ERÄS SAKSALAINEN SANOMALEHTIMIES.

Seisoen varsinaisen politikon ja vapaan kirjailijan välimailla, on nykyajan sanomalehtimies, kuten tunnettu, varannut itselleen erittäin vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa. Hänen mahdillaan ei itse asiassa ole muita rajoja kuin mitkä hänen kykynsä ja moraalinsa sille määräävät. Kansanomaisinkin kuningas, jolta hänen alamaisensa lainaavat tukankampauksensa ja hattunsa mallin, voi häntä kadehtia, sillä häneltä lainaavat he suuressa mittakaavassa sen mitä heillä on hattunsa alla: mielipiteensä, tunteensa, intohimonsa, makunsa, sympatiansa. Niinkuin hallitsijat käyttääkin hän itsestään muotoa "me" — hän on "yleinen mielipide" jumalan armosta, hän on "julkinen sana", hän on jotain yli-yksilöllistä, jotain kollektiivista, jotain josta hän varmaan itsekään ei ole täysin selvillä, mutta joka ei ole vaikuttamatta pelottavalta, masentavalta. Hän on riippumattomampi kuin ammattinaapurinsa eduskunnassa, sillä hänen kaunopuheisuutensa ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota puhemiehen vasaraan. Enimmäkseen on hän erehtymätön kuin paavi, etenkin silloin kun hän sanoo "me". Hänen ammattiinsa suorastaan kuuluu, ettei hän voi muuttaa kantaa niinkuin muut ihmiset. Hän voi korkeintaan tulkita uudella tavalla entisiä mielipiteitään. Hänen asemansa on epävirallinen kuin vapaan kirjailijan, mutta viranomaiset pelkäävät häntä enemmän kuin vapaata kirjailijaa, sillä hänellä on paljon suurempi lukijakunta. Kirjailijaan verrattuna on hänellä muitakin etuja, esim. se, että hänen sanansa, joskin ne helposti pääsevät vaikuttamaan, myös helposti unohdetaan, sillä sanomalehti muuttuu jo seuraavana päivänä makulatuuriksi. Kirja sensijaan jää, kuten tunnettua, toisinaan elämään, pakoittaen tekijäänsä eräänlaiseen varovaisuuteen mielipiteidensä ja sanontatapojensa valinnassa. Näiden etujen rinnalla on sanomalehtimiehen ammatilla toki varjopuolensakin. Sellaisena lienee m.m. pidettävä sanomalehtimiehelle asetettua pakkoa muodostaa itselleen mielipiteitä eli n.k. kantoja kaikesta, mikä tapahtuu taivaan ja maan välillä ja ehkä jonkun verran siitäkin, mikä ei koskaan tapahdu, vaan mikä vain voisi tapahtua tai oletetaan tapahtuneeksi. Jollei mikään inhimillinen saa olla vierasta kirjailijalle ja runoilijalle, saa se olla sitä vielä vähemmän sanomalehtimiehelle, jonka tulee kyetä näyttelemään perättäisesti ja yht'aikaa politikon, lääkärin, sielunpaimenen, pedagoogin, moralistin, filosoofin, strateegin, ilmanennustajan ja nuorallatanssijan osia. Oikea sanomalehtimies on vastaanottokone, joka langattomasti saa sanomia kaikista niistä hermokeskuksista, missä ajan henki täyteläisimpänä värähtää. Mutta kun hän välittää näitä sanomia yleisölleen, panee hän niihin samalla omaa sieluaan, myöskin silloin kun hän kirjoittaa "me". Näin tulee hänen toimintaansa aina jotain persoonallista. Kun hän puhuu kansan, puolueen tai yleisen mielipiteen nimessä, on hänen puheessaan aina edustettuna hänen oma privaatti-mielipiteensä, tavallisesti ratkaisevassa määrässä. Sillä eikö hän lopultakin itse ole "yleinen mielipide"?

Huolimatta tästä suuresta vaikutuksestaan ja mahtiasemastaan yhteiskunnassa joutuu sanomalehtimies kuitenkin verraten harvoin ihmisenä ja persoonallisuutena yhtä yleisen huomion ja mielenkiinnon esineeksi kuin hänen ammattinaapurinsa politikko ja vapaa kirjailija. Tämä johtunee siitä anonymiteetistä, nimettömyydestä, mihin sanomalehtimiehen työ usein on verhottu, mutta myöskin siitä, että etevimmät sanomalehtimiehet harvoin pysyvät loppuun asti uskollisina ammatilleen, vaan siirtyvät muille aloille, etenkin eduskunta-politiikkaan, missä he sitten niittävät näkyvimmät julkiset laakerinsa. Vain harvoin saa käsiinsä elämäkerrallisia esityksiä vaikutusvaltaisista sanomalehtimiehistä ja jos niitä silloin tällöin ilmestyykin, eivät ne yleensä herätä laajempaa huomiota tai uteliaisuutta. Yleisö ei ole tottunut osoittamaan suurempaa mielenkiintoa sanomalehtimiehen persoonallisuutta kohtaan, jollei hän ole joku Lord Northcliffe, jonka miljoonat pakoittavat tähän mielenkiintoon ja kunnioitukseen. Mutta kullallahan voi ostaa mitä hyvänsä, saati sitten niin halpaa tavaraa kuin yleisön mielenkiinto.

Saksan sanomalehdistön huomattavimmista miehistä on harvinaisuuden vuoksi "Münchner Neueste Nachrichten'in" ja "Jugend'in" v. 1916 kuollut julkaisija Georg Hirth löytänyt elämäkerrallisen kuvaajansa. F. C. Endres'in äsken ilmestynyt teos "Georg Hirth, ein deutscher Publizist" antaa selkeän ja innostuneen, vaikka ehkä paikoin hiukan epäkriitillisen kuvan johtavan müncheniläisen sanomalehtimiehen pitkästä, toimeliaasta, iloisen taisteluhalun täyttämästä työpäivästä. Hirthin henkilöllisyydessä oli jotain kirkasta, avoimesti inhimillistä ja rohkeaa, joka tuskin voi olla herättämättä myötätuntoa siinäkään, jolla ei ole samoja mielipiteitä kuin hänellä. Hän oli joka tapauksessa sanomalehtimies suurpiirteisempää lajia. Hänen intressinsä olivat monipuoliset ja syvät, hänen tietonsa perusteelliset ja hänen väittely- ja taisteluhalunsa uupumattomat. Lisäksi saattoi hänen toimintansa takana helposti havaita hänen persoonallisen elämänfilosofiansa, jota hän on myöskin erinäisissä teoksissaan selvitellyt, ja joka antaa sisäisen yhteyden hänen eri suuntiin haarautuneille harrastuksilleen.

Georg Hirth syntyi v. 1841 Thüringenissä vaatimattoman asianajajan ja virkamiehen poikana. Hänen äitinsä oli syntyperältään ranskatar. Seitsemäntoista vuotiaana menetti hän isänsä, kaksi vuotta myöhemmin äitinsä. Ansaitakseen toimeentulon itselleen ja sisarilleen alotti hän jo tällöin journalistisen toimintansa, kirjoittaen vakinaisesti avustuksia "Westermanns Monatsheften'iin". Schillerin satavuotispäiväksi julkaisi hän, yhdeksäntoistavuotiaana, ensimmäisen kirjansa "Friedrich Schiller kansan miehenä", pitäen myös itse huolen teoksensa levittämisestä ja myynnistä. Kahdenkymmenen vuotiaana vaatii hän "Turnzeitung'in" toimittajana jo yhtenäistä Saksan valtakuntaa. Kesken kiireisiä sanomalehtitehtäviään saavuttaa hän kahdenkolmattavuotiaana Jenassa tohtorinarvon. Kun vuoden 1866:n sota puhkeaa, ilmoittautuu Hirth ensimäisten vapaaehtoisten joukossa, mutta haavoittuu jo ensi taistelussa ja on vähällä kokonaan menettää toisen jalkansa, jopa henkensäkin. Jääden jonkun verran ontuvaksi koko elämäniäkseen tuli Hirth kykenemättömäksi ottamaan osaa siihen sotaan, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin johti hänen unelmoimaansa Saksan valtakunnan yhteyteen. Opintomatkoilla Ranskaan ja Englantiin laajensi Hirth näköpiiriään tulevaa sanomalehtitoimintaansa varten. Parisissa saa hän hedelmällisiä herätteitä kuvaamataiteellisissa harrastuksissaan, Lontoossa syventyy hän taasen kauppa- ja tullitilastoihin.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä tulee Hirth Müncheniin, jonne hän jää loppuiäkseen ja josta käsin hän suorittaa varsinaisen journalistisen elämäntyönsä. Mentyään naimisiin "Münchner Neueste Nachrichten'in" julkaisijan tyttären kanssa keskittyy hänen toimintansa nyt pääasiassa tähän lehteen, jonka nimelliseksikin johtajaksi hän myöhemmin tulee. Hänen taisteluhaluinen luonteensa vie hänet kohta kiivaaseen, vuosia ja vuosikymmeniä kestävään, kynällä ja painomusteella käytyyn sotaan niiden asiain puolesta, joiden ritariksi hän jo nuoruudessaan oli vannoutunut.

Näiden asiain joukossa oli Saksan valtakunnan yhteyden puolustaminen kaikkia separatistisia pyrkimyksiä vastaan ehkä ensi sijalla hänen sydämellään. Tämä keskeinen harrastus teki hänestä, yhdessä sen ihailun kanssa mitä hän tunsi rautakanslerin persoonaa kohtaan, Bismarckin kannattajan, huolimatta siitä että Bismarckin suojelustullipolitiikka oli hänen periaatteitaan vastaan. Wilhelm II:lle ei Hirth koskaan antanut anteeksi, että tämä oli pannut viralta rautakanslerin. Jonkunlaiseksi hyvitykseksi Saksan valtakunnan luojalle teki Hirth ehdotuksen, että Bismarck virallisesti nimitettäisiin Saksan valtakunnan kunniaporvariksi. Tämä ehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta korkeimmalta taholta, josta selitettiin että kukaan ei voi olla muuta kuin liittovaltion porvari, ei valtakunnan, ei edes honoris causa. Hirth ei antanut tämän vastoinkäymisen lamauttaa itseään. Kun eivät viranomaiset tahtoneet nimittää hänen suurta junkkeriaan valtakunnan kunniaporvariksi, teki hän sen itse. Stuck piirsi hänen lehteään varten kuuluisaksi tulleen Bismarck-päänsä ja Hirth kirjoitti kuvan alle:

Der Zwietracht eiserner Erwürger, des deutschen Reiches Ehrenbürger.

(Eripuraisuuden rautainen kuristaja, Saksan valtakunnan kunniaporvari.)

Hirth oli saavuttanut tarkoituksensa. Koko Saksanmaa saneli hänen jälkeensä näitä sanoja.

Huomiota herättänein puoli Hirthin sanomalehtitoiminnassa oli ehkä kuitenkin hänen osanottonsa n.k. kulttuuritaisteluun, hänen sotansa ultramontanisteja ja Roomaa vastaan Hirth, joka pohjaltaan oli Haeckelin monismin kannalla uskonasioissa, vihasi sydämestään katolilaista reaktsionia, jossa hän näki kaikkea yksilöllistä vapautta, samoinkuin myös valtakunnan yhteyttä uhkaavan vaaran Katolilaisten harrastukset olivat niinikään hänen suurpiirteisten koulureformiensa tiellä joissa hän m.m. vaati valtakuntaa ottamaan haltuunsa koko kansakoululaitoksen. Itse asiassa oli tulevan sukupolven kasvatus niitä kysymyksiä, jotka enimmän askartelivat hänen mielessään. Hän puhui lasten oikeuksista vanhempiaan vastaan — m.m. Saksin jesuiitta-prinssi Maxin vaatimuksen johdosta, että prinsessa Monikan oli mentävä eliniäksi luostariin sovittamaan äitinsä syntejä — hän varoitti toimeenpanemasta liian varhaista koulupakkoa, vaati koululääkäreitä, teki ehdotuksia kouluohjelmien muuttamisesta. Hänen yhteiskunnalliset uudistuspyrkimyksensä menivät hyvinkin radikaaliin suuntaan — hän vaati m.m. jo sangen varhain kaivoksien yhteiskunnallistattamista ja kahdeksantuntista päivää kaivostyössä — mutta sosialistien tulevaisuudenvaltiota piti hän vaarallisena harhakuvana. Hänelle, vapaalle mielikuvitus- ja kulttuuri-ihmiselle, olivat Marxin dogmaattiset rakennelmat vieraita ja vastenmielisiä, niinikään oli hän jo varhain selvillä proletaariatin täydellisestä kyvyttömyydestä hallitsemiseen — totuus, jonka hänen kotikaupunkinsa München muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen sai varsin kouraantuntuvalla tavalla kokea.

Mutta Hirthin sanomalehtitoiminta ei rajoittunut vain yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin artikkeleihin. Hänellä riitti aikaa ja harrastusta myöskin muille aloille, vieläpä tavalliseen reportterityöhönkin, jonka merkityksen hyvintoimitetussa lehdessä hän asetti erittäin korkealle (hän nimittää reportteria "lehden sieluksi"). Aivan erikoisessa määrässä omistautui hän kuitenkin taidearvostelulle, jossa hän vähitellen sai kotikaupungissaan johtavan aseman, vaikuttaen huomattavassa määrässä myöskin Münchenin ja Baierin ulkopuolella. Hän julkaisi myöskin useita teoksia taiteen ja taideteollisuuden aloilta, mutta ehkä kaikkein tunnetuimmaksi on hänen edustamansa taidesuunta tullut kuvallisen Jugend-lehden kautta, jonka hän perusti v. 1895 ja jonka ympärillä useat taidekiistat senjälkeen on käyty. Varsinkin muodostui "Jugend" sen taistelun polttopisteeksi, jota Saksassa on vuosikymmeniä käyty "alastomuus ja taide"-kysymyksessä. Sekä Etelä-Saksan ultramontaanit että Pohjois-Saksan ankarimmat protestanttiset piirit yhtyivät tässä kysymyksessä yhteiseksi rintamaksi "Jugend'in" suuntaa vastaan. Tähän taisteluun kietoutui myöskin se oppositsioni, jonka erinäiset Hirthin eroottisia kysymyksiä käsittelevät radikaalit kirjalliset julkaisut olivat herättäneet. Alussa oli "Jugend'in" taloudellinen asema hyvinkin horjuva, kunnes sen tilaajamäärä vähitellen on kohonnut noin sadantuhannen paikkeille, mitä voi pitää kunnioitettavana saavutuksena aikakauslehdelle, joka ei käänny kaikkein laajimman yleisön puoleen. "Münchner Neueste Nachrichten'in" painos — kaksi kertaa päivässä ilmestyvä — lienee ollut Hirthin loppuaikoina n. 90,000.

Napoleon on jossakin sanonut: "Kuta enemmän väkeä minulla on takanani, sitä vähemmän on minulla vapaata tahtoa". Sanomalehdentoimittaja, jonka lukijakunta kasvaa satatuhantiseksi armeijaksi, voinee varmaan useimmiten tehdä saman tunnustuksen. Se seikka, että Hirthin toiminnassa hänen vanhuuteensa saakka yleensä tuntuu hänen yksilöllisyytensä leima, todistaa hänen persoonallisuutensa voimaa. Tällaisia sanomalehtimiehiä, jotka eivät ennemmin tai myöhemmin antautuisi lukijakuntansa tai puolueensa tyranniuden alaisiksi, ei liene kovin paljon. Mutta missä heitä on, jättävät he aina jälkiä sen kansan elämään, jonka keskellä he vaikuttavat. He ovat myös omiaan kohottamaan sanomalehdistön arvoa, ei vain mahtitekijänä puoluetaistelussa, vaan tekijänä kansan ja ihmiskunnan kehityksen tiellä, joka aina kulkee persoonallisuuksien kautta.