KUUDES LUKU

Sitten kuningas Jalo kohosi korkealle kivelle seisomaan, ja Repolainen seisoi hänen rinnallaan. Ja kuningas puhui juhlallisella äänellä seuraavasti:

— Kuulkaa minua tarkoin, kaikki alamaiseni, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat. Minä olen suvainnut armahtaa Repolaisen, eritoten lempeän puolisoni, korkean kuningattarenne, pyynnöstä. Ja tästä lähtien tulee kaikkien eläinten kohdella kunnioituksella Repolaista ja koko hänen huonekuntaansa. Hän on tosin rikkonut lakia vastaan, mutta hän katuu syntejään ja lähtee huomenna toivioretkelle Roomaan.

Kuninkaan sanat kuullessaan joutuivat Hukka, Mesikämmen ja Mirri vihan vimmoihin.

— Siinä nyt ollaan, sähisi Mirri, — kyllä maar meidät nyt paha perii, kun Repolainen on kuninkaan suosiossa. Yhden silmän olen jo tuon lurjuksen tähden kadottanut, toinen menee kai samaa tietä.

Hukka ja Mesikämmen murisivat tyytymättöminä, mutta minkäpä he asialle mahtoivat. Repolainen oli voittanut, eikä heidän mukisemisensa enää mitään auttanut. Päinvastoin kuningas oli heille niin vihoissaan, että panetti heidät vankeuteen.

Seuraavana päivänä Repolainen lähti hovista. Kyynelsilmin heitti tuo tekopyhä veijari nöyrät jäähyväiset kuninkaalle ja hovilaisille. Sitten hän lähti astumaan hurskaan ja katuvaisen näköisenä kuten ainakin pyhiinvaeltaja. Kuninkaan käskystä seurasi suuri joukko eläimiä häntä kappaleen matkaa. Nöyrällä käytöksellään Repolainen oli lauhduttanut monen entisen vihollisensa sydämen, niin että he syvästi häntä surkuttelivat. Varsinkin hyväsydäminen Vääräsääri oli sangen huolissaan hänen tähtensä.

— Vääräsääri kulta, veli veikkoseni, pitääkö meidän nyt todellakin erota? virkkoi Repolainen silmiään pyyhkien. — Ettekö tahtoisi, sinä ja Oinas Ollikka, saattaa minua vielä jonkin matkaa? Te olette molemmat hurskaita ja hyväsydämisiä. Teidän seuranne lohduttaisi suuresti murheellista sydäntäni.

Vääräsääri ja Ollikka mielistyivät ikihyviksi Repolaisen kiitoksesta ja seurasivat häntä edelleen hänen kotiinsa asti.

Kun he olivat saapuneet Veijanlinnalle, sanoi Repolainen Vääräsäärelle:

— Vääräsääri ystäväni, käy sinä sisälle lohduttamaan vaimoraukkaani, joka on kovin huolissaan tähteni. Sinä, Ollikka, voit sillä aikaa odottaa täällä ulkopuolella. Maistapas tätä tuoretta ruohoa, se on kerrassaan mainiota.

Sisällä luolassa makasi rouva Mielevä suruissaan maassa lastensa vieressä. Hän pelkäsi näet, ettei hänen miehensä enää palaisikaan hovista. Ilomielin hän siis kavahti pystyyn, kun näki Repolaisen ja Vääräsäären astuvan sisään.

— Repo kultaseni, mitä on sinulle tapahtunut? Kerro pian, miten sinulle on käynyt.

— Olin jo kuoleman kidassa, vastasi Repolainen, — mutta kuningas säästi henkeni. Nyt aion lähteä pyhiinvaellukselle. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen jäivät takausmiehikseni. Mutta Vääräsäären antoi kuningas meille sovittajaisiksi. Me saamme tehdä hänelle mitä tahdomme, sillä kuningas sanoi minulle, että Vääräsääri minut ilmiantoi.

Tämän kuullessaan Vääräsääri raukka pelästyi kauheasti ja aikoi paeta kiireimmän kautta. Mutta viekas Kettu iski hampaansa hänen kurkkuunsa ja surmasi hänet armotta. Sitten valmisti rouva Mielevä Jänis raukasta makuisan paistin, ja pian istui koko Repolaisen perhe hyvillä mielin herkullisen aterian ääressä.

— Mutta kerropas nyt, millä lailla sinun onnistui pelastaa nahkasi, virkkoi rouva Mielevä.

— Oih, se on pitkä juttu, vastasi Repolainen. — Ja kyllä kuningas kauheasti suuttuu, kun saa kuulla, miten olen häntä nenästä vetänyt. Oikeinpa korviani kuumentaa sitä ajatellessani.

Nyt kolkutti Oinas ovelle huutaen: — Vääräsääri hoi, etkö jo joudu? On jo aika lähteä takaisin taivaltamaan.

Repolainen riensi ulos ja virkkoi: — Oinas kulta, Vääräsääri pyytää anteeksi, että hän on sinua viivyttänyt, mutta hän on niin innokkaassa keskustelussa vaimoni kanssa, ettei mitenkään malta vielä lähteä. Heillä on niin paljon yhteisiä sukulaisia ja tuttavia. Hän pyytää siis, että alkaisit vain hiljalleen astua kotiinpäin.

— Minusta tuntui äsken aivan kuin olisi Vääräsääri huutanut apua, lausui Oinas arvelevasti, — ei suinkaan hänelle vain liene mitään vahinkoa sattunut?

— Kaikkea vielä, nauroi Repolainen. — Minä vain aloin puhua pyhiinvaellusretkestäni, ja vaimo parkani pelästyi niin kauheasti, että pyörtyi. Jänis, joka on kovin heikkohermoinen, säikähti tästä niin pahasti että alkoi huutaa: "Ollikka, Ollikka, riennä avuksi, rakas tätini on kuolemaisillaan!"

— Pelkään pahoin, että olette tehneet hänelle jotain konnuutta, jupisi Ollikka korvallistaan kynsien.

Kettu vain vakuutti kiven kovaan, ettei Vääräsäärtä mikään vaivannut, ja viimein Ollikka häntä uskoikin. Sitten Repolainen lausui: — Kuulepas nyt, ystäväni, kuningas pyysi minulta muutamia tärkeitä kirjeitä ja asiapapereita. Tahtoisitko sinä viedä ne hänelle?

— Mielelläni, vastasi Ollikka, — mutta ikävä kyllä ei minulla ole mitään taskua, jossa niitä säilyttäisin.

— Älä siitä huolehdi, sanoi Repolainen. — Minulla on karhunnahkainen laukku, joka on hyvin paksu ja tukeva. Kyllä paperit siinä säilyvät.

Näin sanoen Kettu livahti takaisin luolaansa ja toi tuokion kuluttua laukun Oinaalle. — Heitä nyt tämä laukku hartioillesi, mutta muista, ettet suinkaan avaa käärettä. Kuningas rankaisisi sinua kovasti, jos hän huomaisi että olet ollut utelias. Voithan sanoa hänelle, että olet auttanut minua näiden kirjoitusten laatimisessa. Kuningas siitä varmaan palkitsee sinut moninkertaisesti.

Oinas uskoi tämän kaiken, heitti hyvästi Ketulle ja lähti kiireesti hovia kohti köpittämään mielissään siitä, että sai kuninkaalle tehdä palveluksen.

Seuraavana aamuna Ollikka meni kuninkaan linnaan ja ojensi nöyrästi kumartaen kuninkaalle Repolaisen antaman laukun.

— Mikä laukku se on? kysyi kuningas.

— Repolainen lähetti sen teille, armollinen kuningas, vastasi Ollikka toimessaan. — Siinä on tärkeitä papereita, jotka ovat teille hyvin tarpeen. Minä olin Repolaiselle avullisena niitä laadittaessa.

Kuningas otti laukun, avasi kääreen ja voi kauhistusta! — kääreestä paljastui murhatun Vääräsäären verinen pää.

— Oi Repolainen, sinä konnien konna! kiljui kuningas julmistuneena. Tämä on sinun työtäsi. Mutta maltahan, uskollisen Vääräsääreni kuolema tulee sinulle kalliiksi, sen vannon kautta kunniani.

Kuningas ja kuningatar olivat nyt kovin häpeissään ja pahoillaan siitä, että olivat uskoneet Repolaisen valheellisia juttuja. Mutta Leopardi, kuninkaan serkku, lohdutti heitä.

— Miksi surette turhaa. Rohkaiskaa mielenne. Olettehan te kuningas, jota kaikkien tulee kuulla ja totella.

— Ah, lausui kuningas, — kun ajattelen, että Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat saaneet tuon lurjuksen tähden kärsiä häpeätä ja vankeutta, niin joudun aivan vihan vimmoihin. Nyt saan hävetä herkkäuskoisuuttani.

Leopardin neuvosta kuningas tuotatti sitten Hukan ja Mesikämmenen suurella kunnialla takaisin hoviin vankikomeroista. Mutta Oinas Ollikkaa rangaistiin kovasti, koska hän oli ollut Repolaisen apulaisena, ja sovittajaisiksi Hukalle ja Karhulle kuningas lupasi, että he ja heidän sukunsa tästedes saisivat syödä kaikki Oinaan sukulaiset ja jälkeläiset, missä ikinä heitä tapasivat. Ja siitä päivin ahdistavat sudet aina armotta lampaita ja oinaita.

Sitten päättivät kuningas ja ylimykset oikein miehissä marssia Repolaisen linnalle, valloittaa sen ja vangita Repolaisen ja muitta mutkitta tappaa hänet.

— Sillä jos hän taas pääsee tänne suutaan soittamaan, osaa hän kyllä kääntää kaikkien mielet, niin että hän jälleen pääsee vapaaksi, lausui Leopardi, ja kuningas oli samaa mieltä.