"LÄNSIMAAN PERIKATO".
Reading edition
Suuren maineen, osaksi myöskin taistelun melskeen saattamana on Spenglerin teos lähtenyt filosoofien kotimaasta valloittamaan maailmaa [Oswald Spengler: Der Untergang des Abendlandes. I. Siv. 615. München. 1918]. Sen vaikutuspiiri ulottuu jo, kahden vuoden jälkeen, epäilemättä kauas yli sen linjan, jonka saksalaisten juoksuhaudat maailmansodan aikana leikkasivat Europan maakamaraan. Kaikkialla, ei vähimmin meillä, on Spenglerin teos löytänyt hartaita, innostuneita lukijoita. Huolimatta kymmenien tuhansien suuruisista painoksista on kirja tällä hetkellä Saksassa loppuunmyyty, niin että yksityisistä kappaleista jo maksetaan monikertaisia hintoja. Se seikka, että oppinut, paikoin verraten raskaasti luettava filosoofinen teos voi kerätä ympärilleen näin runsaasti mielenkiintoa on jo itsessään harvinainen, ehkäpä ainokaislaatuinen ilmiö, mutta ei luonnollisesti vielä todista mitään ratkaisevaa kirjan arvosta. Kolmekymmentä vuotta sitten saavutti Julius Langbehn "Rembrandt als Erzieher"-teoksellaan jotenkin samantapaisen nopean yleisömenestyksen, mikä kuitenkaan ei ole estänyt tätä henkevää, vaikka liian yksipuolista ja tendenssimäistä kirjaa vaipumasta lyhemmässä kuin miespolven ajassa melkein täydelliseen unohdukseen. Sen sijaan sai, kuten tunnettu, Schopenhauer odottaa kolmisen vuosikymmentä lukijoita pääteokselleen, joka yhä vielä, sata vuotta ensi ilmestymisensä jälkeen, on kaikkein luetuimpia filosoofisia kirjoja. Spenglerin teokselle on ehkä hankkinut lukijoita myöskin sen hiukan sensatsionelli nimi ja sisältö, joka koko Europan kulttuuriin nähden tuntuu leikkivän Hamletin kuuluisalla vuorosanalla "Ollako vai ei olla…" Mutta pitäen muistissa, että kaikkea todellista ja ansaittua menestystä erottamattomasti seuraa halpahintainen ja arvoton, ei ole myöskään oikein tuomita Spenglerin saavuttaman kirjakauppamenestyksen perustalla hänen ajatuksiansa liian helppotajuisiksi ja köykäisiksi. Se mikä Spenglerin kirjassa on keskeisintä ja voimakkainta, kuuluu epäilemättä parhaaseen, elinvoimaisimpaan, mitä Europassa sodan aikana tai, täsmällisemmin, sodan aattona on ajateltu. On jotain suurisuuntaista siinä, että tämä valtiollis-kansallisessa suhteessa täysin intohimoton, samalla kertaa syvällinen ja korkealta katsova kirja on nähnyt päivänvalon keskellä pienestä vihasta ja katkeruudesta kiehuvaa Europpaa, aikana, jolloin ensimäiset sivistyskansat hämärässä raivossa tekivät kaikkensa tuhotakseen toisensa ja itsensä! On luettava Saksalle kunniaksi, että sen etsivä, spekulatiivinen henki yhä kykenee keskittymään sellaisiin suuriin historian ja luonnon probleemeja syleileviin synteeseihin kuin Spenglerin teoksessa "Länsimaan perikadosta". Mitä yksityisiä heikkouksia ja erehdyksiä tästä kirjasta saattaneekin löytää — monet erikoistutkijat ovat siinä suhteessa tehneet ahkeraa, osaksi myöskin tuloksellista työtä — niin ei kukaan alkuperäisille ajatuksille vastaanottoinen lukija voi kieltää sitä herättävää, näköaloja aukaisevaa vaikutusta, mikä tästä teoksesta säteilee henkisen elämän eri aloille. Se, joka tahtoo tietää ja tuntea, mitä syvällä sairaan maanosamme sydämessä liikkuu, ei voi sivuuttaa tätä vakavaa ja harrasta kirjaa Europan kulttuurin kohtalosta.
Oswald Spengler on alkuaan matemaatikko ja kotoisin Münchenistä. Hänen suuri kirjansa "Länsimaan perikadosta" vie meidät toisinaan matematiikankin maailmaan, mutta yhtä usein eri maiden kulttuurihistorian, kuvaamataiteiden, musiikin, runouden, uskontojen. Hänen tietopiirinsä laajuus ja hänen väsymätön mielenkiintonsa on sukua Goethelle, jolta hän tunnustaa saaneensa hedelmällisimmät herätteensä ja jolta hän on lainannut kirjansa syvälliset mottosanat. Faustin tekijän henkeä on niinikään siinä orgaanisessa maailmankuvassa, jonka hänen? kirjansa esittää ja jonka hän harvinaisella, tekisi mieli sanoa todellisen taiteilijan intuitsionilla osaa elävöittää itselleen ja lukijoilleen. Eikä hänen kunnianhimonsa tähtää vähempään kuin uuden historiankäsityksen luomiseen, maailmankuvan, joka hänen omasta mielestään samalla muodostaa kulttuurimuotona kuolevan Länsi-Europan viimeisen filosofian.
Ei ole helppoa antaa lyhyessä muodossa edes ääripiirteistä kuvaa Spenglerin perusajatuksista, mutta jos se vielä olisi mahdollista, jää kuitenkin selonteossa aina kalpeaksi se persoonallinen elämäntunnelma, joka kuin ilmakehä ympäröi tätä merkillistä teosta ja lainaa sille ehkä sen suurimman viehätyksen. Spengler on lausunut tuon monen mielestä epäilemättä sangen kerettiläisen ajatuksen että historiaa voidaan vain runoilla, — ja itse puolestaan tuntuu hän tahtovan toteuttaa tämän ajatuksen valtavissa yleiskatsauksissaan ihmiskunnan historian vaiheihin.
Voimme sanoa, että Spengler näkee ihmissuvun historian sarjana kohtalodraamoja, joissa kussakin on ollut kysymys jonkun suuren kulttuurin syntymisestä, kehityksestä ja kuolemasta. Syysuhteen laki, olemukseltaan mekaaninen, hallitsee luontoa, mutta ei historiaa, joka on jotakin orgaanista ja jossa syysuhdetta vastaa kohtalo (fatum, nemesis, anankee), käsitteellisesti määrittelemätön, vain intuitiivisesti tajuttava voima, joka vallitsee kaikkea elimellistä elämää, kaikkea, joka on määrätty syntymään ja kuolemaan. Kulttuurit nousevat rajoitetulta maapohjalta, olennaisesti toisistaan riippumattomina elimistöinä, juurtuvat, puhkeavat kukkaansa ja hedelmäänsä, elävät keväänsä, kesänsä ja syksynsä, riutuvat ja kuolevat. Ihmiskunnalla kokonaisuutena ei ole mitään historiaa, ei mitään tarkoitusta eikä aatetta eikä sentähden myöskään mitään yhtenäistä kehitystä. Kulttuureilla sensijaan on kullakin oma ideansa, oma sielunsa, jonka varassa ne elävät ja kukoistavat ja joka antaa niille niiden sisällön ja muodon. Tällaisia suuria, historiaa luovia kulttuureja ovat m.m. Indian, Arabian, Egyptin, Kiinan, antiikin ja länsimaan kulttuurit. Se, joka tahtoo katsoa historiaa todellisessa "kopernikaanisessa" perspektiivissä, ei kiistele näiden kulttuurien etevämmyydestä toistensa rinnalla. Historiankäsityksistä epäoikeutetuin on se, joka katsoo nykyistä länsimaista kulttuuria ikäänkuin summaksi kaikista edellisistä, viimeiseksi renkaaksi pitkässä, yhtenäisessä kehityssarjassa. Jokainen kulttuuri edustaa sisimmässään omaa tahtoa, omaa ethosta ja on sentähden syvemmässä mielessä toiseensa vertaamaton. "Apolloonisen", rajoitukseen pyrkivän antiikin ja "faustisen", rajattomuuteen pyrkivän länsimaan välillä on ylipääsemätön kuilu, joka ilmenee yksinpä siinä tavassa, millä kumpikin käsittää matemaattiset luvut. Nilin ja Ganges-virran varsilla versonnut kulttuuri, samoinkuin Länsi-Intian Maya-kansojen kulttuuri muodostavat niinikään kukin oman suljetun maailmansa omine uskontoineen, filosofioineen ja taidetyyleineen. Kulttuurilla, joka on mennyt hautaansa, ei ole mitään ylösnousemusta. Renessanssi ei merkinnyt antiikin uudelleenheräämistä, vaan oli se sisimmältä olemukseltaan vain faustinen unelma apollonisesta antiikista. Se kulttuuri, jonka perillisiä me olemme, länsimainen kulttuuri, eli gotiikassa luomisvoimaisen keväänsä, löysi renessanssin maalauksessa ja sitä seuranneessa musiikissa täyteläisimmän ilmaisun sielunsa kaipuulle, tuli rokokoossa muoto-siroon, mutta jo henkisesti köyhään syksyynsä ja kuoli luovana kulttuurina Ranskan vallankumouksen aikoihin. Se aika, missä me elämme, on kulttuurin jälkikautta, myöhäissyksyä, verrattavaa aleksandrialaiseen aikaan antiikin sammuessa. Länsimaa potee jo vanhuudenheikkoutta, se jatkaa vielä mekaanisesti olemassaoloaan hedelmättömänä sivilisatsionina, järkeilevänä ja skeptillisenä, ilman tyyliä, ilman suurta tehtävää, ilman uskoa. Yhä tiheämpänä lankeaa jo kuoleman varjo sen tielle ja ennen pitkää sadan, parin sadan vuoden perästä on se näytellyt loppuun osansa ja jättänyt historian näyttämön vapaaksi toisille elinvoimaisemmille, nuoremmille kulttuureille, jotka vielä odottavat aikaansa.
Näin olemmekin tulleet siihen "pessimistiseen" ennustukseen Länsi-Europan kulttuurin kohtalosta, joka sisältyy Spenglerin teoksen nimeen ja josta hän on saanut osakseen paljon syytöksiä. On sanottu hänen esittävän toivottomuuden oppia ja vievän nuorisolta uskon tulevaisuuteen. Lienee kuitenkin lupa kysyä, eikö totuus ole asetettava yläpuolelle kasvatusopillisten näkökohtien, samoinkuin voinee syyllä panna kysymyksenalaiseksi, onko Spenglerin "pessimismi" suurempi kuin esim. kristinuskon, joka niinikään opettaa kaiken maisen katoavaisuutta. Se, joka tarvitsee elämäänsä ja työtänsä varten naivin uskon europpalaisen kulttuurin ikuiseen jatkuvaisuuteen, voi epäilemättä syystä pitää Spenglerin teoriaa vaarallisena atentaattina, kun taas se, joka Goethen kanssa näkee kaiken mikä maan päällä syntyy myös ansaitsevan häviön, ei tunne tätä vaaraa. Se sukupolvi, joka äsken on kokenut maailmansodan kauhut, on toki kyllin karaistu katsoakseen totuutta silmiin.
Toistuvana johtoaiheena tapaamme Spenglerillä Goethe-sitaatin: "Kaikki katoavainen on vain vertaus." Ne suuret kulttuurit, joiden syntymistä, kukoistusta ja kuolemaa hän antaa meidän seurata, ovat nekin tavallaan käsitettävät mahtaviksi vertauskuviksi jostakin niitä ikuisemmasta, joka ei kuitenkaan ole meidän saavutettavissamme ja joka jää meille tuntemattomaksi. Näin saa Spenglerin teos eräänlaisen mystillis-uskonnollisen taustan, joka nähdäkseni on monelta jäänyt huomaamatta sen usein hyvin kouraantuntuvasti bioloogisen käsittelytavan takia, mikä muutoin on Spenglerille ominainen. Ne ajan virrasta nousevat ja siihen jälleen häviävät kulttuurit, jotka kuin sumukuvat tuntuvat häipyvän jäljettömiin, eivät ole kaiken sielullisen viimeinen muoto. Niiden hämärän, ikuisesti rauhattoman pyrkimyksen takana, meidän silmiltämme salattuna, on alkusielu, ikuisesti sielullinen, jossa kaikki kaipuu lepää ja josta kaikki on lähtöisin. "Kaikki katoavainen" saa siinä selityksensä, ilmiömaailman kuvakieli, symboolit merkityksensä, kamppailu leponsa. "Kaikki pyrkimys ja taistelu on ikuista rauhaa jumalassa" — lainataksemme ytimen niistä Goethen sanoista, jotka Spengler on liittänyt kirjansa alkuun:
Und alles Drängen, alles Ringen ist ewige Ruh in Gott dem Herrn.
* * * * *
Kaikki Spenglerin teoksen ajatukset eivät suinkaan ole uusia. Niinkuin eräs suomalainen arvostelija, tri J. E. Salomaa "Ajassa", on huomauttanut, esiintyy jo Lamprechtilla täysin kehittyneenä ajatus kulttuureista itsenäisinä organismeina. Samoin tapaamme myöskin nykyajan pragmatismissa sekä ehkä ennen kaikkea Einsteinin relativiteetti-opissa kosketuskohtia Spenglerin teoriain kanssa. Se mikä Spenglerissä on uutta, hänen maailmanhistorian morfologiansa, muoto-oppinsa, sekä hänen yhdenaikaisuus-taulukkonsa tuntuvat usein liian perustelemattomilta ja rohkeilta ollakseen vakuuttavia. Vaikea on niinikään omaksua hänen käsitystään, ettei mitään olennaista periytyisi kulttuurista toiseen. Mutta joskin hänen teoksensa sekä alkuperäisyytensä että todistusvoimansa puolesta helposti antaa aihetta oikeutettuunkin kritiikkiin, on "Länsimaan perikato" kuitenkin niitä kirjoja, joista jokaisella on erinomaisen paljon oppimista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä suurenmoisesta kyvystä, millä Spengler on osannut tunkeutua eri kulttuurien sieluun. Kuka on niinkuin hän nähnyt egyptiläisen kulttuurin vaikenevan, monumentaalisen suuruuden ja sielunvoiman? Kuka on niinkuin hän osannut nostaa vanhan mykenalaisen kulttuurin esiin raunioistaan ja pannut sen kilpailemaan myöhemmän kreikkalaisuuden kanssa, joka historiallisessa tietoisuudessamme oikeudettomasti varjostaa edelläkäynyttä mahtavaa kulttuurikautta? Kuka on niinkuin hän osannut elävöittää länsimaan suurimman tyylikauden, gotiikan hengen tai kuvata sitä sisäistä yhteyttä, joka on olemassa perspektiivisen maalauksen ja uudemman musiikin välillä? Melkein jokaiselta sivulta Spenglerin kirjassa tapaa hienoja ja syvällisiä huomioita luovan hengenelämän eri aloilta, huomioita, jotka usein salamannopeasti valaisevat laajoja maisemia ihmissuvun historiasta.
Spengler ennustaa kulttuurimme häviötä, länsimaan perikatoa. Itse käsittää hän kirjansa jonkinlaiseksi europpalaisen ajattelun joutsenlauluksi, faustisen hengen viimeiseksi filosofiaksi. Antiikki meni hänen käsityksensä mukaan tiedottomana kohtalostaan kuolemaan, länsimaa sen sijaan kulkee avoimin silmin loppuaan kohti. Epäilemättä on Spenglerin teoksen tunnelma autio ja kolea kuin tunnelma syksyn viimeisinä päivinä luonnossa, kun lehdet jo ovat varisseet ja kuura laskeutuu maille. Mutta tässä autiossa syksyssä on samalla jotain kirkasta ja kuulasta, ikäänkuin aurinko, joka ei enää jaksa lämmittää, jakaisi sitä enemmän kylmää, näköaloja kirkastavaa valoaan. Ja syvällä tässä kulttuurimme syksyssä saatamme aavistaa, kuten jokaisessa syksyssä, tulevien keväiden heikon toivon: unohtuneille haudoillemme, kulttuurimme raunioituneiden muistomerkkien keskelle, joiden merkitystä ja sisältöä kukaan ei enää ymmärrä, nousevat kerran uudet kulttuurit uuteen keväimeen, samalle maapohjalle, jolle levoton faustinen sielu kerran rakensi äärettömyyksiä tavoittelevan, särkyvän unelmansa. Näyttämö jää meidän jälkeemme vapaaksi, historian kohtalodraama alkaa taas alusta.