YHDESTOISTA LUKU

Värisevällä äänellä Hukka alkoi sitten luetella, mitä kaikkea pahaa Repolainen oli hänelle ja hänen vaimolleen tehnyt. Muun muassa hän kerrankin vietteli suden luolaan, jossa asui ilkeitä marakatteja. Nämä olisivat varmaankin repineet häneltä silmät ja korvat päästä, ellei hän olisi päässyt pakoon heidän kynsistään.

Tähän Kettu vastasi:

— Minua ihmetyttää suuresti, että Hukkanen syyttää minua seikasta, johon hän itse on syypää. Minkä minä sille voin, että hänen ahneutensa ja typeryytensä lakkaamatta johtaa häntä vaaroihin? Jos arvoisat läsnäolijat suvaitsevat, niin kerron, miten tämän jutun laita oikeastaan on. — Hukkanen ja minä eksyimme kerran tieltä ja pohjastuimme vuoreen, jonka kupeessa näimme pimeän onkalon. Hukkanen oli, kuten tavallista, kauhean nälissään. Senvuoksi sanoin hänelle:

— Tuossa luolassa on varmaankin jotakin syötävää. Koettakaamme pyrkiä sinne.

Hukkanen heittäytyi puun juurelle pitkälleen ja vastasi:

— Sinä, kuoma, olet minua mielevämpi. Pujahda sinä sisään, minä sillä aikaa lepään tässä. — Hän näet ei uskaltanut itse mennä pimeään luolaan, pelkuri kun aina on ollut.

Minä tottelin häntä ja hiivin sisään luolan aukosta. Huu, oikeinpa minua kammotti, kun aloin ryömiä pitkin pimeätä, mutkikasta käytävää. Kauan aikaa pilkkosen pimeässä haparoituani pääsin viimein luolan perälle. Voi kauheata, mitä näinkään! Suuria ja pieniä eläimiä niin rumia, etten kuuna kullan päivänä ole moisia ennen nähnyt. Niiden kita oli suuri ja ammottava ja täynnä teräviä, kauhistuttavia hampaita. Kädet olivat koukkukyntiset ja takana roikkui pitkä häntä. Sen lisäksi ne olivat kaikki niin likaisia ja saastaisia, että minun täytyi pidellä nenääni. Kauhistuin niin, etten ensin saanut sanaakaan suustani, mutta viimein rohkaisin mieleni ja tervehdin kohteliaasti kuten ainakin sivistynyt henkilö.

— Hyvää päivää, täti kulta, sanoin vanhalle marakatille. — Teilläpä somia lapsia on, aivanpa luulisi heitä kuninkaanpojiksi. Enpä toden totta ole koskaan herttaisempia pienokaisia nähnyt. Tästä vanha marakatti ihastui ikihyväksi. Hän sanoi minua serkukseen, vaikka emme ole rahtuakaan sukua ja toi eteeni herkkuja jos jonkinlaisia, siinä oli kalaa, oli peuranpaistia, lintua ja muuta metsänriistaa. Lopuksi hän vielä pisti kainalooni murean hirvenpaistin eukolleni viemisiksi. Pyysipä minua hartaasti toistekin talossa käymään. Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin pois likaisesta ja pahallehaisevasta luolasta, ja lähdin aika vauhtia juosta livistämään. Hukkanen loikoi yhä toimetonna puun juurella ähkien ja nälkäänsä valitellen. Minun kävi häntä niin sääliksi, että annoin hänelle hirvenpaistini. Ahnaasti hän heti paikalla hotkaisi sen suuhunsa, mutta mitäpä se hänelle olisi riittänyt. Varoituksistani huolimatta hän kömpi luolaan lisää himoiten. Mutta typeryydessään hän ei osannut säädyllisesti käyttäytyä. Nähdessään rumat marakatit hän kauhistuneena huusi:

— Hyi, sellaisia inhottavia elukoita! Enpä ole mokomia iljetyksiä ennen nähnyt. Hukuttaa ne pitäisi joka sorkka, hukuttaa ja tappaa.

— Kuka on käskenyt sinun tulla tänne minun poikiani moittimaan? ärjäisi marakattiäiti vihoissaan. — Mene matkoihisi, hävytön lurjus.

Mutta Hukkanen ei ollut marakattien vihasta millänsäkään. Vaati vain muitta mutkitta ruokaa itselleen. Silloin julmistuneet marakatit hyökkäsivät oikein miehissä hänen kimppuunsa ja purivat ja kynsivät häntä niin hurjasti, että Hukka-raukka oli henkensä menettää. Töin tuskin hän pääsi pakoon pötkimään.

Ja nyt kysyn teiltä, arvoisat kuulijani, kenen oli syy, että Hukkasta pideltiin pahoin marakattien luolassa? Minunko?

Näin tiesi Repolainen kääntää kaikki Hukan syytökset tämän omaksi häpeäksi. Viimein Hukkanen huusi tuimistuen:

— Turhaan täällä suuta soitamme. Oikeus pysyy oikeutena ja rehellisyys maan perii. Taistelkaamme mies miestä vastaan, niin saamme riitamme parhaiten ratkaistuksi. En kykene sinun kanssasi valheissa kilpailemaan, mutta rehellisessä taistelussa osaan kyllä puoliani pitää.

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten Repolaisen naamaa.

Kuningas valitsi nyt takausmiehet molempain taistelijain puolesta. Hukkasen takausmiehiksi tulivat Karhu Mesikämmen ja Mirri Kissa, Repolaiselle Mukke-serkku, Martti Apinan poika, ja Mäyrä Metsäsika.

Kaikki Repolaisen ystävät ja sukulaiset kokoontuivat hänen ympärilleen, jokaisella oli hyvä neuvo annettavana.

Rouva Ryppysilmä neuvoi:

— Mieheni on opettanut minulle ihmeitä tekevän rukouksen. Minä luen sen huomenaamuna sinun puolestasi, silloin ei sinulle tapahdu mitään pahaa.

Nyt Rouva Ryppysilmä keritsi kaikki ketun karvat pois ja voiteli koko hänen ruumiinsa öljyllä ja rasvalla, niin että se tuli liukkaaksi ja sileäksi. Sitten hän laski kätensä ketun päälle ja luki:

Hur pur kulmu, kekka kee, hollin hellin, kekka hee!

Repolainen nukkui koko yön rauhallisesti, ja aamulla Saukko ja Mäyrä tulivat häntä herättämään. Saukko toi hänelle nuoren sorsan, jonka hän varta vasten oli Ketulle aamiaiseksi pyytänyt. Repolainen söi mielihyvällä ja lähti levollisena taistelupaikalle sukulaistensa ja ystäviensä seurassa.