GEORG BRANDESIN CAESAR-ELÄMÄKERTA.

I.

Harva historian persoonallisuus on hallinnut jälkeentulevien mielikuvituksia niinkuin Caesar on hallinnut, hän, jonka nimikin on muuttunut erisnimestä korkeinta maallista vallanpitäjää ilmaisevaksi yleisnimeksi. Hänen loistava henkilöllisyytensä, joka hänen eläessään keräsi hänen ympärilleen ystäviä, tunnustajia, vihamiehiä ja kadehtijoita, julkisia ja salaisia, on ollut taistelujen ja erilaisten arviointien esineenä vielä vuosisatoja ja -tuhansia hänen kuolemansa jälkeen. Historian oikku on usein (osittain jo Plutarkhoksella) tehnyt Caesarin salamurhaajasta Brutuksesta sankarin, ei Caesarista. Renessanssin suurimman draamarunoilijan, Shakespearen, "Julius Caesarissa" ilmenee sama arviointi. Alfred de Musset'n sankari Lorenzaccio tekee niinikään tuon väärinsuunnatulle vapausinnostukselle kuvaavan tunnustuksen, "että kaikki maailman Caesarit pakoittavat häntä ajattelemaan Brutusta." Caesarista on tahdottu tehdä vapauden vihollinen ja hänen murhaajastaan sen ystävä ja ritari.

Siinä ajassa, jossa elämme, lienee viimeksimainitulla käsityksellä helppo löytää kaikupohjaa. Meidän aikamme on Brutusten aikaa. Jos joku vaalilause voisi "kansanvallan" rinnalla kilpailla niiden joukkojen suosiosta, jotka nyt [v. 1918] panevat toimeen niin kutsuttuja työväen vallankumouksia, niin olisi se kai vain: alas persoonallisuudet! Niitä tikareita, jotka noin kaksi tuhatta vuotta sitten surmasivat Rooman senaatin istunnossa suurimman yhteiskuntaneron, jonka historia tuntee, ohjasivat paljon pienemmät intohimot kuin vapaudenrakkaus. Tottahan on, psykoloogisesti katsoen, että suuret persoonallisuudet, sellaiset kuin Caesar, aina ovat jonkunlaisena vaarana toisten vapaudelle, mutta tämä vaara on kyllä aivan toisenlainen kuin ne kuvittelevat, jotka ihailevat Brutuksen ja hänen hengenheimolaistensa murhatyötä. Persoonallisuus, antaessaan vapaus-käsitteelle syvemmän ja sisäisemmän merkityksen, vapauttaa aina enemmän kuin se sitoo. Vain persoonallisuuksien kautta kulkee niinhyvin kansalaisille kuin kansoille tie suurempaan vapauteen. Mutta kaikkina aikoina on nähty, ei vähimmin nykyisenä, että kansat ja kansalaiset, mieluummin lyövät kuoliaiksi persoonallisuutensa kuin sallivat niiden toimia puolestaan.

Goethe, persoonallisuuden suuri tuntija, on antanut tuomionsa Brutuksen työstä. Myöskin useiden uudenaikaisten historiankirjoittajain teoksissa loistaa Caesarin jälkimaine kirkkaampana kuin kenenkään toisen roomalaisessa antiikissa. Napoleon I ja varsinkin Napoleon III, joka on kirjoittanut tutkimuksen Caesarista, ovat suuren roomalaisen ihailijoita ja opetuslapsia. Tunnetuin lienee kuitenkin Mommsenin suurpiirteinen kuvaus Caesarista hänen "Rooman historiassaan." Mommsen on sanonut Caesarista että hän "kuljetti ihmisiä kuin tuuli kuljettaa pilviä", ja hän on tiivistänyt arvostelmansa hänestä seuraaviin lauseisiin: "Koska hänen rakennelmansa oli rajaton, laski mestari, niinkauan kuin hän eli, rauhallisesti kiven toisensa viereen, aina yhtä taitavana ja uupumattomana työssään, hätäilemättä, hidastelematta, aivan kuin olisi hänellä ollut vain tämä päivä ilman mitään huomista. Niin toimi ja loi hän kuin ei milloinkaan kukaan kuolevainen häntä ennen tai hänen jälkeensä, ja toimivana ja luovana elää hän vielä vuosituhansien jälkeen kansojen muistossa, hän, ensimmäinen ja myös ainoa Imperator Caesar."

Suomenkielellä on tietääkseni olemassa vain yksi elämäkerrallinen kuvaus Caesarista, Theodor Birtin sarjassa "Rooman miehiä." (ilm. suomeksi 1917). Birtin kirjassa pistää silmään eräänlainen tyylin teennäisyys, jota sisällyksellisesti vastaa usein yhtä turhamieliseltä tuntuva originaliteetin haku. Hänen ihanteensa, samoinkuin italialaisen tutkijan Guglielmo Ferreron, on Pompeius, ja Caesar on uhrattava ad majorem dei gloriam. Caesar on muka vain "ryöväri ja tuhlari", "loistava peto (!)". "Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella löydettävissä tuskin ainoatakaan säädyllistä ihmistä." Kaikkinaiset juorut, joita Caesarin vihamiehet ja kadehtijat, kuten Cicero, levittivät, käyvät Birtillä täydestä, niin m.m. juorut Caesarin nuoruusajoilta Bithynian kuninkaan hovista. Ankarimman iskunsa uskoo Birt nähtävästi lyövänsä vetoamalla Catullukseen, runoilijaan. Catullus vihasi muka Caesaria sentähden, "että hänen herkässä nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne, josta Caesar ei mitään tiennyt." Jos Birt tällä hämärällä väitteellään tahtoo sanoa, että vain Catullus taisi rakastaa naisia, mutta ei Caesar, niin todistaa Caesarin elämäkerta tämän väitteen vääräksi. Jos Birt taas on tahtonut sanoa, että vain Catulluksella oli kyky rakastaa uskollisesti yhtä naista, olipa vaikka toisen vaimoa, niinkuin hänen Lesbiansa, niin antaa Catulluksen oma runous tästä asiasta aivan toisen todistuksen. Olettaessamme, kolmantena mahdollisuutena, että Birt haluaa viitata niihin luonnonvastaisiin paheihin, joista jotkut kadehtijat, parempien aseiden puutteessa, olivat Caesaria syyttäneet, niin on toki totuuden nimessä sanottava, että juuri Catullukselle, hänen omien runollisten tunnustustensa mukaan, nämä paheet eivät olleet outoja, vaikka hän tekopyhästi kyllä epigrammeissaan niistä sättii Caesaria. Birt jättää myös mainitsematta, että Catullus myöhemmin — senjälkeen kuin Caesar oli osottanut hänelle, hänen häijyyksistään huolimatta, suosiotaan — suhtautui sangen kiltisti Caesariin. Kun vielä mainitsemme, ettei se ritarillinen jalomielisyys, joka yleensä leimaa Caesarin toiminnan, ole saanut Birtin kirjassa mitään huomiota osakseen, niin lienemme jo tarpeellisessa määrässä perustelleet väitettä, että ainoa suomenkielellä saatava esitys Rooman suurpiirteisimmästä luonteesta ei ole tyydyttävä.

Laajuudeltaan jotenkin yhtä suuri kuin Napoleon III:n teos Caesarista, mikä kuitenkin on jäänyt kesken ja minkä alkupuoli käsittelee enimmäkseen Caesarin aikakauden esihistoriaa, on Georg Brandesin äsken julkaisema "Cajus Julius Caesar" [Georg Brandes: Cajus Julius Caesar I & II. Gydendalske Boghandel, Köpenbamina, 1918. Siv. 514-608]. Tämä enemmän kuin 1,100 suurta sivua käsittävä elämäkerta suuresta roomalaisesta valtiomies-sotapäälliköstä asettuu täysarvoisena niiden mainioiden teosten rinnalle, joita Brandes, työn jättiläinen, on maailmansodan aikana julkaissut Saksan suurimmasta runoilijasta ja Ranskan terävimmästä älystä, Goethesta ja Voltairesta.

Georg Brandes, Pohjoismaiden suuri soihdunkantaja, valaisee uudessa teoksessaan meille kappaleen mieltäkiinnittävintä maailmanhistoriaa ja yhden sen suurpiirteisimmistä, loistavimmista persoonallisuuksista.

II.

Brandes on teoksensa ensi osaan liittänyt hauskasti valitun moton: "Ole rohkea, sinulla on Caesar veneessäsi" — sanat, mitkä Caesar lausui, kuten tunnettu, pursimiehelle, jonka tuli viedä hänet yli myrskyisän meren. Myönnettävähän onkin, että niin viehättävä tehtävä kuin Caesarin elämäkerran kirjoittaminen lieneekin, se samalla on vaatinut rohkeutta. Vain kaiken tarjolla olevan ainehiston täydellinen hallitseminen sekä psykoloogisesti vastaanottava ja näkevä mielikuvitus ovat saattaneet voitolla suoriutua tästä tehtävästä. Vaikkakin Brandes antaa lukijalle vain tutkimustensa tulokset, pakoittamatta häntä seuraamaan teoksensa koko syntyhistoriaa ja laiminlyöden oppineiden noottien lainaaman "tieteellisyyden" leiman, on hän ilmeisesti käyttänyt hyväkseen mitä perusteellisimmin niitä lähteitä, joita historiantutkimus on voinut tarjota. Liialliseen laajasanaisuuteen eksyy Brandes kuitenkin referoidessaan, toisinaan melkein kääntäessään teokseensa m.m. Sallustiusta ja Caesarin "Gallialais-sotaa". Ehkä hän myöskin vetää joskus liian halukkaasti esiin pikantteja yksityiskohtia, jotka eivät kuulu esitettävään aiheeseen eivätkä sitä valaise. Mutta ihailua herättää kuitenkin se tapa, millä hän on mielikuvituksessaan elävöittänyt tietämisensä. Hänen teoksestaan on syntynyt Caesarin aikakauden eepos, joka elää hyveineen ja paheineen havainnollista, kirjavaa elämää lukijan silmien edessä. Se ilo ja sielunvirkistys, minkä Brandesin teos tuottaa, on sitä suurempi sentähden, että se tieteellistä teosta lukiessa on varsin harvinainen — epätavallinen m.m. meillä Suomessa, missä usein tahdotaan tehdä hengettömyydestä ja mielikuvituksettomuudesta kriitillinen hyve.

Avattuaan teoksen "Alkusoitossa" sen näkökulman, jossa hän katsoo kuvattavaansa, lähtee Brandes selvittämään Caesarin elämäntarinan esihistoriaa. Mithridateen ja Jugurthan sodat sekä Sertoriuksen taistelut Espanjassa olivat niitä taustatapahtumia, joita vastaan sotapäällikkö-neron lapsuus ja nuoruus kasvoi ja jotka ravitsivat hänen mielikuvitustaan. Brandes on jossakin sattuvasti huomauttanut, että nerokasten ihmisten lapsuusvuosien kehitykseen suuresti vaikuttaa myöskin muisto siitä historiallisesta ajasta, joka on ollut ennen heidän syntymäänsä ja joka elää vanhempien kertomuksissa ja tarinoissa heidän ympärillään heidän ensimmäisenä elämänaikanaan. Tämä antaa Brandesille aiheen viipyä tapauksissa, jotka lankeavat tuolle puolen Caesarin elämänkauden puitteiden. Myöskin yhteiskunnallisvaltiollista tilaa Roomassa Caesarin syntymän aikoihin sekä valtion johtavia persoonallisuuksia kuvaa Brandes yksityiskohtaisesti pienissä impressionistisissa luvuissa. Vain vähitellen kasvaa Caesarin hahmo esiin tästä persoonallisuuksien, itsekästen intressien, intohimojen ja juonien temmellyksestä. Näköään hitaan mutta varman, elimellisesti tapahtuvan kehityskulun jälkeen nousee se toisia korkeammalle, kunnes se jättiläissuhteillaan varjostaa kaikkia muita.

On helppo nähdä, mikä Caesarin elämässä on ennen kaikkea hänen kuvaajaansa huvittanut ja innostanut: persoonallisuuden taistelu persoonattomuuksia, laumaihmisiä vastaan. Antaen lyhyet, terävästi piirretyt luonnekuvat useista Caesarin tunnetuimmista aikalaisista ja julkisista tai salaisista kilpailijoista, koettaa hän osottaa, ettei kukaan heistä vetänyt hänelle vertoja enempää luonteen jaloudessa kuin persoonallisuuden keskityksessä ja määrätietoisessa voimassa. Historian mainitsemat esimerkit Caesarin mielenjaloudesta voitettuja kohtaan, m.m. petollisia ystäviä kohtaan, ovat lukemattomat. Varsinkin Farsaloksen taistelun jälkeen esiintyi hänen ritarillinen lempeytensä tavalla, joka lienee ainoalaatuinen Rooman historiassa. Nykyinen maailmansota ei tunne sellaista voittajaa kuin Caesar, kun tämä oli lyönyt Pompejuksen, jonka riveissä taisteli joukottain hänen entisiä ystäviään. Kun hänelle tuotiin Pompejuksen salainen kirjevaihto, poltatti hän sen lukematta, huolimatta niistä arvokkaista tiedoista, joita hän sen kautta olisi saanut vihollisistaan. Kuka nykyhetken johtavista hallitusmiehistä Europassa olisi tehnyt samoin, jos hänen käteensä olisi joutunut vihollisen salaiset asiakirjat? Jos Caesar oli, niinkuin ystävämme Birt väittää, "peto", niin lienee hän ollut sitä samassa merkityksessä kuin leijona, jolle ei jalomielisyyden hyve ole tuntematon. Nykyajan valtiomiesten joukossa on niitä, jotka — tuskin suotta — kantavat "tiikerin" liikanimeä ja toimivat koko sen Europan suostumuksella ja kannatuksella, jonka sotaonni tällä hetkellä on kruunannut voittajaksi.

Siitä määrätietoisesta, pettämättömästä tavasta hillitä ja hallita järjestymättömiäkin joukkoja, jossa Caesar oli mestari, kertoo Brandes esimerkin, mikä ansaitsee tulla mainituksi sentähden, että siinä kuvattu tapaus suuresti muistuttaa bolshevistisia joukkoilmiöitä nykyhetken suurissa armeijoissa. Kun Caesar palasi Egyptin-retkeltään teki hänen väkensä kapinan ja kieltäytyi, väsyneenä monivuotisiin sotiin, tottelemasta herraansa. Caesar lähetti Sallustiuksen, josta myöhemmin tuli tunnettu historiankirjoittaja, rauhoittamaan joukkoja ja lupaamaan sotilaille palkintoja. Sallustius epäonnistui ja hänen henkensä oli vaarassa. Sotilaat rääkkäsivät ja tappoivat upseereitaan ja ryöstivät rauhallisia seutuja, aivankuin nykyiset vallankumousarmeijat. Huolimatta läheistensä varoituksista meni Caesar tällöin kapinoitsijain keskelle ja kysyi heiltä mitä he tahtoivat. "Voimamme ovat lopussa, emme enää jaksa samota maasta maahan. Haluamme saada eromme." "Saatte eronne", vastasi Caesar lyhyesti. Sotilaat seisoivat hämillään ja ääneti. Caesar jatkoi: "Olette oikeassa, olette rasittuneet. Annan teille eron." Ja vielä hetken päästä: "Palkinnot, jotka olen luvannut teille saatte, kun olen vienyt sodan loppuun toisten sotilasten kanssa ja kulkenut triumfissa noiden toisten kanssa." Ja puhuttelemalla heitä kohta tämän jälkeen porvareiksi eikä, kuten tavallisesti aseveljiksi, sai hän kapinoitsijain kunniantunnon hereille ja teki heidät taas kuuliaisiksi käskyilleen.

Caesarin, melkein kaikille yhteiskunnan aloille ulottuvista valtiomies- ja lainsäätäjätoimista antaa Brandesin kirja havainnollisen kuvan. Täynnä draamallista eloa on kertomus Catilinan salaliitosta ja sen jälkiselvittelyistä sekä Caesarin osuudesta niihin. Täydellä syyllä on Brandes ottanut kirjaansa kokonaisuudessaan sen puheen, jonka Caesar, itse epäiltynä osallisuudesta kapinoitsijan vehkeisiin, piti Catilinan liittolaisia tuomittaessa ja joka on säilynyt Sallustiuksen referaattina. Tämä viisas, taitava puhe avaa meille paljon Caesarin luonteesta. Se antaa meidän myöskin tietää hänen suhteensa uskontoon ja sielun kuolemattomuuteen. "Tuolla puolen kuoleman ei ole sijaa surulle eikä ilolle."

Jokainen, joka on kulkenut latina-koulua, tuntee Caesarin omista klassillisista kuvauksista hänen Gallian sotiensa vaiheita. Brandesin kirja antaa niistä viimeaikaisen historiallisen tutkimuksen, m.m. Napoleon III:n suorittamien paikallisten mittausten ja kartoitusten, syventämän ja tarkistaman käsityksen. Vastakohta Caesar—Vercingetorix on elävästi ja vaikuttavasti kuvattu. Episoodi suuren kelttiläispäällikön antautumisesta Caesarille kasvaa valtavaksi symbooliseksi tapahtumaksi. Paitsi kuvausta Caesarin gallialais-sodista ja n.k. kansalaissodasta täyttävät Brandesin teoksen jälkimmäisen osan laaja selonteko Caesarin viimeisistä hallitustoimista sekä perusteellinen selvittely hänen lopustaan ja niistä syistä, jotka aiheuttivat hänen traagillisen kuolemansa. Kaiken aikaa valaisee Brandes kuvattavansa persoonaa, sen jaloja, miehekkäitä ominaisuuksia, niin että meillä kirjan lopussa, Caesarin astuessa murhaajien tikareita vastaan, ei ole edessämme vain yksi historian suurimpia nimiä, vaan yksi sen suurimpia henkilöitä, joka kaatuu kesken luomiskauttaan pikkumaisuuden ja tyhmyyden uhrina.

Mutta paitsi Caesaria tulee Brandesin kirjasta meitä vastaan myöskin suuri joukko hänen aikalaisiaan, esitettyinä vanhan ihmistuntijan taidolla. Niin esim. aina sanavalmis, suuruuksia liehakoiva, älykäs, diplomaattinen ja petollinen Cicero. Kuvaus Caesarin ja Ciceron keskenäisestä suhteesta on mielestäni kirjan kaikkein mieltäkiinnittävimpiä ja opettavimpia episoodeja. Eloisa, vaikka kenties liian ankara on esitys Caesarin kuuluisasta vastustajasta Catosta. Tavan takaa tulee meitä vastaan Publius Clodiuksen, hurjistelijan ja kansanvillitsijän, naiselliset, turmelusta ja levotonta älyä ilmaisevat piirteet. Hänen sisarensa Clodia, Metellus Celerin puoliso, Catulluksen kaunis ja kevytmielinen rakastettu, on niinikään saanut erikoisen luvun osakseen Brandesin kirjassa. Samoin Fulvia, joka oli ensi kerran naimisissa Clodiuksen kanssa, väsymätön juonienpunoja, kaunis ja vallanhimoinen nainen, jolla oli suuri vaikutus politiikkaan. Myöskin Kleopatran hekumalliset itämaiset piirteet tapaamme tässä muotokuva-galleriassa. Koko Caesarin ajan Rooma loistavine sotilaineen, kilpailevine senaattoreineen, rikkaine pankkiireineen ja koronkiskureineen, juonittelijoineen, seikkailijattarineen ja salamurhaajineen kansoittaa Brandesin kirjan.

Tästä ihmismerestä nousee Caesarin hahmo näkyviimme ylpeänä ja kunnioitusta herättävänä, mies, jonka kädessä valtikka tuntuu yhtä itseoikeutetulta kuin hänen päässään laakeriseppele.

III.

Georg Brandesin uusi teos tuo mieleen, kuinka suuri meidän, samoinkuin Skandinavian, velka on tälle uupumattomalle kulttuurityöntekijälle, Pohjoismaiden vanhalle soihdunkantajalle. Se muistuttaa meitä samalla siitä, ettei Lassalle-elämäkertaa lukuunottamatta Brandesin teoksia ole vielä käännetty suomenkielelle. Voi epäilemättä esittää eri mielipiteitä siitä, millä kirjalla alku olisi tehtävä. "Päävirtaukset 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" on kieltämättä ollut se teos, jonka vaikutus on ollut suurin, mutta sen näkökulma on jo jonkun verran vanhentunut, samoinkuin se alkuaankin on ollut rajoitettu ja yksipuolinen. Voltaire- ja Goethe-elämäkerrat voisivat tuskin vedota tarpeeksi suureen suomalaiseen yleisöön. Sama lienee laita mainion Kierkegaard-elämäkerran, Brandesin ihmiskuvauksen mestariluoman. Jos joku kustantajistamme olisi kyllin rohkea valitakseen jonkun Brandesin suuremmista teoksista, voisi nähdäkseni juuri "Cajus Julius Caesar" ensi sijassa tulla kysymykseen.

Saattaa kenties monesta tuntua oudolta, että juuri Brandes, jota usea pitänee radikalisminsa suojeluspyhänä, on kirjoittanut lämmintä mieskohtaista ihailua henkivän kirjan miehestä, joka perusti keisarivallan Roomaan. On kuitenkin muistettava, että Brandesin vapaamielisyydellä on koko lailla toinen väritys kuin sillä radikalismilla, joka tällä hetkellä on huudossa. Brandesin vapaus-ihanne ei koskaan ole sulkenut piiristään kunnioitusta persoonallisuutta kohtaan. Luova ja toimiva nero on hänen maailmassaan kansojen kehityksen ja vapauden paras turva eikä hän tunne suurempaa rikosta kuin on se inhimillinen kateus, pahansuopaisuus ja tyhmyys, joka kaikkialla ja kaikkina aikoina tahtoo tehdä tyhjäksi nerojen ja persoonallisuuksien työn ja häiritä heidän toimintaansa.

Brandes Soihdunkantajan "Cajus Julius Caesar" olisi nähdäkseni myöskin suomalaiselle yleisölle terveellinen opas persoonallisuuden kunnioittamiseen.