HERMANN KEYSERLINGIN "MATKAPÄIVÄKIRJA".

Kreivi Hermann Keyserling on Saksassa suurta huomiota herättäneen teoksensa mottosanoiksi asettanut rohkean paradoksin: lyhin tie oman itsensä luo vie maailman ympäri [Hermann Keyserling: Das Reisetagebuch eines Philosophen. — Otto Reichl, Darmstadt, 1920. Siv. 886]. Seneca esitti aikoinaan (kirjeissään Luciliukselle) päinvastaisen väitteen, varoittaen niinhyvin paljon matkustamisesta kuin paljon lukemisesta, koska kumpikin vain hajoittaa sielua ja tuo mukanaan hedelmätöntä levottomuutta. Molempien kantaa voi puolustaa, mutta syvemmin katsoen ovat he ehkä kumpikin sikäli väärässä, ettei voi antaa tässä suhteessa mitään yleisiä ohjeita, koska ei ole olemassa toista tietä, joka olisi niin edeltäpäin määrittelemätön ja yksilöllinen kuin se, mikä johtaa meitä "oman itsemme" luo. Siinä jos missään vaeltaa kukin omia polkujaan. Minkään yleisen säännön asettamista tuskin Keyserlingkaan on paradoksillaan tarkoittanut.

Se tie, jonka hän itse on suorittanut ja josta hän laajassa teoksessaan kertoo, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä matka maapallon ympäri. Mutta tämä ulkonainen matka, jonka kauttakulku-pisteet me voimme löytää kartalta, ei näyttele mitään ratkaisevaa osaa hänen kuvauksessaan. Keyserling ei ole mennyt etsimään maisemia eikä turisti vaikutelmia, hänen päämääränsä on ollut syventyä niihin suuriin kulttuureihin, jotka tällä hetkellä kukoistavat maapallollamme — Intian, Kiinan, Jaappanin ja Lännen kulttuureihin —, päästä arvostelemaan niitä sisältäpäin, tapailla niiden inhimillistä ydintä ja löytää siinä itsensä. Keyserlingin kirjan sukulaisuus Spenglerin "Länsimaan perikadon" kanssa on ilmeinen, mutta mistään suoranaisesta vaikutuksesta teoksesta toiseen ei voi puhua, sillä molemmat kirjat ovat syntyneet samoihin aikoihin, maailmansodan aattona. Sitä suurempi on niin ollen niiden psykolooginen todistusvoima tyypillisinä ajan ilmiöinä. Ne puhuvat molemmat siitä syvästä epäuskosta omiin mahdollisuuksiinsa, omaan tulevaisuuteensa, joka elää europpalaisen hengen pohjalla, ja joka kääntää sen mielenkiinnon vieraihin, kaukaisiin kulttuureihin, joiden elämänmuodoissa se luulee näkevänsä syvemmän ihmisyyden kuin omassaan. Kun Spengler väittää europpalaisen kulttuurin tulleen hedelmättömään "aleksandrialaiseen" aikakauteensa, samaan elämänikään, missä antiikki on roomalaisvallan viimeisinä vuosisatoina, jolloin Idän vieraita jumalia alettiin palvella Tiberin varsilla, niin ei hän tälle väitteelleen olisi voinut löytää parempaa ja kuvaavampaa esimerkkiä kuin se on, jonka Keyserlingin kirja tarjoo. Buddha ja Konfuzius ovat lähempänä Keyserlingin ajatus-ja tunnetapaa kuin kristinusko, ja kiinalainen ylimys edustaa hänen silmissään kehittyneempää inhimillisyyttä kuin europpalaisamerikkalainen ihmistyyppi. Tämä epäusko sen rodun ja kulttuuripiirin etevämmyyteen, jonka jäsenenä itse on, ei lupaa mitään suurta tulevaisuutta asianomaiselle rodulle ja kulttuurille. Se tietää kulttuurin jälkikesää, ymmärryksen, erittelyn, kritiikin voittoa luovien voimien kustannuksella. Se on liian järkevä, liian viileä ollakseen "pessimistinen" sanan tunneväritetyssä mielessä, se katselee liian objektiivisesti maailman menoa nähdäkseen oman kulttuurimuotonsa häviössä muuta kuin jotain bioloogisesti täysin luonnollista. On omituista todeta, että tämä mieliala on kulkenut sen käytännöllisen pessimismin edellä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä on vallannut Europan kansat maailmansodan jälkeen.

Syventyessään vieraihin kulttuureihin osottaa Keyserling samoja Proteus-taipumuksia, jotka hämmästyttävät meitä Spenglerissä. Molemmat ovat radikaalisti ennakkoluulottomia, mutta heidän mieskohtaisessa suhtautumisessaan aiheisiinsa on kuitenkin olennainen ero. Kun Spengler panee pääpainon kulttuurien käsittämiseen itsenäisinä organismeina ja yleensä välttää vertailevien arvostelmien esittämistä, niin Keyserling sensijaan useinkin lausuu mielipiteensä eri kulttuurimuotojen ja ilmiöiden arvosta, asettaen toisen toisensa edelle. Olennaisen eron heidän kirjojensa välillä muodostaa niinikään se, että Spengler pyrkii katsomaan aiheitaan historiallisesti, vuosisatojen perspektiivissä, jota vastoin Keyserling pääasiassa kohdistaa huomionsa siihen, mitä nykyhetki tarjoo. Spenglerin intuitsioni on epäilemättä suurpiirteisempi ja syvempi ja hänen kirjansa painavampi, merkitsevämpi. Mutta toisinaan avaa myöskin Keyserling näköaloja, jotka kantavat huimaavan syvälle siihen salaperäiseen alkuilmiöön, joka on kulttuurien ja uskontojen pohjalla. Se seikka, että Keyserling on syventynyt niihin niiden omassa maantieteellisessä ympäristössä, antaa hänen huomioilleen ja mietelmilleen joskus tuoreuden, jota Spengleriltä puuttuu. Mainitsen vain yhden esimerkin. En ole missään lukenut niin samalla kertaa rehevää ja syvälle tunkevaa kuvausta tropiikin vehmaan luonnon ja buddhalaisuuden läheisestä suhteesta kuin Keyserlingin kirjasta. Nerokkaalla tavalla osottaa Keyserling, miten Intiassa sana vegetatiivinen, kasvinomainen, saa aivan toisen merkityksen kuin pohjoisissa maissa, missä luonto on jotain paikoillaan olevaa, täysin passiivista, kun se sitävastoin Intiassa on alituista tulemista, alituista kasvamista ja kehitystä. "Pohjoisessa ilmastossa merkitsee 'metsä' kollektiivikäsitettä, joka muodostuu joukosta puita; täällä (Intiassa) on se jotain kokonaista, josta vain vaivoin voi erottaa yksityisiä puita. Ja kasvaminen tapahtuu täällä niin raivoisalla nopeudella, niin vehmaasti, niin ylen rikkaasti ja ilman rajoja, kaikki muodot kuuluvat täällä niin yhteen, sulautuvat niin huomaamatta toisiinsa, että ulkonainen vaikutus ei anna mitään aihetta rakentaa teoriaa 'olemisesta'. Kaikki on sensijaan, yksin silmienkin todistuksen mukaan, 'tulemista', ja tämän 'tulemisen' ulkopuolella ei ole mitään. Jokaisen yksityisen hetken antama kuva todistaa täällä Buddhan ilmiö-opin puolesta."

Ulkonaisten vaikutelmien ja tapahtumain esityksen on Keyserling yleensä supistanut mahdollisimman vähään, mutta kun hän joskus innostuu käyttämään mehevämpää sivellintä kuin mikä filosoofille on välttämätöntä, kilpailee hän tropiikin kuvaajana sellaisten mestarien kuin Pierre Loti'n ja Lafcadio Hearnin kanssa. Kuvasipa hän buddhalaista iltajumalanpalvelusta tai japanilaista tee-huonetta tai albatrossien lentoa valtamerihöyryn ympärillä tai Honolulun kala-allasta tai tulivuoren kiehuvaa laavamerta, aina saa hän kuvaukseensa sen näkemyksen tuoreuden, jonka vain taiteilija voi välittää. Muutamalla sattuvalla piirteellä loihtii hän niinikään eteemme tyypillisen kiinalaisen maiseman ja kaupunkikuvan, ennenkuin hän lähtee syventymään kiinalaiseen ihmistyyppiin, joka niin monessa suhteessa näyttää vastaavan hänen hiukan ylimyshenkisiä sympatiojaan. Se mikä ennen kaikkea tuntuu vastustamattomalla voimalla vetävän häntä puoleensa Kiinan kulttuurissa on se hienostunut ja henkevä muotokuri, johon sen puitteissa elämä on pakoitettu. Myöskin eräänlaisessa dilettanttisessa ratsionalismissa näyttävät balttilainen "paroni" ja kiinalainen aatelismies tapaavan toisensa. Ja Keyserling tuntee tarvetta m.m. siteerata kahteen kertaan teoksensa puitteissa eräitä kiinalaisen Laotsen säkeitä, joihin todella tuntuu mahtuvan paljon ei ainoastaan Kiinan vaan koko Aasian sielua. Lainaamme tähän Laotsen rivit sananmukaisesti käännettyinä:

Taivas on ikuinen ja maa ikuinen. Taivaan ja maan ikuisuuden syy on, etteivät ne elä itselleen. Siksi voivat ne jatkuvasti antaa elämää. Niin myös hän, joka on kutsuttu: hän uhraa oman itsensä, siksi tulee hänen oma itsensä oikeuksiinsa. Hän luopuu itsestään, siksi jää hän jäljelle. Eikö ole siis niin: koska hän ei mitään omaansa tahdo, siksi täyttyy hänen oma itsensä.

Jaappanin ja Amerikan kautta, alati valppaana huomioiden tekijänä, aina pyrkien katsomaan kohtaamiaan elämänilmiöitä sisältäpäin, ilman ennakkoluuloja, palaa Keyserling filosoofiselta retkeilyltään kotiinsa Raykülliin (Rajakylään), sukutilalleen, missä hän ja hänen esi-isänsä ovat luoneet ympärilleen oman suljetun pienoismaailmansa. Mutta tämä maailma on nyt syventynyt ja kasvanut, hän on tuonut matkaltaan mukana siihen jotain siitä ikuisesti inhimillisestä, mystillisesti merkitsevästä, jonka me löydämme kaikkien kulttuurien pohjalta samoinkuin omasta sielustamme, jos meidän onnistuu siihen tunkeutua kyllin syvälle.

Keyserlingin teos on kaikesta ajatustensa rikkaudesta huolimatta nähdäkseni liian keskipakoinen ja dilettanttinen kirja, jotta sille voisi ennustaa aivan pitkää elämänikää. Mutta se on ajan hengestä lohjennut teos, täynnänsä ajankohtamme levotonta kysyntää, kirja, josta ei puutu syvyyttä, mutta josta sensijaan puuttuu jotain siitä rohkeasta luovasta tahdosta, joka antaa suurimmat ajatukset.