JOHDANTO. (continued 4)

Ja kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja purppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.

Hän voitti kiusauksen.

— Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, — sanoi hän, — pikku onnessa.

— Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.

— Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.

— Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta älä ole enää niin hupakko.

— Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin tunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea tein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun rakastaa…

— Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?

— Kyllä, neiti; minä, minä… rakastin häntä, — vastasi Nicole.

— Se on uskomatonta, — virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on mikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen hänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten sydämiä.

Nicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée vain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä viattomuudessa?

Andrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää itselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, — lisäsi hän vielä.

Hän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä aikomastaan ehdotuksesta.

— Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? — kysyi Nicole.

— Mitä varten? — vastasi Andrée.

— Mutta…

— Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä pariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin linnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja puistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät täällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen maksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen laiskotella.

— Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin… — sammalteli Nicole.

— Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin miehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli äidistäni niin rakas, — vastasi Andrée aivan luotettavasti.

Nicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään salaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä, aivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle olennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se meni yli ymmärryksen.

"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia", tuumi Nicole, "sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua Annonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia lemmenseikkailuja!"

Andrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä arvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja Taverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän sanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:

— Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti siis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa. Tunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä olet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle, valitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä vihaan aviotouhuja ja juoruja.

— Tunti aikaa, neiti, — toisti Nicole, — yksi tunti!

— Niin, yksi tunti.

— Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.

— No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin äitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin pyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet tehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta louisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas lähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi palkka.

Nicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.

Tyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista, jonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän läksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten yli pihan ja katosi puistokäytävään.

Andrée näki hänen loittonevan ja mutisi:

— Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus todellakin niin suloista?

Viiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen ikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin kunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri. Naputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä kallista harkinta-aikaan.

Gilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili jotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.

Kuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin itse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin nopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.

— Kah, — huudahti hän, — sinäkö se olet, Nicole?

— Niin, minä taas, — vastasi tyttö päättävästi ja samalla hymyillen ikkunan takaa.

— Ole siis tervetullut, Nicole, — sanoi Gilbert ja meni ja avasi ikkunan.

Nicolen saivat jo nuo ensimäiset sanat herkäksi ja hän ojensi heti kätensä, jota Gilbert puristi.

"Kaikki meneekin nyt hyvin", ajatteli Nicole; "hyvästi, Pariisin-matkani!"

Ja tässä kohdin täytyy Nicolea vilpittömästi kehua, sillä hänen viimeistä ajatustaan ei seurannut kuin yksi ainoa huokaus.

— Sinä tiedät, — virkkoi tyttö nojautuen ikkunanpieleen, — sinä tiedät, Gilbert, että Taverneystä tulee nyt lähtö.

— Kyllä, minä tiedän sen, — vastasi Gilbert.

— Sinä tiedät, minnekä täältä lähdetään?

— Tiedän, Pariisiin.

— Ja sinä tiedät, että minä lähden myöskin?

— En, sitä en minä tiennyt.

— No niin?

— Siinä tapauksessa onnittelen sinua, jos se sinua miellyttää.

— Mitenkä sinä sanoitkaan? — kysyi Nicole.

— Sanoin, jos se sinua miellyttää; sehän on selvä asia mielestäni.

— Se miellyttää minua… riippuen asianhaaroista, — jatkoi Nicole.

— Mitä sinä vuorostasi tuolla tarkoitat?

— Tarkoitan, että se voisi riippua sinusta, ettei se minua miellyttäisi.

— Minä en ymmärrä sanojasi, — virkkoi Gilbert istuutuen siten ikkunalaudalle, että hänen polvensa koskivat Nicolen käsivarsiin ja että he saattoivat jatkaa pakinaa puolittain köynnösten kätkössä, isokiertojen ja intialaisten krassien ympäröidessä heidän päätänsä.

Nicole katsoi hellästi Gilbertiin.

Mutta Gilbert heilautti vaan niskaansa ja hartioitaan ikäänkuin sanoakseen, ettei hän ymmärtänyt enempää tuota katsetta kuin Nicolen äskeistä puhettakaan.

— No hyvä… Koska minun täytyy sanoa sinulle suoraan, niin kuuntele nyt, — alkoi Nicole.

— Minä kuuntelen, — vastasi Gilbert.

— Neiti tahtoisi viedä minut kanssaan Pariisiin.

— Hyvä, — vastasi Gilbert.

— Ellen minä…

— Ellet sinä?… — toisti nuorukainen.

— Ellen minä satu tapaamaan itselleni sopivaa miestä.

— Sinä siis yhä vaan tuumit mennä naimisiin? — kysyi Gilbert rauhallisena.

— Kyllä, varsinkin nyt, kun olen rikas, — vastasi Nicole.

— Ahaa, oletko sinä rikas? — sanoi Gilbert niin välinpitämättömänä, että Nicolea kuohautti.

— Hyvin rikas, Gilbert.

— Tosiaanko?

— Aivan totta.

— Ja miten se ihme on tapahtunut?

— Neiti antoi minulle myötäjäiset.

— Sepä oli oikein hyvä, ja minä toivotan sinulle onnea!

— Katsopas, — sanoi nuori tyttö ja näytteli kämmenellään viittäkolmatta loistavaa kultarahaansa.

Ja samalla katseli hän Gilbertiä toivoen näkevänsä hänen silmissään pilkahduksen iloa tai edes ahneutta. Gilbert ei räpäyttänyt silmäänsä.

Totisesti, — sanoi hän, — se on sievoinen summa! — Siinä ei ole vielä kaikki, — jatkoi Nicole. — Parooni tulee nyt rikkaaksi. Maison-Rouge aiotaan rakentaa uudestaan ja Taverney kaunistetaan.

— Sen uskon kyllä.

— Ja silloin tarvitaan linnassa joku, joka sitä hoitaa.

— Tietysti.

— No niin, neiti antaa…

— Linnanvoudin paikan Nicolen onnelliselle puolisolle, — jatkoi Gilbert ivalla, joka ei tällä kertaa ollut niin salattu, ettei se olisi loukannut Nicolen herkkää korvaa.

Mutta tyttö hallitsi kuitenkin mielensä.

— Eikö Nicolen puoliso, — jatkoi hän, — ole joku, jonka sinä tunnet, Gilbert?

— Ketä sinä tarkoitat, Nicole?

— Kuules… oletko sinä tullut hassuksi, vai enkö minä puhu kyllin selvää kieltä? — huudahti tyttö, alkaen kyllästyä tähän leikkiin.

— No, ymmärrän sinut täydellisesti, —, vastasi Gilbert; — hyväksyisit minut mieheksesi, eikö niin, neiti Legay?

— Niin, herra Gilbert.

— Ja vielä rikkaaksi tultuasikin tarjoat minulle moista onnea, — kiiruhti Gilbert lisäämään. — Minä olen tosiaan siitä ylen kiitollinen.

— Todellako?

— Tietysti!

— No niin, — sanoi Nicole vilpittömästi, — tuossa käteni!

— Kuinka?

— Sinä suostut, eikö niin?

— En!

Nicole hätkähti.

— Kah, — sanoi hän, — sinulla on kova sydän tai ainakin huono luonne, Gilbert, ja usko minua, että se minkä nyt teet, ei ole tuottava sinulle onnea. Jos minä olisin sinua vielä rakastanut ja jos menettelyyni tällä hetkellä olisi ollut syynä jotain muutakin kuin rahtu kunnian tuntoa ja rehellisyyttä, niin olisit murtanut minun sydämeni! Mutta, Jumalan kiitos, minä tahdoin ainoastaan, ettei kukaan saisi sanoa Nicolesta, että hän rikkaaksi päästyään halveksi Gilbertiä ja kosti hänelle hänen loukkauksensa. Nyt, Gilbert, tuli väleistämme loppu.

Gilbert teki välinpitämättömän liikkeen.

— Sinä et voi kuvitellakaan, mitä sinusta ajattelen, — jatkoi Nicole. — Se, että minä, minä joka, kuten tiedät, olen luonteeltani yhtä vapaudenhaluinen kuin sinäkin, päätin hautautua tänne maalle, vaikka minua odottaa Pariisi, Pariisi, joka on oleva minun näyttämöni, ymmärrätkö? — että minä päätin tyytyä kaiket päivät, monet vuodet, koko elämäni näkemään edessäni tuollaiset kylmät ja läpitunkemattomat silmät, joissa piilee niin paljon häijyjä ajatuksia, — sellainen oli uhraus! Sinä et sitä ymmärtänyt, sen pahempi itsellesi. En sano, että sinä minua kaipaisit, Gilbert; sanon vaan, että sinä saat syyn minua peljätä ja punastua tähteni, nähdessäsi minut sellaisena, joksi sinun halveksumisesi minut nyt tekee. Minusta olisi vielä saattanut tulla kunnon ihminen, mutta ei ollut ystävän kättä, joka olisi estänyt minua kuilun partaalla, johon nyt kallistun, luisun, johon minä syöksyn! Minä huusin: Auta minua, tue minua! Sinä sysäsit minut takaisin alas, Gilbert. Minä horjun, minä putoan kuiluun, minä joudun turmiolle! Jumala vaatii sinut tilille tästä rikoksestasi. Hyvästi, Gilbert, hyvästi!

Ja ylpeä nuori tyttö palasi Gilbertin luota olematta vihainen tai kärsimätön, näytettyään viimein sielunsa salatun jalon puolen, kuten kaikki hyvät luonteet aikoinaan näyttävät.

Gilbert sulki levollisesti ikkunansa ja meni takaisin asumuksensa nurkkaan ja ryhtyi siellä jälleen samaan salaperäiseen toimeen, jonka Nicolen saapuminen oli keskeyttänyt.

18.

Jäähyväiset Taverneylle.

Ennenkuin Nicole meni jälleen emäntänsä luokse, pysähtyi hän portaille tyynnyttääkseen viimeisenkin kuohumuksen hyrskyn sielustaan.

Parooni tapasi hänet siellä, liikkumattomana ja mietteissään, leuka käden nojassa ja kulmat rypyssä. Ja Nicole oli hänestä niin kaunis, että hän suuteli tyttöä kesken kiirettäänkin, kuten Richelieun herttua olisi tehnyt kolmekymmen-vuotiaana.

Nicole, jonka tuo vallattomuus herätti unelmista, juoksi kiireesti ylös Andréen luo ja tuli sinne juuri kun Andrée sulki matka-arkkua.

— No niin, — kysyi neiti de Taverney, — oletko nyt harkinnut tarkoin asiaa…?

— Se on päätetty, neiti, — vastasi Nicole aivan vapautuneena.

— Sinä menet siis naimisiin?

— Kaukana siitä!

— Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?

— Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota neiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla aina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan yhtä hyvin isännän?

Andréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut aavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään selvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.

Andrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin oli luullutkaan.

— Teet oikein kiintyessäsi minuun, — vastasi hän; — minä en ole unohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos minua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.

— Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.

— Katumatta?

— Sokeasti.

— Niin et saa vastata, — sanoi Andrée. — Minä en tahtoisi kuulla sinun jonakin päivänä moittivan minua siitä, että sinä seurasit minua sokeasti.

— Minä saan syyttää ainoastaan itseäni, neiti.

— Sinä olet siis sopinut sulhasesi kanssa näin? Nicole punastui.

— Minäkö? — sanoi hän.

— Sinäpä juuri; näin sinun keskustelevan tuolla hänen kanssaan.

Nicole puraisi huultaan. Hänen ikkunansa oli samanne päin kuin Andréen ja hän tiesi hyvin, että siitä saattoi nähdä Gilbertin ikkunaan.

— Se on totta, neiti, — vastasi Nicole.

— Ja sinä sanoit hänelle?

Nicole oli huomaavinaan Andréen itseään tutkistelevan, joten hänen mieleensä palasi taas hänen entisen epäluulonsa; hän piti siis Andréen kysymystä vaan vastustajan epäonnistuneena sotatemppuna ja tahtoi antaa hänelle vihamielisen vastauksen.

— Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, — vastasi Nicole.

Oli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli timantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan koskaan.

Andrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.

Sillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli ollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita, jotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, kokoelma Gazette-lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen pääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40] kuljetti mukanaan.

La Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos melkein tyhjää matkalaukkua.

Lehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt näiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.

Tuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat, eikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä, toivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka oli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli näkyviin ilmestynytkin.

Hra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet, herätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan paikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de Taverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.

Vaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse joustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.

— Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, — mutisi hän haltioituneena ja luullen olevansa yksin.

— Takapuolella, ystäväni, — vastasi Beausire suojelevasti hymyillen.

— Kuinka? Otatteko te la Brien mukaan, isä? — kysyi Andrée paroonilta. — Kuka sitten hoitaa täällä Taverneytä?

— Pardieu, tuo laiskuri ja filosoofi.

— Gilbert?

— Niin juuri, onhan hänellä pyssy.

— Mutta millä hän elää?

— Pyssyllään tietysti! Ja hän voi täällä mainiosti, ole huoletta: Taverneyssä on yllinkyllin rastaita ja kottaraisia.

Andrée vilkaisi Nicoleen; kamarineitsyt purskahti nauruun.

— Näinkö sinä häntä suret, ilkimys? — sanoi Andrée.

— Oh, hän on ovela poika, — vastasi Nicole, — olkaa huoletta, neiti, hän ei kuole nälkään.

— Hänelle täytyy jättää pari louisdoria, isä, — sanoi Andrée paroonille.

— Ja hemmoitella häntä? Kyllä kai, hän on jo ennestään kelvoton.

— Ei, mutta että hänellä olisi jotain, millä elää.

— Lähetetään hänelle sieltä vähän, jos hän ruikuttaa.

— Johan nyt, — huudahti Nicole, — olkaa huoleti, neiti, hän ei ruikuta!

— Kuitenkin, anna hänelle kolme, neljä pistolia.

— Hän ei ota niitä vastaan.

— Ei ota vastaan? Onpas hän sitten ylpeä, tuo sinun Gilbert-herrasi?

— Oh, neiti, hän ei ole enää minun, Jumalan kiitos!

— Kas niin, kas niin, — virkkoi Taverney, lopettaakseen moiset vähäpätöiset huolet, jotka alkoivat tuntua hänen itsekkyydessään väsyttäviltä, — lakatkaahan. Hiiteen tuo Gilbert! Vaunut odottavat meitä, lähdetään matkaan, tyttäreni.

Andrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan päin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.

Hra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea yllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä, istahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen hevosen selkään.

— Mutta minnekäs upseeri asettuu? — huudahti parooni de Taverney.

— Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! — vastasi Beausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin pian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.

Vaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja puistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi, alkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen toisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin lausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.

Jouduttiin ajoportille.

Gilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja liikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki hänet kuitenkin.

Andrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.

— Pysäyttäkää vähän, — huusi de Taverney ajajalle.

Tämä veti hevoset pysähtymään.

— Kuulepas, herra vetelehtijä, — sanoi parooni Gilbertille, — sinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin oikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain kärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja hoida Mahonia.

Gilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse levännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön voitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen polttoraudan pistosta.

— Ajakaa, kyytimies, — huusi parooni de Taverney.

Nicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli hän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin synnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut Gilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää, ilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen oli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta tepastelevan ratsunsa seljässä.

Ja kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka Gilbert ahmi Andréeta katseillaan.

Andrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.

Ajoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin vähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.

Kun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat maantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin heistä oli omissa ajatuksissaan.

Parooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-, kuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut pöytäkalut.

Andrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon kiusaavia henkiä.

Nicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de Beausiren mielestä surettavan vähän.

La Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä kuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire antoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin, jonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.

Sitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä tammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti tuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä kärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä täytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä patjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille. Tuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli Gilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.

Hän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei se vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen housuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.

Mahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka valitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet yksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi, että myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.

Siksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.

— Ole vaiti, Mahon, — huusi hänelle Gilbert, — vaiti! Sitten lisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti hänen päähänsä:

— Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin ihminen?

Sitte hän tuli miettineeksi:

— Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään elatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin minulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.

Hän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.

— Nyt olet vapaa, — sanoi hän; — etsi nyt elatuksesi miten parhaaksi näet.

Mahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se syöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.

— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — pian nähdään, kumpaisella meistä on parempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.

Näin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka hän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle, aina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.

Ja kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain samansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä yksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden erilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa. Gilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi mennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.

— Hyvästi! — sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan pientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain kultavihmain huippujen takaa. — Hyvästi, talo, jossa minä olen niin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle heitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi, ja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa vapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila! Hyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!

Ja tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen kuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi juoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä kuului kaukaa.

19. Gilbertin kultaraha.

Puoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän oli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat käymänjalkaa erästä mäkeä.

Silloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi itsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja älynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja ylhäinen syntyperä.

Nyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä filosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja vähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein askelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja Gilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti hevosille:

"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä odottaa."

Filosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan kaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan elämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin ollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin, tuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi voinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena, hehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein saavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain loppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja ajatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä ihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi nähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli ilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen tarmonsa kunnioittamiseksi.

Niin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin Bar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi saavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin. Gilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut paroonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun matkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse, alkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.

Sen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä kylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle kummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.

Gilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan leipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan oli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka ylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen partailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että vaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée oli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan esineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko noidan pöytäkalustosta.

Gilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja nähnyt kaiken tämän.

Ja kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert tullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle mättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes vettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti de Taverney oli janonsa sammuttanut.

Juotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.

Yksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö dauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin tapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja tarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa pelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai Saint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi tekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo jäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen kulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen, helpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle. Kahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena yönä.

Tuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes se peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan hän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka oli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea aave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.

Iltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin Comblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli nyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen Andréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään suuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli kysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: "Se on yksitoista." Tällä hetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti hyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.

Se johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli jo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja kuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä, mustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.

Näitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi vaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.

Kaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen jyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän sai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.

Ja hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.

"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas", mietti Gilbert.

Tiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.

Vaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.

Keskellä yötä saavuttiin Saint-Dizieriin. Sinne toivoi Gilbert matkajoukon jäävän yöksi.

Gilbert oli samonnut kahdeksan peninkulman taipaleen kahdessatoista tunnissa.

Hän istahti ojan reunalle.

Mutta Saint-Dizierissä vaihdettiinkin vain hevosia, ja Gilbert kuuli kulkusten kilinän loittonevan jälleen pitkin maantietä edessään. Ylhäiset matkustajat olivat ainoastaan nauttineet virvokkeita soihtujen valossa ja kukkien keskellä.

Gilbertille oli nyt tarpeen koko hänen uljuutensa Hän kavahti jälleen jaloilleen, tahdonvoimalla, joka sai hänet unohtamaan, että hänen jalkansa olivat olleet kymmenen minuuttia sitten pettämäisillään.

"Hyvä," sanoi hän itsekseen, "ajakaa vaan! Minäkin pysähdyn pian Saint-Dizierissä ja ostan siellä viipaleen leipää ja silavaa ja juon lasin viiniä. Annanpa mennä viisi kolikkoa ja niillä viidellä saan enemmän voimia kuin nuo herrat."

Gilbert lausui tuon sanan herrat jälleen hänelle ominaisella ponnella, jonka tähden me sen alleviivaamme.

Gilbert tuli, niinkuin oli päättänyt, Saint-Dizieriin, jossa suljettiin paraikaa matkueen lähdettyä talojen ikkunaluukkuja ja portteja.

Filosoofimme huomasi siellä erään miellyttävännäköisen majatalon, tarjoilijattaret sievissä puvuissa, tarjoilijat pyhävaatteissa ja kukka napinlävessä, vaikka kello oli yksi yöllä. Suurilla, kukikkailla fajanssivadeilla näki hän paistettuja lintuja, joista saattueen nälkäiset olivat ottaneet sievät kymmenyksensä.

Hän meni päättävästi suurimpaan majataloon. Siellä pantiin jo salpaa ulko-oven yläpuoliskon eteen ja hänen täytyi kumartua päästäkseen sen alitse keittiöön.

Majatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.

— Anteeksi, madame, — sanoi Gilbert, — olkaa hyvä ja antakaa minulle leipää ja liikkiötä.

— Ei ole liikkiötä, — vastasi emäntä. — Ettekö tahdo kukonpoikaa?

— En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en pidä kukonpaistista.

— Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta olkaa huoletta, — lisäsi hän hymyillen, — kukonpaisti ei ole sen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja vaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko huomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa jäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen saattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille tulee ruoka-aineista tappiota.

Nyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä oivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon ateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.

— Ei, kiitoksia, — sanoi hän, — minä tyydyn vähempään; — minä en ole prinssi enkä lakeija.

— Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] — sanoi hyväntahtoinen emäntä, — ja Jumala olkoon matkassanne.

— En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, — vastasi Gilbert nöyryytettynä. — Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.

Ja näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert majesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä myöten.

Mutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa, kalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen kultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa ja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten taskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut housunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut polvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.

Kultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka vesi oli niin hurmannut Gilbertiä.

Poika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään nauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä taskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati mietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.

Gilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää. Monet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys rangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen vääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.

— Kuule, raukkaseni, — sanoi hän Gilbertille, — syö täällä ja jää tänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa, niin lähde sitten vasta.

— Täytyy, täytyy, — vastasi Gilbert, — mutta ei huomenna, vaan heti.

Ja hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi ulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.

Ovi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat lakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.

Gilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole maailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin kolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on elämässään ollut!

Synkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella: jos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut melkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu eroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista, joita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.

Hän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän oli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas nälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi huumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku pani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.

Ja samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata Gilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä voimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut taisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin hevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti, ettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä muuta kuin viisi minuuttia.

Kuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko nousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja majesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää, jollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert kestää keskipäivän helteen?

Hetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että hevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja ellei hän sanonut hänen tavallaan: "Pelastun vastoin jumaliakin", johtui se siitä, ettei hän tuntenut Odysseijaa niinkuin Yhteiskunnallisen sopimuksensa.

Niinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa loppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki, tuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi toivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä hyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet näkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen veristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä kumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa. Suu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän oli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki ihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.

Eilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman taipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa tekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin maa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä tuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin mielipuolen.

Viimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja kääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin olevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa voittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti pari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin kai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan sankarit viimeiseen saakka.

Hän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.

Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli pyörtynyt.

— Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! — huusi hänelle samassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.

Gilbert ei kuullut.

— Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!

Ja tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.

Piiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.

Mutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne tulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä valtatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä kuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita hevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.

Kyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut hillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen keskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui pysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen hallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos vaununikkunasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti hän tuskissaan, — murskautuiko se raukka?

— Ainakin näyttää siltä, madame, — vastasi kyytimies koettaen eroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.

— Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää! Pidättäkää, pidättäkää.

Ja nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.

Kyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa pyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä ruumiina.

Nainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.

— Sepä onnenpotku! — huudahti kyytimies. — Ei ainoatakaan naarmua, ei yhtään kavion jälkeä!

— Mutta onhan hän tainnuksissa.

— Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja koska madamella on kiire, ajetaan pois.

— Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.

— Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään tajuihinsa.

— Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta karannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli voimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei, minä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.

Kyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut takaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle pää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.

— Ajakaa nyt, — jatkoi nuori vallasnainen; — kymmenen minuuttia aikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.

Kyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät otattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.

20.

Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.

Kun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä, hämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme poikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen huolissaan.

Nainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen auringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki hänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen näköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden muodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat samettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen aaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, — sillä Gilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon naisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä laukkaa kolme hevosta.

Koska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja säälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma, ettei tämä ollut mitään unta.

— No niin, ystäväni, — sanoi nainen hetken päästä, — voitteko nyt paremmin?

— Missä olen? — kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä lukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan muualla kuin romaaneissa.

— Varmassa turvassa, nuori mies, — vastasi vallasnainen, jonka puheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. — Mutta äsken olitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin alle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte kaatunut noin keskelle maantietä?

— Minua alkoi pyörryttää, madame.

— Kuinka, pyörryttää? Ja mistä se pyörtyminen johtui?

— Olin kulkenut jalkaisin liian pitkän matkan.

— Milloinka sitten läksitte matkalle?

— Eilen iltapuolella kello neljä.

— Ja eilisestä kello neljästä illalla olette kulkenut?…

— Luulen ainakin kahdeksan tai yhdeksän peninkulmaa.

— Kahdessa- tai neljässätoista tunnissa?

— Niin, minä juoksin koko ajan.

— Mikä sitten on matkanne päämaalina?

— Versailles, madame.

— Ja tulette?

— Taverneystä.

— Taverney, missä se on?

— Se on pieni linna Pierrefitten ja Bar-le-Ducin välillä.

— Mutta sittenhän teillä ei ollut aikaa tuskin syödäkään?

— Minulla ei ollut ei ainoastaan aikaa, mutta ei neuvoakaan siihen.

— Kuinka niin?

— Minä pudotin rahani tielle.

— Joten eilisestä saakka ette ole syönyt…?

— Muuta kuin murun leipää, jonka olin ottanut evääkseni.

— Poika-parka! Mutta miksette pyytänyt jostakin ruokaa? Gilbert hymyili halveksuvasti.

— Siksi, että minä olen ylpeä, madame.

— Ylpeä? Se on kyllä kaunista, se ylpeys; mutta kun on nälkään kuolemaisillaan, niin…

— Ennen nälkäkuolema kuin häpeä.

Nainen katseli mahtipontista matkatoveriaan ikäänkuin hiukan ihaillen.

— Mutta kuka te sitten olette, kun noin puhutte, ystäväni? — kysyi hän.

— Minä olen orpo poika.

— Niinkö; entä teidän nimenne?

— Gilbert.

— Gilbert mikä?

— Ei mikään muu.

— Ahaa, — äännähti silloin nuori nainen yhä kummastuneempana.

Gilbert huomasi tehneensä vaikutuksen häneen ja oli tyytyväinen näyteltyään Jean-Jacques Rousseauta.

— Te olette kovin nuori ystäväni, kiertääksenne noin maailmanrantaa, — jatkoi nainen.

— Minut jätettiin yksin ja hyljättiin vanhaan linnaan, josta omistajat matkustivat pois. Minä seurasin heidän esimerkkiään ja läksin minäkin matkaan.

— Aivan ilman päämaalia?

— Maailma on avara ja auringon alla on kaikille tilaa, sanotaan.

"Jaha", päätteli itsekseen nainen, "hän on jokin äpärä, joka on karannut pieneltä aatelistilaltaan ".

— Ja te sanotte pudottaneenne kukkaronne?

— Niin.

— Oliko sen sisältö runsas?

— Minulla ei ollut muuta kuin yksi kuuden livren écu, — vastasi Gilbert epäröiden, sillä hän pelkäsi sekä ilmoittaa köyhyytensä häpeää että vaaraa näyttää omistavansa näin suuren rikkauden: voitaisiinhan näet luulla hänen saaneen sen väärällä tavalla.

Ja hän lisäsi:

— Mutta minulle se kyllä olisi riittänyt.

— Kuuden livren raha niin pitkää matkaa varten! Mutta ettehän olisi saanut sillä juuri leipäänne kahdeksi päiväksi. Entä matka sitten; hyvä Jumala, miten pitkä matka! Bar-le-Ducista Pariisiin, sanoitte?

— Niin.

— Tietääkseni sievästi yli kolmekymmentä peninkulmaa.

— Minä en niitä peninkulmia ole lukenut, madame. Minä sanoin vaan: Minun täytyy sinne päästä, sillä hyvä.

— Ja sitten te läksitte, hupero? — Oh, minulla on lujat jalat.

— Olkoot miten lujat tahansa, lopulta ne väsyvät kuitenkin; sen olette nyt saanut kokea.

— Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.

— Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili katkerasti.

— Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja raastoitte hiuksianne.

— Niinkö luulette, madame? — kysyi Gilbert hämillään.

— Kyllä, olenpa siitä aivan varma, — ja epätoivo kai teidät esti kuulemasta vaunujen tulonkin.

Gilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin kertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto sanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä, varsinkin jostakin nais-henkilöstä.

— Minä olin tosiaan epätoivoissani, — alkoi hän.

— Ja mistä syystä? — kysyi nainen.

— Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.

— Ihanko vai, — virkkoi nuori nainen hymyillen; — tämähän on oikea seikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?

Gilbert ei ollut vielä tarpeeksi tunteittensa herra ollakseen punastumatta.

— Ja mitkä vaunut ne olivat, sanokaapas, pikku Cato?

— Ne vaunut kuuluivat dauphinen saattueeseen.

— Mitä sanottekaan? — huudahti vallasnainen. — Dauphine menee siis jo meidän edellämme?

— Niin.

— Minä luulin, että hän olisi vielä takanamme, tuskin Nancyssä. Eikö häntä sitten matkalla pysäytetäkään kunnianosoituksin?

— Kyllä, madame, mutta hänen Korkeutensa näyttää olevan kiireissään.

— Kiireissään, dauphine? Kuka teille on sen kertonut?

— Oletan.

— Oletatte?

— Niin.

— Ja mistä tuo olettamus johtuu?

— Siitä, että hän oli sanonut ensin aikovansa levätä kolme, neljä tuntia Taverneyn linnassa.

— Niin, entä sitten?

— Mutta hän jäi sinne ainoastaan kolmeksi neljännestunniksi.

— Tiedättekö, tuliko hänelle sinne jokin kirje Pariisista?

— Minä näin tosiaan tulevan sinne kirje kädessä erään herran, takki täynnä koristeita.

— Mainittiinko tuon herran nimeä teidän kuultenne?

— Ei; minä vaan tiedän, että hän on Strassburgin kuvernööri.

— Hra de Stainville, de Choiseulin lanko! Ajakaa kovemmin, kyytimies, kovemmin!

Luja piiskan huimaus oli vastauksena tähän kehoitukseen, ja Gilbert tunsi, että vaunut, joita jo vietiin täyttä laukkaa, kiitivät nyt kahta vinhemmin.

— Siis on dauphine jo tuolla edessämme? — alkoi jälleen nuori nainen.

— Niin on, madame.

— Mutta hän pysähtyy nauttimaan aamiaista, — äännähti nainen aivan kuin itsekseen; — ja silloin me ajamme hänen ohitseen, jos hän ei viime yönä… pysäyttikö hän missään viime yönä?

— Kyllä, Saint-Dizierissä.

— Mihin aikaan?

— Noin kello yksitoista.

— Hän söi silloin illallista. Hyvä, hän syö nyt varmaan aamiaisen! Kyytimies, kuulkaa, mikä on ensimäinen huomattava kaupunki matkamme varrella?

— Vitry, madame.

— Ja miten pitkä matka on vielä Vitry'hin?

— Puolitoista peninkulmaa.

— Missä otamme toiset hevoset?

— Vauclèressä.

— Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja, niin ilmoittakaa minulle.

Sillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään, oli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen istuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.

— Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! — huudahti nainen. — Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan, vaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi antaa hänelle juoda ja syödä.

Ja korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin silatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu pikari.

— Juokaa ensin pisara tätä eau de la Côtea, — sanoi hän täyttäen pikarin ja ojentaen sen Gilbertille.

Tällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä sen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute tuimempi kuin Saint-Dizierissä?

— Kas niin, — sanoi nainen, — syökää nyt tämä korppu; parin kolmen tunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.

— Kiitokset, madame, — lausui Gilbert.

Ja hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.

— Hyvä, — jatkoi nainen, — nyt, kun olette hiukan virkistynyt, sanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa, mikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la dauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?

— Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, — vastasi Gilbert. — Minä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen Korkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä Pariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua ajatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita. Silloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät Versaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin lähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin nuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan. Pahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi minua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä; jos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat kiinni.

— Kas siinä on rohkeutta! — huudahti nainen. — Minä onnittelen teitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida tietää…

— Mitä?

— Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.

— Minä menen Pariisiin.

— Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.

— Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.

— Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät näytä työmiehen tai kantajan käsiltä?

— Minä rupean opiskelemaan, madame.

— Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.

— Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, — vastasi Gilbert saarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.

— Ja saanko kysyä,— eilen ole tungettelevainen, — mitä ainetta te mieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?

— Madame, — vastasi Gilbert, — minun mielestäni on tieteistä paras se, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen. Toisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen täytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin syyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun vatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi tahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota kiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.

— Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta tuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista. Kymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.

— Koetan ansaita tämän kunnian, — vastasi Gilbert.

Kyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla ainoitakaan vaunuja.

Nuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine oli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut pysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.

Uusi kyytimies nousi satulaan.

Nainen antoi hänen ajaa kylän ulkopuolelle tavallista menoa; mutta kun oli jouduttu vähän viimeisen talon sivuitse, sanoi hän:

— Kyytimies, lupaatteko ajaa niin, että saavutamme dauphinen matkueen?

— Kyllä.

— Ennenkuin se ehtii Vitry'hin?

— Peijakas, ne ajoivat kovaa ravia.

— Mutta arvelin, että jos te ajatte täyttä laukkaa? Kyytimies vilkaisi häneen.

— Kolminkertaiset kyytirahat, — lisäsi nainen.

— Olisitte sen sanonut heti, niin olisimme täältä jo toisen mokoman päässä, — vastasi kyytimies.

— Kas tuossa kuuden livren kolikko etukäteen; korvataan hukattu aika.

Kyytimies kallistui taaksepäin ja nuori nainen eteen, heidän kätensä yhtyivät viimein, ja kultaraha siirtyi matkustajan kädestä kyytimiehelle.

Hevoset saivat sen seikan todeta. Vaunut lähtivät kiitämään kuin tuuli.

Äskeisessä pysäyspaikassa oli Gilbert laskeutunut ajoneuvoista ja pessyt kasvonsa ja kätensä eräällä lähteellä. Sekä kasvot että kädet olivat siitä muuttuneet suuresti edukseen; sitten oli hän sukinut varsin kauniin tukkansa.

"Hänestä ei todellakaan tule ruma lääkäri", arveli nuori nainen itsekseen.

Ja hän hymyili katsellessaan Gilbertiä.

Gilbert punastui silloin aivan kuin aavistaen, miksi hänen matkatoverinsa hymyili.

Kun puhe kyytimiehen kanssa päättyi, alkoi matkustava nainen jälleen pakinoida Gilbertin kanssa, jonka paradoksit, kiivastelut ja mietelmät huvittivat häntä suuresti.

Silloin tällöin hän vaan vilkaisi tielle, keskellä nauruaankin, johon hän purskahti kuullessaan Gilbertin suusta jonkin vankasti viisastelulta haiskahtavan filosoofisen vastauksen. Ja jos hänen käsivartensa hänen tielle kurkistellessaan silloin sipaisi Gilbertin otsaa tai hänen pyöreä polvensa painoi matkatoverin kuvetta, huvitti kaunista naista nähdä, että tulevan lääkärin poskien puna ja hänen alasluodut silmänsä olivat toisilleen aivan vastakohtaisia tunteen ilmaisuja.

Niin ajettiin noin puoli peninkulmaa. Yhtäkkiä huudahti nuori nainen riemusta ja heittäytyi niin huolimattomasti etupenkin ylitse tähystämään, että hän suorastaan peitti Gilbertin ruumiillaan.

Hän oli huomannut dauphinen saattueen viimeiset vaunut. Ne nousivat vaivaloisesti ylös erästä mäkeä, ja niiden edessä ajoivat jonossa kahdetkymmenet vaunut, joista melkein kaikista matkustajat olivat laskeutuneet kävelemään.

Gilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti päänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen etu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten joukosta neiti de Taverneytä.

Hän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.

— Kas niin, madame, — sanoi kyytimies, — mitäs nyt tehdään?

— Me ajamme kaikkien noiden ohitse.

— Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.

— Miksikä ei?

— Siksi, että se on kielletty. Peste! Ajaa kuninkaan vaunujen edelle! Joutuisin pakkotyöhön.

— Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy päästä heistä edelle.

— Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? — kysyi Gilbert, joka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä johtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.

— Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, — vastasi nainen.

— Anteeksi, madame, — sanoi Gilbert punastuen.

— No, mitä tehdään? — kysyi matkustaja kyytimieheltä.

— Mitäs, ajetaan perästä Vitry'hin saakka. Jos hänen Korkeutensa pysähtyy siellä, niin pyydämme lupaa ajaa ohitse.

— Niin, niin, mutta silloin kysytään, kuka minä olen, ja saadaan tietää… Ei, ei, se ei kelpaa; keksitään jokin toinen keino.

— Madame, jos minä tohtisin esittää…

— Antakaa tulla, ystäväni, ja jos neuvo on hyvä, niin minä sitä noudatan.

— Olisi kierrettävä jotain sivutietä Vitryn ympäri ja päästävä siten madame la dauphinen edelle loukkaamatta häntä.

— Nuori ystävä on oikeassa! — huudahti nainen. — Kyytimies, eikö täällä ole jotain sivutietä?

— Minne päin?

— Minne päin tahansa, kunhan vaan voimme jättää madame la dauphinen jälellemme.

— Ahaa, — sanoi kyytimies, — täällä on tosiaan tie tuonne oikealle Marolleen. Se vie Vitryn ohitse ja yhtyy valtatiehen Chausséen kylässä.

— Mainiota, — huusi vallasnainen; — ajetaan sitä.

— Mutta, — epäröi kyytimies, — madame tietää, että matka tulee kahta vertaa pitemmäksi sitä kautta.

— Saatte kaksi louisdoria, jos joudumme Chausséehen ennen dauphinea.

— Madame ei pelkää vaunujensa särkyvän?

— Minä en pelkää mitään; jos vaunut särkyvät, niin minä jatkan matkaa ratsain.

Ja vaunut kääntyivät oikealle valtatiestä ja poikkesivat syrjätielle, johon pyörät olivat kaivaneet syvät jäljet, ja kulkivat pienen, kirkkaan joen rantaa, joka laskee Chausséen ja Mutignyn välillä Marneen.

Kyytimies piti sanansa: hän teki kaiken, mitä ikinä voi, särkeäkseen vaunut, mutta myöskin jouduttaakseen matkaa.

Parikymmentä kertaa nakattiin Gilbert matkatoveriaan vastaan, joka myöskin yhtä montaa kertaa syöksyi Gilbertin syliin.

Nuorukainen tiesi olla kohtelias tulematta vaivaavaksi. Hän osasi kieltää suultaan hymyn, vaikka hänen silmänsä vakuuttivat nuorelle naiselle, että katseltu oli sangen kaunis.

Tuttavallisuus syntyy nopeasti oltaessa kahden ja sysittäessä yhteen… Kun oli ajettu tätä sivutietä puoli tuntia, oli Gilbertistä kuin hän olisi tuntenut matkatoverinsa jo kymmenen vuotta. Ja nuori nainen olisi saattanut vannoa tunteneensa Gilbertin hänen syntymästään asti.

Noin kello yksitoista päivällä tultiin valtatielle, joka vie Vitrystä Châlonsiin. Kun eräältä kuriirilta tiedusteltiin, missä dauphine nyt oli, ilmoitti hän, että hänen Korkeutensa oli nauttinut aamiaista Vitryssä, vaan että hän aikoi sitäpaitsi levätäkin siellä kaksi tuntia, niin väsynyt hän oli sanonut olevansa.

Ja kuriiri lisäsi, että hänet oli lähetetty seuraavaan hevostenmuuttopaikkaan viemään sanaa valjastusupseereille, että heidän oli oltava valmiina noin kello kolme tai neljä iltapuolella.

Tämä uutinen ilahutti matkustavaa naista suuresti.

Hän antoi kyytimiehelle luvatut kaksi louisdoria. Ja sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen ja sanoi:

— Ah, mekin syömme päivällistä seuraavassa hevosten muuttopaikassa!

Mutta sallima oli säätänyt, ettei Gilbert söisi vielä siinäkään paikassa.

21.

Tutustutaan uuteen henkilöön,

Mäelle, jota kyydittävämme nousivat, näkyi Chausséen kylä; siellä aiottiin muuttaa hevosia.

Tuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat rakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se oli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta enin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka ylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.

Mutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä kylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun puolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen seisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin tällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen kaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu erään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon tuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin kärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula, joka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen odotti ratsastajaansa.

Vähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle päin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa sivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää sormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan välttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa hänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä väettömälle tielle päin.

Viimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään tulijoita.

— Hei, onko siellä ketään?

— Kuka kolkuttaa? — kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku aukesi.

— Monsieur, — sanoi tuntematon mies, — jos hevosenne on kaupaksi, niin ostaja löytyy.

— Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, — vastasi talonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.

Tällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän kolkutti uudestaan.

Hän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat ja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän pitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota hän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana pariisilaisia säikytelläkseen.

Hän kolkutti kolmannen kerran. Jo tuli kärsimättömäksi ja sanoi:

— Kuulkaa, te ette ole liioin kohtelias, ystäväni. Ja jos te ette ikkunaluukkuanne avaa, niin minä lyön sen heti sisään.

Tämän uhkauksen voimalla luukku avautui ja ikkunaan ilmestyivät jälleen äskeiset kasvot.

— Johan teille sanoin, ettei hevonen ole kaupaksi, — vastasi talonpoika uudestaan. — Luulisi sen lemmolla riittävän.

— Mutta minä tarvitsen juoksijaa, tietäkää se!

— Jos tarvitsette juoksijaa, niin menkää pyytämään kievarista. Siellä on yli kuusikymmentä hänen Majesteettinsa talleista tuotua, ja siellä on teillä vara valita. Mutta antakaa sen pitää hevosensa, jolla ei ole muuta kuin yksi.

— Mutta sanon toistamiseen, että minä tahdon tämän.

— Kylläpä kai tahdotte; arabialainen hevonen!

— Sitä suurempi syy tahtoakseni sen ostaa.

— Uskon kyllä, että tahdotte sen ostaa; paha vaan, että se ei ole kaupaksi.

— Kenenkä se sitten on?

— Olettepas te utelias!

— Ja sinä olet taas vaitelias.

— No, onpahan erään henkilön, joka asuu luonani ja pitää tuosta eläimestä aivan kuin omasta lapsestaan.

— Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

— Hän nukkuu.

— Onko hän mies vai nainen?

— Hän on nainen.

— No sano sitte sille naiselle, että jos hän sattuisi tarvitsemaan viisisataa pistolia, niin hän saa ne, kun antaa tuon hevosen.

— Älkää, — arveli mies, ja hänen silmänsä lensivät selälleen; — viisisataa pistolia, se on sievä summa se!

— Sano vielä lisäksi, ole hyvä, että kuningas haluaa sen hevosen ostaa.

— Kuningas?

— Niin, hän itse.

— Älkää, ettehän liene vaan kuningas?

— En, mutta olen täällä hänen sijastaan.

— Kuninkaan sijasta? — virkkoi mies ja sipaisi hatun pois päästään.

— Joutuin, ystäväni, kuninkaalla on hyvin kiire.

Ja herra, joka oli vankka kuin mikä Herkules, tähysteli jälleen maantielle päin.

— No, kun se vallasnainen herää, niin minä puhun hänen kanssaan parisen sanaa, luottakaa minuun, — sanoi isäntä.

— Hyvä; mutta minulla ei ole aikaa odottaa hänen heräämistään.

— Mitäs sitten tehdä?

— Parbleu! herätä hänet!

— En uskalla.

— Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.

Ja herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla, meni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella ratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.

— Ei, se ei käy mitenkään päinsä!

Mutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta, sillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä ravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.

Tuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut vaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin hänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.

Ne vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen naisen.

Kun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän ja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt, jaksaisivatko hevoset kievariin saakka.

— Chon! Kunnon Chon! — huusi outo herra; — sinäkö se viimeinkin olet? Hyvää päivää, hyvää päivää!

— Minä juuri, Jean, — vastasi moisella merkillisellä nimellä puhuteltu nainen; — mutta mitä sinä täällä teet?

— Pardieu, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.

Ja Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä ikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti häntä.

Yhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken näyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis nyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.

— Kah, — sanoi outo herra, — mitäs sinä olet tänne kerännyt?

— Mitä hupaisimman pikku filosoofin, — vastasi neiti Chon, ajattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan näillä sanoilla.

— Ja mistä sinä hänet löysit?

— Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.

— Olet oikeassa, — vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.

— No niin, vanha kreivittäremme de Béarn?

— Se on tehty.

— Niinkö, ihanko totta?

— Kyllä, hän tulee.

— Hän tulee?

— Kyllä, kyllä, — vakuutti neiti Chon.

Tämä kohtaus näyteltiin herran seistessä yhä porraslaudalla ja naisen istuessa vaunuissa.

— Mitä sinä hänelle latelit? — kysyi Jean.

— Että minä olen hänen asianajajansa mestari Flageot'n tytär ja että matkustin Verdunin kautta isäni lähettämänä hänelle ilmoittamaan, että hänen juttunsa on nyt käsittelyluettelossa.

— Siinäkö kaikki?

— Niin. Lisäsin ainoastaan, että jutun käsittely vaatii ehdottomasti hänen läsnäoloaan Pariisissa.

— Mitäs kreivitär siitä arveli?

— Hän levitteli hämmästyen pieniä, harmaita silmiään, vetäisi nenäänsä nuuskaa ja väitti, että mestari Flageot on etevin mies maailmassa, ja antoi palvelijoilleen käskyn varustaa matkavehkeet kuntoon.

— Mainiota, Chon, minä nimitän sinut ylimääräiseksi ambassadöörikseni. Syödäänkö nyt puolinen?

— Kyllä, sillä tuo poika-parka kuolee nälkään. Mutta käyhän se nopeasti, eikö niin?

— Miksikä?

— Siksi, että ne tuolla — tullaan jo perästä.

— Käräjämuoriko? Pyh, ei haittaa, kunhan vaan joudumme kaksi tuntia ennen häntä, ehtiäksemme puhumaan asian herra de Maupeoun kanssa.

— Ei hän, vaan dauphine tulee.

— Eikö mitä. Dauphine on varmaan vielä Nancyssä.

— Hän on Vitryssä.

— Puolentoista peninkulman päässä täältä? — Niin juuri, ainoastaan.

— Peste! Se muuttaa asian! Antaa mennä, kyytimies

— Minne, monsieur?

— Kievariin.

— Meneekö monsieur sisälle vaunuihin vai jääkö pois?

— Minä seison tässä, missä seison.

Vaunut lähtivät vie ja tuntematon herra seisoi porraslaudalla. Viiden minuutin kuluttua pysähdyttiin majatalon pihalle.

— Kiireesti meille ruokaa, — sanoi Chon, — kyljyksiä, kananpoika, kananmunia, pullo bourgogne-viiniä tai mitä tahansa. Meidän täytyy jatkaa matkaa heti paikalla.

— Anteeksi, madame, — vastasi kievarinisäntä tullen ovelle. — Jos aiotte heti lähteä, täytyy teidän nyt lähteä omilla hevosillanne.

— Mitä, omilla hevosillamme? — toisti Jean hypäten raskaasti porraslaudalta maahan.

— Niin, samoilla, joilla olette tulleetkin.

— Se ei käy päinsä, — väitti kyytimies, — ne ovat jo taivaltaneet kaksi kyytiväliä, katsokaa, missä kunnossa ne ovat, elukka-rukat.

— Niin, hän on oikeassa, — virkkoi Chon, — nämä eivät mitenkään jaksa enää kulkea.

— Mutta mikä teitä estää antamasta minulle levänneitä hevosia?

— Se että minulla ei niitä ole.

— Mutta kun teillä täytyy olla… Onhan sellainen asetus, lempo soi.

— Monsieur, asetus määrää, että minulla täytyy olla tallissa viisitoista hevosta.

— Entä sitten?

— No, minulla on kahdeksantoista.

— Siinä on jo liikaa, sillä minä en pyydä muuta kuin kolme.

— Niin, mutta ne ovat kaikki ajossa.

— Kaikki kahdeksantoista?

— Kaikki!

— Tuhat tulimmaista! — kirosi matkustava herra.

— Varakreivi! — huudahti hänelle nuori nainen.

— Ole huoletta, Chon, — vastasi räyhääjämme, — minä pysyn aivan rauhallisena. — Ja milloinka ne sinun konkarisi tulevat? — jatkoi hän kääntyen jälleen isännän puoleen.

— Heh, mistä minä sen tiedän, monsieur. Riippuu kyytimiehistä. Ehkä tunnin päästä, ehkä kahden.

— Tiedätkös, kievarin isäntä, — sanoi varakreivi Jean vetäisten hattunsa vinoon vasemmalle korvalleen ja asettaen oikean jalkansa koukkuun, — tiedätkö vai etkö, ettei minulla ole tapana laskea leikkiä?

— Se on sangen paha asia; minusta olisi parempi, jos herra olisi hiukan leikillinen.

— Vai niin! Mutta annapa heti valjastaa hevoset, tai minä raivostun, — käski Jean.

— Tulkaa talliin katsomaan, ja jos seimellä on ainoakaan hevonen, saatte sen minulta omaksenne!

— Luikkari! Mutta jos siellä onkin kuusikymmentä?

— Se on aivan sama kuin jos siellä ei olisi yhtään, monsieur, sillä kaikki nuo kuusikymmentä hevosta ovat hänen Majesteettinsa.

— Ja mitä sitten?

— Niitä ei saa antaa kyytiin.

— Mitä varten niitä sitten täällä pidetään?

— Hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea varten.

— Mitä, kuusikymmentä hevosta tallissa, eikä ainoatakaan minulle?

— Dame! Ymmärrätte kai…

— Minä en ymmärrä mitään muuta kuin että minulla on kiire.

— Se on paha asia.

— Ja koska, — jatkoi varakreivi välittämättä isännän mainitsemista esteistä, — hänen Korkeutensa dauphine ei tule tänne ennenkuin illalla…

— Mitä sanoitte…? — kysyi kievarinisäntä.

— Sanoin vaan, että hevoset joutuvat minua saattamasta ennenkuin dauphine tulee tänne…

— Monsieur, — äänsi isäntä-parka, — vaatisitteko te tosiaan…?

— Parbleu! — vastasi varakreivi mennen talliin, — sekö minut panisi kursailemaan, odotapas.

— Mutta, monsieur…

— Ainoastaan kolme hevosta. Minä en vaadi kahdeksaa hevosta, niinkuin heidän kuninkaalliset Korkeutensa, vaikka minulla olisikin siihen oikeus sukulaisena. Ei, kolme riittää minulle.

— Te että saa yhtään ainoaa! — huusi kievarinisäntä ja ryntäsi hevostensa ja matkustajan väliin.

— Lurjus, — sanoi varakreivi kalveten suuttumuksesta, — tiedätkö sinä, kuka minä olen?

— Jean, — huusi Chonin ääni; — Jumalan tähden, Jean, ei selkkauksia.

— Olet oikeassa, kiltti Chonchon, olet oikeassa. — Ja hän, varakreivi, aprikoi hetkisen.

— Hyvä, — virkkoi hän sitten, — ei sanakiistaa; vaan toimeen…

Ja hän kääntyi ylen kohteliaasti kievarinisännän puoleen.

— Hyvä ystäväni, — sanoi hän, — minä suojelen teitä kaikesta edesvastuusta.

— Miten? — kysyi kievarinisäntä, joka ei ollut vielä lainhaan rauhoittunut, vaikka puhuja näyttikin niin laupiaalta.

— Siten, että minä otan hevoset itse. Tuossa on kolme aivan samanlaista. Minä otan ne.

— Mitä, te otatte ne?

— Otan.

— Ja suojelette sillä tavalla minua edesvastuusta?

— Kyllä, sillä ettehän te niitä minulle antanut, ne vietiin teiltä.

— Mutta se ei käy päinsä, sanon minä.

— Sepä nähdään. Missä täällä pidetään valjaita?

— Kukaan ei saa totella, — huusi isäntä parille kolmelle rengille, jotka askaroivat pihalla ja tallissa.

— Ahaa, nekö vintiöt!

— Jean, rakas Jean, — huusi Chon nähden vaunujen oviaukosta kaikki, mitä ulkona tapahtui. — Älä sotke meitä nyt selkkauksiin, ystäväni. Tällaisilla asioilla täytyy kärsiä kaikki.

— Kaikki, paitsi myöhästymistä, — vastasi Jean järkkymättömän tyynenä. — Ja koska viivyttelisin asiaa, jos odottaisin noiden vintiöiden apua, niin teenpä työni itse.

Ja Jean täytti uhkauksensa ottaen seinältä kolmet valjaat ja pannen ne kolmen hevosen selkään.

— Herran tähden, Jean, — huusi Chon ja pisti kätensä ristiin, — älä tee sitä.

— Tahdotko joutua perille vai etkö? — kysyi varakreivi hammasta purren.

— Tietysti tahdon. Kaikki on hukassa, ellemme joudu,

— Hyvä, anna siis minun jatkaa.

Ja varakreivi lähti, vetämään toisten hevosten joukosta noita kolmea valitsemaansa, jotka eivät olleetkaan huonoimpia, vaunujensa eteen.

— Muistakaa, monsieur, — huusi kievarinisäntä kiiruhtaen Jeanin perästä, — muistakaa, että tämä hevosvarkaus on majesteettirikos.

— En minä niitä varasta, minä ne lainaan, kuuletko. Tulkaa pois, mustat pokut, tulkaa!

Kievarinisäntä juoksi luo ja aikoi tarttua suitsiin; mutta ennenkuin hän ennätti niihin koskea, lykkäsi matkustaja hänet kovalla töytäyksellä takaisin.

— Rakas veli, rakas veli, — huusi neiti Chon.

— Ahaa, se olikin hänen veljensä, — mutisi Gilbert vaunujen nurkassa itsekseen ja henkäisi kevennyksestä.

Samassa aukesi ikkuna tien toisella puolella vastapäätä tallin ovea ja ikkunasta pilkisti ulos erittäin kaunis nainen kuulemastaan metelistä peljästyneenä.

— Ah, tekö siellä, madame? — virkkoi Jean muuttaen puheen aihetta.

— Mitenkä minä? — vastasi nuori nainen huonolla ranskankielellä.

— Te olette noussut ylös, se on hyvä. Myyttekö minulla hevosenne?

— Hevoseni?

— Niin, tuon harmaan arabialaisen hevosen, joka on sidottu ikkunaluukkuun. Tiedättehän, että tarjoan siitä viisisataa pistolia.

— Minun hevoseni ei ole kaupan, monsieur, — vastasi nuori nainen ja sulki ikkunan.

— Ei ole onni matkassani tänään, — sanoi Jean, — minulle ei tahdota myydä eikä antaa kyytiinkään hevosia. Corbleu. Minä otan väkisin arabialaisen, ellei sitä minulle myydä. Ja pakahdutan meckenburgilaiset oriit, ellei niitä anneta minulle kyytiin! Tule tänne, Patrik!

Matkustajan lakeija hyppäsi alas vaunujen ajopukilta.

— Ala valjastaa, — sanoi Jean hänelle.

— Tulkaa hätään, rengit! — huusi kievarinisäntä. Kaksi tallirenkiä juoksi paikalle.

— Jean! Varakreivi! — huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa auki niiden ovia, mutta onnistumatta. — Sinä olet hullu, saathan nähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!

— Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä on kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, — karjui Jean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan hievahtaa. — Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä, kiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, morbleu! Niinhän te istutte kuin puujumala!

Gilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä, joka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.

Kievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa hevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.

Moinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän konsertin.

Mutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi leikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen, että isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.

— Auttakaa! — huusi hän; — rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt tietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.

— Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! — huusi kievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.

— Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? — huusi yhtäkkiä ratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin pihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden eteen.

— Filip de Taverney! — mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä enemmän piiloon vaunujen nurkkaan.

Chon, joka näki kaiken, kuuli myöskin saapujan nimen.

22.

Varakreivi Jean.

Dauphinin santarmirykmentin nuori luutnantti Filip de Taverney, sillä hän se todella oli, hyppäsi alas ratsunsa seljästä keskelle tuota omituista näytöstä, jota katsomaan alkoivat kievarin pihalle kokoontua jo kaikki Chausséen kylän naiset ja lapset.

Nähdessään Filipin, kiiruhti isäntä niin sanoaksemme heittäytymään hänen jalkainsa juureen, odottamattoman suojelijan, jonka kaitselmus oli hänelle lähettänyt.

— Herra upseeri, — huusi isäntä, — tiedättekö, mistä on on kysymys?

— En, — vastasi Filip tyynesti, — mutta te kai ilmoitatte sen minulle, ystäväni.

— Niin: tahdotaan ottaa väkisin hänen kuninkaallisen Korkeutensa dauphinen hevoset.

Filip kuunteli nyt korvat herkkinä, aivan kuin jotain uskomatonta asiaa.

— Ja kuka ne tahtoo ottaa?

— Monsieur tuossa, — vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi Jeania.

— Monsieur? — toisti Filip.

— Niin, mordieu, juuri minä, — vastasi varakreivi.

— Te erehdytte, — sanoi de Taverney päätään pudistaen; — sillä se on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole aatelismies.

— Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, — väitti varakreivi; — tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu hänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.

— Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?

— Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen Korkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa minulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo madame la dauphinen tarvitsemat.

— Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, — vastasi nuori mies. — Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan kahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin kaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden joukosta prinsessan matkueelle tulevia.

— Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, — vastasi varakreivi ivallisesti, — koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö minun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä hevosella? Mordieu, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen, ja hevosia jää sittenkin liikaa.

— Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu siitä, että kuningas niin käskee, — vastasi Filip ja ojensi kätensä varoittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta alettua tolaa. — Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne viemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.

Filipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että niihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla suorastaan tomppeli.

— Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti, — vastasi varakreivi, — jos virkakäskynne velvoittaisi teidät paimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että dauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa siis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea matkaan!

— Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en alentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan virkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt minut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.

— Se on toinen asia, se, — vastasi Jean; — mutta sallikaa minun sanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään, luutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella armeijaa…

— Kenestä te puhutte tuohon tapaan? — keskeytti Filip.

— Kah, parbleu, itävallattaresta!

Nuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.

— Ja te uskallatte sanoa, monsieur…? — huudahti hän.

— Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, — jatkoi Jean. — Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on kiire.

Filip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.

— Monsieur, — sanoi Filip de Taverney yhä aivan tyynesti, — lienette hyvä ja sanotte minulle, kuka olette?

— Te vaaditte sitä?

— Niin, minä vaadin.

— No hyvä, minä olen varakreivi Jean Dubarry.

— Mitä, te olette tuon… veli?

— Niin, tuon, joka pistää teidät Bastiljiin, hyvä luutnantti, jos lisäätte vielä sanankin.

Ja varakreivi hyppäsi vaunuihinsa.

Filip riensi vaunujen ovelle.

— Varakreivi Jean Dubarry, — sanoi hän, — suonette minulle kunnian astua alas vaunuista, eikö niin?

— Oh, kyllä sitten, kun aikani tulee, — vastasi varakreivi koettaen vetää vaunujen ovea kiinni.

— Jos vitkastelette hetkenkin, — jatkoi Filip pitäen vasemmalla kädellään auki vaunujen ovea, — niin, kunniasanallani, pistän miekkani läpi ruumiinne.

Ja oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.

— Voi, — huusi Chon, — tästähän tulee murha, luovu noista hevosista, Jean, luovu!

— Vai niin, te uhkaatte minua! — ärähti varakreivi hampaitaan kiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen jättänyt.

— Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden ainoan sekunnin, kuuletteko? — sanoi luutnantti välähyttäen miekkaansa.

— Me emme pääse täältä ollenkaan, — kuiskasi Chon veljensä korvaan, — ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.

— Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä velvollisuuttani, — vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä hän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. — Neuvokaa siis häntä kuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen pakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan hänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.

— Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä mitään, — karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten huotrasta miekkansa.

— Sepä nähdään, monsieur, — vastasi Filip asettuen taisteluasentoon. — Oletteko valmis?

— Luutnantti, — kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin ylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, — tahdotteko, luutnantti, niin minä…?

— Pysy paikallasi, — vastasi luutnantti, — tämä on yksityinen asia. Kas niin, monsieur, olen käytettävissänne.

Neiti Chon kirkaisi sydäntä vihlaisevasti. Gilbert olisi toivonut vaunut syviksi kuin kaivon päästäkseen oikein piiloon.

Jean alkoi hyökätä. Hän oli tavattoman tottunut tähän aseenkäyttöön, joka vaatii enemmän laskelmaa kuin ruumiillista voimaa.

Mutta suuttumus vähensi huomattavasti varakreivin kykyä. Filip sensijaan näytti käsittelevän miekkaansa kuin florettia ja ottelevan kuin miekkailutunnilla.

Varakreivi astui taaksepäin, syöksyi eteenpäin, heittäytyi oikealle, heittäytyi vasemmalle ja karjui huitoessaan kuin harjoituskorpraali.

Filip taas puolustautui hampaat yhteen purtuina, silmä selkeänä, lujana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, aavisti ja tiesi kaikki vastustajansa liikkeet.

Kaikki, Chon niinkuin muutkin, katselivat tätä henkeään pidätellen.

Pari kolme minuuttia jatkui taistelua, eikä Jeanin mistään tempuista, huudoista ja perääntymisistä ollut mitään hyötyä, mutta ei myöskään Filip, joka luultavasti tutki vastustajansa taistelutapaa, hyökännyt kertaakaan.

Yhtäkkiä hypähti varakreivi Jean takaperin ja huudahti.

Samassa hänen kalvostimensa tuli verestä punaiseksi ja veripisarat tippuivat pitkin hänen sormiaan.

Filip oli väistöpistolla läväissyt vastustajansa kyynärvarren.

— Olette haavoittunut, monsieur, — sanoi hän.

— Sacrebleu, sen tunnen! — huusi Jean kalveten ja pudottaen miekkansa.

— Lähtekää, monsieur, — jatkoi Filip, — älkääkä enää tällä tavoin hullutelko.

— Peste, jos hulluttelenkin, niin saan sen maksaakin, — murisi varakreivi. — Tule, Chonchon-parka, tule, — lisäsi hän kääntyen nyt sisarensa puoleen, joka oli hypännyt alas vaunuista ja riensi häntä auttamaan.

— Te tunnustanette minulle oikeudenmukaisesti, madame, — sanoi Filip, — ettei tämä ollut minun vikani. Ja minä pahoittelen mitä syvimmin, että minun oli pakko paljastaa miekkani naishenkilön läsnäollessa.

Ja Filip kumarsi ja vetäytyi syrjään.

— Riisukaa hevoset, ystäväni, ja viekää ne tavalliseen paikkaansa, — sanoi Filip kievarinisännälle.

Jean huitoi nyrkkiään Filipille, joka vaan kohautti olkapäitään.

— Kas, tuossa tulee juuri kolme hevosta takaisin, — huusi kievarinisäntä. — Courtin! Courtin, valjastakaa ne heti tämän herran vaunujen eteen. — Mutta, hyvä isäntä… — aikoi kyytimies väittää vastaan.

— Ei mitään inttämistä, — sanoi isäntä, — matkustajalla on kiire.

Jean päästeli yhä kirouksia.

— Monsieur, — huusi kievarinisäntä hänelle, — älkää olko millännekään, tässähän nyt ovat hevoset.

— Se olisi hyvä, — mutisi Dubarry, — jos ne vaan olisivat joutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.

Ja hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan lävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.

Sillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

— Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, — sanoi Chon vetäen Dubarrytä mukaansa vaunuihin.

— Entä arabialaishevoseni? — kysyi veli. — Ah, ma foi, olkoon jos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.

Ja hän nousi vaunuihin.

— Kas niin, tuokin vielä, — sanoi hän huomatessaan Gilbertin, — nyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.

— Monsieur, minä olisin hyvin pahoillani, jos olen haitaksi, — vastasi nuorukainen.

— No, no, Jean, — sanoi neiti Chon, — anna sinä minun pitää pikku filosoofini.

— Menköön kuskipukille, piru vie! Gilbert punastui.

— Minä en ole lakeija istuaksenne kuskipukillanne, — vastasi hän.

— Kuuleppas vaan, — äännähti Jean.

— Antakaa minun lähteä, teen sen mielelläni.

— No lähtekää sitten, helkkarissa, — huusi Dubarry.

— Ei, ei, istukaa nyt tuohon minua vastapäätä, — sanoi Chon estäen käsivarresta Gilbertiä menemästä; — siinä ette häiritse veljeäni.

Ja hän kallistui veljensä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Hän tuntee upseerin, joka sinut haavoitti. Varakreivin silmät leimahtivat ilosta.

— Hyvä, se on toista, jääköön sitten. Mikä tuon herran nimi on?

— Filip de Taverney.

Juuri silloin ratsasti nuori upseeri vaunujen sivuitse.

— Kas vaan, pikku santarmini, — huusi Jean hänelle. — Nyt te olette ylpeää miestä; mutta kullakin on vuoronsa!

— Sen saamme nähdä milloin teitä vaan haluttaa, monsieur, — vastasi Filip tyynesti.

— Niin juuri, sen saamme nähdä, monsieur Filip de Taverney, — huusi Jean hänelle ja tarkkasi, minkä vaikutuksen se tekisi nuoreen upseeriin, että hän mainitsi näin yhtäkkiä hänen nimensä.

Filip nosti tosiaan päätään, hämmästyen ja tullen samalla samalla hiukan rauhattomaksikin. Mutta hän malttoi heti mielensä ja vastasi ottaen päästään hatun ja mitä kohteliaimmin:

— Onnea matkalle, monsieur Jean Dubarry. Vaunut lähtivät nopeasti vierimään.

— Tuhat tulimmaista, — sanoi varakreivi irvistäen pahoin, — tiedätkös, minulla on kauheat tuskat, pikku Chon.

— Seuraavassa hevostenmuuttopaikassa me haetamme lääkärin, sillaikaa kuin tämä nuorukainen aterioi, — vastasi Chon.

— Ai, tosiaan, me emme ole vielä syöneet aamiaistakaan, — sanoi Jean. — Mitä minuun tulee, kipu vei minulta nälän; minua vaan janottaa.

— Tahdotko lasillisen eau de la Côtea.

— Mielelläni, anna tänne.

— Monsieur, — virkkoi Gilbert, — jos tohtisin huomauttaa eräästä seikasta.

— Puhukaa.

— Likööri on hyvin sopimaton juoma siinä tilassa, jossa nyt olette.

— Niinkö tosiaan?

Sitten kääntyi varakreivi Chonin puoleen: — Onko tuo sinun filosoofisi lääkäri? — kysyi hän.

— En, monsieur, en minä lääkäri ole, mutta minusta tulee kerran lääkäri, jos Jumala sallii, — vastasi Gilbert. — Mutta minä olen lukenut eräästä kirjasesta sotilaita varten, että ensimäinen seikka, joka haavoitetulta täytyy kieltää, on liköörien, viinin ja kahvin nauttiminen.

— Jaha, vai niin olette lukenut. Ei sitten puhuta enää siitä.

— Mutta jos varakreivi voisi antaa minulle nenäliinansa, niin menisin ja kostuttaisin sen tuolla lähteessä; sitten käärisitte märän liinan kätenne ympäri, ja se helpoittaisi suuresti.

— Tehkää se, ystäväni, tehkää, — kehoitti Chon. — Kyytimies hoi, pysäyttäkää! — huusi hän.

Kyytimies pysäytti; Gilbert meni ja kasteli varakreivin nenäliinan pienessä purossa.

— Tuo poika häiritsee meitä kamalasti jutellessamme, — sanoi Dubarry.

— Puhutaan omaa murrettamme, — vastasi Chon.

— Minun tekee mieli käskeä kyytimiestä ajamaan ja jättää hänet nenäliinoineen tänne.

— Siinä menettelisit ehkä pahoin, hänestä saattaa olla meille hyötyä.

— Millä tavalla?

— Hän antoi jo minulle sangen tärkeitä tietoja.

— Mistä?

— Dauphinesta; ja kuulit juuri itse, että hän ilmoitti sinulle vastustajasi nimen.

— No, olkoon sitten tässä.

Samassa tuli Gilbert takaisin tuoden jääkylmässä vedessä lioitetun nenäliinan.

Se käärittiin varakreivin haavalle ja helpoitti suuresti särkyä, kuten Gilbert oli sanonut.

— Hän oli tosiaan oikeassa; minä voin nyt paremmin, — sanoi kreivi. — Puhutaan nyt asioista.

Gilbert pani silmänsä kiinni ja korvansa auki; mutta hänen toivonsa petti, sillä Chon vastasi veljensä kehoitukseen tuolla kauniilla ja vilkkaalla murteella, joka on pariisilaisen korville oikea epätoivon syy, sillä hän ei eroita Provencen murteessa muuta kuin jonon korahtavia ja kovia kerakkeita, jotka hyrräävät kaunissointuisten ääntiöiden päällä.

Gilbert, niin hyvin kuin hän itseään hallitsikin, teki harmistuneen liikkeen; se ei jäänyt huomaamatta neiti Chonilta, joka nyt lohdutti nuorukaista lepyttelevällä hymyllä.

Tästä hymystä ymmärsi Gilbert erään seikan, nimittäin että hänen läsnä ollessaan oltiin huomaavaisia: hän, maan matonen, piti aisoissaan tuollaisen varakreivin, joka oli kuninkaan erikoisessa suosiossa.

Jospa Andrée näkisi hänet näissä mukavissa vaunuissa!

Ja sitä ajatellessaan hän pöyhisteli ylpeydestä.

Nicolea ei hän enää muistanutkaan.

Veli ja sisar alkoivat jälleen jutella murteellaan.

— Ahaa, — huudahti yhtäkkiä varakreivi kurkistaen ulos taakse vaunujen ikkunasta.

— Mitä niin? — kysyi Chon.

— Arabialainen hevonen tulee perästämme.

— Mikä arabialainen hevonen?

— Se, jonka minä tahdoin ostaa.

— Siunaa, — sanoi Chon, — sillähän ratsastaa nainen. Oi, miten ihana luoma.

— Kummasta puhut… naisesta vai hevosesta?

— Naisesta.

— Huuda siis hänelle, Chon, ehkä hän pelkää sinua vähemmän kuin minua. Minä antaisin tuosta hevosesta ehkä jo tuhannen pistolia.

— Entä naisesta? — kysyi Chon nauraen.

— Hänen tähtensä minä tuhlaisin koko omaisuuteni… Kutsu häntä siis.

— Madame, — huusi Chon, — madame!

Mutta ratsastajatar, jolla oli suuret, mustat silmät, valkea viitta ja otsalla harmaa huopahattu höyhentöyhdöin, kiiti kuin nuoli, huutaen italiaksi:

— Avanti, Djerid, avanti![42]

— Hän on italialainen, — huomautti Jean; — mordieu, miten kaunis nainen! Ellei minulla olisi tuo haava, minä hyppäisin alas vaunuista ja juoksisin hänen perästään.

— Minä tunnen hänet, — sanoi Gilbert.

— Älkääs vaan, tämä maalaispoikahan on koko seudun osoteluettelo! Tunteeko hän koko maailman!

— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Chon.

— Lorenza, — vastasi Gilbert.

— Ja kuka hän on?

— Hän on noidan vaimo.

— Minkä noidan?

— Parooni Josef Balsamon.

Veli ja sisar vilkaisivat toisiinsa.

Sisar aivan kuin kysyäkseen veljeltään:

"Eikö ollut hyvä, että pidimme hänet?"

"Toden totta", näytti veli vastaavan.

23.

Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,

Sallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean ajamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään toisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.

Sen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n tytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär Dubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan ollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen hyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.

Ja kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan, iloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä päähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi, jossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi esiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.

Tästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa juhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin sangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella oli.

Mutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita ihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka, nimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa komeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen. Se huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän merkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä itse pyhätössä palvella.

Oli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli tapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän aamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja Jeanne Vaubernier, — niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta sitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa Jean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry — hän nousi nyt, kirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi haahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa ja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä Venuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus, jos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta kauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen aistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki, ja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja vuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu heleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä suoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa, leuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren Venuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan lihavahko, — kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt näyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen Majesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin tulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen ehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka elämän pöydältä putoavat.

Kuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello kahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon, ensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin uudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä aamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä tarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään hyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne paennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus alentua etsimään kuolevaisten lempeä.

Näin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä säihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä pienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta, jota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet heikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt kaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle matolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun Tuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat niihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen synnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi ainoastaan toisen niistä löytänyt.

Sillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja tuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin pitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka hetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat, jotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden verhoamain jalkain hipiästä.

— Eikö ole tullut uutisia Chonista? — kysyi hän kaikkein ensiksi kamarineitsyeltään.

— Ei, madame, — vastattiin hänelle.

— Eikä varakreivi Jeanista?

— Ei hänestäkään.

— Onkohan Bischille tullut?

— Tänä aamuna lähetettiin tietämään asiaa kreivittären sisarelta.

— Eikä ollut kirjeitä?

— Ei mitään, madame.

— Ah, miten väsyttävää on odottaa näin, — sanoi kreivitär viehkeän nyrpeänä. — Eikö milloinkaan keksitä keinoa, että sadankin peninkulman päästä voi vaihtaa tuossa tuokiossa kirjeitä? Säälinpä tosiaan niitä, jotka tänä aamuna joutuvat kynsiini! Onko etuhuone yhtään täyttynyt?

— Kreivitär kysyykin vielä!

— Niin, mutta tiedäkin se, Dorée, että dauphine lähestyy, eikä olisi mikään kumma, jos minä tulisin sellaisen auringon tähden hyljätyksi. Minä olen pieni ja mitätön tähti-parka. Keitä siellä nyt on? Annappas kuulua.

— Hra d'Aiguillon, Soubisen ruhtinas, hra de Sartines, presidentti Maupeou.

— Entä herttua de Richelieu?

— Hän ei ole vielä saapunut.

— Ei tänään enempää kuin eilenkään! Mitäs sinulle sanoin, Dorée? Hän pelkää sitoutuvansa tulemalla luokseni. Toimita minun pikalähettini Hannover-hotelliin[44] tiedustelemaan, onko herttua sairas.

— Kyllä, kreivitär. Ottaako kreivitär heidät kaikki yhtaikaa vastaan, vai annatteko jollekulle yksityis-vastaanoton?

— Yksityisen. Minun täytyy saada puhua hra de Sartines'n kanssa: päästäkää hänet erikseen sisään.

Kreivittären kamarineitsyt ilmoitti tämän käskyn pitkälle lakeijalle, joka vartioi käytävässä odotushuoneitten ja kreivittären sänkykamarin välillä. Ja tuskin oli se tehty, kun sisään astui mustapukuinen mies, poliisipäällikkö Sartines, koetellen lievitellä harmaiden silmiensä ankaruutta ja ohuitten huultensa kovia piirteitä mitä lupaavimmalla ja viehättävimmällä hymyllä.

— Hyvää huomenta, vihamieheni, — sanoi kreivitär kääntymättä hänen puoleensa, mutta nähden hänet käsipeilistään.

— Minä vihamiehenne, madame?

— Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja vihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä pistän ne vihamiesteni luokkaan.

— Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä, joka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua jompaankumpaan näistä viime luokista?

— Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää kuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja pilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa! Se on typerää!

— Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa…

— Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne kaikki kirjoittaa.

— Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei meidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän kuolisi pian työn paljoudesta.

— Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!

— Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.

— No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä enää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se ilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.

— Mistä, madame?

— Että te olette mainioissa väleissä myöskin Choiseulien kanssa.

— Madame, hra de Choiseul on pääministeri; hän käskee ja ja minun täytyy panna käskyt toimeen.

— Jos siis hra de Choiseul käskee teitä, että minua on vainottava, ärsytettävä ja kiusattava kuoliaaksi, niin te annatte kiusanhenkieni minua vaivata, ärsyttää ja minut tappaa? Koreat kiitokset!

— Puhutaanpas nyt tästä asiasta, — vastasi de Sartines ja tohti istuutua kuninkaan lemmikin siitä suuttumatta, sillä sellaisen epäkohteliaisuuden salli mielelläänkin miehelle, jolla oli tarkimmat tiedot kaikista tapahtumista koko Ranskassa. — Mitä teinkään hyväksenne kolme päivää sitten? — kysyi poliisipäällikkö.

— Ilmoititte minulle, että Chanteloupista lähetettiin pikaviesti jouduttamaan dauphinen matkaa.

— Ja oliko se vihamiehen työ?

— Ei. Mutta miten olette käyttäytynyt tuossa esittely-asiassa, joka, niinkuin tiedätte, on minun itserakkaudelleni niin merkitsevä?

— Parhaiten, miten suinkin olen voinut.

— Hra de Sartines, te ette ole aivan suora.

— Oi, kreivitär, te loukkaatte minua! — Kuka etsi teille esimerkiksi erään kapakan perukasta lyhemmässä kuin kahdessa tunnissa varakreivi Jeanin, kun teidän tarvitsi lähettää hänet jonnekin, minne, en tiedä, tai paremminkin, tiedän?

— Oh, olisi ollut ehkä parempi — vastasi rouva Dubarry nauraen, — jos olisitte päästänyt minut tuosta langostani, joka sanoo olevansa Ranskan kuningasperheen sukua.

— Mutta, madame, apua se joka tapauksessa on puoleltani ollut.

— Kyllä, mutta siitä on jo kolme päivää, te teitte sen toissapäivänä; mutta eilen, teittekö eilen mitään puolestani?

— Eilenkö, madame?

— Oh, turhaan saatte miettiä. — Sillä eilen oli päivä, jolloin piti olla kohtelias muille.

— Minä en ymmärrä laisinkaan teitä, madame.

— Mutta minä ymmärrän, nähdäänpäs. Vastatkaa nyt, monsieur, mitä te teitte eilen.

— Aamullako vai illalla?

— Aamulla ensinnäkin.

— Aamulla minä työskentelin niinkuin tavallisesti, madame.

— Miten kauan työskentelitte?

— Kello kymmeneen.

— Ja sitten?

— Sitten lähetin kutsumaan luokseni päivälliselle erään Lyonista tulleen ystäväni, joka oli siellä lyönyt vetoa, että hän pääsisi Pariisiin minun tietämättäni. Muuan lakeijani odotti häntä jo tulliportilla.

— Entä päivällisen jälkeen?

— Lähetin hänen Majesteettinsa Itävallan keisarin poliisipäällikölle erään kuuluisan varkaan osoitteen, jonka olinpaikastahan ei ollut saanut selvää.

— Ja varas oli?

— Wienissä.

— Te hoidatte siis paitsi Pariisin myöskin ulkomaisten hovien poliisilaitoksia?

— Kyllä joutoajan sattuessa, madame.

— Hyvä, sen painan muistiini. Ja kun olitte lähettänyt tuon kuriirin, mitä teitte sitten?

— Olin Oopperassa.

— Katsomassa pikku Guimardia?[45] Soubise-parka!

— En suinkaan, vaan vangituttamassa erään kuuluisan taskuvarkaan, jonka olin antanut olla rauhassa niin kauan kuin hän oli tyytynyt pelkästään verojen yleisvuokraajiin, mutta joka oli nyt uskaltanut kääntyä parin kolmen ylhäisen herran puoleen.

— Tai oli ollut kyllin tyhmä sen tehdäkseen, olisi teidän mielestäni pitänyt sanoa, monsieur. Entä Oopperan jälkeen?

— Oopperan jälkeen?

— Niin. Taidanpa olla nenäkäs tätä kysyessäni, vai mitä?

— Ette suinkaan. Oopperan jälkeen… Malttakaapas, kun muistelen.

— Ahaa, siinä tuntuu muistinne pettävän!

— Eihän. Oopperan jälkeen… Kas, nyt sen muistan.

— Hyvä.

— Minä laskeusin alas rattailta ja kapusin sitten taas ylös erään naishenkilön luo, jolla on peliluola, ja vein hänet itse For-l'Évêqueen.[46]

— Hänen vaunuillaan?

— Ei, vaan ajurin rattailla, joilla olin tullutkin.

— Entä sitten?

— Kuinka, sitten? Se loppui siihen.

— Ei, se ei loppunut siihen.

— Menin ja istuin jälleen rattaille.

— Ja kenen tapasitte niissä? Sartines punastui.

— Ah, — huudahti kreivitär lyöden pieniä käsiään vastatusten, — minulla on kunnia saada poliisipäällikkö punastumaan.

— Madame… — änkytti de Sartines.

— Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, — jatkoi kuninkaan lemmikki. — Hän oli herttuatar de Grammont.

— Herttuatar de Grammont! — huudahti poliisipäällikkö.

— Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan itselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.

— Kautta kunniani, madame, — huudahti de Sartines pyörähdellen nojatuolissaan, — jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole enää poliisipäällikkö, se olette te.

— Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten näette; varokaa siis itseänne… Niin, niin, herttuatar de Grammont keskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat käydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?

— En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo hyvin myöhä.

— Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.

— Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.

— Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat kirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja nälkäisiä kuin sudet.

— Te vaalitte heitä siis huonosti.

— Minä en vaali heitä ollenkaan. Jos he lihoisivat, tulisivat ne yhtä tuhmiksi kuin hra de Soubise. Rasva haihduttaa sapen, sehän on tunnettu asia.

— Jatkakaa, minua alkaa aivan pöyristää.

— Minä muistin kaikki häijyydet, joita te annatte Choiseulien minulle tehdä. Se pistätti minua, ja minä siis laadin Apollonpojilleni seuraavan ohjelman: 1. hra de Sartines puettuna viskaaliksi, käymässä erään talon neljännessä kerroksessa Arbre-Sec kadun varrella, erään nuoren immen luona, jolle hän ei häpeä antamasta joka kuukauden viimeinen päivä kurjat kolmisensataa livreä.

— Madame, te koetatte halventaa ainoastaan hyväätyötä.

— Muita töitä ei yleensä voidakaan halventaa. 2. hra de Sartines kunnianarvoisan lähetyspapin salapuvussa hankkii pääsyn Karmeliitti-luostariin Saint-Antoine-kadun varrella.

— Madame, minä toin vaan noille hyville nunnille uutisia Idästä.

— Läheisestä vai kaukaisesta? 3. hra de Sartines poliisipäällikön virkapuvussa ajellen keskellä yötä pitkin katuja kahden kesken herttuatar de Grammontin kanssa.

— Ah, madame, — sanoi Sartines peljästyneenä, — aiotteko siinä määrin riistää arvon minun hallinnolliselta työltäni?

— Mitä, annattehan tekin riistää arvon minun samallaiselta työltäni, — vastasi kreivitär nauraen. — Mutta odottakaahan lisää.

— Odotan.

— Minun veitikkani ryhtyivät heti toimeen, ja he ovat käsitelleet ainetta niinkuin koulupojat sekä kertomuksen muodossa että runomitalla, jopa laajoina kuvauksinakin. Ja minä sain tänä aamuna jo yhden komparunon, yhden viisun ja yhden vaudevillen.

— Hyvä Jumala!

— Kaikki kolme murhaavia. Minä lahjoitan ne tänään kuninkaalle samoin kuin te huvitatte häntä tuolla uudella isämeidällä, jota annatte levittää häntä vastaan, tiedättehän?

'Isä meidän, joka olet Versaillesissa, häväisty olkoon sinun nimesi niinkuin sen olla tulee; alasmenköön sinun valtakuntasi; älköön tapahtuko sinun tahtosi ei maan päällä enempää kuin taivaassakaan; anna meille takaisin meidän jokapäiväinen leipämme, jonka hempukkasi ovat meiltä syöneet; anna anteeksi parlamentillesi, joka ajaa sinun etujasi, niinkuin mekin annamme anteeksi sinun ministereillesi, jotka ovat ne kavaltaneet. Älä johdata itseäsi rouva Dubarryn kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta kansleristasi. Aamen.'

— Mistä te olette tuonkin saanut käsiinne? — kysyi de Sartines, joka oli pannut kätensä huoaten ristiin.

— Ah, Jumala paratkoon, minun ei tarvitse mitään käsiini etsiä, — vastasi kreivitär, — minulle lähetetään kohteliaasti joka päivä kaikki parhain, mitä tähän alaan kuuluu. Minä olen muuten kiitollinen teillekin näistä jokapäiväisistä lähetyksistä.

— Mutta, madame…

— Ja vastalahjaksi saatte te huomenna tuon komparunon, viisun ja vaudevillen.

— Ja miksikä en jo heti?

— Siksi, että menee vielä aikaa niitä levittäessä. Eikö muuten ole tapana, että poliisi saa vasta kaikkein viimeiseksi tiedon kaikesta, mitä tapahtuu? Oi, ne ilahuttavat teitä mitä suurimmassa määrin, uskokaa minua. Minä nauroin niille tänä aamuna lähes tunnin, ja mitä kuninkaaseen tulee, hän nauroi niille vatsansa kipeäksi. Sen vaivan vuoksi hän nyt viipyykin.

— Minut perii hukka! — huudahti de Sartines lyöden kaksin käsin peruukkiansa.

— Ei, teitä ei peri hukka, vaan teistä tehdään pilkkalauluja, ei muuta. Perikö minut hukka la Belle Bourbonnaisen[47] vuoksi, minutkaan? Ei, minä olen vaan raivostunut, siinä kaikki, ja siksi minä tahdon puolestani raivostuttaa muita. Ah, nämä suloiset runot! Minä tulin niistä niin tyytyväiseksi, että käskin antaa kirjallisille skorpiooneilleni viiniä, ja he ovat kai paraikaa humalassa.

— Voi, kreivitär, kreivitär!

— Luetaan ensin tuo komparuno.

— Armoa!

— Oi Ranska, mik' on kohtalos! Tuon naaran saalis olla!…

Ei, minähän erehdyin, tämähän oli se, jota te annoitte levittää minua vastaan. Niitä on niin paljon, että pää menee sekaisin. Malttakaapas, tämähän se on:

Hei, kuomat, näittekö, kun tuotiin uus kyltti hajuaines-puotiin? Sen muuan Luukkaan maalareista on tehnyt, kyljet puteleista ja purkeista hän miesten kuvin on koristellut: niissä huvin tuo meille naamat tuttuin herrain Boynes'n ja Maupeoun ja Terrayn ja Sartines'n myös samaan hintaan. Ja sitten kyltin alapintaan hän piirsi, siellä ostaa että saa neljän kelmin kauneusvettä.

— Ah teitä julmuria, tehän teette minusta oikeinpa tiikerin.

— Sitten se viisu. Rouva de Grammont nyt puhuu:

Poliisi, myöntäkää se vaan, on pehmyt pinta mulla! Se tiedoks Ranskan kuninkaan nyt antakaa jo tulla.

— Madame, madame! — huusi de Sartines raivoissaan.

— Oi, rauhoittukaa, — vastasi kreivitär hänelle, — sitä ei ole vielä painettu muuta kuin tuhat kappaletta. Mutta nyt teidän täytyy kuulla myöskin se vaudeville.

— Onko teillä kirjapainokin?

— Sepä kysymys! Eikö hra de Choiseulilläkin ole kirjapainoa?

— Varokoon painattajanne itseään!

— Niin, koettakaa vaan. Hänellä on lupakirja minun nimessäni.

— Tämähän on inhoittavaa! Ja kuningas nauraa näille hävyttömyyksille?

— Kuinkas muuten? Hän se juuri miettii ja tekee minulle riimejä, milloin hämähäkkini eivät niitä keksi.

— Oh, te tiedätte, että minä palvelen teitä, ja kohtelette minua näin?

— Tiedän, että petätte minua. Herttuatar on sukua Choiseuleille ja hankitsee minun perikatoani.

— Madame, hän sai minut yllätyksellä pauloihinsa, sen vakuutan.

— Te siis tunnustatte?

— Täytynee kai.

— Miksi ette ilmoittanut siitä minulle?

— Tulin nyt juuri sitä tekemään.

— Lorua, sitä minä en usko.

— Kunniasanallani!

— Vaadin paljon parempaa taetta.

— Hyvä, siispä rukoilen armoa, — sanoi poliisipäällikkö ja laskeusi polvilleen.

— Siinä teette viisaasti.

— Tehkäämme sula sovinto, taivaan tähden, kreivitär.

— Mitä, pelkäättekö te paria vaivaista runoa, te, mies, ministeri?

— Oh, jos minun ei tarvitsisi muuta peljätä!

— Mutta te ette tule ajatelleeksi, miten ikäviä hetkiä moinen viisu voi tuottaa minulle, joka olen vaan heikko nainen?

— Kuningatar te olette.

— Niin, kuningatar, jota ei ole vielä esitelty hovissa.

— Minä vannon teille, kreivitär, että minä en ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa.

— Ette itse, mutta annatte muitten tehdä.

— Niin vähän kuin mahdollista, — väitti poliisipäällikkö.

— No, minun täytynee uskoa, — vastasi kreivitär.

— Te saatte sen uskoa.

— Nyt on siis tehtävä vastakkaista pahalle: nyt on tehtävä hyvää.

— Auttakaa minua, niin olen varma, että onnistun.

— Oletteko te minun puolellani vai ettekö?

— Olen.

— Onko auliutenne niin suuri, että tuette minun esittämistäni hovissa?

— Saatte itse määrätä sen suuruuden.

— Muistakaa, että kirjapainoni on valmiina; se käy yötä ja päivää, ja vuorokauden kuluttua ovat tuhraajani jälleen nälkäisiä, ja kun heillä on nälkä, niin he purevat.

— Minä olen nyt kiltti. Mitä toivotte?

— Ettei vastusteta mitään, mitä yritän.

— Minä puolestani sen lupaan.

— Tuo vastaus ei kuulu hyvältä, — sanoi kreivitär polkaisten jalkaansa lattiaan; — se maistuu kreikkalaiselta, puunilaiselta, lyhyesti sanoen, vilpiltä.

— Kreivitär!…

— Enkä minä siihen tyydy! se on vaan veruke. Te ette muka tee mitään, mutta hra de Chouseul sensijaan toimii. Sitä minä en tahdo, kuuletteko? Kaikki tai ei mitään. Antakaa minun käsiini Chouseulit kädet ja jalat sidottuina, voimattomina, tuhottuina, tai minä tuhoan teidät, sidon teidät, saatan teidät perikatoon. Ja muistakaa se, runot eivät ole minun ainoa aseeni, sen ilmoitan teille jo ajoissa.

— Älkää uhatko, — virkkoi de Sartines, joka oli tullut miettiväiseksi; — tällä esittelyllä on vaikeutensa, joita te ette saata aavistaa.

— On, kun on pantu olemaan.

— Niin, niin, totta kyllä!

— Voitteko ne poistaa?

— Se ei ole pelkästään minun vallassani; siihen vaaditaan sataisen henkilöitä.

— Ne on hankittava.

— Ja miljoona…

— Se on Terrayn asia.

— Kuninkaan suostumus.

— Sen hankin minä.

— Hän ei sitä anna.

— Minä sen otan.

— Ja sitäpaitsi, jos saattekin kaiken mainitun, tarvitsette vielä kummitädin.

— Sitä hankitaan juuri.

— Turha toivoa: täällä on liitto teitä vastaan.

— Hovissako?

— Niin, kaikki naiset ovat kieltäytyneet rupeamasta esittäjäksenne, päästäkseen hra de Choiseulin, rouva de Grammontin ja dauphinen, lyhyesti sanoen, kaikkien ankarasti siveäin suosioon.

— Ensinnäkin täytyy koko siveäin puolueen muuttaa nimeään, jos kerran rouva de Grammont kuuluu siihen. Ja hän on jo melkoinen poikkeus.

— Uskokaa minua, te koetatte turhaan.

— Se koetus on kohta onnistunut.

— Kah, sen vuoksiko te lähetitte kälynne Verduniin?

— Juuri niin. Ah, te tiedätte jo sen? — lisäsi kreivitär tyytymättömänä.

— Onhan minullakin poliisini, — naurahti de Sartines.

— Ja urkkijanne?

— Niin.

— Täällä minun piirissäni?

— Niin juuri.

— Tallissani vai keittiössäni?

— Odotushuoneissanne, salissanne, makuukamarissanne, niin, vaikkapa päänalaisenne alla.

— Hyvä, ensimäisenä liittouden panttina ilmoittakaa minulle nuo urkkijat, — pyysi kreivitär.

— Oi, en tahdo saattaa teitä huonoihin väleihin ystävienne kanssa.

— Siis sota välillemme!

— Sota! Millä tavoin tuon lausuitte!

— Lausuin niinkuin ajattelin. Poistukaa, en tahdo enää teitä nähdä.

— Ah, tällä kertaa vetoan itseenne: voinko minä paljastaa… valtiosalaisuuden?

— Sänkykamarisalaisuuden, tarkoitatte.

— Niin juuri, sänkykamarissa hallitaan valtio nykyään.

— Minä tahdon tietää, kuka minua urkkii.

— Mitä hänelle teette?

— Minä ajan hänet pois.

— Tyhjentäkää sitten koko talonne, kreivitär.

— Tuohan on vallan kauheaa, mitä puhutte!

— Ja ennen kaikkea totta. Hyvä Jumala, eihän olisi mahdollista hallita ilman sellaisia keinoja: te, joka olette niin terävä poliitikko, tiedätte sen hyvin.

Rouva Dubarry nojasi kyynäspäänsä kiilloitettuun pöytään.

— Olette oikeassa, — vastasi hän, — ei puhuta siitä asiasta. Ja liittomme ehdot?

— Määrätkää te ne, tehän olette voittaja.

— Minä olen laupias kuin muinainen kuningatar Semiramis. Mitä pyydätte?

— Ettette koskaan puhu kuninkaan kanssa jauhonhintoja koskevista valituksista, joita te, petturi, olette luvannut kannattaa.

— Se on sovittu; saatte viedä mennessänne kaikki anomuskirjeet, joita minulle on siitä asiasta lähetetty; ne ovat tuossa lippaassa.

— Ottakaa siitä vastineeksi tämä valtakunnan päärien lausunto edustuslaitoksesta ja ministerinpaikoista.

— Työ, joka oli teidän tehtävänne esittää hänen Majesteetilleen?

— Niin.

— Kuten olisitte sen itse antanut laatia?

— Niin.

— Hyvä; mutta mitä nyt heille vastaatte?

— Vastaan, että olen sen lausunnon jättänyt. Siten voitetaan aikaa, ja te olette kyllin etevä taktikko käyttääksenne sitä seikkaa hyväksenne.

Samassa lensivät oven molemmat puoliskot auki ja muuan lakeija astui sisään ja huusi:

— Kuningas!

Liittoutuneet pistivät nopeasti piiloon kumpikin sopimuksensa ensimäisen takeen ja kääntyivät tervehtimään tulijaa, joka oli hänen Majesteettinsa Ludvig XV.

24.

Kuningas Ludvig XV.

Ludvig XV astui sisään pystypäin, joustavin polvin, iloisin silmin ja hymy huulilla.

Hänen takanaan näkyi avatusta leveästä ovesta kaksirivinen kuja kumartuneita päitä: ne olivat hoviherrain, jotka toivoivat nyt sitä hartaammin pääsyä sisälle, kun näkivät kuninkaan saapumisessa tilaisuuden ilmaista nöyryyttään yhtaikaa kahdelle mahtihenkilölle.

Ovet sulkeutuivat. Kuningas ei ollut viitannut ketään tulemaan kanssaan, ja hän oli nyt yksinään kreivittären ja de Sartines'n seurassa.

Tässä emme ota lukuun kreivittären uskotuinta kamarineitsyttä emmekä pientä neekeripoikaa: sillä heidän läsnäoloaan ei sielläkään ajateltu.

— Hyvää huomenta, kreivittäreni, — sanoi kuningas suudellen rouva Dubarryn kättä. — Näytätte, Jumalan kiitos, niin reippaalta ja kukoistavalta tänään! Päivää, de Sartines! Tehdäänkö täällä työtä? Taivas, miten paljon papereita! Älkää näyttäkö niitä vaan minulle! Ah, miten kaunis suihkulähde, kreivitär!

Ja rauhattoman ja oikullisen uteliaana kuten ainakin loi Ludvig XV katseensa valtavan suureen kiinalaiseen koristelaitokseen, joka oli vasta eilis-iltana tuotu kaunistamaan erästä kreivittären makuuhuoneen nurkkaa.

— Sire, — vastasi rouva Dubarry, — se on kiinalainen suihkulähde, kuten teidän Majesteettinne näkee. Kun avaa sen takana olevan hanan, niin alkaa vesi suihkuta ja panee posliini-linnut visertämään ja lasikalat uimaan; sitten aukeavat pagoodin ovet ja siitä astelee esille pieni jono mandariineja.

— Sangen somaa, kreivitär, — sanoi kuningas.

Samassa tuli lähelle pieni neekeripoika, joka oli puettu sellaiseen eriskummallisen mielikuvituksen mukaan laadittuun pukuun, jollaisilla Orosmanet ja Othellot siihen aikaan koristettiin. Hänellä oli päässä toisella korvallisella pieni turbaani pystyin sulkatöyhdöin, yllään kullalla kirjattu jakku, joka jätti hänen mustat käsivartensa paljaiksi, ja polviin ulottuvat pösöhousut, jotka olivat ommellut valkeasta ja kullalla seatusta silkistä. Housuja liitti liiveihin korea vyö ja siihen oli pistetty tikari, jonka kahva säkenöi jalokiviä.

— Peste! — huudahti kuningas, — miten Zamore on komea tänään!

Neekeri asettui katselemaan tyytyväisenä itseään kuvastimesta.

— Sire, hän aikoo anoa teidän majesteetiltanne suosionosoitusta, — sanoi kreivitär Dubarry.

— Madame, — vastasi Ludvig XV mitä viehättävimmin hymyillen, — Zamore tuntuu minusta ylen kunnianhimoiselta.

— Kuinka niin, sire?

— Sillä te olette jo suonut hänelle suurimman armon, mitä hän voi enää toivoa.

— Minkä sitten?

— Saman, jonka minullekin.

— Minä en ymmärrä, sire.

— Te olette tehnyt hänet orjaksenne.

De Sartines kumarsi hymyillen ja puraisi huultaan.

— Ah, te olette hurmaava, sire! — huudahti kreivitär. Sitten kallistui hän kuiskaamaan kuninkaan korvaan:

— Ranska, minä jumaloin sinua. Kuningas hymyili nyt vuorostaan.

— No niin, — kysyi hän, — mitä hyvää toivotte Zamorelle?

— Palkintoa hänen pitkäaikaisista ja lukuisista palveluksistaan.

— Hän on vasta kaksitoista-vuotias.

— No, hänen vastaisista pitkistä palveluksistaan sitten.

— Ahaa!

— Ma foi, niin juuri, sire. Mielestäni on nyt annettu tarpeeksi kauan palkintoja tehdyistä palveluksista ja olisi aika antaa niitä tulevista; silloin olisi varmempi, ettei saisi palkakseen kiittämättömyyttä.

— Onpa sekin keksintö, — virkkoi kuningas; — mitäs te tästä ajattelette, hra de Sartines?

— Että silloin kaikki uskolliset saisivat palkintonsa, joten minä kannatan keksintöä, sire.

— No niin, kreivitär, mitä te pyydättekään Zamorelle?

— Sire, tunnettehan huvilani Luciennesissä?

— Niin, olen kuullut siitä puhuttavan, en muuten.

— Vika on teissä itsessänne; olenhan pyytänyt teitä satakin kertaa tulemaan sinne.

— Tunnettehan hovisäännön, hyvä kreivitär. Kuningas ei saa nukkua muissa kuin kuninkaallisissa linnoissa, paitsi silloin, kun hän on matkoilla.

— Aivan niin, ja siinäpä aionkin pyytää teiltä armonosoitusta Me korotamme Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja nimitämme Zamoren sen kuvernööriksi.

— Siitä tulee ilvenäytelmä, kreivitär.

— Tiedättehän, että pidän ilveilyistä.

— Muut kuvernöörit alkavat valittaa.

— Antaa heidän vaan valittaa!

— Mutta tällä kertaa he valittaisivat syystä.

— Sopii hyvin: he ovat valittaneet niin monta kertaa syyttä. Zamore, laskeudu polvillesi ja kiitä hänen Majesteettiaan.

— Ja mistä? — kysyi Ludvig XV. Neekeripoika laskeusi polvilleen.

— Palkinnosta, jonka hän antaa sinulle siitä, että sinä olet niin usein kantanut minun laahustintani ja saanut siten hovin vanhat ja ulkokullatut vihan vimmaan.