PLATONIN "SYMPOSION" SUOMEKSI.
Reading edition
Platonin "Pidoilla" on oma yksinäinen asemansa ihmiskunnan viisaudenkirjojen joukossa. [Platon: Pidot (Symposion). Suomentanut Niilo Lehmuskoski. — Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919]. Se sisältää Eroksen, antiikin suuren rakkaus- ja luomiskaipuun lain ja evankeliumin, ja me aavistamme sen sivuilla, varsinkin milloin Sokrateella on sananvuoro, koko sen kauneushurman, joka on synnyttänyt kreikkalaisen muinaisuuden kulttuurin, ihmiskunnan ylpeyden. Tämä kirja on kappale ihmisyyden sydämestä, ja kuinka kauas vuosituhannet ovatkin meidät siitä loitontaneet ja kuinka toisenlainen lieneekin eräissä suhteissa ajatus- ja tuntemistapamme, niin ei tämä kirja ole vieläkään menettänyt tehoaan ihmismieliin. Sen Eroksen mahdin, jota Sokrates "Pidoissa" ylistää, ovat kaikkina aikoina filosoofit, runoilijat, taiteilijat ja rakastavaiset tunteneet ja sitä itse omalla kielellänsä ylistäneet.
"Pidot" kuuluu Platonin miehuusiän tuottoihin, siihen kauteen tekijänsä elämässä, jolloin hänen filosofiansa ydin, idea-oppi, alkoi hänelle selkeentyä. Se on kirjoitettu, kuten muutkin Platonin teokset, vuoropuhelun muotoon ja on siinä dramaattisnovellistinen aines huomattavammalla sijalla kuin useimmissa muissa Platonin dialoogeissa. Se loihtii eteemme kaksi mestarillisesti piirrettyä luonnekuvaa, Sokrateen ja Alkibiadeen, samoinkuin se antaa lukijalle eloisan tunnelman siitä tilaisuudesta, jossa keskustelu tapahtuu ja jossa filosofian ja viinin vaikutus panee mielialan läikkymään.
Tämä tilaisuus on näytelmänkirjoittaja Agathonin luona vietetty pieni jälkijuhla. Talon isäntä on edellisenä päivänä niittänyt teatterissa laakereita ja sen johdosta on jo eilisiltana ystävien kesken palveltu Bacchusta. Tällä kertaa tehdään yhteinen sopimus, että viininjuonti jätetään tavallista vähempään — edellisen päivän juhla oli tässä suhteessa ollut ylen perusteellinen, jopa rasittava — ja kulutetaan sensijaan aikaa keskustelulla. Pienen neuvottelun jälkeen päätetään, että kukin pitää vuorostaan ylistyspuheen Eroksen kunniaksi. Alkibiades ei vielä ole läsnä, mutta sensijaan Sokrates ja Aristophanes sekä joukko Ateenan muita parhaita päitä.
Ensimmäiset puheenvuorot eivät ole erikoisen mieltäkiinnittäviä. Niiden viisaus tuntuu ylen sofistiselta ja onkin Platonin suhtautuminen niihin peitetysti, vaikka samalla selvästi irooninen. Aristophaneen, suuren huvinäytelmärunoilijan lyhemmät vuorosanat sekä varsinkin hänen "puheensa" ovat kuvaavia hänen karkean-koomilliselle laadulleen ja lienevät käsitettävät yritykseksi lyödä leikkiä koko keskusteluaiheesta. Jos pidot olisivat loppuneet siinä, missä Aristophaneen puhe päättyy, olisi Platonin runollinen pöytäkirja niistä tuskin koskaan saavuttanut mitään merkkisijaa maailmankirjallisuudessa. Ensimmäinen ja ainoa, joka todella tuo Eroksen näyttämölle on Sokrates. Kun toisten puheet ovat liikkuneet yleensä vain sukkelissa ja kaunosanaisissa käänteissä, tuntuu Sokrateen sensijaan menevän asian ytimeen.
Filosoofisen-vaatimattomaan tapaansa kertoo Sokrates oppineensa sen, mitä hän puhuu Eroksesta, eräältä Mantinean naiselta, Diotimalta. Rakkaus kauniiseen ruumiiseen ja kauniiseen sieluunkin ovat tämän sokrateslaisen Eroksen alempia asteita, joilta se nousee, yksilöllisestä aina yleisempään, täydellistä kauneutta kohti. Mutta tämä Eros, tämä suurin ja palavin kaipuu on synnyttämisen ja luomisen kaipuuta ja se tavoittelee kauneutta saadakseen siinä luoda, ikuistaa itsensä. Sokrateen Eros on ihmisrinnassa asuva luomispyrkimys, mutta se on samalla pyrkimys kauneuteen, sillä kreikkalainen antiikki tunsi luomisen vain kauneudessa. Se kauneus, jota kohti Sokrateen Eros lopulta kurottautuu, kohoaa viimein kaiken aistimaailman yläpuolelle, häviämättömäksi, ikuiseksi ja muuttumattomaksi, kauneuden ideaksi, joka itseensä hukuttaa ja itseensä sisällyttää kaiken yksityisen ja yksilöllisen kauneuden. Tällä asteella on kauneus myöskin tie totuuteen ja hyveeseen ja vain sille, joka on sen saavuttanut, joka on "oppinut tuntemaan itse kauneuden", on elämä "elämisen arvoista". Sokrateen Eros on ihmiskunnan suuri inspiraattori.
Kuten suomentajakin esipuheessaan huomauttaa, jää Platonilla jonkun verran epäselväksi aisti- ja ideamaailman samoinkuin yksilöllisen ja yleisen kauneuden keskinäinen suhde. Meidän tunteemme puhuu epäilemättä voimakkaammin kuin hänen yksilöllisen kauneuden puolesta, jopa siinä määrin, että voisimme olla valmiit väittämään, että ne, joissa on enimmän Erosta, taiteilijat ja rakastavaiset, etsivät kauneutta ja hurmautuvat siitä juuri sen yksilöllisissä, hetkellisissä, persoonallisimmissa ilmenemismuodoissaan. Pintapuolisesti arvostellen saattaa Platonin yleinen kauneus, kauneuden idea, tuntua kalpealta ja ikävältä, mutta se saa suuruutta ja merkitystä kun ajattelemme sen ikuisuutta kohti jatkuvana perspektiivinä siinä näkökulmassa, jonka yksityinen kauneus on avannut hurmautuneelle sielullemme. Tässä mielessä sisältää Sokrateen kauneusnäky myöskin yksilöllisen kauneuden, vaikka se, kuten ruotsalainen Hans Larsson sattuvasti sanoo, katoaa, ei sammuakseen, vaan hävitäkseen valkean valon voimakkuuteen.
Sokrateen puhe on viimeinen, joka Agathonin pidoissa käsittelee sovittua keskusteluaihetta. Siitä ei myöskään ehdi syntyä mitään väittelyä, sillä ovelle koputetaan ja sisään astuu uusia henkilöitä, ennen kaikkea Alkibiades, joka on vahvasti juovuksissa. Hän kantaa päässään tiheää muratti- ja orvokkiseppeltä, johon hän on ripustanut nauhoja, ja hänen tarkoituksensa on tulla seppelöimään päivän sankarin, Agathonin. Hän ei alussa huomaa, että myöskin Sokrates on seurassa, mutta sen keksittyään seppelöikin hän hänet, ystävänsä ja mestarinsa, ylistyspuheella, joka ei ole turhaan tullut kuuluisaksi kautta aikojen. Tämä Alkibiadeen puhe on "Pitojen" toinen suuri nousu, verrattava Sokrateen puheeseen Eroksesta. Se piirtää ilmielävänä eteemme kuvan Sokrateen koko suuruudesta, filosoofisesta juomaveljestä, joka ei koskaan juopunut, kirkkaasta sielusta, vaatimattomasta ja pelottomasta, viisaasta, joka pani liikkeelle henkisiä voimia, missä hän kulki, ja jonka syvä inhimillisyys lumosi kaikki, jotka tulivat hänen vaikutuspiiriinsä.
Alkibiadeen puheen jälkeen alkaa seura, joka nyt on tullut suuremmaksi, juoda yhä runsaammin, kunnes toinen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain Sokrates näkee selvänä nousevan auringon. Hän jättää seuran, menee Lykeioniin kylpemään ja kuluttamaan päiväänsä lähteäkseen vasta illalla kotia lepäämään. —
Maisteri Lehmuskoski on tehnyt erinomaisella käännöksellään palveluksen suomalaiselle kirjallisuudelle. Mitä barbaareja lienemmekin verrattuna Sokrateen ja hänen ystäviensä seuraan, niin olemme ansainneet saada osaa tästä viisauden ja kauneuden kirjasta omalla kielellämme. "Pidothan" ei oikeastaan ole aivan helppotajuinen teos, se edellyttää jonkun verran antiikin tuntemusta samoinkuin myös jotain tottumusta filosoofiseen ajatustapaan. Olkoon tämän kirjan olemassaolo suomenkielellä puolestaan kehoituksena kumpaankin. Sillä köyhä olisi totisesti jokainen nuoriso, jokainen uusi polvi, jonka keskuudessa ei olisi useita, jotka tuntisivat, kuten Alkibiades, "mieletöntä hulluutta filosofiaan" ja vetovoimaa ja houkutusta Sokrateen viisauden lähteille.