— Valmistettiinhan meitä siihen, — huomautti kreivitär; — ei kähertäjää, ei pukua, eikä vaunuja!

— Oh, söisikö hänkin sanansa? — huudahti Chon tyrmistyneenä.

— Ei, hän on jo tuolla, — virkkoi Jean.

— Ja vaunut, vaunut? — kysyi kreivitär.

— Ne kai jäivät portille, — vastasi Jean, — vartia menee juuri avaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?

Melkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään sallin.

— Varakreivi, — huudahti hän, — kreivittären vaunut olivat jo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä miestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä kuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen Saint-Nicaise-kadulle päin.

— Johan minä teille sen sanoin, — vakuutti Jean Dubarry ilosta loistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut nähdessään vaunumestarin tulevan; — johan minä sen teille sanoin!…

— Mutta tämähän on päällekarkaus! — huusi Chon. — Mutta liiku nyt jo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!

— Liikuko muka? Ja miksikä?

— Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin ajettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä Versaillesiin sellaisilla vehkeillä.

— Joutavia, — virkkoi Dubarry, — se, joka asettaa aallot ja ruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin tämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen seikan kuin vaunujen vuoksi.

— Hiljaa, nyt ajetaan, — sanoi Chon.

— Ja pysähdytään portille, — jatkoi Jean Dubarry.

— Mutta ei ajeta sisään, — sanoi kreivitär.

— Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, — virkkoi Jean.

Sitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.

— Joutukaa, hiidessä! — huusi hän palvelijoille, — joutukaa, tai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää hyväntekijämme nimen.

Lakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta se oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi komeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista ja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli hevosia suitsista.

Kantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne vaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.

Tarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan äskettäin maalattu ruusu.

Koko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut kestänyt tuntiakaan.

Jean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa kähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset taitonäytteensä.

— Monsieur! — huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, — jos ette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille tilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia… niin minä vannon…

— Varokaahan vähän, — keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, — suotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se aivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on kiire, sillä kello on puoli yhdeksän.

— Heitä irti, Jean, heitä irti! — huusi kreivitär. Jean hervahti istumaan nojatuoliin.

— Miten ihmeellistä, — sanoi Chon. — Puku sopii kuin valettu!… Ainoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se vika on korjattu.

— Entä minkälaiset ovat vaunut?… Välttävätkö ne? — kysyi kreivitär.

— Ne ovat erinomaisen hienot, — vastasi Jean. — Menin sisään ja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat ruusuvedeltä.

— Sitten kaikki menee hyvin! — huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä käsiään vastatusten. — Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin on onnenne taattu.

Leonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären hiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.

Nopeuden, maun, huolellisuuden, tavattoman hyvän käsityksen sielullisen ja ruumiillisen kauneuden keskinäisistä suhteista, kaikki nämät avut hän näytti omistavansa tehdessään tärkeää työtään.

Kolmen neljännestunnin kuluttua pääsi rouva Dubarry hänen käsistään viehkeämpänä kuin itse Venus-jumalatar; sillä hän ei ollut aivan niin alaston, ja oli kuitenkin yhtä kaunis.

Kun kähertäjä oli viimeistellyt loistorakenteensa, kun hän oli koetellut sen lujuutta ja pyytänyt vettä pestäkseen kätensä ja kiittänyt Chonia, joka oli humauksessaan palvellut häntä kuin kuningasta, aikoi hän poistua.

— Mutta kuulkaa, monsieur, — sanoi Jean Dubarry silloin, — tietäkää, että minä olen yhtä itsepäinen rakkaudessani kuin vihassanikin. Minä toivon siis, että sanotte, kuka olette.

— Senhän jo tiedätte, monsieur; olen vasta-alkava nuorukainen nimeltä Leonard.

— Vasta-alkava? Istu ja pala, te olette täysi mestari, monsieur!

— Teistä tulee minun kähertäjäni, — virkkoi kreivitär katsellen pieni kuvastin kädessä itseään. — Ja minä maksan teille viisikymmentä louisdoria joka kerta, kun te valmistatte tukkalaitteeni joihinkin juhlallisuuksiin mennäkseni. Chon, maksa monsieurille sata louisdoria ensi kerrasta, siitä jää viisikymmentä juomarahaa.

— Sanoinhan teille, madame, että te loisitte maineeni.

— Mutta te ette saa kähertää muiden tukkaa kuin minun…

— Siinä tapauksessa, madame, pitäkää louisdorinne, — vastasi Leonard. — Minä tahdon säilyttää vapauteni, sillä sitä saan kiittää siitä, että tänään sain kunnian järjestää teidän tukkanne. Vapaus on ihmisen kallein omaisuus.

— Kähertäjäkin filosoofi! — huudahti Jean Dubarry ja kohotti kätensä taivasta kohti. — Mihinkä me joudummekaan, herra jumala, mihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo käsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja pitäkää salaisuutenne ja vapautenne. — Vaunuihin, kreivitär, vaunuihin!

Viimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli sisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on vedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä tarvitaan.

— Kas niin, — sanoi Jean, — nyt ottaa neljä miestä rouvan käsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän päästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!

Sillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon avusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.

Leonard oli kadonnut.

Mutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? — mutisi rouva Dubarry, joka ei ollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista yllätyksistä.

— Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän haltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi muutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule Versaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, — vastasi varakreivi Jean Dubarry.

Tämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan vaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen ristilapsensa istuivat.

38.

Esittely-juhlallisuudet.

Versailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina sitä olemaan.

Kasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-, pronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa tekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden latvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa raunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan katsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä ikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.

Mutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava nähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen alalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja vastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut ylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain hevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka olivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja säkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät kumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset tähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot ja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin, silloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin, kun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille ja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko sivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla matoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.

Mutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen hovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja suurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta, varsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään, mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.

Tällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan lähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun aatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.

Ludvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja ylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja kohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon ensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten aina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä temppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan kruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta, kenellä kauempaa.

Nytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään päin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa, sytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär Dubarryn esittelyjuhliin.

Uteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme ja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja nälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan täynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen valot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.

Täsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli puettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat tavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat yksinään miljoonan louisdorin arvoiset.

Hra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten eilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt hiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin herroja.

Mutta hän rauhoittui pian, kun hän näki kuningattaren salissa, jossa juuri esittelyt toimitettiin, jalokiviä säkenöivässä pitsi- ja puuteripilvessä ensinnäkin kolme tytärtään ja markiisitar de Mirepoix'n, joka oli pitänyt sellaista ääntä eilis-iltana; ja viimein kaikki nuo muutkin niskuroitsijat, jotka olivat vannoneet jäävänsä kotiin, mutta olivat nyt tulleet tänne aivan ensimäisille paikoille.

Herttua de Richelieu riensi kapinoitsijain parvessa toisen luota toisen luo ja sanoi:

— Ahaa, tässäkö nyt teidät näen, petturi!

Tai:

— Minä olin varma, että te olisitte uskoton!

Taikka:

— Mitäs sanoinkaan teille salaliitoista yleensä?

— Mutta entä te itse, herttua? — vastasivat naiset.

— Minäkö? Minähän edustin siellä tytärtäni, edustin kreivitär d'Egmontia. Septimanie ei ole täällä, hän piti sanansa samoin kuin rouvat de Grammont ja de Guéménée. Niinpä olenkin varma kohtalostani. Huomenna alkaa viides maanpakolaisuuteni ja neljäs Bastiljiin pistäytymiseni. Toden totta, minä en enää salaliittoja hankitse.

Kuningas ilmestyi saliin. Syntyi syvä hiljaisuus, jossa kuului vaan kellon ääni, kun se löi kymmenen: se oli juuri määrätty juhlahetki. Hänen Majesteettiaan ympäröi runsas hovilaislauma. Siinä oli viitisenkymmentä ylimystä, jotka eivät olleet vannoneet tulevansa juhlallisuuksiin ja kai siitä syystä olivat tulleet.

Kuningas huomasi heti, ettei tässä loistavassa seurassa ollut rouvia de Grammontia, de Guéménéeta eikä d'Egmontia.

Hän meni Choiseulin luo, joka koetti olla aivan rauhallinen, mutta ei onnistunut yrityksessään kuin heikosti.

— Minä en näe täällä herttuatar de Grammontia? — sanoi kuningas.

— Sire, — vastasi Choiseul, — sisareni on sairas ja antoi minun tehtäväkseni lausua teidän Majesteetillenne hänen alamaisen kunnioituksensa.

— Paha juttu! — sanoi kuningas ja käänsi ministerille selkänsä.

Kun hän kääntyi, seisoi Guéménéen ruhtinas hänen edessään.

— Entä ruhtinatar de Guéménée, missä hän sitten on? Ettekö tuonutkaan häntä tänne, ruhtinas?

— Se oli mahdotonta, sire, ruhtinatar on sairas; kun menin häntä noutamaan, oli hän vuoteessa.

— Ah, paha juttu, paha juttu! — toisti kuningas. — Kas, tuossahan on marski. Hyvää iltaa, herttua de Richelieu.

— Sire…, — äännähti vanha hovimies ja kumarsi notkeasti kuin nuorukainen.

— Te ette ole sairas? — sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että Choiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.

— Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin loistavasti, — vastasi herttua de Richelieu.

— Mutta, — lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, — tyttärenne, rouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?

Herttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen alakuloiseksi.

— Oi, sire, — vastasi hän, — minun tytär-parkani täytyi luopua onnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne jalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire, sairas…

— Paha juttu! — sanoi kuningas. — Rouva d'Egmont sairas, Ranskan tervein nainen! Paha juttu, paha juttu!

Ja kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja Guéménéen.

Sitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui kohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen iloissaan.

— Kas siinä petoksen palkka, — kuiskasi marski rouva de Mirepoixin korvaan; — huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät… minua pöyristää sitä ajatella!

Ja herttua huokaisi.

— Mutta minun mielestäni te itsekin olette sievästi pettänyt Choiseulit, koska olette täällä… tehän vannoitte…

— Tyttäreni puolesta, markiisitar, Septimanieni puolesta! Hän joutuu nyt epäsuosioon, kun oli liian uskollinen.

— Isälleen, — vastasi markiisitar.

Herttua ei ollut kuulevinaan tätä vastausta, joka vivahti pistokselta.

— Mutta, — sanoi hän, — eikö teistä, markiisitar, kuningas näytä rauhattomalta?

— Onpa toki syytäkin.

— Kuinka niin?

— Kello on neljännestä yli kymmenen.

— Ah, se on totta, eikä kreivitärtä kuulu. Kuulkaas, markiisitar, sanonko teille erään asian?

— No, sanokaa.

— Minä pelkään.

— Mitä?

— Ettei kreivitär-paralle ole tapahtunut vaan mitään harmillista. Teidänhän pitäisi se tietää?

— Miksi juuri minun?

— Tehän kylvöitte salaliitossa kaulaa myöten.

— No niin, — vastasi markiisitar, — näin meidän kesken sanoen, minäkin vähän pelkään.

— Ystävättäremme herttuatar on tuima vihamies, joka ampuu paetessaan niinkuin parthialaiset; ja hän on nyt paennut. Katsokaas, miten hra de Choiseul on rauhaton, vaikka hän koettaa tekeytyä tyyneksi; katsokaa, hän ei voi pysyä paikoillaan, hän ei jätä kuningasta silmistään. Arvaanpa, että jotkut ovat keksineet jonkin juonen? Tunnustakaa pois.

— Minä en tiedä mitään, mutta olen kanssanne samaa mieltä.

— Mitä he tällä voittavat?

— Myöhästyttävät, hyvä herttua, ja tunnettehan sananparren: "Aika voitettu, kaikki voitettu". Huomennahan voi sattua jokin odottamaton tapaus, joka lykkää tämän esittelyn määräämättömään aikaan. Dauphine saapuu jo ehkä huomenna Compiègneen, viipymättä matkalla enää neljää päivää kuten ensin aiottiin. Ehkäpä on haluttu voittaa aikaa vain huominen päivä.

— Markiisitar, tiedättekös, teidän pikku satunne tuntuu minusta tosiasialta. Kreivitärtä ei kuulu, sang bleu.

— Ja katsokaa, kuningas tulee jo kärsimättömäksi.

— Menee jo kolmannen kerran ikkunaan. Hän suorastaan kärsii.

— Hetken päästä tulee siis vielä pahempi juttu.

— Kuinka niin?

— Kuulkaas, kello on jo kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen.

— Niin?

— Nyt voin sen teille jo sanoa.

— No?

Markiisitar vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

— No niin, hän ei tulekaan!

— Ah, markiisitar, mutta siitähän tulee kauhea skandaali!

— Käräjäjuttu, herttua, oikea rikosasia… hengen asia… sillä tähän kaikkeen sisältyy, sen tiedän varmalta taholta, ryöstöä, väkivaltaa, majesteettirikostakin, jos sikseen tulee. Choiseulit ovat panneet kaikkensa peliin.

— Sangen varomaton teko.

— Niin, mutta minkä sille voi, intohimot sokaisevat heidät.

— Kas, siinä on hyvät puolensa, että ihmiset ovat niin intohimottomia kuin me, markiisitar; näkee ainakin asiat selvästi.

— Katsokaapas nyt, kuningas menee taas ikkunan luo.

Ludvig XV asteli tosiaankin synkkänä, huolissaan ja ärtyneenä ikkunan ääreen, laski kätensä kiilloitetulle käsirivalle ja painoi otsansa viileää ruutua vasten.

Sillaikaa kuului hovimiesten joukosta puheen sorinaa aivan kuin lehtien kahinaa ennen myrskyä.

Kaikki katsoivat kelloon ja taas kuninkaaseen.

Kello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin perästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.

Varakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.

— Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, — sanoi hän arastellen.

— Erinomainen, erinomainen. — Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de Maupeou?

— Mitä niin, sire?

— Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!

— Hän mahtaa olla sairas, sire, — vastasi kansleri.

— Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva de Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär olisi sairas, se on käsittämätöntä!

— Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli niin kovin iloinen.

— Ah, nyt se on myöhäistä, — sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä; — nyt hän ei enää tule!

Vaikka kuningas lausui nämä sanat aivan matalalla äänellä, kuulivat melkein kaikki ne, niin hiljaista oli salissa.

Mutta kuninkaalle ei keritty vielä vastata, ei edes ajatuksissakaan, kun holvista kuului kovaa vaunujen jyrinää.

Päät alkoivat liikuskella, hovijoukon silmät katsoivat kysyvästi toisiinsa.

Kuningas tuli ikkunan luota ja seisahtui keskelle lattiaa nähdäkseen läpi kaikkien gallerian huoneiden.

— Minä pelkään suuresti saavamme jonkun ikävän uutisen, — virkkoi markiisitar herttuan korvaan; herttua salasi hienoa hymyään.

Mutta äkkiä kirkastuivat kuninkaan kasvot ja hänen silmänsä välkehtivät.

— Kreivitär Dubarry! — huusi ovivahti yli-seremoniamestarille.

— Kreivitär de Béarn!

Nämä kaksi nimeä saivat kaikkien sydämet vavahtamaan, mutta aivan erilaisin tuntein. Lauma hovimiehiä lähestyi kuningasta pelkän uteliaisuuden vetämänä.

Rouva de Mirepoix seisoi lähimpänä Ludvig XV:ttä.

— Oi, miten hän on kaunis, tuo kreivitär! — huudahti markiisitar pannen kätensä ristiin aivan kuin valmiina palvelemaan jumalana tulijaa.

Kuningas kääntyi ja hymyili markiisittarelle.

— Hän ei ole nainen, — sanoi herttua de Richelieu, — hän on keijukainen.

Kuningas omisti lopun hymyään tuolle vanhalle hovimiehelle.

Tosiaankaan ei kreivitärtä koskaan ollut nähty näin kauniina. Koskaan ei kuningattaren salissa, joka kuitenkin, kuten olemme kertoneet, oli huone, jossa esittelyt aina toimitettiin, ollut ihasteltu lempeämpiä kasvoja, paremmin näyteltyä mielenliikutusta, kainompaa katsetta, kauniimpaa vartaloa, hieno-aistisempaa käyntiä.

Niin kulki kreivitär halki salin, hurmaavan kauniina, kalleissa vaatteissa, mutta kuitenkin koruttomana, ja ennen kaikkea erinomaisin tukkalaittein, ja rouva de Béarnin käsipuolessa, joka ei ontunut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän kärsi hirveitä tuskia. Mutta punainen ihomaali tipahteli kuivuneina hileinä vanhan kreivittären poskilta, niin pakeni veri hänen kasvoiltaan, ja hänen joka hermonsa värähti tuskallisesti hänen kipeän jalkansa pienimmälläkin liikahduksella.

Kaikki katselivat tuota omituista paria.

Vanhus, jolla oli avokaulainen puku niinkuin ennen nuoruudessaan, tukkalaite jalkaa korkea ja suuret silmät, jotka kiiluivat kuopissaan kuin merikotkan, oli loistavassa puvussaan luurankomaisesti astellessaan kuin mikä kuva menneestä ajasta antamassa kättä nykyiselle.

Moinen kuiva ja kylmä arvokkuus viettelevän ja kainon sulouden rinnalla sai enimmät läsnäolijat ihastuksiinsa tai ainakin kummastelemaan. Ja kuninkaasta näytti siltä kuin olisi rouva de Béarn nyt tuonut hänelle hänen rakastajattarensa nuorempana, kukoistavampana ja hymyilevämpänä kuin hän oli koskaan ennen häntä nähnyt, niin vastakohtaisia olivat nuo kaksi naista toisilleen.

Ja niinpä kuningas hetkellä, jolloin kreivitär etikettiä noudattaen taivutti polvensa suudellakseen kuninkaan kättä, nosti hänet hänen käsivarsiinsa tarttuen ylös ja lausui sanat sellaiset, että ne palkitsivat kreivittären kaikki kaksiviikkoiset kärsimykset.

— Jalkaini juureenko, kreivitär? — sanoi kuningas. — Te laskette leikkiä… minun olisi paremminkin oltava tai tahtoisin olla polvillani edessänne.

Sitten avasi kuningas sylinsä, kuten juhlameno vaati; mutta sen sijaan, että hän olisi syleillyt esiteltävää muodon vuoksi, hän syleilikin tällä kertaa tosiaan.

— Teillä on erinomaisen kaunis ristitytär, — sanoi kuningas kreivitär de Béarnille; — mutta hänen kummitätinsäkin on ylimysnainen, jonka minä näen suureksi ilokseni hovissani.

Vanha rouva lyykisti.

— Menkää nyt tervehtimään tyttäriäni, — sanoi kuningas matalalla äänellä rouva Dubarrylle; — ja näyttäkää, että osaatte heille lyykistää. Toivon, ettette ole tyytymätön heidän vastatervehdykseensä.

Ja nuo kaksi naista jatkoivat kulkuaan läpi tyhjän tilan, joka syntyi heidän ympärilleen sikäli kuin he kulkivat, mutta tyhjiötä kohti suuntautuivat hovilaisten säkenöivät katseet aivan kuin täyttäen sen polttavalla tulella.

Kun kuninkaan tyttäret näkivät rouva Dubarryn lähestyvän, kavahtivat he ylös kuin joustimien voimalla ja odottivat häntä.

Ludvig XV piti heitä silmällä. Hänen prinsessoihin luodut silmänsä vaativat ehdotonta kohteliaisuutta.

Prinsessat vastasivat rouva Dubarryn tervehdykseen hiukan järkytettyinä. Kreivitär kumarsi paljoa syvempään kuin hovisääntö vaati, ja sitä pidettiin erinomaisen tahdikkaana menettelynä ja se liikutti prinsessoita niin, että he syleilivät nyt kreivitärtä kuten kuningaskin, jopa niin sydämellisesti, että kuningas näytti oikein ihastuneelta.

Tästä hetkestä muuttui kreivittären menestys oikeaksi voittoriemuksi, ja hitaimpien ja saamattomimpien hovimiesten täytyi odottaa kokonainen tunti ennenkuin he pääsivät vuorostaan nöyrimmästi tervehtimään juhlain kuningatarta.

Kreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta pienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan kaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut suinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta ilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille tunteille.

Richelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi, miten liikkeet oli tehtävä.

Sillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden tervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää tai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan kreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu sadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien levittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen täytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien rivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni tuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän noudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa siirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.

Kussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko olento otettiin tarkoin tutkittavaksi.

Kreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen vastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä pelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi varmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.

Yhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.

— Ah, herttua, — sanoi kreivitär, — minun täytyi siis tulla tänne tavatakseni teidät?

— Kuinka niin, madame? — kysyi herttua de Richelieu.

— Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei Versaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.

— Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä, — vastasi vanha hoviherra.

— Te ehkä arvasitte tämän?

— Olin siitä varma.

— Kas vaan! Todellakin, herttua, mikä merkillinen mies! Tiesitte tällaista, ettekä ilmoittanut siitä minulle, ystävättärellenne, joka en siitä tiennyt mitään.

— Kuinka, madame, — vastasi herttua, — ettekö te tiennyt, että te joudutte tänne?

— En. Minun kävi melkein samoin kuin Aisopoksen, kun eräs virkailija pysäytti hänet kadulla: "Minne te menette?" — kysyi tämä häneltä. — "En sitä tiedä", — vastasi sadunkertoja. — "Vai niin, siinä tapauksessa te menette vankilaan." — "Näette nyt, että minä en tiennyt, minne olin menossa", — vastasi Aisopos. — Niin saatoin minäkin kyllä uskoa lähteväni Versaillesiin, mutta en ollut tarpeeksi varma sitä sanoakseni. Siksi olisittekin tehnyt minulle palveluksen, jos olisitte käynyt luonani… mutta… tulettehan nyt, eikö niin?'

— Madame, — vastasi Richelieu eikä näyttänyt olevan hämillään pilasta, — en ymmärrä, kuinka te ette ollut varma tänne joutumisestanne?

— Senpä sanon teille: siksi, että ympärilläni olivat salajuonet. Ja hän katsoi terävästi herttuaa silmiin, jotka kestivät aivan tyynesti tuon katseen.

— Salajuonet? Oh, mitä sanottekaan, kreivitär?

— Ensinnäkin varastettiin minulta kähertäjä.

— Kuinka, varastettiin kähertäjä?

— Niin.

— Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin hommannut teille, — mutta puhutaan hiljaa, — olisin hommannut teille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on löytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia peruukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku Leonardini.

— Leonard! — huudahti rouva Dubarry.

— Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan ja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon rahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär; teidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja kummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva d'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse käyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!

Kreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua hymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.

— Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte joistakin salajuonista?…

— Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta pukunikin, erinomaisen kaunis puku.

— Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla ilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka on aivan ihmeellisen hienoa kangasta… Se on kiinalaista silkkiä, eikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne kääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin olisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt itselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen, että voisin vannoa sen aivan samaksi.

Rouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän alkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.

— Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?

— En, tiettävästi omillanne.

— Herttua, minulta vietiin vaunutkin, aivan samalla tavalla kuin puku ja kähertäjä.

— Mutta sehän oli oikein yleinen päällekarkaus? Millä vaunuilla te sitten tänne tulitte?

— Sanokaa ensin, minkälaiset rouva d'Egmontin vaunut ovat?

— Kah, luulenpa, että hän tätä iltaa odotellen oli tilannut vaunut, jotka olivat verhotut valkealla satiinilla. Mutta niihin ei ollut aikaa maalata hänen vaakunaansa.

— Niinkö? Mutta ruusuhan onkin nopeammin maalattu kuin vaakuna. Richelieu- ja Egmont suvuilla on sangen monimutkaiset vaakunat. Tiedättekö, herttua, että te olette hurmaava mies!

Ja kreivitär ojensi hänelle molemmat lämpöiset ja tuoksuvat kätensä, joihin vanha hoviherra painoi syvälle kasvonsa.

Yhtäkkiä tunsi herttua noita käsiä suudellessaan niiden vavahtavan.

— Mikä nyt? — kysyi hän ja katseli ympärilleen.

— Herttua… — äännähti kreivitär hätääntynein silmin.

— Niin?

— Kuka tuo upseeri on, hra de Guéménéen vieressä?

— Preussilaisessa univormussa?

— Niin.

— Tuo tummaihoinen mies, jolla on mustat silmät ja ilmeikkäät kasvot? Kreivitär, hän on jokin korkea upseeri, jonka hänen Majesteettinsa Preussin kuningas on lähettänyt tänne luultavasti puolestaan teidän esittelyjuhliinne.

— Älkää laskeko leikkiä, herttua; tuo mies on ollut Ranskassa jo kolme, neljä vuotta; tuo mies, jota minä en ole löytänyt, mies, jota olen etsinyt kaikkialta, minä tunnen hänet.

— Te erehdytte, kreivitär; hän on kreivi de Fenix, muukalainen, joka tuli tänne vasta eilen tai toissa päivänä.

— Hän tervehtii minua, tervehtii, näettekö!

— Kaikki tervehtivät teitä, elleivät ole jo sitä tehneet, kreivitär.

Mutta kreivittären oli vallannut niin omituinen mielenliikutus, ettei hän kuullut herttuan kohteliaisuuksia, vaan läksi hänen luotaan, ja aivan kuin tahtomattaan silmät luotuina yhä tuohon herraan, joka oli hänen huomiotaan herättänyt, hän meni muutaman askeleen muukalaista kohti.

Kuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan häntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut hyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.

Mutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei hän voinut mitään muuta muistaa.

— Sire, — sanoi hän, — kuka tuo preussilainen upseeri on, joka kääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? — joka nyt katselee meitä? — kysyi Ludvig XV.

— Niin, — vastasi kreivitär.

— Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?

— Juuri hän.

— Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs… joku filosoofi, niinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne. Tahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä Cotillon III:n triumfin…

— Mutta hänen nimensä, sire?

— Odottakaahan… — kuningas mietti; — ah, nyt muistan: kreivi de Fenix.

— Se on hän, — mutisi itsekseen rouva Dubarry, — se on hän, siitä olen varma!

Kuningas odotti vielä tuokion antaakseen kreivittären kysellä lisää. Mutta kun hän näki hänen vaikenevan, korotti hän äänensä ja sanoi:

— Mesdames, huomenna saapuu madame la dauphine Compiègneen. H.K.K. otetaan siellä vastaan täsmälleen kello kaksitoista, kaikki esitellyt naiset yhtyvät matkalle, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka ovat sairaina, sillä matka on väsyttävä eikä madame la dauphine suinkaan tahtoisi heidän huonoa vointiaan pahentaa.

Nämä sanat lausui kuningas katsoen ankarasti Choiseulin, Guéménéen ja Richelieun taholle.

Kuninkaan ympärillä vallitsi kauhistava hiljaisuus. Hänen sanainsa merkitys oli selvästi ymmärretty: ne sisälsivät epäsuosion.

— Sire, — virkkoi rouva Dubarry, joka oli pysähtynyt kuninkaan viereen, — minä pyydän armoa kreivitär d'Egmontille.

— Ja miksikä, suvaitkaa sanoa?

— Siksi, että hän on herttua de Richelieun tytär ja että herttua on minun uskollisin ystäväni.

— Richelieu?

— Niin, siitä olen aivan varma, sire.

— Minä teen kaikki, mitä tahdotte, — vastasi kuningas.

Ja kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut kreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut hänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.

— Toivoakseni, rakas herttua, — sanoi kuningas, — rouva d'Egmont on jo huomenna terve?

— Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän majesteettinne sitä toivoo.

Ja Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli sekä kiitollinen että kunnioittava.

Kuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

— Sire, — vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti hymyillen, — minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.

Kuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui huoneustoonsa.

Tuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät suuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan mieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.

Outo mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin. Mutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja meikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli lähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse ja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.

Aivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin häntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan hiljaa ja kenenkään kuulematta:

— Tunnetteko minut, madame?

— Kyllä, monsieur. Te olette profeettani, jonka kohtasin Ludvig XV:n torilla.

Muukalainen nosti silloin häneen kirkkaan ja tyynen katseensa.

— No hyvä; petinkö teidät silloin, madame, kun sanoin, että teistä tulee Ranskan kuningatar?

— Ette, monsieur, ennustuksenne on toteutunut, tai melkeinpä toteutunut. Ja minäkin olen nyt valmis pitämään sanani. Lausukaa, monsieur, mitä toivotte?

— Paikka ei ole oikein sopiva, madame ja sitäpaitsi ei ole hetkeni vielä tullut esittää pyyntöäni.

— Tulkoon se milloin tahansa, minä olen aina valmis sen täyttämään.

— Voinko minä joka hetki, kaikkialla, mihin vuorokauden aikaan tahansa tulla luoksenne, madame?

— Voitte, sen lupaan.

— Kiitän.

— Mutta kuka ilmoitatte olevanne tullessanne? Tuletteko kreivi Fenixin nimellä?

— En, vaan nimellä Josef Balsamo.

— Josef Balsamo… — toisti kreivitär salaperäisen muukalaisen jo kadotessa hovitungokseen. — Josef Balsamo; hyvä, sitä en unohda.

39.

Compiègne.

Seuraavana aamuna heräsi Compiègne hurmauksesta juopuneena, tai paremminkin sanoen, Compiègne ei ollut edellisenä yönä nukkunutkaan.

Edellisenä iltana oli kuninkaan kotijoukkojen etuvartiosta majoittunut kaupunkiin, ja sillaikaa kuin upseerit hankkivat tarvittavia tietoja paikoista, varustivat kaupungin arvohenkilöt kuninkaan käsikassan hoitajan kanssa Compiègneä vastaanottamaan suurta kunniaa, joka sen osaksi oli tuleva.

Pikardialainen kunnallisraati hommasi köynnöksistä sommiteltuja riemukaaria, ruusu- ja sireeni-ryhmiä, latinalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia tervehdyslauseita sekä runo- että proosamuodossa päivännousuun saakka.

Nuoria tyttöjä valkein vaattein, noudattaen ikimuistoista tapaa, mustiin puettuja maistraatin virkailijoita, harmaakaapuisia fransiskaani-munkkeja, pappeja kaikkein komeimmissa asuissaan, varusväen sotamiehiä ja upseereja uusissa uniformuissaan sijoitettiin jo paikalleen ja valmiiksi lähtemään liikkeelle heti, kun prinsessan lähenemisestä oli merkillä annettu tieto.

Dauphin oli lähtenyt Versaillesista edellisenä päivänä ja kahden veljensä kanssa tullut kaupunkiin, kaikki korkean arvonsa salaten, noin kello yksitoista edellisenä iltana. Hän nousi varhain aamulla ratsunsa selkään sellaisessa asussa kuin hän olisi ollut yksityishenkilö. Ja sitten läksi hän Provencen ja Artois'n kreivien kanssa, joista ensimainittu oli viisitoista-, toinen kolmetoista-vuotias, Ribecourtiin päin, pitkin maantietä, jota madame la dauphine oli tuleva.

Tämä ritarillinen ajatus ei kuitenkaan ollut, täytyy myöntää, itse prinssin keksintöä, vaan hänen opettajansa hra de Lavauguyonin. Tämän oli kuningas edellisenä iltana kutsuttanut luokseen, ja hän oli saanut Ludvig XV:ltä erikoisen käskyn ilmoittaa korkealle oppilaalleen kaikki velvollisuudet, mitä hänellä oli seuraavien neljänkolmatta tunnin aikana.

Hra de Lavauguyon tahtoi ylläpitää kaikin tavoin monarkian kunniaa ja katsoi näin ollen sopivaksi antaa Berryn herttuan noudattaa kaikkien sukunsa kuninkaitten tapaa, nimittäin Henrik lV:n, Ludvig XIII:n, Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n. Nämä ruhtinaat olivat halunneet tarkastella tulevaa puolisoaan jo hänen maantiellä saapuessaan, jolloin hän oli ilman loistavaa juhlapukua ja siis vähemmän varustautunut tulevan miehensä tutkivaa katsetta vastaan.

Raisujen juoksijainsa satulassa laskettivat prinssit puolessa tunnissa puolitoista tai parikin peninkulmaa. Dauphin oli lähtiessään ollut vakava ja hänen veljensä hilpeitä. Kello puoli yhdeksän he palasivat kaupunkiin: dauphin yhtä totisena kun ratsastusretkelle lähtiessäänkin, Provencen kreivi melkein jörönä ja Artois'n kreivi yksin vielä hilpeämpänä kuin aamulla.

Se johtui siitä, että dauphin oli levoton, Provencen kreivi kateellinen ja Artois'n kreivi ihastuksissaan kaikki samassa asiasta, nimittäin siitä, että he olivat nähneet dauphinen ylen kauniiksi.

Vakava, kateellinen tai huoleton luonne kuvastui asianomaisen prinssin kasvoilla.

Compiègnen raatihuoneen kello löi kymmenen, kun tähystäjä huomasi Claives'n kylän kellontorniin kohoavan valkean lipun, joka oli käsketty nostaa liehumaan silloin kun dauphine tuli näkyville.

Tähystäjä soitti silloin heti merkkikelloa, ja sen ääneen vastasi linnan torilla laukaistu kanuunan jyrähdys.

Samassa ajoi kuningas Compiègneen, aivan kuin ainoastaan tätä ilmoitusta odottaen, kahdeksan hevosen vetämillä vaunuilla, kummallakin puolellaan rivi henkikaartiaan ja perästään suunnaton jono ylimysten vaunuja.

Santarmit ja rakuunat hajoittivat täyttä laukkaa ajaen tuon jonon, joka oli kahden vaiheella, pysähtyäkö katselemaan kuningasta vai jatkaako matkaa dauphinea vastaan; sillä toisaalle houkutteli komeus ja toisaalle uteliaisuus.

Neljätsadat vaunut, kaikkien edessä neljä hevosta, kuljettivat, melkein puolen peninkulman kappaleen maantietä täyttäen, neljää sataa ylhäistä naista ja yhtä monta Ranskan hienoimpaan aatelistoon kuuluvaa herraa. Näitä neljiä satoja vaunuja saattoivat kaikkia eturatsastajat, heitukat, juoksijat ja hovipojat. Kuninkaan hovijoukkoon kuuluvat ylimykset matkasivat ratsain ja muodostivat kokonaisen loistavan armeijan, joka säkenöi keskellä hevosten nostamia pölypilviä kultaisena ja samettisena, silkkiä ja höyhentöyhtöjä välkkyvänä virtana.

Compiègneen pysähdyttiin muutamaksi tuokioksi, ja sitten lähdettiin kaupungista käymäjalkaa sovitulle kohtaamispaikalle, jonka merkkinä oli tien varrelle, Magnyn kylän kohdalla olevalle kukkulalle pystytetty risti.

Koko Ranskan nuoriso ympäröi dauphinia; koko vanha aatelisto oli kuninkaan lähistöllä.

Toisaalta jälleen lähestyi dauphine, joka ei ollut muuttanut vaunuja, lasketulla nopeudella sovittua kohtaamispaikkaa.

Kaikki vaunut tyhjenivät heti. Kahden puolen laskeutuivat hovilaislaumat maahan. Ainoastaan kaksissa vaunuissa olivat enää istujansa: toiset niistä olivat kuninkaan, toiset dauphinen. Dauphinen vaunujen ovi aukesi ja nuori arkkiherttuatar hypähti keveästi niistä alas.

Prinsessa asteli sitten kuninkaallisia vaunuja kohti.

Kun Ludvig XV näki pojanpoikansa valitun tulevan, käski hän avata vaunujensa oven ja kiiruhti vuorostaan nopeasti ulos.

Madame la dauphine oli niin tarkoin laskenut askeleensa, että juuri kun kuninkaan jalka koski maahan, hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

Kuningas kumartui ja nosti nuoren prinsessan ylös ja syleili hellästi häntä, luoden häneen kuitenkin samalla katseen, joka sai prinsessan vastoin tahtoaankin punastumaan.

— Tässä on dauphin! — sanoi kuningas osoittaen Marie-Antoinettelle Berryn herttuaa, joka seisoi prinsessan takana ja jota prinsessa ei ollut vielä huomannut, ei ainakaan virallisesti.

Dauphine tervehti sirosti lyykistäen, ja dauphin vastasi hänen tervehdykseensä, punastuen nyt vuorostaan.

Dauphinin jälkeen tulivat dauphinen luokse ensinmainitun kaksi veljeä; ja näiden perästä kuninkaan kolme tytärtä.

Madame la dauphinella oli kohtelias sana kumpaakin prinssiä ja jokaista kolmea prinsessaa varten.

Sillaikaa kuin nämä esittelyt toimitettiin, seisoi rouva Dubarry prinsessain takana levottomasti odottaen. Tulisiko hän kysymykseen? Vai unohdettaisiinko hänet?

Kun kuninkaan nuorin tytär, prinsessa Sofia oli esitelty, seurasi tuokion pysäys, ja sen aikana tuskin tohdittiin hengittää jännityksestä.

Kuningas näytti epäröivältä ja dauphine jotain epämieluisaa odottavalta, johon häntä luultavasti jo etukäteen oli valmistettu. Kuningas katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi kreivitär Dubarryn lähettyvillään, otti hän häntä kädestä.

Kaikki väistyivät silloin syrjään. Kuningas seisoi dauphinen kanssa keskellä laajaa piiriä.

— Kreivitär Dubarry, minun parhain ystävättäreni! — esitteli kuningas.

Marie-Antoinette kalpeni, mutta hänen huulensa hymyilivät kuitenkin mitä viehättävimmin, vaikka valkenivatkin.

— Teidän Majesteettinne on sangen onnellinen, että teillä on niin viehättävä ystävätär, eikä minua kummastuta kiintymys, jonka hän voi saada aikaan.

Kaikki läsnäolijat vilkaisivat toisiinsa aivan melkeinpä ymmällään hämmästyksestä.

Selvästikin dauphine noudatti Itävallan hovissa annettuja ohjeita ja toisti luultavasti itsensä Maria Teresian hänelle lausumia sanoja.

Nyt piti Choiseul läsnäoloaan tarpeellisena. Hänkin tuli lähemmäksi tullakseen esitellyksi; mutta kuningas antoi silloin päätään nyökäyttäen merkin, rummut alkoivat päristä, torvet törähtivät ja tykin laukaus jymähti.

Kuningas otti nuorta prinsessaa kädestä viedäkseen hänet vaunujensa luokse. Marie-Antoinette kulki siten kuninkaan käsipuolessa ministeri de Choiseulin ohitse. Näkikö hän ministerin vai ei, on mahdotonta sanoa; mutta se ainakin on varma, ettei hän tehnyt kädellään tai päällään pienintäkään liikettä, jota olisi voinut pitää tervehdyksenä.

Juuri hetkellä, jolloin prinsessa nousi kuninkaan vaunuihin, kumahtivat kaupungin kellot soimaan, voittaen äänellään kaiken muun juhlapauhun.

Kreivitär Dubarry kepsahti ilosta säteillen vaunuihinsa.

Seurasi kymmenen minuuttia kestävä väliaika, jonka kuluessa kuningas asettui vaunuihinsa ja läksi sitten ajamaan takaisin Compiègneen.

Tänä väliaikana vapautuivat kaikki suut, joita kunnioituksen tai mielenliikutuksen tunteet olivat tähän saakka pitäneet mykkinä, yhdeksi ainoaksi yleiseksi puheensorinaksi.

Jean Dubarry meni kälynsä vaunujen ovelle. Kreivitär otti hänet vastaan hymyilevin kasvoin: hän luuli lankonsa tulleen toivottamaan hänelle onnea. Mutta tämä sanoikin:

— Tiedätkö, Jeanne, kuka tuo nuori mies tuolla on?

Ja hän osoitti sormellaan erästä ylimystä, joka seisoi pakinoimassa eräitten dauphinen saattueeseen kuuluvain vaunujen luona.

— En, — vastasi kreivitär; — mutta sinä itse, tiedätkö, mitä dauphine vastasi, kun kuningas esitteli minut hänelle?

— Nyt ei ole kysymys siitä. Tuo nuori mies on Filip de Taverney.

— Hänkö, joka haavoitti sinua miekanpistolla?

— Sama juuri. Ja tiedätkö, kuka tuo ihastuttava olento on, jonka kanssa hän puhelee?

— Tuo niin kalpea ja ylevän näköinen tyttö?

— Niin, jota kuningas nyt paraikaa katselee ja jonka nimeä hän luultavasti kyselee madame la dauphinelta.

— Kuka hän sitten on?

— No, hän on Filip de Taverneyn sisar.

— Ahaa! — äännähti rouva Dubarry.

— Kuulehan, Jeanne, minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla yhtä paljon varuillasi sisarta vastaan kuin minä olen veljeä.

— Sinä olet hassu.

— Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta herrasta huolen.

— Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.

— Hst! — varoitti Jean; — kas, tuossa tulee ystävämme herttua de Richelieu.

Ja herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.

— No, mikäs teillä on, rakas herttua? — kysyi kreivitär hymyillen kaikkein hurmaavinta hymyään; — luulisipa melkein, että olette tyytymätön?

— Kreivitär, — vastasi herttua de Richelieu, — emmekö me teidän mielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia, ajatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka muinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa, yhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin me olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme nuorempia kuin nyt?

— Ei, hyvä marski, — vastasi joku herttuan takana, — se johtui siitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.

Kaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi, näki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski ihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.

— Herra siunatkoon! — huudahti herttua; — sehän on parooni de Taverney. Kreivitär, — lisäsi hän, — tämä on minun vanhimpia ystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de Taverney-Maison-Rouge.

"Siinäpä on heidän isänsäkin!" tuumasivat Jean ja kreivitär yhtaikaa itsekseen, vastatessaan kumartaen tervehdykseen.

— Vaunuihin, messieurs, vaunuihin! — huusi samassa kuninkaan kotijoukkojen päällikkö, joka johti saattokuntaa.

Vanhat herrat hyvästelivät kohteliaasti kreivitärtä ja varakreiviä; ja läksivät yhdessä samoja vaunuja kohti, iloissaan, kun olivat saaneet nähdä toisensa niin pitkän ajan jälkeen.

— No niin, — sanoi varakreivi Jean, — sanonko sinulle erään asian, ystäväni? Isä ei miellytä minua enempää kuin lapsetkaan.

— Miten harmillista, että se pikku karhu Gilbert karkasi! — virkkoi kreivitär; — häneltä olisimme saaneet kaikenlaisia tietoja näistä asioista, hän kun on kasvanut heidän linnassaan.

— No, hänet kyllä löydetään, sillä nythän meillä ei ole enää muuta tekemistä kuin etsiä hänet kynsiimme, — vastasi Jean.

Liikkeelle lähteväin vaunujen jyrinä keskeytti pakinan.

Seuraavana päivänä, vietettyään yön Compiègnessä, jatkoivat nuo kaksi hovia, toinen menneen vuosisadan laskeva aurinko, toinen uuden aamurusko, matkaansa toisiinsa sekaantuneina Pariisia kohti, tuota nielua, joka oli ne molemmat ahmaiseva.

40.

Suojelijatar ja suojatti.

Nyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta olemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti Chonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.

Kun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de Taverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka hänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä kohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.

Usein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai pensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka oli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin lausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja parooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet me jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui siitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä moitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se on tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja vielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti paroonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen montakin kertaa huudahtavan: "Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!"

Koko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää, ettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien kuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis Versaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa Filipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi, koska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.

Mitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui Versaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan yksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui vilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles korkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua vanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden valtaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään joutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon laatimia suurtöitä.

Moista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen ylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa tuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja vähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa sangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten herrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten ovivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla, raudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain kiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.

Silloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa apua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia lähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin vallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita arvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi juuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.

Tiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa huoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä olemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori, hienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä hänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta filosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin hän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain ihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä ullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla, ja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä, lampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli sanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:

— Pysykää täällä.

Sitten oli pikentti poistunut.

Kuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, — osa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten olemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän näki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja niiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin muodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja puitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet, näki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen ilmanrannan.

Ainoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän asui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä kuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis minkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän asemaansa nostama.

Sillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen hyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja katseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon mennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut hiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin puheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli tullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän tapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta meteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon katosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli kuninkaan välinpitämättömyys.

Gilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli tapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät yli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle ilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti hattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua takkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että lakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui hän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli, miten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten seuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.

Chon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä, että Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä takaportaita.

Pihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset "phaetonit" neljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä historiallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan ajellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein lisäksi kuningattarenkin kanssa.

Chon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä suuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa olivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota puhuteltiin intendentti Grangeksi.

Gilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen arvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä edes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja koiran taakse.

Neiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki muutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan lähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta ilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois kaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:

— Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?

— Se on sangen kaunis, madame; mutta lähdemmekö me jo pois?

— Kyllä, me ajamme nyt meille, tällä kertaa.

— Nimittäin teille, madame, — sanoi Gilbert ihmistyvän karhun sävyllä.

— Niin, sitä tarkoitan. Minä näytän nyt teidät kälylleni: koettakaa olla hänelle mieliksi; sitä koettavat tätä nykyä Ranskan suurimmatkin herrat. Mutta, hra Grange, teidän on hommattava uusi kokopuku tälle nuorukaiselle.

Gilbert lensi korviaan myöten punaiseksi.

— Minkälainen puku, madame? — kysyi intendentti; — tavallinen lakeijan livreako?

Gilbert aivan ponnahti istuimellaan.

— Lakeijan livrea! — huudahti hän ja iski intendenttiin julman katseen.

— Ei, te teetätte… sanon sen sitten teille; minulla on keksintö, jonka aion ilmoittaa kälylleni. Pitäkää ainoastaan huoli, että puku saadaan valmiiksi samaan aikaan kuin Zamorenkin.

— Kyllä, madame.

— Tunnetteko te Zamorea? — kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten pakinasta aivan tyrmistynyt.

— En, madame, — vastasi Gilbert; — minulla ei ele kunnia häntä tuntea.

— Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee Luciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen; Zamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.

Gilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta hän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän pelkäsi uusia toruja ja vaikeni.

— Koetan kyllä, — virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen arvokkaasti.

Saavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun: äskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon, joka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja lopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat Seinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.

"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten Taverneyn parooni kertoi", — tuumi Gilbert itsekseen.

Koirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat Chonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin aristokraattis-filosoofiset mietteet.

— Kälyni, onko hän jo tullut? — kysyi Chon.

— Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.

— Kuka?

— Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.

— Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä tahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että minä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, — jatkoi Chon kääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja oli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, — anna laukku ja Misapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.

Sylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta eläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä katseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän tarkoitti tätä nuorukaista.

— Tulkaa, — sanoi Sylvia Gilbertille.

Gilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon jälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.

Ellei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla, olisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin kamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän Andréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili lauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan tulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta suopea.

Hän oli, — neiti Sylvia nimittäin, — kookas ja kaunis tyttö, silmät tumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka kellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat ja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen vaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet hempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen kuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.

Naiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis Gilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:

— Mikä on nimenne, monsieur?

— Gilbert, mademoiselle, — vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä äänellä.

— No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.