JOHDANTO. (continued 2)

— Oi niin, monsieur, — vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä. — Kuulitteko, mitä hän kysyy?

— Hän kysyy nimeäni, eikö niin?

— Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.

— Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, — sanoi matkustaja; — samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.

La Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon oli ilmoittanut olevansa parooni.

— Olkoon menneeksi sitten, — murisi ääni. — Astukoon nyt sisään, koska on tänne tullut… Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä; tänne… niin juuri, tätä tietä…

Muukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten ensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert seurannut häntä.

Gilbert oli kadonnut,

5.

Taverneyn parooni.

Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt, kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.

Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni, nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien välitse.

Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä, kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä kädessään.

Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat, otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä, jolloin hän aikoi asettua illalliselle.

Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.

— Monsieur, — sanoi hän, — saanko tietää, mikä onnellinen sattuma tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?

— Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän vierasvaraisuutenne oli tunnettu.

Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.

Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.

— Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät linnaan, hyvä herra? — kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää, kenelle hän sai olla kiitollinen.

— Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.

— Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.

Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa välit eivät olleet liioin ystävälliset.

— No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, — sanoi parooni hetken vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen äskeiset sanansakin.

Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on sangen arvokkaita esineitä, — sanoi matkustaja.

— La Brie! — huusi parooni, — la Brie, viehän hra paroonin vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille yhdentekevää.

— Kuitenkin, hra parooni, — sanoi matkustaja kärsimättömästi, — jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla…

— Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut — keskeytti parooni kohteliaasti, — te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.

— Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.

— Oh, ei kannata, monsieur, — sanoi parooni ja nosti uudestaan kynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef Balsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja hän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: — Oh, ei kannata, Taverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.

Matkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi Taverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan liiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat joltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan ja palasi sitten paroonin luokse.

La Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n kolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.

— Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin te äsken kuvailitte, hra parooni, — sanoi nyt Balsamo ja kumarsi vierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa tosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja kostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:

— Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä varani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen, hra parooni… mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että te ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne… Mutta se ei kuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi Taverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi muinoin lisänimi Rikas.

Balsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta niin ei käynytkään.

"Filosoofinen luonne", ajatteli hän.

— Tänne päin, parooni, tänne, — jatkoi Taverneyn isäntä avaten ruokasalin oven. — Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin olisit sata pikenttiä!

La Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.

— Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, — selitti Taverneyn parooni, — ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole varaa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä vuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä… suunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä… Hän on tolvana, saatte nähdä.

Balsamo jatkoi havainnoltaan.

"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää teeskentelyä".

Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.

Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon. Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa; hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti halpain ja kiillottamien kivien seassa.

Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, — sanoi parooni tarjoten tuolia vieraalleen. — Ah, — jatkoi hän huomaten hänen tarkastavan silmäyksensä, — silmänne pysähtyvät katselemaan minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle, jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, ma foi, vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.

— Neiti Andrée? — virkkoi Balsamo.

— Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, — sanoi vanha parooni kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; — ja minä tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä pelkää.

— En minä pelkää, isä, — vastasi silloin lauhkealla ja samalla soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle, joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä kuitenkaan liian rohkealta.

Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.

Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi. Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet, että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.

Kaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi silmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona, jolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään häntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta pienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen täydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.

— Te olette oikeassa, — sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, — neiti on ihailtavan kaunis.

— Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, — vastasi parooni huolimattomasti — Hän on juuri tullut luostarista ja uskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin hänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin ole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä kehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.

Andrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei voinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.

— Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? — kysyi Josef Balsamo naurahtaen paroonilta; — ja kuuluiko tämäkin määräys opetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?

— Monsieur, — virkkoi parooni, — minulla on aivan omat mielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.

Balsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin ajatusta hänestä itsestään.

— Ei, — jatkoi Taverneyn parooni, — minä en aio matkia noita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: "Olkaa siveitä, järkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta Ja epäitsekkyydestä." Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin näkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja vievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka on asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun tyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä, tällaisessa sydänmaan luolassa.

Balsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni antoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana velvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.

— Hyvä, hyvä, — sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki Balsamon kasvoilla, — kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se. Mutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta auringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen maailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu sinne… jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä taon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla… Mutta, monsieur, se täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet… Minun tyttäreni — niin pahoin ei käy muille kuin minulle, — minun tyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä opetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat tulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!

— Neiti on enkeli, — vastasi Balsamo, — eikä minua ollenkaan hämmästytä se, mitä puhuitte.

Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.

— Asettukaa pöytään, parooni, — sanoi Taverney, — ja jos on nälkä, niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la Brie-nauta on sen keittänyt!

— Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? — sanoi paroonin vieras hymyillen. — Te solvaatte syyttä pöytänne antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?

— Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli — ja täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän maallista hyvyyttä — siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai paremmin: Jumalan kiitos, — minulla ei ole enää kämmenenleveyttä maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön, ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian anteeksi.

Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.

Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.

La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä, joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.

— Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! — huudahti Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää, jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta kaalikekoa. — Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.

Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla kädenliikkeellä.

— Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani, — sanoi parooni de Taverney.

— Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, — virkkoi Balsamo; — minä ihailin neidin kättä.

— Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on teillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon heti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen Lucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien lemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.

Balsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat erittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia, vaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä enemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka ojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian ja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.

Mutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein elämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden verhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu puhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten kauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää puhetta pois niistä.

— Mutta syökäähän, parooni, — sanoi sitten Taverney, — sillä meillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji. Ehkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten on varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette hirveästi pettyvä toiveissanne.

— Anteeksi, isä, — virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin äskenkin, — mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein, on hän alkanut tehdä tôt-fait-leivosta, jota varten minä annoin hänelle reseptin.

— Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle, kamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu enää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö herttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle ruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja… Taivaan vallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa tyttärelleni anteeksi.

— Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, — sanoi Andrée rauhallisena. — Kuule, Legay, — lisäsi hän korkeammalla äänellä, — onko se jo valmis?

— On, neiti, — vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa, joka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.

— Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, — uhkasi parooni de Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.

— Vieras herra ehkä kuitenkin syö, — sanoi Andrée kylmästi.

Sitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:

— Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan seitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt äidiltäni.

Niin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä kamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.

6.

Andrée de Taverney.

Josef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä yksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa, täällä Lotringin syrjäkolkalla.

Suola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de Taverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.

Hän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen kasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä kärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita, jotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan öisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä oli sammuttaa kynttilät.

Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan. Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.

Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat vaan sangen epäröivästi.

Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa elämässään.

Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.

— Katsokaas, — sanoi hän, — miten kauniit sormet tällä heilakalla on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on sormenpäissä, Nicole-neitiseni.

Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta, joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.

— Niin, niin, — sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, — kiikuttele sinä vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille, rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.

Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen. Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen, sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin levollisempana.

— Luulisitteko, monsieur, — sipaisten kätensä seljällä Nicolen leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein ihastuttavana, — luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että tuollaisillakin olennoilla on sielu.

— Isä, — sanoi Andrée tyytymättömänä, — ei se johdu uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että kiellän häntä lähtemästä.

Balsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä hänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät, tekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten rypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan koituville nöyryytyksille.

Mutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän, sillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen, niin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.

Kaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti puolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden pariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen seurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli hän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli herättänyt Nicolen huomiota.

"Todellakin", ajatteli hän, "kaikki tässä talossa on hyvin merkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon, ettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin salaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman."

Hän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain hetkisen, niin huomasi isäntä sen.

— Tekin uneksitte, — sanoi parooni de Taverney; — hyvä, mutta voisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen on tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein raivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä täällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée; sitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa tuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne unissaan…

— Tarkoitatte Gilbertiä? — kysyi Balsamo.

— Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta filosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä tapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.

— En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en tunne yhtään filosoofia, — vastasi Balsamo.

— Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita, vielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian oppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä sitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: Yksinvaltaisen hallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen[26]. Tai kuin tämä: Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on keksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän orjauttamisekseen[27]. Tai tällainen: Jos kuninkaitten valta on Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut ihmiskunnan vitsaukset[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen! Hyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki menee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen Majesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra Diderot'n kirjoja.

Samassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen vilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti silmänsä.

— Onko sitten neitikin filosoofi? — kysyi Balsamo hymyillen.

— Minä en tiedä, mitä filosofia on, — vastasi Andrée. — Tiedän ainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.

— Oh, neitiseni, — huudahti Taverneyn parooni, — mikään ei minun mielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.

— Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? — kysyi Balsamo.

— Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, — vastasi Andrée.

— Siinä taas uusi tyhmä sana, — virkkoi Taverney. —

Mutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle kirjaimellisesti samoin?

— Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? — kysyi Balsamo.

— On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney, luutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!

Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.

— Onnittelen teitä, monsieur, — tokaisi Balsamo kumartaen.

— Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?" kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria, ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. — "Isä", vastasi hän, "mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun kärsivän…" — "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä Mosambique-neekerin veli!

— Kyllä, — myönsi Balsamo, — se menee jo pitkälle.

— Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur… Viinini on tosin inhoittavaa.

— Minusta se on erinomaista, — vastasi Balsamo katsoen Andréehen.

— Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi… Ah, varokaa itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei, eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa, kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa, — että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua, kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!

— Hra de Richelieu, tarkoitatte?

— Hän juuri.

— Herttua?

— Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin vanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin hänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.

— Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä on näin mahtavia ystäviä.

— Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä palaan kerran vielä sinne, — sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä omituisen silmäyksen.

Sen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.

— Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? — sanoi hän.

— Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.

— Ystävänsä poikaa?

— Ja hän on oikeassa.

— Kuinka te niin sanotte?

— Mokoma viisaustieteilijä! — Marski inhoo häntä.

— Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, — sanoi Andrée tyynenä. — Korjatkaa pöytä, Legay.

Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.

— Ah, — sanoi parooni huoaten, — ennen muinoin istuttiin pöydässä kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa viiniä, kun ei ole syömistäkään… Legay, tuon pullo maraskiinia… jos sattuu vielä olemaan.

— Menkää, — sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä käskyä ennenkuin totteli paroonia.

Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan hullunkurisen alakuloisia huokauksia.

— Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, — alkoi jälleen Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.

— Puhuin, — sanoi de Taverney, — se on totta, hänestä juuri.

Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen huokauksensakin.

— Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä, koska hän on filosoofi, — jatkoi Balsamo, — niin on hän yhä ainakin teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.

— Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!

— Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut kuningasta?

— Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme yhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi… niin, malttakaahan… Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis vuonna 1742 tai 1743.

— Ah, mainiota, — sanoi Balsamo; — te olitte läsnä Filipsburgin piirityksessä… Niin minäkin.

Vanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena vasten naamaa.

— Anteeksi, — sanoi hän; — mutta miten vanha te olette, hyvä vieraani?

— Oh, minulla ei ole ikää, — sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että Andréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.

Parooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että Balsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.

— Monsieur, — virkkoi hän, — suvaitkaa minun sanoa, että te ette näytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä on kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään kolmenkymmenen ikäinen mies.

— Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen, — sutkautti matkustaja.

— Minä, hitossa! — huudahti parooni. — Sillä siitä on juuri kolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.

Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.

— Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, — jatkoi parooni, — ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas sinäkin, Andrée.

— Aivan niin, — vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään kertaa.

— Enpä suinkaan erehdy, — sanoi vieras. — Minä tiedän kyllä, mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa verestä.

— Monsieur, — huudahti parooni, — kautta kunniani, te tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.

— Olette siis kuullut kerrottavan siitä? — kysyi Balsamo levollisena.

— Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski; mutta se ei kuulu asiaan.

— Antakaas olla, — virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.

— Mitä niin?

— Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?

— Aivan niin.

— Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi tuiman tappion Fontenoissa?

— Olitteko te sitten Fontenoissakin? — kysyi parooni, koettaen lyödä asian pilaksi.

— En, — vastasi Balsamo kylmästi, — sillä sillähaavaa minä olin kuollut.

Paroonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole teki ristinmerkin.

— Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, — jatkoi Balsamo, — teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan tarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta ja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin luoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.

— Minäkö?

— Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen aikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.

— Mordieu! — huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.

— Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta kolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun terveydeksi, arvoisa parooni!

Ja Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.

— Te näitte muka minut siihen aikaan? — änkytti parooni. — Mahdotonta!

— Näin, — vahvisti Balsamo.

— Siellä maantiellä?

— Maantiellä.

— Pitelemässä hevosia?

— Pitelemässä hevosia.

— Kaksintaistelun aikana?

— Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin teille.

— Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?

— Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt teidät.

Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.

Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja katsoi katsomistaan Balsamoa.

Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja aavistanut sen tulevan.

Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin sähkötärähdyksestä.

Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten silmänsä.

Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti uudestaan.

— Ja tekin, neiti, — sanoi hän, — luuletteko tekin minua valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?

— En, monsieur, minä uskon teitä, — äännähti Andrée yliluonnollisella ponnistuksella.

— Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, — sanoi vanha parooni. — Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave…

Nicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.

— Kukapa tietää! — virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että kamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.

— Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, — alkoi vanhus, joka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, — oletteko te kolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.

— Monsieur, — sanoi Balsamo, — uskotteko minua, jos sanon teille jotain sangen epäuskottavaa?

— Sitä en lupaa, — virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä päätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. — Minä olen kovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.

— Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo kuunnella vastausta?

— No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?

— Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole teitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen aikana.

— Te olitte silloin pieni lapsi?

— Kaiketikin.

— Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?

— En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.

— Ah hah haa! — nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi esimerkkiä.

— Johan sanoin teille, monsieur, — lausui Balsamo totisena, — että te ette usko minua.

— Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!

— Se on kuitenkin aivan selvä asia, — sanoi Balsamo näyttämättä lainkaan ällistyvän. — Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden vuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin sama ihminen kuin nyt.

— Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! — huudahti parooni. — Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, — noita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina! — niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt papuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, — kuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt tuota? Hän oli… mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?

— Pytagoras, — selitti Andrée.

— Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin. Isä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa Arouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni suunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.

— No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? — virkkoi koruttomasti Balsamo.

— En kiellä, ettekö olisi ollut Pytagoras, — vastasi parooni, — mutta Filipsburgin piirityksessä ei Pytagoras ollut läsnä. Ainakaan minä en häntä siellä nähnyt.

— Ette kyllä, — vastasi Balsamo, — mutta näittehän varakreivi Jean des Barreaux'n, joka kuului mustaan muskettirykmenttiin?

— Kyllä, hänet minä näin… ja hän ei ollut filosoofi, vaikka hän kammosikin papuja eikä syönyt niitä muutoin kuin hätätilassa.

— Hyvä, se riittää. Muistatteko, että hra de Richelieun kaksintaistelua seuraavana päivänä de Barreaux oli juoksuhaudassa teidän kanssanne?

— Kyllä, hyvin.

— Sillä senhän muistanette, että mustat muskettisoturit ja kevyet rakuunat kävivät vahtivuorolla yhdessä aina viikon päästä?

— Aivan niin, — entä sitten?

— Hyvä. — Kuulia tuli tuiskuamalla sinä iltana. Des Barreaux oli surullinen, — hän lähestyi teitä ja pyysi teiltä hyppysellisen nuuskaa, ja te annoitte hänelle kultaisesta rasiasta.

— Jonka kannessa oli erään naisen kuva?

— Aivan niin. Minä muistan sen kuvan vielä; vaaleaverinen nainen, eikö ollutkin?

— Mordieu, asia on aivan niin, — myönsi parooni tyrmistyneenä. — Entä sitten?

— Sitten, — jatkoi Balsamo, — juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä, osui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja vei häneltä pään.

— Oi, niin, — huudahti parooni, — tuo poloinen des Barreaux!

— Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut teidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.

Parooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen puuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.

— Mutta tämähän on selvää noituutta! — huudahti hän. — Sata vuotta sitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste, täällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!

— Arvoisa parooni, — sanoi Balsamo hymyillen, — oikeaa noitaa ei ole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät heistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette, ehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney nukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet näyttävät viehättävän häntä sangen vähän.

Andréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin valtaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka teriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.

Mutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti voimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin voittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja nousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois ruokasalista.

Samassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo kasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.

Tuokion päästä kuului Andrée käyttelevän voimakkaasti klaveerinsa näppäimiä.

Balsamo oli silmillään tarkoin seurannut, kun Andrée meni hoippuen ruokasalin läpi.

— Hyvä, — lausui Balsamo riemuiten, kun Andrée oli kadonnut huoneesta, — nyt voin sanoa kuten Arkimedes: Heureka![29]

Mikä se Arkimedes on? — kysyi parooni. Muuan kunnon tiedemies, jonka minä tunsin kaksituhattasataviisikymmentä vuotta sitten, — vastasi Balsamo.

7.

Heureka.

Ehkäpä tuntui tämä kerskailu paroonista liialliselta tai kenties hän ei sitä ymmärtänyt tai jos hän sen ymmärsi, saattoi hän nyt olla halukas pääsemään tuosta omituisesta vieraastaan. Niin vain oli asianlaita, että isä katseli Andréeta, kunnes tämä oli poistunut, ja kun klaveerin ääni sitten ilmaisi hänelle, että Andrée askaroi jo toisessa huoneessa, niin tarjoutui hän toimittamaan Balsamolle kyydin täältä lähimpään kaupunkiin.

— Minulla on, — sanoi hän, — hevoskaakki, joka ehkä heittää sillä matkalla henkensä, mutta kerran se tapahtuu kuitenkin. Ja te saatte ainakin kunnollisen yösijan. Taverneyssä on kyllä huoneita ja sänkyjä, mutta minä ymmärrän vierasystävyyden omalla tavallani. Hyvää tai ei mitään, se on minun tunnuslauseeni!

— Karkoitatte siis minut pois? — kysyi Balsamo salaten hymyyn harmia, jonka ehdotus hänelle toi. — Pidättekö minua haitallisena ihmisenä?

— En, pardieu, vaan kohtelen kuten ystävää tulee, hyvä vieraani. Päinvastoin käyttäytyisin pahoin, jos tahtoisin majoittaa teidät tänne yöksi. Sanon tämän teille suureksi surukseni ja rauhoittaakseni tuntoani, sillä minä olen teihin todellakin suuresti mieltynyt.

— No, jos sitä olette, niin älkää pakottako minua nousemaan ylös, kun olen väsynyt, ratsastamaan, kun voisin oikoa käsiäni ja verryttää jalkojani vuoteessa. Älkää liioitelko köyhyyttänne, muutoin voisin luulla, että teillä on huono tahto tai että haluatte minusta päästä.

— Oh, jos niin ajattelette, — sanoi parooni, — niin jäätte yöksi linnaani!

Ja hän katseli, missä la Brie oli, ja kun huomasi hänet eräässä nurkassa, huusi hän:

— Tule tänne, vanha lurjus!

La Brie tuli arasti muutaman askeleen lähemmäksi.

— Tänne luokseni, ventrebleu! Kuulepas, luuletko, että punaista huonetta voi tarjota?

— Kyllä toki, herra parooni, — vastasi vanha palvelija, — sillä siellähän asuu Filip-herra Taverneyssä käydessään.

— Se saattaa kyllä kelvata luutnantti-pahaiselle, joka tulee köyhtyneen isänsä luokse kolmeksi kuukaudeksi lomalle, mutta ei silti rikkaalle herralle, joka matkustaa neljällä hevosella.

— Minä vakuutan, herra parooni, — sanoi Balsamo, — että se on oivallinen.

Parooni väänsi suunsa irvistykseen ikäänkuin sanoakseen: "Niin kai, minä kyllä tiedän, minkälainen se on."

Sitten virkkoi hän ääneen:

— Anna siis se punainen huone herralle, koska hän tahtoo välttämättä päästä halustaan palata enää koskaan Taverneyhin. Te siis pysytte päätöksessänne jäädä tänne yöksi?

— Kyllä.

— Mutta malttakaapas. Vielä olisi yksi keino!

— Mihinkä?

— Ettei teidän tarvitsisi kulkea matkaa ratsain.

— Mitä matkaa?

— Täältä Bar-le-Duciin.

Balsamo odotti, mihin tällä ehdotuksella oikein pyrittiin.

— Kyytihevosethan teillä oli vetämässä tullessanne tänne?

— Ne, ellei vaan itse paholainen.

— Ensin ajattelinkin, että se voi olla mahdollista, sillä enpä luule teidän olevan hänen kanssaan huonoissa väleissä.

— Te suotte minulle suurempaa kunniaa kuin ansaitsenkaan.

— No niin; samat hevoset, jotka toivat ajoneuvonne tänne, voivat ne viedäkin täältä.

— Eivät, sillä niistä neljästä ei ole jälellä muuta kuin kaksi. Ajoneuvot ovat raskaat ja kyytihevosten täytyy saada levätä.

— Taas yksi syy lisää! Te tahdotte siis ehdottomasti jäädä tänne yöksi?

— Tahdon ja pysyn päätöksessäni saadakseni nähdä teidät vielä huomenna. Minä haluan osoittaa teille kiitollisuuttani. Siihen teillä on sangen yksinkertainen keino.

— Mikä se on?

— Koska olette niin hyvää pataa paholaisen kanssa, niin pyytäkää häntä etsimään minulle viisaiden kivi.

— Herra parooni, jos pidätte sitä niin arvokkaana, niin…

— Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!

— Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen henkilön puoleen, joka ei ole paholainen.

— Kenen puoleen?

— Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista missä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas… niin juuri sata vuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.

— La Brie, senkin heittiö, — huusi parooni, josta moinen pakina tällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta, — koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä hänen kamariinsa.

La Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi näytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen, huusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin tuulettamaan punaista kamaria.

Nicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun voi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada olla yksin mietteissään.

Vanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.

Balsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti Althotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut jo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut. Kolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la Brieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.

La Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois, niin ne olivat siellä.

Balsamo tiedusteli sitten, minne Gilbert oli joutunut.

La Brie vakuutti, että Gilbert oli laiskuri ja oli kai ollut jo makuulla ainakin tunnin.

Balsamo poistui salista mennäkseen herättämään Althotaan ja otti mennessään selon, miten punaiseen huoneeseen päästiin.

Hra de Taverney ei ollut valehdellut puhuessaan tuon huoneen yksinkertaisuudesta: sen sisustus oli samanlaatuinen kuin linnan muidenkin huoneiden.

Siellä oli tamminen sänky, jonka vihreä damastipeite oli vanhuuttaan kellastunut, samoin kuin köynnöskuvioilla koristetut seinäverhotkin; tamminen pöytä kierrejalkoineen; sekä suuri kivinen liesiuuni Ludvig XIII:n ajoilta. Viimemainitun saattoi tuli tehdä hieman kodikkaaksi, mutta nyt kesällä, kun sitä ei lämmitetty, näytti se sitäkin surullisemmalta, varsinkin kun siinä ei ollut edes rautaristikkoa, saati kohennuskaluja ja puita. Sensijaan oli se täynnä vanhoja sanomalehtiä. Tällaisen huonekaluston käyttäjäksi Balsamo joutui täksi yöksi.

Lisätkäämme vielä kaksi tuolia ja puinen harmaa kaappi leikkauksilla koristetuin ovilevyin.

Kun Nicole oli jo tämän huoneen tuulettanut ja sen työn tehtyään poistunut, ja kun sitten la Brie koetteli sitä vähänkin järjestää, niin tuli Balsamo takaisin ulkoa, jossa hän oli käynyt herättämässä Althotaan.

Andréen huoneen kohdalle jouduttuaan hän pysähtyi kuuntelemaan sen oven taakse.

Ruokasalista lähtiessään oli Andrée huomannut, että hän pääsi tuon salaperäisen vaikutuksen vallasta, joka matkustajalla oli häneen. Ja oikein ajatuksellisesti vaikutuksen torjuakseen hän asettui klaveerinsa ääreen.

Soitto kuului Balsamon korviin suljetun oven takaa.

Balsamo oli asettunut, kuten sanoimme, tämän oven taakse.

Vähän ajan päästä teki hän käsillään useita pyörtäviä liikkeitä, joita olisi saattanut luulla jonkinlaiseksi manaukseksi. Ja varmaan ne sitä olivatkin, sillä Andrée sai taas samanlaisen tunteen kuin oli äskenkin kokenut, ja hän lakkasi vähitellen soittamasta lauluaan, antoi käsiensä laskeutua liikkumattomina sivuilleen ja kääntyi ovea kohti hitaalla ja jäykällä liikkeellä, olennon lailla, joka tottelee vierasta vaikutusta ja tekee töitä, joihin hänen tahtonsa ei häntä vaadi.

Balsamo hymyili pimeässä aivan kuin olisi nähnyt suljetun oven läpi.

Enempää ei Balsamo luultavasti ollut halunnut, ja nyt oli hän varmaan aavistanut, että se halu oli täyttynyt, sillä hän ojensi vasemman kätensä, ja kun hän tunsi tavoittaneensa siihen porraskaiteen, nousi hän ylös jyrkkiä ja kömpelöitä portaita ja meni punaiseen huoneeseen.

Mikäli hän loittoni, kääntyi Andrée äskeisellä hitaalla ja jäykällä liikkeellä poispäin ovesta, klaveeriaan kohti. Kun Balsamo tuli ylimmäiselle portaalle, kuuli hän keskeytyneen soiton ensimäisten tahtien jälleen kaikuvan.

Balsamo tuli punaiseen huoneeseen ja päästi la Brien luotaan.

La Brie oli huomattavastikin oivallinen palvelija, valmis tottelemaan pienintäkin viittausta. Mutta nyt pysähtyi hän kuitenkin vain pari askelta oveen päin mentyään.

— No? — kysyi häneltä Balsamo.

La Brie pisti kätensä liivinsä taskuun, näytti kaivelevan tuon taskun vaikenevasta pohjasta jotain eikä vastannut.

— Onko teillä minulle mitä sanomista, ystäväni? — kysyi Balsamo mennen häntä lähemmäksi.

La Brie näytti taistelevan ankarasti itseään vastaan, mutta virkkoi sitten vetäen käden taskustaan:

— Aioin sanoa, herra, että te varmaankin erehdyitte tänä iltana, — selitti hän.

— Minäkö? — kysyi Balsamo; — ja missä suhteessa, ystäväni?

— Siinä, että luulitte antaneenne minulle neljänkolmatta sou'n rahan ja annoittekin neljäkolmatta livreä.

Ja hän avasi kätensä, jossa loisti uusi ja kiiltävä kultaraha.

Balsamo katsoi vanhaa palvelijaa ihailevin tuntein; se seikka osoitti, ettei hänellä yleensä ollut kovin hyvä käsitys ihmisten rehellisyydestä.

— And honest! — sanoi hän itsekseen kuin Hamlet.

Ja hän kaivoi nyt vuorostaan taskuaan ja pisti uuden louisdorin rahan tuon entisen viereen.

La Brien riemua, kun hän sai kokea näin loisteliasta anteliaisuutta, ei voi kuvailla. Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut edes nähnyt kultaa.

Hän ei voinut uskoa itseään moisen aarteen omistajaksi ennenkuin Balsamo otti sen hänen kädestään ja työnsi itse sen hänen taskuunsa.

La Brie kumarsi maahan saakka ja vetäytyi pois takaperin. Silloin pysäytti Balsamo hänet.

— Mihin aikaan tässä linnassa on tapana nousta ylös? — kysyi hän.

— Parooni viipyy kauan vuoteessa, monsieur; mutta neiti Andrée nousee aina varhain.

— Mihin aikaan?

— Noin kello kuuden tienoissa.

— Kuka nukkuu tämän huoneen yläpuolella?

— Minä, monsieur.

— Entä alapuolella?

— Ei kukaan. Siellä on eteinen, joka ulottuu tämän kamarin alle.

— Hyvä, kiitokset, ystäväni; nyt saatte lähteä.

— Hyvää yötä, monsieur.

— Hyvää yötä. Vielä seikka, pitäkää huolta, että ajoneuvoni ovat varmassa turvassa.

— Oh, herra saa olla aivan huoletta.

— Jos kuulisitte niistä jonkinlaista ääntä tai näkisitte niistä valoa, niin älkää peljästykö. Niissä asuu muuan vanha, halvattu palvelijani, jota minä kuljetan mukanani ja jolle on järjestetty asunto vaunujen peräpuolelle. Pyytäkää myös hra Gilbertiä, ettei hän häntä häiritsisi, ja ilmoittakaa, pyydän, ettei hän poistuisi linnasta huomisaamuna ennenkuin olen saanut puhutella häntä. Muistatteko nyt kaiken tämän, ystäväni?

— Oh, aivan varmaan. Mutta lähteekö herra täältä niin pian?

— Miten sattuu, — vastasi Balsamo hiukan hymyillen. Mutta oikeastaan minun pitäisi olla Bar-le-Ducissa huomis-iltana.

La Brieltä pääsi alistuva huokaus. Hän katsahti vielä kerran vuodetta ja meni sitten kynttilä kädessä uunin luo ja aikoi sytyttää kaikki siinä olevat paperit, saadakseen tuon suuren ja kostean huoneen hiukan lämpimäksi, sillä puita ei ollut.

Mutta Balsamo esti hänet.

— Ei, — sanoi hän, — antakaa noiden vanhojen lehtien olla paikoillaan. Jos en nuku, niin luen niitä ratokseni.

Balsamo meni ovelle ja kuunteli vanhan palvelijan askeleita, jotka nyt narisuttivat portaita. Pian kuuluivat nuo askeleet hänen päänsä päältä. La Brie oli joutunut huoneeseensa.

Silloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.

Hänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä oli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty huolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori tyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi tuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.

Balsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei tahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.

— Merkillisen yhdennäköinen, — mutisi hän itsekseen.

Samassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä ollutkaan mennyt maata.

Balsamo seisoi yhä seinään nojaten.

Klaveerin soitto kuului edelleen.

Parooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin säveliin… Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan sopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien sulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa auki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.

Andrée ei tätä kuullut.

Hänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen norsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli kuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden kultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.

Kappale, jota nuori tyttö soitti, oli surumielinen. Muuten oli se pikemminkin pelkkiä akordeja kuin mikään kappale. — Hän varmaankin soitteli mitä sattui ja ilmaisi klaveerilla muistojaan ja mielikuvitustensa unelmia. Ehkäpä hänen aatoksensa pakeni tällä hetkellä pois tästä linnasta, jossa hänen sielunsa oli tullut niin surulliseksi, ja liihoitteli Nancyn Annunsiade-luostarin monissa laajoissa puutarhoissa, joissa luostarin lukuisat, iloiset kasvatit oleksivat.

Miten lieneekään ollut, tällä hetkellä hänen epämääräisenä häilyvä ja himmeä katseensa oli vaan vaipunut edessä olevaan tummaan kuvastimeen, jossa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Sitä ei suuren huoneen takanurkasta jaksanut valaista ainoa klaveerin kannelle asetettu kynttilä, jonka hohde kohdistui soittajaan.

Joskus pysäytti hän yhtäkkiä soittonsa. Se johtui siitä, että hän muisti silloin tämäniltaisen omituisen näyn ja oudon vaikutuksen, mikä sillä oli ollut häneen. Silloin alkoi, ennenkuin hänen ajatuksensa olivat täysin selvinneet ja valmistuneet tätä asiaa käsittelemään, hänen sydämensä tykyttää ja väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Hän vavahti niinkuin tuntien jonkun elävän olennon kosketuksen ja kuin tuo kosketus olisi häirinnyt häntä, vaikka hän olikin huoneessa aivan yksin.

Yhtäkkiä, juuri kun hän koetti selvitellä mielessään tuon omituisen seikan syytä, tunsi hän taas samanlaisen vaikutuksen. Koko hänen olentonsa värisi aivan kuin sähkökosketuksen saaneena. Hänen katseensa tavallaan selkeni, hänen ajatuksensa muuttuivat niin sanoaksemme kiinteään muotoon ja hän huomasi kuvastimessa ikäänkuin jotain liikettä.

Salin ovi oli äänettömästi avautunut.

Oviaukossa näkyi tumma varjo.

Andréeta pöyristi, hänen sormensa hapuilivat tiedottomasti pitkin koskettimia.

Tämä ilmestys oli kuitenkin aivan luonnollinen asia.

Tuo varjo, jota oli mahdoton vielä tuntea, koska se viipyi yhä ympäröivässä pimeydessä, eikö se voinut olla parooni de Taverney tai Nicole? Eikö la Briellä ollut tapana kierrellä huoneissa ennen nukkumaan menoaan tai eikö hänellä voinut olla asiaa käydä jotakin varten salissa? Sellaista tapahtui usein. Ja näin kierrellessään ei hiljainen ja uskollinen palvelija koskaan liikkunut meluten.

Mutta nuori tyttö näki sielunsa silmillä, ettei tulija ollut yksikään näistä kolmesta henkilöstä.

Varjo lähestyi äänettömin askelin, tullen yhä selvemmäksi keskeltä pimeyttä. Kun tuo ilmestys ehti kynttilän valopiiriin, tunsi Andrée muukalaisen, peljättävänä, valkeine kasvoineen ja musta, Pitkä samettitakki yllään.

Hän oli varmaankin jostakin salaisesta syystä riisunut pois silkkipuvun, joka hänellä oli ollut äsken.[30]

Andrée tahtoi kääntyä ja huutaa.

Mutta Balsamo ojensi kätensä häntä kohti, ja tyttö ei hievahtanut enää.

Andrée koetti ponnistaa voimansa.

— Monsieur, — sanoi hän, — monsieur… Jumalan tähden, mitä te tahdotte?

Balsamo hymyili, kuvastin toisti tämän hänen kasvojensa ilmeen, ja Andrée veti siitä ahnaasti olentoonsa.

Mutta muukalainen ei vastannut.

Andrée koetti vielä kerran nousta ylös, mutta ei siihen kyennyt: aivan vastustamaton voima, jonkinlainen jähmetys, joka oli tavallaan suloista, piti häntä kiinni tuolissa, samalla kun hänen katseensa oli jäänyt tuohon loihtuiseen kuvastimeen.

Se uusi huomio kauhisti häntä, sillä hän näki nyt olevansa täydellisesti tuon miehen vallassa, ja se mies oli hänelle aivan tuntematon. Hän teki yliluonnollisen ponnistuksen huutaakseen apua: hänen suunsa avautui; mutta Balsamo ojensi molemmat kätensä nuoren tytön pään päälle, eikä ääntäkään päässyt Andréen suusta.

Andrée pysyi vaiti; hänen rintansa täytti jokin huumaava lämpö, joka nousi hiljaa aina aivoihin saakka, kohoillen kuin höyry, joka voimakkaina pyörteinä tempasi hänet valtaansa. Tytöllä ei enää ollut voimaa eikä omaa tahtoa; hän antoi päänsä hervahtaa olkapäätä vasten.

Tällä hetkellä oli Balsamo kuulevinaan jotain hiljaista rapinaa ikkunasta päin. Hän kääntyi nopeasti ja oli näkevinään, että miehen kasvot poistuivat ulkoa ruudusta.

Hän rypisti kulmiaan; ja kummallista, sama liike näytti silloin toistuvan myöskin nuoren tytön kasvoilla.

Nyt kääntyi Balsamo Andréen puoleen ja laski alemmaksi kätensä, joita hän oli tähän saakka pitänyt kohotettuina hänen päänsä päälle, nosti ne sitten ylös mahtavalla liikkeellä, laski ne taas, ja antaen nuoren tytön yli virrata hetkeksi murskaavan määrän sähköä sanoi hän:

— Nukkukaa!

Ja kun Andrée ponnisteli yhä lumousta vastaan, toisti hän:

— Nukkukaa! — ehdottomasti käskevällä äänellä. — Nukkukaa, minä tahdon sitä!

Silloin loppui tuon väkevän tahdon edessä viimeinenkin vastustus. Andrée nojasi kyynärpäänsä klaveeriin, asetti päänsä kättään vasten ja nukkui.

Sitten Balsamo peräytyi huoneesta ja veti oven kiinni mennessään. Ja hänen olisi saattanut kuulla nousevan ylös puisia portaita ja menevän huoneeseensa.

Heti kun salin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ilmestyivät ikkunaan jälleen samat kasvot, jotka Balsamo oli ollut niissä vilaukselta näkevinään.

Ne kasvot olivat Gilbertin.

8.

Vetovoima.

Gilbert, joka ei halvan asemansa vuoksi Taverneyn linnassa saanut tulla saliin, oli pitänyt koko illan silmällä henkilöitä, joiden arvo salli heidän siellä oleskella.

Koko illallisen ajan oli hän nähnyt Balsamon siellä hymyilevän ja viittoilevan pakinoidessansa käsillään. Hän oli nähnyt, mitä kunnioitusta ja huomiota hän osoitti Andréelle. Hän oli nähnyt paroonin ennenkuulumattoman ystävällisyyden vierasta kohtaan. Hän oli huomannut la Brien hartauden häntä palvelemaan: Myöhemmin, kun aterioitsijat olivat nousseet pöydästä, oli Gilbert piiloittunut syreeni- ja lumipallo-pensastoon, sillä hän pelkäsi, että Nicole huomaisi hänet ikkunaluukkuja sulkiessaan tai huoneeseensa mennessään ja häiritsisi häntä näissä tutkimuksissa tai paremminkin sanoen vakoiluissa.

Nicole oli tosiaankin tehnyt kierroksensa, mutta hänen oli täytynyt jättää yksi salin ikkunaluukku auki, sillä sen puolittain irtautuneet saranat eivät sallineet sen kääntyä kiinni.

Gilbert tiesi hyvin tämän seikan. Eikä hän ollutkaan, kuten olemme huomanneet, lähtenyt pois paikaltaan, sillä hän tiesi varmasti saavansa jatkaa havainnoltaan sitten, kun Legay olisi poistunut neidin luota.

Havainnoltaan, sanoimme? Tämä sana tuntunee lukijasta ehkä hiukan epäselvältä. Mitä havaintoja saattoi Gilbert tehdä? Eikö hän tuntenut Taverneyn linnan joka kolkkaa, koska oli siellä kasvatettu? Ja eikö hän tuntenut henkilöitäkin, jotka siellä asuivat, kaikin puolin, koska hän oli nähnyt heidät joka päivä seitsemän-, kahdeksantoista vuotta?

Asianlaita oli sellainen, että Gilbert aikoi tänä iltana tehdä muutakin kuin havainnoita. Hän ei pelkästään väijyskellyt, hän odotti.

Kun Nicole oli lähtenyt salista Andréen luota, kun hän oli huolimattomasti miten sattui sulkenut ovet ja ikkunaluukut, meni hän vielä puutarhaan kävelemään ja näytti odottavan siellä jotakuta. Hän loi ympärilleen kaikkialle salaperäisiä silmäyksiä. Mutta kun hän oli jonkun aikaa tällä tavoin vakoillut, aivan samoin kuin Gilbertkin oli tehnyt ja aikoi vielä tehdä, päätti hän lähteä kamariinsa ja poistui.

Gilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan kumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta, kuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä. Mutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän hänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli puutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne varjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien silmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.

Juuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.

Gilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa keskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken kerrotun kohtauksen ajan.

Gilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia lahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän luuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée keskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan poistumaan.

Gilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko kohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa ollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut pelkkää vaikenemista.

Gilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan huulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden tekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä asiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?

Balsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan oli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis luonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin kummakseen huomasi, että neito nukkui. — Hän seisoi vielä jonkun minuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen, että tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli kai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin käsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin ryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan tullen, joka muistutti suorastaan raivoa:

— Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä! Mennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä…

Ja tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli salin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken auennut Balsamonkin tullessa.

Mutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä, josta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon laadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja talonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei mieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta asemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti, hän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen sormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään murskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki huumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä ja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni ovenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän pelkäsi kaatuvansa.

Mutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, — sillä Gilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko hän pelkästään mietteissään, — ettei hän liikauttanutkaan itseään, vaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota tämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken huohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.

Hän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen, pitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa kaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun tukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä pyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen sydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka Andréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.

Lattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa nousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä kuulevan.

— Hän nukkuu, — mutisi Gilbert. — Oi, mikä onni, hän nukkuu!

Mutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka näytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta poikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä, loimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.

Muuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli mennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli sammunut.

— Noh, — sanoi Gilbert itsekseen.

Ja hän lähestyi taas Andréeta.

Merkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut vieläkään.

Gilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.

— Hän nukkuu, — toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää sellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen päätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri on jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. — Hän nukkuu, oi Jumala, Jumala!

Mutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki Gilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta. Silloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin paeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran vetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän olevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen maahan.

Andrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas. Gilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.

Sitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein. Ja hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.

Ne olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.

Gilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan tyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että Andrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa neitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta Andréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.

Silloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen vaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, — että hän oli aavistanut hänen mielettömän rakkautensa.

Gilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut hänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen liikkumattomuutensa taipuisuutta.

Silloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja kuumeisen suudelman.

Yhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.

— Voi, olen hukassa! — mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden otsansa lattiaan.

Andrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut jaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert mateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes voimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.

Mutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi ojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt näkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin olkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle päin.

Kun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja kääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.

Andrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten juurelle.

Gilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan laahautuen.

"Oh", ajatteli hän, "hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle edes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun häpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!"

Nuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen olisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota olentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen oma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi Andréeta kohti.

— Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! — mutisi hän.

Andrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei mennyt isänsä luokse.

Gilbert henkäisi helpoituksesta.

Andrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten toiselle.

— Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? — mutisi Gilbert. — Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen huoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän tahtoisi la Brietä, hän soittaisi… Hän siis menee…? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta!

Ja Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että Andrée saattaisi mennä Balsamon luo.

Muukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.

Kylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään portaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, — hän oli näet noussut Andréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo aavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.

Balsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta siihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja, jotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli kultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.

Keskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen seisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja toinen käsi käskevästi ojennettuna.

Sitten ovi sulkeutui.

Gilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi portaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen. Hän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi pökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle kivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka oli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen onnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.

9. Kaukonäkemys.

Balsamo tuli nuoren tytön eteen, joka oli noussut suoraan hänen luokseen, harhautumatta kertaakaan matkallaan ja astellen lujana kuin kuvapatsas.

Miten outo tämä ilmiö olisikaan ollut ehkä jostakusta muusta kuin Balsamosta, häntä se ei näyttänyt lainkaan hämmästyttävän.

— Olen käskenyt teitä nukkumaan, — sanoi hän; — nukutteko te?

Andrée huokasi, mutta ei vastannut.

Balsamo lähestyi tyttöä ja valoi häneen uuden määrän magneettista fluidumia.[31]

— Minä tahdon, että teidän on puhuttava, — sanoi hän.

Nuori tyttö vavahti.

— Kuulitteko, mitä minä sanoin? — kysyi muukalainen. Andrée teki myöntävän liikkeen.

— Miksi ette sitten puhu?

Andrée kosketti kädellä kurkkuaan ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet nousemaan kuuluville.

— Hyvä, istukaa tuohon, — sanoi Balsamo.

Hän otti nyt Andréeta samasta kädestä, jota Gilbert oli tytön huomaamatta suudellut. Ja tämä lyhyt kosketus toi Andréelle jälleen saman puistatuksen, jonka olemme nähneet hänen taannoin kokevan, kun täältä ylhäältä tuleva mahtava fluidumi oli häntä kohdannut.

Nuori tyttö astui Balsamon taluttamana kolme askelta takaperin ja asettui nojatuoliin.

— Näettekö te nyt? — kysyi Balsamo.

Andréen silmät levisivät ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää niihin kaikki valon säteet, joita virtasi huoneeseen kahdesta palavasta kynttilästä.

— En käskenyt teitä näkemään silmillänne, — jatkoi Balsamo; — nähkää povella.

Ja hän veti kirjattujen liiviensä alta teräspuikon ja asetti sen toisen pään nuoren tytön tykkivää rintaa vasten.

Tyttö hypähti niinkuin tulinen rauta olisi tunkeutunut hänen ruumiiseensa aina sydämeen saakka; hänen silmänsä painuivat heti kiinni.

— Jaha, hyvä, — sanoi Balsamo, — te alatte nähdä, eikö niin?

Andrée nyökkäsi myöntävästi.

— Ja te puhutte nyt?

— Puhun — vastasi Andrée.

Mutta samalla painoi hän käden otsalleen niinkuin olisi tuntenut sanomatonta tuskaa.

— Mikä teillä on? — kysyi Balsamo.

— Voi, minä kärsin.

— Mistä te kärsitte?

— Kun te pakotatte minut näkemään ja puhumaan. Balsamo nosti kätensä kaksi tai kolme kertaa Andréen otsan yläpuolelle ja näytti hajoittavan siitä joukon fluidumia, joka ikäänkuin uhkasi halkaista tytön otsan.

— Kärsittekö vielä? — kysyi Balsamo.

— Vähemmän, — vastasi neito.

— Hyvä; katsokaa nyt, missä olette.

Andréen silmät olivat yhä kiinni; mutta hänen kasvonsa synkistyivät ja ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

— Punaisessa huoneessa, — mutisi hän.

— Kenen kanssa?

— Teidän kanssanne, — jatkoi Andrée ja vavahti. — Mikä teillä on?

— Minua peloittaa, hävettää.

— Kuinka? Emmekö ole sielunheimolaisia?

— Kyllä?

— Ettekö tiedä, etten vaatinut teitä tänne muuta kuin puhtaissa aikeissa?

— Ah, kyllä, se on totta, — vastasi Andrée.

— Ja että teitä kunnioitan aivan kuin sisartani?

— Niin, sen tiedän.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta tulivat jälleen sameiksi.

— Te ette sano minulle kaikkea, — virkkoi Balsamo. — Te ette anna minulle aivan täydellisesti anteeksi.

— Se johtuu siitä, että vaikka ette aiokaan minulle mitään pahaa, aiotte ehkä muille.

— Hyvin mahdollista, — mutisi Balsamo; — mutta älkää ajatelko sitä, — lisäsi hän vaativalla äänellä.

Andréen kasvot saivat tavallisen ilmeensä.

— Nukkuvatko kaikki talossa?

— En tiedä, — vastasi tyttö.

— Katsokaa sitten.

Minnepäin tahdotte minun katsovan? Odottakaas. Sinne ensin, jossa on isänne. Missä hän tällä hetkellä on? Huoneessaan. — Mitä hän tekee? — Hän on vuoteessa. — Nukkuuko hän?

— Ei, hän lukee.

— Mitä hän lukee?

— Yhtä noista huonoista kirjoista, joita hän tahtoo aina minua lukemaan.

— Ja joita te ette lue?

— En, — vastasi Andrée.

— Hyvä! siltä taholta olemme siis turvassa. Katsokaa myös Nicoleen päin, hänen huoneeseensa.

— Hänen huoneessaan ei ole valoa.

— Tarvitsetteko valoa sinne nähdäksenne?

— En, jos te vaan käskette minua.

— Teidän on nähtävä! Minä tahdon sitä.

— Ah, minä näen hänet.

— Niin?

— Hän on vielä puolipukimissa; hän sysää hiljaa ovensa auki; hän menee alas portaita.

— Hyvä, minne hän menee?

— Hän pysähtyy pihaovelle; hän kätkeytyy sen taakse; hän väijyy jotakin, hän odottaa.

Balsamo hymyili.

— Teitäkö hän väijyy ja odottaa? — kysyi hän.

— Ei.

— Hyvä, se on pääasia. Kun nuori tyttö on vapaa isänsä ja kamarineitsyensä silmälläpidosta, ei hänellä ole mitään pelon syytä, paitsi ehkä…

— Ei, — sanoi Andrée.

— Ahaa, te vastaatte jo ajatukseeni?

— Minä näen sen ajatuksen.

— Siis te ette rakasta ketään?

— Minäkö? — sanoi Andrée halveksivasti…

— Niin juuri, te; voisittehan rakastaa jotakuta, mikäli voin päättää. Luostarista ei poistuta vangittua elämää varten, ja sydämelle annetaan samalla kertaa vapaus kuin muullekin itselleen.

Andrée pudisti päätään.

— Minun sydämmeni on vapaa, — sanoi hän surullisesti.

Ja niin suuren puhtauden ja neitseellisen kainouden ilme kaunisti hänen kasvojaan, että Balsamo mutisi riemuissaan:

— Lilja, silmäterä, kaukonäkijä!

Ja hän pani kätensä ristiin ilosta ja kiitollisuudesta, ja kääntyi sitten taas Andréen puoleen:

— Mutta ellette itse rakastakaan, — jatkoi hän, — niin kai joku teitä rakastaa?

— En tiedä, — vastasi tyttö leppoisasti.

— Kuinka, ettekö tiedä? — toisti Balsamo melkoisen jyrkästi. — Etsikää. Kun minä kysyn, minä vaadin vastausta.

Ja hän kosketti toisen kerran teräspuikkonsa päällä tytön rintaa.

Andrée vavahti uudestaan, mutta huomattavasti heikommasta tuskasta kuin äskeisellä kerralla.

— Kyllä, kyllä, minä näen, — sanoi hän; — säälikää minua, sillä te surmaatte minut.

— Mitä näette? — kysyi Balsamo.

— Oh, mutta sehän on mahdotonta, — vastasi Andrée.

— Niin, mitä näette?

— Erään nuoren miehen, joka siitä saakka kuin tulin luostarista on seuraillut minua, pitänyt silmällä, ihaillut katseillaan, mutta aina salaa.

— Mikä se nuori mies on?

— En näe hänen kasvojaan, mutta hänen pukunsa on melkeinpä työmiehen?

— Missä hän on?

— Portaitten juurella; hän on tuskissaan, hän itkee. — Minkätähden ette näe hänen kasvojaan?

— Siksi, että hän on painanut ne käsiinsä.

— Katsokaa käsien läpi.

Andrée näytti ponnistavan nähdäkseen.

— Gilbert! — huudahti hän. — Oh, sanoinhan, että se on mahdotonta!

Ja miksi mahdotonta?

Siksi että hän ei saisi uskaltaa rakastaa minua, — vastasi tyttö, syvin halveksuminen kasvoillaan.

Balsamo hymyili kuin kokenut mies, joka tietää, ettei löydy eroitusta, jonka yli rakkaus ei pääse, olipa tuo eroitus vaikka pohjaton kuilu.

— Ja mitä hän tekee portaitten juurella?

— Odottakaa, hän ottaa pois kädet kasvoiltaan, nousee ylös kaidepuusta pidellen, tulee ylös.

— Minne hän tulee?

— Tänne… se on turhaa, hän ei tohdi astua sisään.

— Miksi hän ei tohdi astua sisään?

— Siksi, että hän pelkää, — sanoi Andrée halveksuvasti hymyillen.

— Mutta hän kuuntelee kai?

— Niin, hän painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee.

— Se häiritsee teitä?

— Kyllä, sillä hän voi kuulla, mitä minä puhun.

— Onko hän sellainen, että käyttäisi sitä tietoaan väärin, teitäkin vastaan, jota hän rakastaa?

— Kyllä, vihan ja mustasukkaisuuden puuskassa; niin, sellaisella hetkellä hän voi tehdä mitä tahansa.

— Pääskäämme hänestä sitten, — sanoi Balsamo. Ja hän meni kaikuvin askelin ovea kohti.

Luultavasti ei suurimman rohkeuden hetki ollut Gilbertille vielä tullut, sillä kun hän kuuli Balsamon askeleet, niin hän peljästyi tulevansa yllätetyksi, kavahti kahtareisin portaiden kaiteelle ja antoi luisua alas saakka.

Andrée huudahti säikähdyksestä.

— Lakatkaa katsomasta sinne päin, — sanoi Balsamo tullen jälleen Andréen luo. — Tuollaiset lemmenasiat ovat liian vähäpätöisiä. Puhukaa minulle nyt parooni de Taverneystä, tahdotteko?

— Minä tahdon kaiken, mitä te tahdotte, — vastasi Andrée huokaisten.

— Niin ollen, parooni on sangen köyhä?

— Sangen köyhä.

— Liian köyhä hankkiakseen teille mitään huvia?

— Ei mitään.

— Niinpä teillä on täällä linnassa ikävä?

— Kiduttavan ikävä.

— Te olette kunnianhimoinen, vai mitä?

— En.

— Te rakastatte isäänne?

— Kyllä, — vastasi nuori tyttö epäröiden.

— Kuitenkin näytti illalla siltä kuin kätkisi jokin pilvi tuota tyttärellistä rakkautta? — jatkoi Balsamo hymyillen.

— Olen pahastunut hänelle siitä, että hän on tuhlannut koko äitini omaisuuden, joten poloisen Maison-Rougen täytyy kitua varusväki-upseerina: hän ei voi kunnialla kantaa sukumme nimeä.

— Kuka Maison-Rouge on?

— Veljeni Filip.

— Miksi te mainitsette häntä nimellä Maison-Rouge?

— Koska se on tai paremminkin oli ennen erään meidän linnamme nimi ja koska suvun vanhimmat pojat käyttivät sitä nimeä isän kuolemaan asti; silloin he vasta saivat nimen Taverney.

— Ja te rakastatte veljeänne?

— Oi, hartaasti.

— Enemmän kuin mitään muuta?

— Enemmän kuin mitään muuta.

— Ja miksi rakastatte häntä niin suuresti, kun taas isäänne vähemmän?

— Siksi, että hänellä on jalo sydän, hänellä, joka antaisi henkensä puolestani.

— Kun taas isänne…?

Andrée oli vaiti.

— Te ette vastaa?

— Minä en tahdo vastata.

Ehkäpä Balsamo ei pitänyt sopivana pakottaa tyttöä tässä suhteessa tottelemaan. Tai ehkäpä tiesi hän jo paroonista kaikki, mitä hän tahtoi tietää.

— Missä on tällä hetkellä ritari Maison-Rouge? Kysytte, missä Filip on?

— Niin.

— Hän on Strassburgissa varusväessä.

— Näettekö hänet juuri nyt?

— Missä?

— Strassburgissa.

— En häntä näe.

— Tunnetteko tuon kaupungin?

— En.

— Mutta minä tunnen sen; etsitäänpä häntä yhdessä, tahdotteko?

— Mielelläni.

— Onko hän teatterissa?

— Ei.

— Onko hän Café de la Placessa toisten upserien kanssa?

— Ei.

— Onko hän mennyt jo kotiin huoneeseensa? Tahdon, että teidän on nähtävä veljenne huone.

— Minä en näe mitään. Luulen ettei hän ole enää Strassburgissa.

— Tunnetteko tiet siellä?

— En.

— Sillä ei väliä, minä ne tunnen; lähtekäämme matkaan. Onko hän Savernessä?

— Ei.

— Saarbrückenissä?

— Ei.

— Onko hän Nancyssä?

— Odottakaa!

Tyttö aprikoi; hänen sydämensä sykki haljetakseen.

— Minä näen, näen hänet! — sanoi hän riemastuen. — Oi, rakas Filip, että sinut näin!

— Mitä nyt?

— Rakas Filip! — jatkoi Andrée silmät ilosta loistaen.

— Missä hän on?

— Hän ratsastaa, kaupungissa, jonka tunnen hyvin.

— Missä?

— Nancyssä, Nancyssä, siellä, jossa olin luostarissa.

— Oletteko varma, että se on hän?

— Kyllä, kyllä, näen hänen kasvonsa selvästi soihtujen valossa.

— Soihtujen? — kysyi Balsamo hämmästyen. — Miksi juuri soihtujen?

— Hän ratsastaa kauniiden, kullattujen vaunujen vieressä. — Ahaa, — virkkoi Balsamo, joka näytti ymmärtävän; — ja kuka istuu noissa vaunuissa?

— Eräs nuori nainen… Oi, kuinka hän on majesteettinen! Kuinka hän on viehättävä! Kuinka hän on kaunis! Ah, sepä merkillistä, tuntuu kuin olisin hänet jo ennen nähnyt. Ei, ei, minä erehdyin. Nicole se vaan on hänen näköisensä.

— Nicole tämän nuoren naisen näköinen, tuon, joka on niin ylpeä, majesteettinen, kaunis?

— Kyllä, mutta samalla tavoin kuin jasmiini muistuttaa liljaa.

— Katsotaanpa, mitä tapahtuu siellä Nancyssä tällä hetkellä?

— Nuori nainen kumartuu vaunun ovesta ulos ja viittaa Filipiä lähestymään: Filip tottelee, paljastaa kunnioittavasti päänsä.

— Saatatteko kuulla, mitä he juttelevat?

— Minä kuuntelen, — sanoi Andrée keskeyttäen Balsamoa sellaisella liikkeellä kuin olisi tahtonut estää kaikki äänet itseään häiritsemästä.

— Minä kuulen, kuulen, — mutisi hän.

— Mitä tuo nuori nainen sanoo?

— Hän käskee Filipiä suloisesti hymyillen toimittamaan hevoset kulkemaan nopeammin. Hän sanoo, että saattueen on oltava valmis huomisaamuna jo kello kuusi, koska hän tahtoo pysähtyä päivällä —

— Missä?

— Sitä veljeni juuri kysyykin… Hyvä Jumala, tuo nainenhan tahtoo pysähtyä Taverneyssä! Hän tahtoo nähdä minun isäni. Oi, niin ylhäinen ruhtinatar aikoo levähtää näin köyhässä talossa… Mitä meidän on tehtävä, kun meillä ei ole pöytähopeita, tuskin liinaakaan?

— Olkaa huoletta. Ne hankitaan.

— Oi, tuhannet kiitokset!

Ja tyttö, joka oli noussut puolittain istuimeltaan, vaipui siihen takaisin huokaisten syvään.

Balsamo lähestyi heti häntä ja muuttaen magneettisilla sivellyksillä sähkövirtojen suuntaa hän antoi nyt unen rauhan tuolle kauniille olennolle, jonka ruumis hervahti uupuneena vinoon, tuolle raskaalle päälle, joka vaipui tytön läähättävää rintaa vastaan.

Andrée näytti nauttivan syvää, virkistävää lepoa.

— Kokoa voimia, — sanoi Balsamo hänelle, katsoen häntä synkeän hurmauksen vallassa; — kohta tarvitsen koko kaukonäköisyyttäsi. Oi tiede, — jatkoi hän äänellä, joka ilmaisi kaikkein hartainta haltioitumista, — sinä yksinäsi et petä! Sinulle yksinäsi on ihmisen siis uhrattava kaikki! Tämä nainen on ylen kaunis, oi Jumalani! Hän on puhdas kuin enkeli, ja sinä tiedät sen, sinä, joka olet luonut enkelit ja naiset. Mutta mitä merkitsee minulle tällä hetkellä tämä kauneus, tämä viattomuus? Pelkkää tiedon saantia, tiedon, jonka ainoastaan kauneus ja puhtaus voivat minulle antaa. Kuolkoon ihminen, niin kaunis, niin puhdas, niin viaton kuin hän onkin, kunhan vaan hänen suunsa puhuu! Kadotkoot kaikki maailman hyvyydet, rakkaus, intohimot, kiihko, kunhan vain voin aina kulkea varmoin askelin valaistua tietä! Ja nyt, nuori neito, kun muutamat unen sekunnit ovat tahdostani antaneet sinulle yhtä paljon voimia kuin jos olisit nukkunut kaksikymmentä vuotta, herää nyt taas. Tai paremminkin: vaivu jälleen kaukonäkeväiseen uneen! Minä tarvitsen vielä sanojasi; mutta tällä kertaa sinä puhut minua varten.

Ja Balsamo ojensi uudestaan kätensä Andréeta kohti ja pakotti hänet jälleen suoristautumaan kaikkivoivalla magneettisella virralla.

Kun hän sitten näki hänet valmiiksi ja alistetuksi, otti hän taskukirjastaan nelinkerroin käännetyn paperin, johon oli suljettu tukku mustia hiuskiharoita, lämpöisen hohtavia. Hajuvedet, joilla kiharat olivat kostutetut, olivat tehneet paperin läpikuultavaksi.

Balsamo pani nyt kiharat Andréen käteen.

— Katsokaa, — vaati hän.

— Oi, vieläkö! — huudahti tyttö tuskallisesti. — Oi, ei, ei; antakaa minun olla, se niin koskee. — Hyvä Jumala, äsken minun oli niin hyvä.

— Teidän on nähtävä, — vastasi Balsamo ja asetti teräspuikkonsa pään tytön rintaa vasten.

Andrée väänteli käsiään; hän koetti päästä tuon kokeentekijän hirmuvallasta. Vaahto nousi hänen huulilleen aivan kuin ennen muinoin pyhällä kolmijalalla istuvan Pyythian.

— Oh, minä näen, näen! — huudahti hän epätoivoisesti tahtonsa menettäneenä.

— Mitä näette?

— Naisen.

— Hyvä, — mutisi Balsamo hurjan riemuisena; — eipä tiede ole tyhjä sana niinkuin hyve! Mesmer on voittanut Brutuksen. Kuvailkaa minulle, minkälainen se nainen on, että tiedän, näittekö oikein.

— Tummaverinen, kookas, siniset silmät, musta tukka, jäntevät kädet.

— Mitä hän tekee?

— Hän kiitää, häntä vie oiva hevonen, vaahdossa kylpien.

— Minne päin hän menee?

— Tuonne, tuonne, — vastasi neito osoittaen länteen päin.

— Tietä pitkin?

— Niin.

— Châlonsiin vievää?

— Niin.

— Hyvä, — sanoi Balsamo; — hän menee tietä, jota minäkin matkustan. Hän aikoo Parisiin, jonne minäkin aion. Hyvä on; minä löydän hänet Pariisista. Levätkää nyt, — sanoi hän Andréelle, ottaen pois suortuvan, jota neito ei ollut päästänyt kädestään.

Andréen kädet hervahtivat liikkumattomina alas.

— Palatkaa nyt klaveerin ääreen, — sanoi Balsamo. Andrée koetti lähteä ovea kohti; mutta hänen jalkojaan herpasi hirveä väsymys eivätkä ne tahtoneet häntä kantaa. Hän hoippui.

— Ottakaa voimaa ja jatkakaa kulkuanne, — virkkoi Balsamo kietoen Andréen uuteen fluidumin virtaan.

Andrée oli kuin jaloluontoinen juoksija, joka ponnistaa viimeisetkin voimansa täyttääkseen herransa tahdon, vaikka se olisi kuinka armoton.

Hän kulki edelleen.

Balsamo avasi huoneensa oven, ja Andrée meni verkalleen portaita alas, yhä unessa.

10.

Nicole Legay.

Gilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta, kuvaamatonta tuskaa.

Hän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut enää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa puhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon, että sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä olisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä oli.

Tätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa tunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert, vapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin. Mutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli rohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä mennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin kimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän vaipui takaisin polvilleen.

Silloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie, joka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri, käytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita säleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja kiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen, halutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.

Hän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi seinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut maasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan läheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.

Silloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään jonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta aukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti paremminkin aaveelta kuin ihmiseltä.

Hän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.

Eräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta tavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin muiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin mielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä heidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea kuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen, synkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua kummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin suuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä. Mutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme ole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, — kun heidän aurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he kuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.

Gilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin synkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt, vaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen oli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita ollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti johdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?

Mutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan vieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen harkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain todistukset aaveita vastaan, ja hänen "Filosoofisesta sanakirjasta" lukemansa kirjoitus Kummitus antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta tuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.

Jos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen. Ja ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä tavalla urkkia.

Pelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen omatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.

Hän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo sanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei hänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.

Ei hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa paitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli. Mutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen tikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä olivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän tilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että tuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten sitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan säännöllinen tulos.

Kun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa niiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän oli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman kynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut yliluonnollinen voima.

Andrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin ohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili pimeässä, ja jatkoi matkaansa.

Kun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole toisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi Gilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli rajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan tahtiin kuin hän.

Andrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi häntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi kuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka kannella kynttilä yhä paloi.

Gilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla oli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja kättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin paljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.

Epäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin hänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista tapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka olivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin aistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä fysioloogisissa tutkimuksissa.

"No niin", tuumi hän kahden vaiheella, kumpi näistä käsityksistä olisi oikea, "jos asianlaita on siten, nautin minä niinkuin muutkin tuosta turmeluksesta tai käytän hyväkseni hänen aistipetostaan, kun se tarjoutuu. Ja koska enkeli heittää tuulten revittäväksi puhtaudenvaatteensa, niin minäkin tahdon tilkun hänen siveydestään."

Gilbert oli tällä kertaa tehnyt lopullisen päätöksensä ja hän aikoi rynnätä saliin. Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, ilmestyi pimeydestä käsi, joka tarttui lujasti häntä käsivarteen.

Gilbert kääntyi kauhistuneena ja hänestä tuntui kuin olisi sydän ollut halkaista hänen rintansa.

— Ah, jokos sain sinut kiinni, hävytön! — sähähti hänelle korvaan vihastunut ääni. — Koetapas vielä kieltää, ettet käy kohtauksissa hänen kanssaan, koetapas kieltää, ettet rakasta häntä…

Gilbertillä ei ollut voimaa edes pudistaa kättään päästääkseen sitä irti pitimistä.

Ja kuitenkaan eivät ne pitimet olleet niin lujat, ettei hän olisi jaksanut niitä rikkoa. Se ruuvipihti oli ainoastaan nuoren tytön käsi. Nicole Legay se vaan oli Gilbertin kammitsoinut.

No niin, mitä nyt siinä taas tahdot? — kysyi Gilbert aivan hiljaa, mutta kärsimättömänä.

Ah, haluatko, että sanon sen täyttä suuta, siltä tuntuu? — virkkoi Nicole kovalla äänellä.

Ei, ei, haluan päinvastoin, että olet hiljaa, — vastasi Gilbert kiristäen hampaitaan ja vetäen Nicolea muassaan eteiseen.

— Hyvä, tule sitten kanssani.

Tätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän pääsisi Andréesta loitommalle.

— Olkoon menneeksi, minä tulen, — sanoi hän.

Hän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle ja veti oven mennessään kiinni.

— Mutta, — sanoi Gilbert, — neiti Andrée lähtee makuukamariinsa, hän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole silloin saapuvilla.

— Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä suuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.

— Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle; neiti on ankara, senhän tiedät.

— Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua kohtaan!

— Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna…

— Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa niihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello kuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan toisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan. Sinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin Annonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä rippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme luostarin johtajattarelle.

— Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos huomataan…

— Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra parooni tietysti ujostelee tekemästä.

— Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, — vastasi Gilbert koettaen itseään puolustaa.

— Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella hänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja valistusmies.

Gilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa, että jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut vähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli nähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole sen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla yleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi nuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus oli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten rakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.

Gilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan vähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja hän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko öisestä seikkailusta.

— No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, — sanoi Gilbert.

— Oh, se on pian tehty, — huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan päinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita hetkellisiä tunteitaan. — Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla on epämukavaa; mennään minun kamariini.

— Sinun kamariisi! — huudahti Gilbert kauhistuneena; — mahdotonta.

— Miksikä niin?

— Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.

— Joutavia! — vastasi hän hymyillen halveksuvasti. — Kuka meidät yllättäisi? Neitikö? Kyllä maar, hän mahtaa tosiaan olla mustasukkainen moisesta hienosta herrasta. Ikävä kyllä hänelle, ihmisiä, joiden asiat tiedetään, ei meidän tarvitse peljätä. Ah, Andrée-neiti mustasukkainen Nicolelle! Sitä kunniaa en luullut koskaan saavani!

Ja nauru, väkinäinen ja hirveä kuin myrskyn ulvahdus, peljästytti nyt Gilbertiä paljoa enemmän kuin mitkään sättimiset tai uhkaukset olisivat tehneet.

— Minä en suinkaan pelkää neitiä, Nicole, vaan pelkään sinun kohtaloasi.

— Niin, se on totta, sinä olet aina sanonut minulle, ettei sellaisessa ole mitään pahaa, josta ei tule julkista häpeäjuttua. Filosoofit saattavat joskus olla jesuiittoja. Muuten sanoi Annonciade-luostarin rippi-isäkin jo samaa kuin sinä, ja hän sanoi sen minulle ennenkuin sinä. Siksi kai sinä käyt kohtauksissa neidin kanssa öiseen aikaan. Joutavia, riittää jo tuollaiset syyt… Tule kamariini, minä tahdon niin.

— Nicole, — alkoi Gilbert hammasta purren.

— Niin, — virkkoi tyttö, — entä sitten?…

— Varo itseäsi!

Ja Gilbert teki uhkaavan liikkeen.

— Oh, minä en pelkää; sinä olet lyönyt minua jo kerran ennenkin, mutta siksi, että olit silloin mustasukkainen. Sinä rakastit minua siihen aikaan. Se oli viikko lempikuukautemme loputtua, ja minä annoin lyödä itseäni. Mutta nyt minä en enää anna. En, en, en, sillä sinä et minua enää rakasta. Ja nyt olen minä vuorostani mustasukkainen.

— Ja mitä sinä aiot tehdä? — kysyi Gilbert tarttuen tytön ranteeseen.

— Oh, minä huudan niin kovasti, että neiti tulee ja kysyy sinulta, millä oikeudella sinä annat Nicolelle samaa, jota sinä et saa antaa enää nykyään muille kuin hänelle. Päästä siis irti, neuvon sinua.

Gilbert päästi Nicolen käden. Sitten otti hän tikapuut, veti niitä varovasti perässään ja pystytti ne paviljonki-rakennuksen seinää vastaan sillä tavoin, ette ne osuivat Nicolen ikkunaan.

— Katso, miten kohtalo on muuttuvainen, — sanoi Nicole; — tikapuut, joita aiottiin luultavasti käyttää neidin huoneeseen noustessa, ovat nyt sievästi tarpeen laskeuduttaessa Nicolen ullakkokamarista. Miten se maistuu itserakkaudestani hyvältä!

Nicole tunsi nyt olevansa voimakkaampi; sentähden hän kiiruhti hätiköivästi riemuaan ilmaisemaan, kuten naiset aina, naiset, jotka saavat sitten kalliisti maksaa ensimäisen liian aikaiseen julistetun voittonsa, elleivät tosiaan ole voimakkaampia hyvässä tai pahassa.

Gilbert tunsi asemansa tukaluuden; niin ollen mietti hän nuorta tyttöä seuratessaan valmiiksi kaikki keinonsa sen taistelun varalta, johon hän varustautui.

Ja varovaisena miehenä hän tahtoi ensinnäkin olla varma kahdesta seuraavasta seikasta.

Ensimäinen niistä oli seikka, jonka hän nyt näki neiti de Taverneyn ikkunan alitse kulkiessaan, nimittäin, että neiti oli yhä salissa.

Toinen jälleen, josta hän otti selvän Nicolen kamariin tullessaan, oli, että hän saattoi niskojaan taittamatta päästä ikkunasta tarvittaessa tikapuiden ensimäiselle kapulalle ja siitä luisua helposti alas maahan.

Nicolen kamari ei koruttomuudessaan ollut suuresti muista rakennuksen huoneista eroava.

Se oli ullakkokamari, jonka seinät olivat peitetyt harmaalla, vihreäkuvioisella paperilla. Telttasänky ja suuri kurjenmiekkakukka, joka oli asetettu ikkuna-aukon ääreen, olivat sen ainoat huonekalut. Näiden lisäksi oli Andrée lainannut Nicolelle valtavan suuren vaatteensäilytys-lippaan, jota kamarineitsyt käytti samalla kaappina ja pöytänä.

Nicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.

Nicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt, kun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin, joka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa kylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin se nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä palavin ja harmistunein silmin.

— No niin, — sanoi hän, — sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?

— Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? — vastasi Gilbert.

— Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.

— Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?

— Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa? Noidanko?

Ehkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin: kateellinen. — Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.

— Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et rakasta minua enää, eikö niin?

— Kyllä, minä rakastan sinua yhä.

— Miksi sinä sitten karttelet minua?

— Siksi, että milloin minut tapaat, sinä haastat riitaa.

— Juuri niin, minä haastan riitaa siksi, että me emme enää tapaa toisiamme muuta kuin vilaukselta.

— Minä olen aina ollut erakko ja hakenut yksinäisyyttä, senhän tiedät.

— Kyllä, ja siihen yksinäisyyteen kavutaan tikapuilla…

Kiitoksia, siitä en ennen tiennyt!

Gilbert oli tässä ensimäisessä kohdassa joutunut tappiolle.

— Kas niin, ole nyt suora, jos voit sitä olla, Gilbert, ja tunnusta, että sinä et minua enää rakasta tai että sinä rakastat meitä kumpaakin yhtaikaa.

— No hyvä, jos asia olisi niin, — sanoi Gilbert, — mitä siitä sanoisit?

— Sanoisin, että se on eriskummaista ja luonnotonta.

— Eipä suinkaan, vaan erehdys.

— Sinun sydämesi erehdys.

— Ei, vaan meidän yhteiskuntamme. Löytyy maita, joissa jokaisella miehellä on seitsemän, kahdeksan vaimoa, senhän tiedät.

— Niissä eivät ihmiset ole kristittyjä, — vastasi Nicole kärsimättömästi.

— He ovat filosoofeja, — lausui Gilbert ylpeästi.

— Ohoo, herra filosoofi, sinusta olisi siis hyvä; jos minä tekisin niinkuin sinä, ottaisin itselleni vielä toisen rakastajan?

— Minä en tekisi sinulle vääryyttä enkä olisi sinulle tyrannillinen, minä en tahtoisi harjoittaa väkivaltaa sydämesi tunteita kohtaan… Pyhä vapaus ilmenee varsinkin vapaan valinnan kunnioituksessa… Ota uusi mielitietty, Nicole; minä en pakottaisi sinua uskollisuuteen, jos se ei minun mielestäni olisi luonnollista.

— Ah, — huudahti Nicole, — nyt näet, että sinä et rakasta minua!

Väittely oli Gilbertin vahva puoli, ei silti, että hänellä olisi ollut taito tehdä varmoja johtopäätöksiä, vaan siksi, että hän osasi sinkauttaa paradokseja. Sitäpaitsi oli hänellä toki enemmän tietoja kuin Nicolella, vaikka hänellä itselläänkin niitä oli vähän… Nicole ei ollut lukenut muuta kuin sellaista, mikä tuntui hänestä huvittavalta. Gilbert oli lukenut paitsi sellaista, mikä tuntui hänestä huvittavalta, myöskin muuta, joka oli hänestä hyödyllistä.

Gilbert alkoi siis väittelyssä saavuttaa jälleen kylmäverisyyttä, kun se taas Nicolelta väheni.

— Onko sinulla hyvä muisti, herra filosoofi? — kysyi Nicole ivallisesti hymyillen.

— Jonkun kerran, — vastasi Gilbert.

— Muistatko, mitä sanoit minulle silloin, kun minä tulin Annonciade-luostarista neidin kanssa viisi kuukautta sitten?

— En; mutta voithan muistuttaa sitä mieleeni.

— Sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä." Sen sinä teit sinä päivänä, jolloin meillä oli yhdessä luettavana Tanzai tuolla eräässä holvissa vanhan linnan raunioilla.

— Hyvä, jatkahan.

— Sinä vapisit aikalailla sinä päivänä.

— Hyvin mahdollista, minä olen luonnostani arka, mutta minä teen kaiken voitavani korjatakseni itsessäni tuon vian niinkuin muutkin.

— Ja kun sinä olet korjannut kaikki vikasi, — sutkautti Nicole nauraen, — niin sinä olet täysi mestari.

— Olen ainakin voimakas, sillä viisaus on voima.

— Mistä sinä olet tuon lukenut, sanopas?

— Kuuluuko se sinuun? Puhuhan vaan, mitä minä sanoin sinulle siellä holvin alla.

Nicole tunsi, että vahva pohja katosi yhä enemmän hänen jalkainsa alta.

— No niin, sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä, Nicole, kukaan ei minua rakasta. Kukaan ei tiedä, mitä minulla on tuolla!" Ja sinä löit rintaasi sydämen kohdalle.

— Sinä erehdyt, Nicole. Jos minä johonkin löin sitä sanoessani, niin enpä kai lyönyt sydämeen, vaan varmaankin päähäni. Sydän ei ole mitään muuta kuin puserruspumppu, jonka tarkoituksena on syöstä verta ruumiin ulko-osiin. Lue "Filosoofisesta sanakirjasta" kirjoitus Sydän.

Ja Gilbert ojensi itsekylläisenä vartaloaan. Hän kopeili nyt Nicolen edessä, tultuaan Balsamon parissa nöyryytetyksi.

— Sinä olet oikeassa, Gilbert, sinä mahdoit tosiaan silloin lyödä päähäsi. Sinä siis sanoit, päähäsi lyöden: "Minua kohdellaan täällä kuin kartanokoiraa, ja Mahon on jo onnellisempi kuin minä." Minä vastasin silloin, että on väärin olla sinua rakastamatta ja että jos sinä olisit ollut veljeni, niin minä olisin rakastanut sinua, minä. Luulenpa, että minä vastasin sillä tavoin sinulle sydämelläni enkä suinkaan päälläni. Mutta ehkäpä erehdyn: minä en ole lukenut "Filosoofista sanakirjaa".

— Siinä olet tehnyt tuhmasti, Nicole.

— Sinä otit silloin minut syliisi. "Sinä olet orpo tyttö, Nicole", sanoit sinä minulle; "minäkin olen orpo; meidän köyhyytemme ja halpa asemamme tekevät meistä enemmän kuin sisaruksia: rakastakaamme siis toisiamme, Nicole, niinkuin olisimme sisaruksia. Muuten, jos tosiaankin olisimme sisaruksia, niin yhteiskunta kieltäisi meidän rakastamasta toisiamme sillä tavoin kuin minä tahdon sinun rakkauttasi." Sitten sinä hyväilit minua.

— Se on mahdollista.

— Sinä ajattelit siis sitä, mitä sanoit?

— Epäilemättä. Ihminen ajattelee melkein aina juuri sitä, mitä sanoo, sillä hetkellä, jolloin hän sen sanoo.

— Niin, entä nyt…?

— Nyt olen viisi kuukautta vanhempi, olen oppinut asioita, joita en silloin tuntenut, ja aavistan jo toisia, joita en vielä tunne. Nyt minä ajattelen toisella tavoin.

— Sinä olet siis valehtelija, petturi, teeskentelijä? — huudahti Nicole suuttuen.

— En enempää kuin joku matkustaja, jolta laakson pohjassa kysytään, mitä hän ajattelee maisemasta, mutta jolle sitten tehdään sama kysymys hänen saavuttuaan vuoren huipulle, joka äsken sulki hänen näköpiiriään. Näen nyt suuremman maiseman, siinä koko selitys.

— Niin että sinä et tahdo minua naida?

— Minä en ole koskaan sanonut sinulle tahtovani sinut naida, — vastasi Gilbert halveksuvasti.

— Mutta, hyväinen aika, — huudahti tyttö katkeroituen, — onhan Nicole Legay mielestäni Sebastian Gilbertin arvoinen.

— Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia, — vastasi Gilbert. — Eroitus on vaan siinä, että luonto tai kasvatus ovat antaneet heille erilaisia sisäisiä arvoja tai eroavia taipumuksia. Sikäli kuin nämät arvot tai taipumukset kehittyvät kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä, eroavat he toisistaan.

— Niin että kun sinulla on kehittyneemmät arvot ja taipumukset kuin minulla, niin sinä eroat minusta.

— Luonnollisesti. Sinä et osaa vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä, mutta sinä ymmärrät jo.

— Hyvä, hyvä, — huudahti Nicole vimmastuneena, — kyllä minä ymmärrän.

— Mitä sinä ymmärrät?

— Minä ymmärrän, että sinä olet huono mies.

— Se on mahdollista. Monet syntyvät huonoilla taipumuksilla varustettuina, mutta hyvä tahto kiiruhtaa niitä parantamaan. Rousseau esimerkiksi oli syntynyt huonoilla taipumuksilla varustettuna; mutta hän korjasi kuitenkin itsensä. Minä teen samalla tavoin kuin Rousseau.

— Voi, hyvä Jumala! — huudahti Nicole, — kuinka olen voinut rakastaa mokomaa miestä?

— Etkä sinä minua rakastanutkaan, Nicole, — jatkoi Gilbert kylmästi; — minä miellytin sinua, siinä kaikki. Sinä tulit Nancystä, jossa sinä et ollut nähnyt muita kuin papinkokelaita, jotka olivat sinusta naurettavia; tai sotilaita, joita sinä pelkäsit. Me olimme molemmat nuoria, molemmat viattomia ja halusimme molemmat lakata sitä olemasta. Luonnon vastustamaton ääni meissä puhui. On olemassa jotain, joka syttyy suonissamme silloin kuin kaipaamme, rauhattomuus, johon etsii lääkettä kirjoista, mutta ne tekevät meidät yhäkin rauhattomammiksi. Lukiessamme yhdessä erästä tuollaista kirjaa, sinä, — muistathan sen, Nicole, — en voi sanoa, että minulle muka antauduit — sillä enhän sinulta mitään pyytänytkään etkä sinä minulta mitään kieltänyt, — vaan me löysimme siinä tilaisuudessa yhdessä erään ennen tuntemattoman salaisuuden sanan. Kuukauden tai kaksi kuului tuo sana: Onni! Kuukauden tai kaksi me elimme, emme ainoastaan olleet olemassa. Merkitsikö tämä sitä, että meidän täytyisi, oltuamme pari kuukautta toistemme avulla onnellisia, olla vastedes iankaikkisesti toistemme tähden onnettomia? Ajattelehan, Nicole, jos ihminen onnea antaessaan ja saadessaan sitoutuisi moiseen sopimukseen, silloin luopuisi hän vapaan valinnan oikeudesta, ja sehän olisi luonnotonta.

— Viisaustieteen tuntejako sinä nyt annat? — kysyi Nicole.

— Niinpä luulen, — vastasi Gilbert.

— Siispä ei filosoofeille ole mikään pyhää?

— Kyllä on, järki.

— Joten minä, joka tahtoisin olla kunniallinen tyttö…

— Anteeksi, mutta se on jo myöhäistä.

Nicole kalpeni ja lensi vuorotellen punaiseksi, niinkuin jokin ratas olisi syössyt verta hänen päähänsä ja taas sieltä pois.

— Kunniallinen sinua kohtaan, — selitti Nicole. — "Nainen on aina kunniallinen, kun hän on uskollinen sitä kohtaan, jonka hän on sydämensä ystäväksi valinnut", olet sinä sanonut minua lohdutellaksesi. — Muistathan nuo ajatuksesi avioliitosta?

— Minä olen puhunut ainoastaan liitosta, Nicole, edellyttäen, että minä en koskaan mene naimisiin.

— Sinä et koskaan mene naimisiin?

— En. Minä tahdon olla oppinut ja valistusmies. Ja tiedehän määrää eristäytymään järjen puolesta ja filosofia ruumiin.

— Monsieur Gilbert, — sanoi Nicole, — te olette raukka ja minä luulenkin, että minä olenkin parempi teitä.

— Lopettakaamme, — vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, — sillä me hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä kuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se miellytti teitä, eikö niin?

— Tottahan toki!

— No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua, siksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.

— Sellainen typerys, — sanoi Nicole, — luulla minua niin luonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!

— Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte? Mustasukkaisuus sokaisee teidät.

— Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? — sanoi nuori tyttö hermostuneesti nauraen. — Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette, että minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen, sanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos minulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne kauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, — enkö minä olisi yhtä hyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, — ja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, — minä voin kääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen sopusuhtainen. — Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin. — Minulla on hampaat kuin helmet. — Ja hän katseli hampaitaan kolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä päässä. — Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä erikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän ja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen rakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle minä olen kiemaillut. — Kuule, Gilbert, sinä naurat, — jatkoi tyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas sammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. — Usko minua, älä pakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois siltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten hämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos minä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi, Gilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita se tuo muille.

— Onneksi vaan, — sanoi Gilbert, — te olette nyt jo päässyt melkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.

— Mistä?

— Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät…

— Niin?

— Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.

Nicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen hampaitaan:

— Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin alan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut. Luulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen, että minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin on liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin vaimoksi. — Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette katkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi muille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi Gilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei olisi ollutkaan huoneessa.

Gilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä päätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen sytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.

Mutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös erota Nicolesta, — sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä hänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen. Gilbert pysyi lujana.

Kun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään ääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.

— Läksi, — mutisi hän itsekseen, — läksi!

Hän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot sammuneet.

— Entä neiti! — sanoi Nicole itsekseen.

Ja tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin ovelle ja kuunteli.

— Hyvä, — sanoi hän, — hän on mennyt omin neuvoin levolle ja nukkuu. Odotahan huomiseen! — Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko sinä häntä!

11.

Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä,

Sieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan niin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän luuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa, supistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen kerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai näyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus oli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly. Tällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät aistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään kuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä kaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen silmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat vaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.