II ERÄS RUNO RAKKAUDESTA. HEIDENSTAMIN "LAPSUUSYSTÄVÄT".

Ruotsin runous on tuskin Tegnérin ja Stagneliuksen jälkeen synnyttänyt merkillisempää teosta kuin Werner von Heidenstamin toinen kokoelma Dikter (1895) — runoteosta, jossa yhtyisi yhtä voimakas ja kuuma inspiratsioni yhtä ilmehikkääseen ja vavahduttavaan suggestiiviseen muotoon. Tuskin edes Frödingin lyyrillinen kaipuu-melodia laulavine rytmeineen avaa meille yhtä inhimillisesti rikasta maailmaa kuin Heidenstamin miehuusiän ajatuskylläinen, ankarien vastakohtien, resignatsionin ja uhman, hartauden ja kynismin välille jännittyvä runous syvällisille aforismeineen elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja jumalista, aistillisuudesta ja asketismista, rakkauden unelmasta ja rakkauden todellisuudesta. Millä pyörryttävillä huipuilla liikkuukaan esim "Malatestan aamulaulu", tuo merkillinen runo, joka kaiken kyynillisyytensä ohella sisältää säveliä, jotka ovat kuin hapuilevia katkelmia uuden, tunnustuksettoman ajan ylpeästä virrestä! ja kuinka rohkean synteesin onkaan runoilija saavuttanut pakanallisesta epikurolaisuudesta ja kristillisestä maailmankieltämisestä runossa, jossa hän panee Pirun tunnustamaan Kristukselle:

Jag säger dig, vandrandre mästare, du är större än jag som frestare!

Mainittujen runojen rinnalla — niihin voisi vielä lisätä "Jairin tyttären" ja "Yhdeksänvuotisen rauhan" — on "Lapsuusystävät" Heidenstamin toisen kokoelman huippuja — runo, jota ei unohda se, joka kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan sen omistanut. Se on aito heidenstamilainen tuote, punottu monista säikeistä, romanttisen ironian, kyynillisen naturalismin, radikaalisen epäilyksen ja surumielisen haaveen, se on yht'aikaa epiikkaa ja lyriikkaa, tunnelma- ja mieterunoa. Niinkuin usein Heidenstamin runous, on se rakenteeltaan oikullisen mielivaltainen, pinnaltaan melkein jäyheän karu ja näköään itseään vastaansanova. Se piste, missä runoelman ristiriitaisilta tuntuvat ainekset yhtyvät, on jotenkin syvällä eikä ehkä heti lukijan saavutettavissa. Mutta jokainen joka on tuntenut yhteyden tämän runoelman eri ainesten välillä on varmaan myös tuntenut, että "Lapsuusystävät" on Heidenstamin persoonallisimpia runoja. Tämä runo antaa eräitä karakteristisia piirteitä pohjoismaiden runoilija-nestorin kirjailijaprofiiliin.

Sanoimme että "Lapsuusystävät" on punottu monista eri säikeistä — me voisimme myös puhua eri kerrostumista, joista tämä runo on rakentunut ja joita vielä voimme helposti erottaa. Yhdessä läpileikkauksessa tapaamme tässä runoelmassa tyypillisen novelliaiheen. Lyhyesti kerrottuna on se seuraava: Kahden aatelisen naapuritalon nuoret, poika ja tyttö, jotka pienestä pitäen ovat ottaneet osaa yhteisiin leikkeihin, vaihtavat sormuksia ja lupaavat ikuista uskollisuutta. Tyttö on poikaa vuotta vanhempi. Heidän syntymävuosissaan piilee tragiikan siemen. Poikanen näkee leikkitoverinsa astuvan suveen jo silloin kun hän itse vasta tuntee saapuneensa keväimeensä. Ja välähtäen iskee häneen jo tällöin ajatus, että hänen lapsuusystävänsä ja rakastettunsa on syntynyt vuosikymmentä liian varhain. Poika lähtee kotoa valloittaakseen itselleen aseman maailmassa, tulee upseeriksi ja elää toveriensa kanssa epikurolaisen nuorenmiehen elämää. Sisimmässään on hän kuitenkin säilyttänyt lapsuusystävänsä kuvan ja vuosien päästä saapuu hän kotiaan noutaakseen sieltä lapsuutensa morsiamen. Heidän sydämensä hakevat yhäti toisiaan, mutta aika on tullut erottavaksi muuriksi heidän väliinsä. Morsian näkee tämän vielä selvemmin kuin sulhanen ja kesken kartanon kiireisiä häävalmistuksia antaa hän lapsuutensa ystävälle takaisin tämän sormuksen. Hän tuntee olevansa liian "vanha".

Tämä runoelman eepillinen runko muodostaa, kuten näkyy, verraten tavallisen novelliaiheen. Niin psykoloogisesti oikea ja hieno kun se onkin, voimme kuitenkin sanoa, ettei runoelma ole sitä varten syntynyt. Lyyrikko, mitä Heidenstam pohjaltaan ja ennen kaikkea on, käyttää tätä kertovaa juonta omia tarkoituksiaan varten, omaa rippiään varten, jos niin saa sanoa. Olisi etsittyä mennä arvailemaan, että runoilijalla olisi itsellään ollut joitakin runoelman kertovaan juoneen verrattavia mieskohtaisia kokemuksia. "Lapsuusystävien" persoonallinen aines on etsittävä toiselta taholta — se on siinä tavassa, millä runoilija asettaa näkyviimme rakkauden olemuksen. "Lapsuusystävät" on filosoofispsykolooginen runoelma. Se on eräässä mielessä varsin syvällinen runoilija-rippi. Kuinka yksinäislaatuinen, melkein Lucretiukseen verrattava onkaan sen vivisektsionia muistuttava kylmäverisyys suhteessa rakkauteen! Me voimme tavata suurimpienkin lemmenlyyrikkojen, myöskin Catulluksen ja Musset'n kiroamassa rakkautta, mutta heidän sadatuksensakin vain todistavat, että he olivat uskovia rakkauden asioissa. Sitä voimme tuskin sanoa runoilijasta, joka on kirjoittanut "Lapsuusystävät". Mutta päästäksemme Heidenstamin runoelman ytimeen on meidän alistettava se erittelyn alaiseksi.

Runoelma alkaa tunnelmallisella, realistisesti väritetyllä interiöörillä talvisten nietosten keskellä värjöttävästä aatelisesta kartanosta:

Oli ilta ja talossa pelattiin, oli kortteina haaltuneet albumikuvat ja makeisissa maksettiin. Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat ne hehkui, pellit raollaan, Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan, ja kuulunut ykskään kulkunen ei keskeltä syväin nietosten. Kolme vanhaa sisarta perinyt oli kartanon. Näin oli leikkinyt isoäidin he aikaan jo harmajaan ja naittaneet korteilla tuttaviaan. Joka kuvalta mikä käteen tuli, he hiljaa toisiaan tuuppaeli, nimen mainitsi, hymyyn huulet suli, kädet myssynnauhoja hypisteli.

Vanhin sisarista on runoelman romaanin sankaritar. Kesken sisarten keveitä puheita antaa hän korttinsa vaipua ja syventyy muistelemaan oman nuoruutensa aikaa. Hänen "romaaninsa" elpyy hänen mielessään eri vaiheineen. Hän muistaa ajan, jolloin hän ja hänen ystävänsä vielä olivat aivan nuoria ja jolloin heidän suhteensa tragiikka vasta oli hämärästi aavistettu — hän muistaa myöskin sen ajan, jolloin hänen ystävänsä lähti maailmalle kannuksiaan voittamaan. Tässä kohden tulee runoon merkillinen kompositsioni-virhe, niin karkea, että se voisi kaataa heikomman runon kuin "Lapsuusystävät". Runoilija antaa nim. vanhan aatelisneitosensa muistelmissa elää myöskin miehisen sankarinsa kokemukset. Viimeksimainitun kokemukset ovat kuitenkin sitä laatua — kuten saamme nähdä — että on psykoloogisesti täysin uskomatonta, että pitsimyssyinen vanha neiti olisi voinut niitä kuvitella. Mutta toiselta puolen ovat juuri nämä miehen rakkauselämän kokemukset runoelman psykolooginen akseli. Virhe, jonka runoilija itselleen sallii, on tavallaan todistuksena siitä, kuinka tärkeänä hän on pitänyt juuri niiden esillesaamista.

Runoelman miehinen sankari löytää seikkailullaan maailmassa itsensä eräänä yönä sateiselta kadulta. Hän on juuri henkensä kaupalla kavunnut alas nuoren paronittaren ikkunasta. Hän katsoo ympärilleen autiota tulvehtivaa katua ja ajattelee:

Kun tytär äidille valehtelee, niin rakkauden kiitetty huomen koittaa. Kun vihitylleen hän valehtelee, jo toinen rakkaus rinnassa soittaa. Kuin tiirikalla varas julkein valat murtaa rakkaus työssään kulkein. Ei tunne se miestä kunnian. Jos roskaväen pahimman sa nähdä tahdot, sa löydät sen rivin taajoin katuja kulkemassa ja supattamassa ja parjaamassa juur siellä missä kaks rakastavaa ne kahleitansa raahustaa. Jo pelkkä näkemys rakkauden saa eloon kaiken alhaisen.

Jos jo rakkauden ensi herääminen nuoren tytön rinnassa on kytketty valheeseen, niin riistää runoilija siltä sen kaikissa vaiheissa kaiken ylevyyden ja kauneuden:

Naistohtorin jälkeen ja viinurin on rakastaja naurettavin.

Ja ikäänkuin tahtoen polemisoida kaikkia vastaan, jotka ovat laulaneet rakkauden kunniaa, antaa hän rakkauden "olemuksesta" seuraavan kammottavan groteskin kuvan:

Vale suurin on lemmenlaulajain: kun he saavat nuken laulamansa, jo toiselle helistintään he puistaa. Heit' innostanut ei rakkaus lain, he omaa himoaan rakasti vain. Hyvä rakkauden sisin on olemus muistaa. Se on pieni hiipivä rottanen, joka yöllä juoksi sun tiesi poikki, joka jokaisen portin alle loikki, niin arkana, että jälkeen sen kiven heittää joka poikanen.

Säkeet, joissa runoilija sanoo, että rakkauden pelkkä näkeminenkin herättää eloon kaiken alhaisen, ovat näissä riveissä syvennetyt. Rakkaudelle on annettu ruumiillinen muoto: inhottavan nakertajan. Rakkaus esitetään eetillisesti ja esteettisesti ala-arvoisena, hyljeksittävänä, valheellisena ja rumana. Jumalten vuorella edustaa Venus maalaiskoreaa Tyhmyyttä. Hänen kuumaverisyydessään ei tunteilla ole mitään sijaa:

Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.

Riisuessaan näin rakkauden jumaluudelta kaikki eetilliset ja esteettiset ominaisuudet, riisuu runoilija häneltä myöskin kaikki intellektuaaliset. Hän kuuluu niihin vaaleihin kaunottariin, jotka ovat kuin suolaton leipä ja jotka seurassa sanovat suurimman tyhmyyden. Hänellä ei ole mitään valintaa, ei esteettistä eikä intellektuaalista:

Hän renkiä taputtaa ja kantaa hajun tallista keisarin vuoteeseen. Hän ajatuksista vähät antaa!

Kaikki hienotunteisuus Cypron jumalattareen nähden on hukkaan heitettyä vaivaa. Häneen tehoaa aivan toisenluontoinen menettely:

Ota hansikas pois, ja Cyprolaista lyö lanteille, polkaise varpaille naista — sen leikin tuo tuntee naikkonen.

Selvää on, että rakkaudella tässä mielessä on riistetty kaikki inspiratoorinen merkitys. Se suuri, henkisiä arvoja luova Eros, josta puhutaan Platonin "Pidoissa", ei ole etäisintäkään sukua tälle cyprolaiselle kaunottarelle. Päinvastoin: vain se joka kulkee kylmänä hänen ohitseen voi suorittaa suurtyön maailmassa:

Suurtyön voi suorittaa se vaan, joka lemmen ohi kylmänä kulkee. Miten ehtyen lamppu sen palaakaan! Työriemus yksin syliinsä sulkee käsivarsin tulisin taivaan ja maan.

Näin asettaa runoilija lopulta vastakkain rakkauden ja työn, rakkauden illusoorisen, petollisen ilon ja työn todellisen, maailmaa syleilevän riemun. Musset'lläkin, jonka uskontunnustus on kauttaaltaan eroottinen ja joka on sanonut kenties omintansa sanoessaan, että hän on valmis antamaan neronsa yhdestä suudelmasta — Musset'lläkin tapaamme kerran tämän saman ajatuksen. Ripittäessään "Lokakuun yössä" runottarelle rakkaudenpettymystään, puhkeaa hän ylistämään, vastakohtana rakkautensa kokemuksille, työn ja yksinäisyyden päiviä:

Jours de travaill seuls jours ou j'ai vécu! O trois fois chère solitude! Dieu soit loué, j'y suis donc revenu, A ce vieux cabinet d'étude! — — — — — — — — — —

Olemme tulleet "Lapsuusystäväin" kielteisen rakkauspsykologian äärimmäiseen pisteeseen. Vain harvoin lienee runoilijafantasialle lähinnä itsesäilytysvaistoa voimakkain, alkuperäisin inhimillinen vaisto esiintynyt niin lohduttomana kuin Heidenstamille tässä runossa — pohjoismaisessa kirjallisuudessa ei sille varmaankaan ole mitään vertauskohtaa. Strindberg voi herjata rakkautta, mutta jo seuraavassa hengenvedossa on hän katuvainen ja uskovainen, lisäksi sangen mystillisellä tavalla. Ibsen, Hamsun ja Juhani Aho ovat niinikään uskovaisia rakkauden asioissa, vieläpä kaikki sangen hartaita. Luulen että saamme mennä ranskalaiseen dekadenttiin Charles Baudelaire'iin saakka, löytääksemme jotain "Lapsuusystäväin" kaamean rakkauden kuvauksen rinnalle asetettavaa. Hänellä tapaamme sensijaan runsaan kaikupohjan samalle ja ehkä, jos mahdollista, vielä kipeämmälle epäilykselle suhteessa rakkauteen. Useita hänen runojaan voisi siteerata — ehkä luonteenomaisimmat tässä suhteessa ovat "Un voyage à Cythére" ja "L'Amour et le crâne". Cytheralta, rakkauden ylistetyltä saarelta, ei hän löydä muuta kuin symboolisen hirsipuun, jossa hän näkee oman kuvansa riippuvan. Ja kuvitelmassa Amorista ja pääkallosta antaa hän Rakkauden, istuen ihmisyyden päälaella, puhaltaa koreina saippuakuplina ilmaan ihmisaivot, veren ja lihan. Ja jokaiselta ilmaan haihtuvalta kuplalta kuulee hän pääkallon "pyytävän ja valittavan": "Milloin on päättyvä tämä petomainen ja naurettava leikki? Se mitä sinun julma suusi hajoittaa kuplina ilmaan, sinä tunnoton murhamies, on järkeni, vereni ja lihani":

J'entends le crâne à ohaque bulle Prier et gemir: "Ce jeu féroce et ridicule Quand doit-il finir?

Car ce que ta bouche cruelle Éparpille en l'air, Monstre assassin, c'est ma cervelle, Mon sang et ma chair!"

Heidenstam ei runossaan pysähdy tähän radikaaliseen kieltämykseensä suhteessa rakkauteen. Hänen runoelmansa sankaritar, vanha aatelisneiti, jonka muistelmina "Lapsuusystävien" tarina meille esitetään, tuntee ajatuksissaan, todellisuuden pettymyksistä huolimatta, että hänen "suurin muistonsa" vierailee hänen luonaan ja että talviyössä maiden ja merten takaa kaksi kättä on siunaten viipynyt hänen harmailla hiuksillaan. Onko tämä hänen tunnelmansa illusoorinen? Oliko hänen lapsuusystävänsä, runoelman miehinen sankari, joka voimansa päivinä kirosi rakkauden, kuitenkin säilyttänyt siitä haaveellisen muiston, joka vielä vuosikymmenien päästä etsi sitä paikkaa maan pinnalla, missä hänen nuoruutensa morsian eli, kuihtuneena ja vanhana?

"Lapsuusystävät" on ruotsalaisen lyriikan suuria runoja. Se edustaa yhtä poolia tekijänsä rikkaassa tuotannossa, radikaalisen epäilyksen. Tuskin missään Heidenstamin runossa saamme niin vapaasti nähdä siihen kuiluun, jonka yli hänen mielikuvituksensa rakentaa siltoja. Olisi varmaan väärin antaa "Lapsuusystävien" kielteiselle rakkauspsykologialle, jota edellä olemme eritelleet, persoonallisen uskontunnustuksen merkitystä. Ei ole oikein panna yhtäläisyysmerkkiä runoilijan ja hänen runoelmansa sankarin välille. Mutta se inspiratsioni, joka kannattaa rakkauden herjausta "Lapsuusystävissä" on siksi voimakas ja aito, että voimme helposti tuntea runoilijan lainanneen siihen omaa sieluaan. Siinä inspiratsionissa on jotain demoonista, jotain joka vastustamattomasti pysähdyttää lukijan eteensä.

Heidenstamin luonteen miehinen positiivisuus, hänen lämmin inhimillisyytensä, hänen runoilijauskonsa on voittanut "Lapsuusystävissä" piilevän syvän epäilyksen. Hänen viimeinen goetheläinen kokoelmansa Nya Dikter (1915) laulaa omituisesta surumielisyydestään huolimatta elämän ja sen voimien, myöskin rakkauden, ylistystä. Kuinka inhimillisesti myönteinen, kuinka goetheläinen onkaan esim. "Sodanjumalan" rakkauspsykologia! Me voimme antaa tälle positiiviselle elämän-uskolle, tälle saavutetulle harmonialle sitä suuremman arvon, kun näemme, minkä kiusauksen, minkä epäuskon se on voittanut. Kun hän panee titaaninsa "Uusissa runoissa" sanomaan, että ne "jotka herjaavat ovat heikkoja, ne jotka ylistävät voimakkaita", niin sisällyttää hän tähän tunnustukseen myöskin Venuksen ja Eroksen, joiden mahtia hän kerran oli niin valtavalla tavalla itse herjannut.