← Table of contents
Kirjoja ja kirjailijoita III

EINO LEINON "RÄIKKÖ RÄÄHKÄ".

Reading edition

Eino Leinon "Räikkö räähkä" ("Helkavirsien" ensimmäisessä osassa, vuodelta 1903) on epäilemättä tekijänsä korkeimpia ja synteettisimpiä saavutuksia, samalla kun se on suomalaisen kirjallisuuden syvimpiä ja kauneimpia runoja. Joka kerta kun olen kuullut lausuttavan tai itse lukenut tätä runoa, jossa aiheita ihmiskunnan historian synkimmistä tarinoista, Ephialteen ja Juudas Iskariotin, on siirretty suomalaiseen maaperään ja muodostettu kalevalaiseksi ballaadiksi, olen tuntenut sen fantasian elävöittävän ja näkevän voiman, jossa tämä pieni kertova runoelma on syntynyt. Kalevalan ja Kantelettaren ylen monisanainen, toisinaan myös hämärästi ylimalkainen runotyyli on tässä, samoinkuin useimmissa muissa "Helkavirsien" ballaadeista, jalostettu lakooniseksi, merkitseväksi sanonnaksi, joka tahallisesti vieroo kansanrunoilijan käyttämää rikasta ornamentiikkaa runsaine alkusointuineen ja kertosäkeineen, antaakseen sitä painokkaammin asian puhua. Se freskoa muistuttava, lennokas ja ääriviivainen tekotapa, jota yleensä on pidetty "Helkavirsille" ominaisena, vallitsee tässäkin ballaadissa, varsinkin alkupuolella, missä runo muutamalla säkeellä merkitsee tapauksen toisensa jälkeen. Loppupuolella runo lyyrillisesti herkistyy ja poikkeaa samalla yksityiskohtaisempaan, laatukuvamaiseen maalailuun.

Runo alkaa säkeellä, johon sisältyy kaksi sadatussanaa:

Tuo turilas, Räikkö räähkä.

Asettuen kansanballaadin tekijän kannalle, on taiderunoilija tahtonut kohta merkitä sankarinsa niillä synkillä, vihaa ja ylenkatsetta ilmaisevilla mainesanoilla, jotka kansan suussa ovat liittyneet hänen nimeensä. Täten runoilija myöskin ikäänkuin lausuu tuomionsa hänen teostaan, "runoilijan kirouksen" — mikä kuitenkaan ei estä, kuten ballaadin loppupuolella saamme havaita, runoilijaa näkemästä ihmistä, tuntevaa, kärsivää ja onnetonta kanssaihmistä kansan ja oman tuomionsa saaneessa petturissa.

Räikön konnantyö kuvataan sitten äärimmäisen nopein vedoin:

Neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.

Viimeinen säe viittaa jo Räikön kavalluksen inhimilliseen motiiviin: asetettuna valitsemaan henkensä menettämisen tai kyläkunnan yhteisen asian pettämisen välillä, valitsee hän jälkimmäisen. Elämä oli Räikölle kallis. Me saamme runon edistyessä nähdä, että hänet sitoi elämään ennen kaikkea kaksi tunnetta: rakkaus vaimoon ja rakkaus kotiin ja sen askareihin. Näin lankeaa Räikön kavalluksen yli inhimillisempi valo kuin Thermopylain petturin kavalluksen, jonka Herodotos kertoo tehdyn suuren palkinnon toivossa. Räikkö ei muutu meille sympaattiseksi, mutta hän muuttuu kansan kirouksen leimaamasta konnasta, hirviöstä, ihmiseksi omaa lihaamme ja vertamme, mieheksi, jossa on hyvää ja huonoa, voimaa ja heikkoutta ja joka asetettuna ankaran uhan alaisena suuren siveellisen ratkaisun eteen, tekee väärän valinnan. Leinolle on "Räikkö räähkässä" vieras se yksistään tuomitseva ja niinsanoaksemme puhtaasti yhteiskunnallinen tapa suhtautua Ephialtes-aiheeseen, mikä on saanut ilmaisun esim. Runebergin "Viapori"-runon tunnetussa loppusäkeistössä. Runebergin runossa on pääpaino itse tapahtumassa, kavalluksen tosiasiassa ja sen yhteiskunnallis-isänmaallisissa seurauksissa, Leinon ballaadissa on pääpaino pantu kavalluksen tekijän sisäisiin vaikuttimiin ja teon psykoloogisiin seurauksiin itse rikoksen tekijässä.

Yhtä lakoonisin keinoin kuin Räikön petos, esitetään myöskin sen vaikutukset. Viholliset polttavat poroksi kylän ja surmaavat sen täysi-ikäiset asukkaat Ainoastaan Räikön pirtti jätetään polttamatta.

Vihollisen lähdettyä, jo seuraavan päivän iltana, palaavat vähitellen kylän raunioille ne, joiden on onnistunut välttää surmaa. Tällöin alkavat Räikön tunnonvaivat. Kansanlaulajan naiviin tapaan on runoilija antanut niille draamallisesti havainnollisen muodon, panemalla Räikön keskustelemaan kotiensa raunioille ja omaistensa veristen ruumiiden ääreen palaavien kanssa. Nämä synkät dialoogit huippenevat seuraavaan kaksinpuheluun salpojen taakse telkeytyneen Räikön ja hänen tyttärensä välillä.

"Mitä tyttöni murehit?" "Miestä kaunoista murehin, syytä syntymättömäni."

Taipumalla vihollisten uhkaan, oli Räikkö luullut pelastavansa kotinsa. Surma ja hävitys ovat kuitenkin iskeneet myöskin sen piiriin. Räikön poika itkee hevostansa, Räikön tytär miestänsä, syntymättömän lapsensa isää.

Mutta kylällä alkaa vähitellen, miehestä mieheen, levitä epäilys, joka voimistuu viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Miksi on Räikön pirtti jäänyt polttamatta, kun koko kylä on hävitetty? Räikkö on pettänyt yhteisen asian. Räikkö on neuvonut viholliselle tien! Epäilys muuttuu pian varmuudeksi. Samoinkuin Räikkö oli kavaltanut kyläkuntansa vihollisille, samoin pettää hänen vaimonsa puolestaan hänet ja ilmiantaa hänet kyläläisille.

Räikkö, joka aluksi yrittää kieltää tekonsa, luopuu pian aikeestaan. Omantunnon syytösten lisäksi kohtaa häntä nyt kyläläisten kirous. Hän on mennyt mies, ja kuin Juudas Iskariot panee hän itse toimeen tuomionsa, havaitessaan pohjaan saakka tekonsa hirvittävät seuraukset:

Otti köyden orren päältä, poikki permannon käveli, astui raskaasti tuvasta siltapalkin painuessa.

Hänen on luovuttava elämästä, joka on hänelle rakas ja jonka takia hän oli rikoksensa tehnyt. Ovessa kääntyy hän kerran pyytääkseen vaimoltaan, elämänsä seuralaiselta, anteeksi rikostaan, jonka hän oli tehnyt häntä muistaen. Sitten jatkaa hän, köysi kourassa, vaellustaan, jossa jokainen askel vie elämästä kuolemaan: etehisestä pihalle, pihalta veräjälle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle. Metsän rajassa hän kääntyy:

Näki hän kullaisen kotinsa, kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjakellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.

Silmä, joka jo seuraavassa hetkessä on tuomittu raukenemaan, kerää ennen sammumistaan näkökalvoonsa koko sen pienen maailman, jota se vuosien kuluessa on rakkaudella tottunut seuraamaan: kodin tutun, armaan kuvan. Kaivonvintistä saunan siniseen savuun ja aitanoveen saakka on kaikki siinä tuttua ja rakasta, kaikkeen liittyy jokin muisto, jokin elämys, ja huolimatta kaikista pettymyksistä ja suruista, huolimatta turhista ponnistuksista ja vaivoista, joita vuodet ovat kukkuroittain tuoneet mukanaan, kuvastuu elämä iloineen ja murheineen hänelle, joka sille sanoo ikuiset jäähyväiset, niin täyteläisenä ja kauniina:

Elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla.

Näin päättyy tämä erämaa-kylän tragedia hiljaiseen ylistykseen elämälle, rakkaudentunnustukseen, mikä kuiskataan huulilla, jotka jo ovat mykistymässä kuolemaan. Ja tämän tunnustuksen mukana lankeaa jotain liikuttavan inhimillistä ja sovittavaa Räikkö-Ephialteen koko henkilöllisyyden yli, hänen kadotessa metsän korpeen sovittamaan rikostaan. Runoilija on antanut meidän nähdä hänen sydämeensä ja meidän tuomiomme on vaiennut.

Kauniimpaa voittosaalista on Leinon runotar harvoin, tuskin koskaan, tuonut kotia kalevalaisilta retkiltään kuin "Räikkö räähkän" viimeisessä runonäyssä. Lyyrillisessä intiimisyydessään menee se kyllä ulkopuolella varsinaisen ballaadityylin puitteiden, mutta siinä on kuitenkin runon taiteellinen ja psykolooginen painopiste. Leinon Ephialtes kohoa tässä runonäyssä inhimillisyyden edustajaksi, heikon ja erehtyvän, mutta kuitenkin sisimmässään hyvää tahtovan inhimillisyyden, jolta emme voi kieltää myötätuntoamme. Tuossa yksinkertaisessa säeparissa ihmisen autuaasta askaresta maan kannikalla, Räikön "testamentissa", on mielestäni kokonainen pieni filosofia: siinä on tunnustus elämän ikuisille voimille, jotka panevat sukupolvet toisensa jälkeen viljelemään maan, rakentamaan kotinsa, toivomaan, ponnistamaan, uhmaamaan luonnon tylyjä lakeja, kärsimään ja kuolemaan ja kuitenkin kiittämään olemassaoloa, jonka tarkoituksia me emme tunne, mutta joka antaa meille "autuaan askaremme" maan kamaralla.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings