I ERÄS KOHTALOTUNTEEN LYYRIKKO. ALFRED DE VIGNY.

I.

Viime vuosisadan suurten runoilijain joukossa on Alfred de Vigny'llä yksinäinen, ylhäinen asema. Hän ei kuulu varsinaisesti mihinkään määrättyyn kirjailijaryhmään, sanan ahtaammassa mielessä, eikä hän, vaikkakin monessa suhteessa uusien herätteiden antaja, myöskään itse muodosta mitään koulua. Yksinäisempänä kuin toisten loistaa hänen valonsa runouden taivaalla, keskellä tähtisikermiä.

Kun Alfred de Vigny kuoli, ei kukaan voinut sanoa eläneensä tuttavallisessa suhteessa häneen. Ei myöskään kukaan niistä, jotka lukevat tai muistista toistavat tämän suuren lyyrikon säkeitä, voi sanoa tuntevansa häntä läheisesti. Harva lyyrikko on ripittänyt runoudessaan omaa minäänsä, sen suruja ja iloja, sen pettymyksiä ja toiveita, vähemmän kuin Vigny — pysyen kuitenkin lyyrikkona. Mutta tästä samalla kertaa kainosta ja ylpeästä pidättyväisyydestä huolimatta: mikä salaperäinen vetovoima ja mahti onkaan hänen lyriikallaan, joka tuntuu avaavan meille valtavat kaksoisportit runouden maailmasta filosofian maailmaan! Se Muusa, joka on inspiroinut hänen kylmästi hehkuvat säkeensä, ei ole se kyynelöivä ja hymyilevä runotar-lemmitty, jonka tunnemme esim. Musset'n elegioista, hän on taivainen haltijatar, jonka kädessä ei ole lyyra, vaan peili, totuuden peili. Mitä runoilija tästä kuvastimesta on nähnyt, sen tiedämme hänen säkeistään: tähtien, ihmisten ja luomakunnan leppymättömän kohtalon, kaiken olevaisen kärsimystien jumaluuden edessä, joka pysyy iäti kuurona ja tunteettomana kärsivien huudoille. Siinä maailmassa, jonka Vigny'n runotar on hänelle näyttänyt, ei tuskalla ole sovitusta eikä uhrilla tarkoitusta. Toivo on siinä suurin hulluuksista. Ainoa, mikä on ihailun ja rakkauden arvoista, on inhimillisten kärsimysten majesteetti, ja ainoa tapa, millä yksinäinen ja ylpeä sydän voi vastata luonnon ja jumaluuden julmaan mykkyyteen, on jäinen vaitiolo. Jos on olemassa viimeinen tuomio, on se olemassa vain jumaluudelle, jonka on tehtävä tiliä maan lapsille siitä kärsimyksestä, jonka alaiseksi se on heidät asettanut.

Näköäänhän tämä ylpeä pessimismi on periaatteena mitä epälyyrillisin. Eikö runoilijan kutsumus ole joka tapauksessa ilmaista mitä hän tuntee ja kärsii, huolimatta siitä, kuinka kaiuttomiksi ja turhiksi hänen valituksensa, tunnustuksensa ja rukouksensa jäävät, huolimatta jumaluuden ikuisesta mykkyydestä? Myöskin Vigny on suonut meille ilmaisun tuskastaan, kärsimyksestään (ja mistä tuskasta ja mistä kärsimyksestä!): siinä hiljaisuudessa, siinä vaitiolossa, johon hän runoudessaan on verhonnut oman tuskansa, antaakseen ihmiskunnan tuskan puhua. Kun Musset "Toukokuun yössä" sanoo vaientavansa huulensa kuullakseen sydämen puhuvan, vaientaa Vigny myöskin sydämensä äänen kuullakseen sitä mikä on vieläkin syvemmällä kuin "sydän" hentoine liikutuksineen, kuullakseen sitä tunnetta, joka yhdistää meidät kaikkeen elolliseen, kaikkeen, joka syntyy, kärsii ja kuolee: kohtalotunnetta. Mitä taakkoja, mitä suruja, mitä mieskohtaisia kokemuksia me kannammekin käsillämme kehdon ja haudan välillä, yksi on meille yhteinen: ihmisen kohtalo, jonka järkkymätöntä lainalaisuutta kukaan ei vältä. Sen taakka on suurin, mutta kaikilla se ei tule samalla tavalla tietoiseksi. Vain ne, jotka joskus ovat mitanneet tahtoaan jumaluuden tahdon kanssa, ovat tunteneet näiden Prometheus-kahleiden koko painon. Vigny on yksi näistä titaaneista, kohtalotunteen suuri lyyrikko, hän joka on verrannut sydäntänsä haavoittuneeseen kotkaan, joka kantaa siipiensä alla kokonaista kohtalokasta, pirstoutunutta ja jäistä maailmaa, — tout un monde fatal, écrasant et glacé.

On helppo huomata, että Vigny on tullut tähän samalla kertaa intohimoiseen ja viileään pessimismiin yhtä paljon ajatuksen kuin tunteen tietä. Runoilija hänessä on niin sanoaksemme ruokkinut alituisesti filosoofia ja filosoofi runoilijaa. Niinkuin Michelangelon taiteessa maalauksen ja kuvanveiston rajat tuntuvat häviävän, niin tapaavat Vigny'n säkeissä runous ja filosofia toisensa. Kuinka välähtäviä ajatuksia Victor Hugo'n runous usein sisältääkin ja kuinka sukkelia älyllisyyksiä Alfred de Musset'n, niin jäävät kuitenkin molemmat ajattelijoina kauas jäljelle Vigny'stä. Missä määrin Vignyn runous todella on filosoofisen ajatustavan valmistama ja rakentama käy ilmi m.m. siitä, ettei hänen pitkän elämänsä eri kausina syntyneissä tuotteissa ole mitään yhtenäisen maailmankuvan kannalta ristiriitaista. Hänen ensimäiset runonsa antavat meille jo hänen elämänkatsomuksensa pääpiirteet ja hänen myöhempänsä, vielä neljän, viiden vuosikymmenen perästä syntyneet, vain täydentävät ja syventävät sitä. Niin seisoo Alfred de Vigny'n runous edessämme jalona, puhdasviivaisena arkitektoonisena kokonaisuutena, johon jokainen yksityinen osa elimellisesti liittyy ja jossa se saa suuremman merkityksen ja arvon.

II.

Jokaisen runoilijan, pyrkipä hän kuinka viileään objektiivisuuteen hyvänsä, elämän ja teosten välillä on olemassa syyn ja seurauksen suhde, vaikka sitä ei suinkaan ole aina helppo osoittaa. Mitkä ne sisäiset elämäntunnot ja -kokemukset ovat, joista Vigny'n stoalainen runous on vuotanut, sen voimme pikemmin aavistaa kuin näyttää toteen. Runoilijan ulkonaiset elämänvaiheet tarjoavat meille tässä suhteessa vain perin harvoja kiinnekohtia.

Alfred de Vigny syntyi v. 1797 Loches'in kaupungissa Ranskan sydämessä, Tasavallan V:nä vuonna. Hän polveutui kuudennellatoista vuosisadalla aateloidusta virkamies- ja sotilassuvusta. Siihen kreivin arvonimeen, jota runoilija koko elämänsä ajan käytti ja jota kirjallisuudenhistoriakaan ei ole häneltä kieltänyt, ei hänellä ollut tosiasiallista oikeutta. Hänen isänsä Leon de Vigny, entinen sotilas, oli viidenkymmenen kolmen ikäisenä mennyt naimisiin kahtakymmentä vuotta nuoremman Marie-Jeanne-Amélie de Baraudin'in kanssa. Tästä avioliitosta syntyi neljä lasta, joista kolme ensimäistä kuoli aivan nuorina. Neljäs, joka jäi elämään, oli Alfred de Vigny.

Vuosisadan vaihteessa muutti perhe Parisiin. Vigny'n lapsuusvuodet iäkkään voltairelaiseen ratsionalismiin taipuvan isän ja ankaran jansenistisen äidin parissa olivat — kylmät ja ilottomat. Se surumieli, jonka runoilija sanoi syntyneen yht'aikaa kuin hän itsekin, alkoi jo varhain vallita hänen mielialojaan. Myöskin koulussa teki hän katkeria kokemuksia. Hänen aatelinen nimensä ja ehkä myöskin hänen epätavallinen yksinäinen luonteensa eivät miellyttäneet hänen pieniä jakobiinilaisia tovereitaan. Runoilija on itse kertonut, miten hänen nimeensä liittyvä de-partikkeli saattoi saada heidän demokraattiset vaistonsa niin kuohuksiin, että he sen johdosta löivät häntä: "Tunsin kuuluvani kirottuun rotuun ja se teki minut synkäksi ja miettiväksi." Vigny'n oli sitä vaikeampi sopeutua uuteen kansanvaltaiseen aikaan ja yhteiskuntajärjestykseen, kun hänen kodissaan elivät kaikki kuningasajan muistot ja traditsionit. Sellaiset tapaukset kuin Enghien'in herttuan murha määräsivät aluksi kokonaan tulevan runoilijan suhteen Napoleoniin ja siihen yhteiskuntaan, joka oli noussut valtaan hänen mukanaan.

Leon de Vigny oli aikoinaan kunnialla ottanut osaa seitsenvuotiseen sotaan. Myöskin pojan mielessä heräsivät jo varhain unelmat sotilaallisesta maineesta. Kun Bourbonsuku v. 1814 tuli taas Ranskan valtaistuimelle, tuntui Alfred de Vigny'lle hetki lyöneen alottaa tuleva elämänuransa. Hän pääsi punaisten muskettisotilaiden aateliskaartiin, kuninkaalliseen valioväkeen. Hänen lähtiessään kotoa antoivat hänen molemmat vanhempansa hänelle lahjan. Isä antoi hänelle käyntikortit, joihin oli painettu kreivillinen vaakuna, mihin hänellä enempää kuin hänen pojallaankaan ei ollut, kuten jo mainittu, oikeutta, äiti antoi Tuomas Kempiläisen kirjan "Kristuksen seuraamisesta", johon hän oli kirjoittanut sanat: "Alfredille hänen ainoalta ystävättäreltään." Sadan päivän keisarikunnan aikana pysyi Vigny uskollisena kuninkaalle, ja Napoleonin lopullisesti kukistuttua jatkaa hän sotilasuraansa kunnes hän on saavuttanut kapteenin arvon neljäntoista vuoden palvelusajan jälkeen. Kaikki unelmat sotilaallisesta kunniasta jäivät toteutumatta, mutta sen sijaan saa hän kokea pitkän rauhanaikaisen kasarmielämän koko ilottomuuden ja alennuksen. Hänen pessimisminsä kasvaa, hänen yksinäisyydentunteensa niinikään. Molempien mukana, imien voimansa molemmista, kasvaa hänessä runoilija. Seitsemänkolmatta vuotiaana kirjoittaa hän päiväkirjaansa: "Hiljainen epätoivo, ilman vihan kouristuksia ja ilman sadatuksia taivasta kohtaan, on viisaus itse" ja kymmenen vuotta myöhemmin: "Totuus elämästä: epätoivo."

Hiljaisen, pidätetyn epätoivon kiteytymiä ovatkin tavallaan ne kaksi runoelmaa, Moîse ja Eloa, joilla tämä nuori kaartin upseeri 1820-luvun alussa hankki itselleen aseman Ranskan parnassolla. Niitä seurasi (v. 1827) Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu historiallinen romaani Cinq-Mars, joka kohta saavutti suuren yleisömenestyksen ja vieläkin on enimmin luettu Vigny'n teoksista. Itse asiassa on tämä romaani vähimmin persoonallinen ja sentähden vähimmin mieltäkiinnittävä kaikesta, mitä Vigny on luonut. Näihin aikoihin näyttävät runottaren ohella myöskin naiset ilmestyneen Vigny'n elämään. Hän tutustui m.m. kauniiseen nauravaan Delphine Gay'hen, josta Théophile Gautier on sanonut, että hän oli sen näköinen kuin hän olisi aina kuunnellut jotakin Apolloa. Delphine ei ollut tunteeton nuoren kauniin runoilijasotilaan avuille ja Vigny'lläkin oli kosinta mielessä. Runoilijan äiti, joka Leon de Vigny'n kuoltua (v. 1817) oli saanut yhä vallitsevamman aseman pojan elämässä, oli tätä avioliittoa vastaan, ja poika taipui äitinsä tahtoon. Delphine Gay'sta tuli myöhemmin kuuluisan sanomalehtimiehen E. de Girardin'in puoliso sekä tunnettu kirjailijatar. Jonkun ajan kuluttua meni Alfred de Vigny naimisiin englantilaissyntyisen Lydia Bunbury'n kanssa, jolla runoilijan äidin silmissä oli se etu, että hän näytti yhdistävän kauneuteensa, joskaan ei suurta syntyperää, niin ainakin kunnioitettavan varallisuuden. Suuret perinnöt jäivät kuitenkin tulematta, ja rouva de Vigny'n kauneus hävisi myöskin pian taudin kynsissä. Kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliiton aikana toimi Vigny vaimonsa sairaanhoitajana sillä miehisellä säälillä ja hyvyydellä, joka oli hänelle ominainen. Voidakseen illoin lukea vaimolleen laiminlöi hän päivälliskutsut ja huvitukset. Hän oli aina toivonut riippumattomuutta ja kahleet tulivat hänen kohtalokseen. Hänen sydämensä hyvyys takoi ne hänelle. "Ei ole koskaan se vapaa, jolla on sydän", on hän itse sanonut päiväkirjassaan. Myöskin äiti, johon runoilija oli hyvin kiintynyt, sairasti neljä viimeistä elämänvuottaan, vaatien hänkin osansa runoilijan hyvyydestä ja huolenpidosta.

Ainoastaan yhden poikkeuksen salli runoilija itselleen siitä sairaanhoitajan-osastaan, johon hän tuntui tuomitulta ja jonka täyttämistä hän piti velvollisuutenaan. Se oli hänen seikkailunsa kauniin, intohimoisen ja turmeltuneen näyttelijättären Marie Dorvalin kanssa. Suhde lienee alkanut 1830-luvun alussa. Tämän naisen luonnetta valaisee hänen eräälle ystävättärelleen tekemä tunnustuksensa, "että oikein rakastaa vain sitä, jota ei kunnioita." Vigny'n henkilöllisyys ei nähtävästi ollut herättämättä kunnioitusta tässä romantiikan näyttämön ihaillussa runottaressa, sillä pian sai Vigny yhä uudistuvalla tuskalla kokea, että Marie Dorval petti häntä. Samana vuonna kuin rouva Dorval esitti Kitty Bellin osaa Vigny'n näytelmässä Chatterton (v. 1835), josta muodostui yksi Théâtre Francais'n loistavimpia näyttämömenestyksiä, tapahtui suhteen lopullinen rikkoutuminen. Tämän kokemuksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen muisto elää eräässä Vigay'n kaikkein parhaimmista runoista, jonka sisällöstä ei voi olla antamatta viittausta Vigny'n elämäkerran yhteydessä. Runo on nimeltään La colére de Samson (Simsonin suuttumus).

Simson istuu autiolla arolla, Delila hänen jalkojensa juuressa. Kolme kertaa on Delila pettänyt rakastajansa salaisuuden, kolme kertaa on hän vuodattanut petollisia kyyneleitään, jotka eivät kuitenkaan ole voineet peittää Simsonilta hänen silmiensä raivoa. Simson tietää että Delila, jolle hän heikkoudessaan ja hyvyydessään on uskonut voimansa salaisuuden, on myövä sen hänen vihollisilleen, ja hän laulaa kielellä, jota Delila ei ymmärrä, mutta jonka kaiku vuodattaa unta hänen keveään päähänsä:

Une lutte éternelle en tout temps, en tout lieu, se livre sur la terre, en présence de Dieu, entre la bonté d'Homme et la ruse de Femme…

Ikuinen taistelu tapahtuu kaikkina aikoina ja kaikkialla maan pinnalla Jumalan kasvojen edessä miehen hyvyyden ja naisen petollisuuden välillä, sillä nainen on ruumiiltaan ja sielultaan epäpuhdas. Mies imee jo äidinmaidossaan ja äidin käsivarrella kaipuun hyväilyyn ja rakkauteen. Pettyneenä toimissaan ja suunnitteluissaan vie hänen kaipuunsa poven lämpimään ja polttavien huulien suudelmiin. Tyhmät neitsyet ottavat hänet haltuunsa ja kuta voimakkaampana hän on syntynyt sitä helpommin hän on voitettu, sillä mitä suurempi virta on sitä pikemmin siinä aallot nousevat. Siinä taistelussa, jonka Jumala on pannut luotunsa taistelemaan vertaisiaan ja luontoa vastaan, etsii miehen voima rintaa, jota vasten se voisi levätä. Mutta hän ei, sen löydettyään, vielä ole suorittanut taisteluaan loppuun sillä sen jälkeen alkaa petollinen ja alhainen ottelu hänen käsivarsissaan, hänen sydämensä lähimmässä läheisyydessä — sillä jokainen nainen on aina enemmän tai vähemmän Delila. Nainen panee itseään rakastamaan, mutta itse ei hän rakasta. Hän pelkää herraa. Nautinto on ainoa, jota hän rakastaa. Hän, jota kohti rakkaus kurkottuu ja josta elämä on lähtöisin, on tullut viholliseksemme. — "Mutta vihdoinkin olen väsynyt. Sieluni on niin painava, ettei jättiläisruumiini ja valtava pääni, jotka voivat vastustaa vaskipilarien painoa, jaksa kantaa sitä ja sen surua. En jaksa nähdä tuon kullatun käärmeen kiemurtelua loassa, tuota seuralaista, jonka sydämestä ei milloinkaan voi olla varma. — Kuinka tervetullut onkaan hän, joka tuo kuolemani sanoman!" — — —

Tämä epätoivon laulu, minkä Simson laulaa ennenkuin hänen vihollisensa, joille Delila on myönyt hänet, sokaisevat hänen silmänsä ja sitovat hänen kätensä, on objektiivisesta muodostaan huolimatta kirjallisuushistorian järkyttävimpiä todistuskappaleita sen tunteen ja tuskan voimasta, minkä rakastetun uskottomuus voi miehen rinnassa herättää. Se kyyneleinen suru, joka nyyhkyttää Musset'n Yö-runoissa, tuntuu hauraalta ja hennolta sen kiteytyneen tuskan rinnalla, josta "Simsonin suuttumus" puhuu. George Sandin muistoa ympäröi joka tapauksessa hänen runoilijansa tuotannossa tuoksuva ruususeppel, mutta Marie Dorvalin runoilija oli verrannut rakastettuaan vain Delilaan ja kullankiiltävään käärmeeseen ja kironnut hänen kanssaan naisten suvun. Alfred de Vigny'n pessimismi oli tuttavuuden kautta Marie Dorvalin kanssa saanut yhden suonen lisää, suonen, jossa tykintä oli voimakas ja raju, kuten siinä metafyysillisen maailmantuskan lähdesuonessa, josta hänen useimmat runonsa ovat vuotaneet.

Tämän rakkaussuhteen rikkoutumisen jälkeen vetäytyi Vigny entistäkin suurempaan yksinäisyyteen. Julkaistuaan v. 1835 erinomaisia novelliaiheita sisältävän proosateoksen Servitude et grandeur militaires (Sotilaselämän orjallisuus ja suuruus) ei hän enää anna mitään merkkejä kirjallisesta toiminnastaan lukuunottamatta eräitä runoja, joita hän pitkin väliajoin julkaisi aikakauskirjassa Revue des deux mondes ja jotka hänen kuoltuaan koottiin kokoelmaksi Les destinées (Kohtaloita). V. 1845 valittiin hänet Akatemiaan ja juhlallinen vastaanotto tapahtui seuraavana vuonna. Akatemian puolesta otti runoilijan vastaan kreivi Molé puheella, joka sisälsi joukon tarkoituksellisia häijyyksiä tulokasta kohtaan. Sainte-Beuve, joka iloitsi nähdessään pahoinpideltävän runoilijoita, suurempia kuin hän itse, on ilkkuen merkinnyt muistiin, että Vigny näytti tätä puhetta kuullessaan "arkkienkeliltä, joka juo etikkaa". Pari kertaa salli Vigny asettaa itsensä ehdokkaaksi valtiollisiin vaaleihin, mutta ei tullut kummallakaan kerralla valituksi. Hänen elämänsä kului ilman mainittavia tapahtumia, osaksi Parisissa, osaksi maaseudulla, alati sairastavan vaimon läheisyydessä. Näinä vuosina tuntuu hän soutaneen sitä "surun galeeria", josta hän jossakin puhuu. V. 1861 sairastui hän syöpään ja odotettuaan kaksi vuotta kärsivällisesti loppuaan, kuoli hän muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Hänen kuolemansa oli stoalaisen kaunis. Hänen tomunsa kätkettiin Montmartre'in kirkkomaahan, suurten lyyrikkojen kirkkomaahan, ja hänen oman toivomuksensa mukaan ei haudalla pidetty yhtään puhetta.

III

Alfred de Vigny'n ulkonaiset elämänkohtalot ilmaisevat meille vähemmän hänen runoutensa salaisuudesta kuin se tapa, millä hän on niihin suhtautunut. Kolme tunnetta vallitsee hänen elämäänsä: yksinäisyyden, epätoivon ja säälin.

Niissä suurissa runoelmissa, Moïse (Mooses) ja Eloa, jotka muodostavat Vigny'n nuoruudentuotannon valtavan kaksoishuipun, tapaamme jo nämä tunteet täysin kehittyneinä.

Moise on runoelma neron autiosta yksinäisyydestä. Mooses on vienyt kansansa luvatun maan rajoille ja Israelin lapset ovat kokoontuneet viettämään soitolla ja laululla tätä odotettua hetkeä. Mutta Mooses nousee Nebon vuorelle yksinäisyyteen puhumaan Jumalan kanssa kasvoista kasvoihin. Hänen huuliltaan ei soi ylistyslaulu, vaan rukous että Herra ottaisi hänet pois, nyt kun häh on vienyt kansansa perille ja täyttänyt Herran tahdon, ottaisi hänet pois ikuisesta yksinäisyydestä ihmisten parissa nukkumaan maan unta:

Pour dormir sur un sein mon front est trop pesant, ma main laisse l'effroi sur la main qu'elle touche, l'orage est dans ma voix, l'eclair est sur ma bouche; aussi, loin de m'aimer, voilà qu'ils tremblent tous, et, quand j'ouvre les bras, on tombe à mes genoux. O Seigneur! j'ai vécu puissant et solitaire, laissez-moi m'endormir du sommeil de la terre.

[Nukkuakseen toisen rintaa vastaan on otsani liian painava, käteni väristyttää kättä, johon se koskettaa, ukkonen on äänessäni, salama suussani; katso, kaukana siitä että he rakastaisivat minua, he kaikki vapisevat, ja kun avaan sylini, he lankeavat jalkoihini. O Herra, olen elänyt mahtavana ja yksinäisenä, anna minun nukkua maan unta.]

Tämä suurpiirteinen runo, jota syystä on verrattu Michelangelon Moosekseen, ei vielä ilmaise sitä syvää myötätuntoa ja sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan, joka elää tässä sydämen auttamattomassa yksinäisyydessä. Sen tekee Eloa. Eloa on enkelien sisar, sillä hän on syntynyt Kristuksen kyynelestä. Hän saa taivaassa tietää että eräs enkeleistä, kaunein kaikista, ei ole enää siellä, vaan on noussut Jumalaa vastaan ja langennut. Hän on yksin eikä kukaan häntä rakasta. Eloa alkaa sääliä häntä. Ja hän jättää taivaat ja rientää hänen luokseen. Pimeyden enkeli on kerran nähnyt hänet ja rakastaa häntä siitä hetkestä. Eloa, joka itse on synnitön, näkee hänessä vain onnettomimman kaikista olennoista, ja uhraa hänelle — jumalallisesta säälistä — rakkautensa. Mutta Lusifer ei voi nousta ylös hänen mukanaan, vaan Eloa, säälin enkeli, vaipuu hänen kanssaan yhä syvempiin sysyvyyksiin. Ei myöskään Eloan uhri voi tehdä onnelliseksi häntä, jonka olemus on synti. Säälin jumalainen uhri on ollut turha. — Tämä mysterio, jonka yllä leijuu Miltonin henki, on säälin ikuinen tragedia. Päiväkirjassaan on Vigny kuvitellut sitäkin mahdollisuutta, että Saatana voisi pelastua ja nousta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä Eloan rakkauden kautta. Mutta tästä kuvitelmasta ei ole syntynyt runoa, se ei ole voinut saada juuria runoilijan sielussa ja hänen mielikuvituksessaan, jota pessimismi ja epätoivo hallitsivat.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitetussa runoelmassa La mort du loup (Suden kuolema) tapaamme tämän ylpeän epätoivon uskonnon vieläkin paljaampana. Symbooli on toinen, mutta se jäinen tuska, jolle se antaa muodon, on sama. Metsästäjät ovat koirineen yllättäneet urossuden, joka huomattuaan paon toivottomaksi jää ylpeänä silmästä silmään odottamaan kuolemaa metsästäjäin käden kautta.

Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan, kun veitsenterät kamarahan maan sen seivästivät, pyssyt loistivat yöss' ympärillä sen kuin salamat. Se katsoi meihin, maahan painuen se puhtaaks nuoli kuonon verisen, ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois, se sulki, äänetönnä kuollen pois.

Ja miettien suden sankarillista loppua lisää runoilija:

Ah, ajattelin, kuinka häveten sun eessäs lausun nimen Ihminen. Kuin jättää elo ja sen kurjuudet te tiedätte sen, jalot eläimet. On sille, joka tuntee kohtalon, suur hiljaisuus — muu heikkoutta on. Sa villi kulkija, sun ymmärsin, jäi sieluhuni katsees viimeisin. Se sanoi: jos sen voinet, sydämes tee kovaks voimalla sa aatokses, se ylpeytehen nosta, minne vain oon noussut minä, metsän asujain. On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys, tee tehtäväs, tee mik' on täytymys, ja kärsi, kun oot luotu kärsimään ja kuole päästämättä ääntäkään.

"Vain hiljaisuus on suuri, kaikki muu on heikkoutta." "Tao ajatuksesi voimalla sydämesi kovaksi kestämään kohtalon painoa." "Itku, pyyntö, nyyhkytys — kaikki ovat yhtä halpoja. Tee mikä on täytymys, ja kuole ääntä päästämättä." Milloinka on runous kukkinut lähempänä ikuista jäätä?

Vigny'n syvällisin runo on kuitenkin La maison du berger (Paimenen maja). Ihmeellinen on tämän symfoonisen runoelman mahti: kaikki mitä runous, filosofia ja musiikki ovat aavistaneet syvällisintä ihmisen kohtalosta tuntuu välähtävän meitä vastaan sen säkeissä. Se tuo paikoin mieleen Schillerin runon Die Götter Griechenlands (varsinkin sen loppupuolen), jossa tunnelma tuskin kuitenkaan on yhtä valtava. "Hellaan Jumalat" hipaisevatkin filosofiassaan läheltä Vigny'n runon maailmaa. Molemmissa asetetaan kärsivä, tunteva ihminen ja tunteeton luonto samalla tavalla vastakkain.

Schiller:

Unbewusst der Freuden, die sie schenket, nie entzückt von ihrer Herrlichkeit, nie gewahr des Geistes, der sie lenket, selger nie durch meine Seligkeit, fühllos selbst für ihres Künstlers Ehre, gleich dem todten Schlag der Pendeluhr, dient sie knechtisch dem Gesetz der Schwere die entgötterte Natur.

[Tietämättömänä iloista, joita se antaa, milloinkaan hurmautumatta niiden ihanuuteen, milloinkaan käsittämättä henkeä, joka sitä ohjaa, milloinkaan tuntematta itseään onnellisemmaksi minun onnellisuuteni kautta, tunteettomana taiteilijansakin kunnialle, orjallisena kuin kelloheilurin kuolleet iskut tottelee se painovoiman lakia, jumal-tyhjä luonto.]

Vigny (Luonto puhuu):

Je roule avec dédain, sans voir et sans entendre, a côté des fourmis des populations; je ne distingue pas leur terrier de leur cendre, j'ignore en les portant les noms des nations. On me dit une mére, et je suis une tombe. Mon hiver prend vos morts comme son hécatombe, mon printemps ne sens pas vos adorations.

[Ylpeänä vyöryn tietäni näkemättä ja kuulematta kansakuntia maan matosien vierellä; en erota heidän luoliaan heidän tomustaan, en tunne, niitä kantaessani, edes kansoja niiden nimiltä. Minua sanotaan äidiksi ja minä olen hauta. Minun talveni ottaa uhrina vastaan teidän kuolleenne, minun kevääni ei tunne teidän ihailujanne.]

Mutta kun Schillerin runo päättyy eleegiseen valitukseen, nousee Vigny'n titaaniseen uhmaan. Runoilija kehoittaa silmiään, jotka ovat pitäneet luontoa kauniina, kääntämään katseensa muualle, rakastamaan ainoastaan sitä, jota ei milloinkaan saa nähdä kahta kertaa. Ja hän vastaa luonnon kylmyyteen sydämensä ylpeydellä: "Elä elämääsi, kylmä Luonto, meidän jalkojemme juuressa ja meidän kasvojemme edessä, koska se on sinun lakisi. Elä ja ylenkatso, jos olet jumalatar, ihmistä, halpaa matkalaista, jonka pitäisi olla sinun kuninkaasi. Enemmän kuin sinun valtaasi ja sen turhaa loistoa rakastan inhimillisten kärsimysten majesteettia. Et ole saava rakkauden huutoa minun huuliltani".

Jumala, luonto, rakkaus, maine — kaikki oli muuttunut hänen ajatukselleen ja tunteelleen, hänen niitä tavoitellessa, mykäksi, sieluttomaksi, petolliseksi ja turhaksi. Yksi oli enää jäljellä, jonka edessä hän notkisti polvensa, ihmiskärsimysten majesteetti:

J'aime la majesté des souffrances humaines.

Hänen säälinsä ja myötätuntonsa mittasi ihmissuvun kärsimyksen koko syvyyden, ja hänen sydämensä, jossa säälin rinnalla asui ylpeys, asetti hänet titaanien puolelle, taisteluun Zeusta ja maailmanjärjestystä vastaan. Epäilemättä on Vigny enemmän kieltäjä kuin uskoja (on niitäkin, jotka ovat tahtoneet nähdä hänessä kristityn), mutta hänen kieltämisessään on hartautta ja vakavuutta, joka muistuttaa uskontoa.

Yhdessä merkityksessä oli tämä runoilijakieltäjä kuitenkin uskovainen. Hän uskoi, että paras mitä ihmistunne- ja ajatus ovat luoneet ei katoa jäljettömiin maailmankaikkeudesta, vaan että samoinkuin laivan haaksirikkoutuessa mereen heitetty pullo pelastaa maailmalle hukkuvan työn, samoin vie Jumalan sormi kerran satamaan sen, minkä ihmishenki on totuudessa luonut ja heittänyt "moninaisuuksien mereen". Alfred de Vigny'n oma runous oli tällainen mereen heitetty pullo, täynnä kalliisti ostettua kauneutta ja "pyhien hiljaisuuksien tuoksua". Siitä on sanottu, että se on monta kertaa löydetty ja taas heitetty takaisin mereen. Epäilemättä voikin Vigny'n runous sekä vetää luokseen että työntää luotaan. Se työntää luotaan, jos meille on ylintä elää, maan lapsina, maan täyttä, verevää elämää, kiitävän silmänräpäyksen ajatuksetonta perhos-elämää — se vetää luokseen, jos tahdomme katsoa omaa elämäämme ja kaiken olevaisen elämää sub specie aeternitatis, niinkuin filosoofit ovat katsoneet ja suuret uskojat ja suuret kieltäjät, ne, joille totuus elämästä on ollut kalliimpi kuin itse elämä. Alfred de Vigny'n runous on osa sitä ihmiskunnan taistelevaa, kysyvää, rauhatonta titaanitahtoa, joka ojentaa kahlehditun kätensä uhmassa mykkää jumaluutta vastaan, uhmassa, joka saattaa muistuttaa rukousta.

Tämä titaanitahto on tehnyt Alfred de Vigny'stä kohtalotunteen suuren lyyrikon.