VIIDES LUKU

Pelastaakseen oman henkensä Repolainen kertoi nyt kuninkaalle jutun, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän ei säästänyt ketään, ei edes omaa isäänsä eikä Mäyrä Metsäsikaa, uskollista ystäväänsä. Näin hän jutteli:

— Isävainajani löysi kerran salaisen aarteen, jonka eräs kuningas monta, monta sataa vuotta sitten oli kätkenyt. Hän kävi poloinen tästä kovin ylpeäksi, alkoi halveksia entisiä ystäviään ja etsi ylhäisten seuraa. Eräänä päivänä hän lähetti Kissa Mirrin korpeen Mesikämmenen luo tärkeälle asialle. Hänen tarkoituksensa oli näet korottaa Karhu kuninkaaksi, ja siksi hän pyysi tätä luokseen. Mesikämmen mielistyi kovin tämän kuultuaan. Hän riensi heti isäni luo. Susi Hukkanen ja viisas Mäyrä olivat myös saaneet kutsun ja saapuivat isäni luo. Yksin neuvoin nämä neljä, Kissa Mirri viidentenä, nyt tekivät salaliiton. He päättivät kukistaa teidät, suuri kuningas, ja valita Mesikämmenen teidän sijastanne kuninkaaksi. Mutta onneksi paljastui heidän hankkeensa ajoissa. Mäyrä oli näet eräänä aamuna juonut liiaksi olutta ja kävi siitä niin puheliaaksi, että lörpötteli vaimolleen koko salaisuuden. Mäyrätär vannoi kyllä pitävänsä asian salassa, mutta mitäs vielä. Eipä aikaakaan kun hän tapasi vaimoni metsässä, ja silloin he eukkojen tapaan alkoivat jaaritella kaiken maailman asioita. Mäyrätär ei tietysti osannut pitää suutaan kiinni, vaan jutteli vaimolleni salaisuuden vaadittuaan ensin häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän kenellekään koko avarassa maailmassa asiasta mitään hiiskuisi. Mutta tunnettehan, armollinen kuningas, hameväen. Tuskin oli vaimoni päässyt kotiin, kun hän jo minulle kertoi mitä oli kuullut. Näin pääsin salaisuuden perille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kauhistuin kuullessani moista julkeutta.

No jopas jotakin, arvelin itsekseni, kyllä silloin maailma on mullin mallin, jos tuo tyhmä, kömpelö Mesikämmen korotetaan kuninkaaksi. Hallitsijamme Jalo on kuin kuninkaaksi luotu. Hän on korkeasukuinen, mahtava ja armollinen. Huonosti käy silloin valtakunnan, jos Karhu hölmö tulee hänen sijalleen. Ja nyt aloin yötä päivää tuumia, miten voisin estää salaliittolaisten ilkeät aikeet. Ymmärsin, että niin kauan kuin heillä oli isäni aarre hallussaan, heidän hankkeensa kyllä onnistuisi, sillä raha saa ihmeitä aikaan, kuten kaikki tiedämme. Sen vuoksi mietin nyt taukoamatta, millä keinoin saisin aarteen käsiini. Ensiksi täytyi minun tietysti löytää piilopaikka, johon aarre oli kätketty. Aloin salaa seurata isääni, minne tahansa hän kulki. Kauan aikaa sain turhaan kulkea hänen jälkiään, mutta viimein sain toki tietää aarteen kätköpaikan. Eräänä päivänä makasin väijyksissä pensaikossa. Silloin näin yhtäkkiä isäni hiljaa hiiviskellen nousevan eräästä rotkosta. Hän katseli ja nuuski tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut minua, joka henkeäni pidättäen makasin kätkössäni. Isäni luuli olevansa yksin ja tukki taitavasti rotkon aukon hiekalla. Sen tehtyään hän poisti hännällään jäljet niin tarkkaan, ettei niitä kukaan voinut nähdä. Sitten hän kiireesti juoksi tiehensä. Mutta minä riensin juoksujalkaa rotkolle, kaavin kynsilläni reiän auki ja ryömin rotkoon. Voi ihme, kumma! sitä hopean ja kullan paljoutta, mikä siinä oli! Oikein silmiäni huikaisi sitä katsellessani. Sen enempää vitkastelematta juoksin aika vauhtia kotiin noutamaan vaimoani. Yhdessä aloimme sitten kuljettaa aarretta pois rotkosta. Ja siinäkös työtä oli! Yötä päivää saimme raahata ja kantaa, niin että hiki valui pitkin ruumista. Ei ollut meillä näet kärryjä eikä vankkureita, joilla olisimme raskaita kulta- ja hopea-arkkuja kuljettaneet. Mutta toimelias vaimoni, Mielevä, auttoi minua uskollisesti, ja niin saimme kuin saimmekin aarteen turvalliseen kätköpaikkaan.

Sillä aikaa oli salaliittolaisilla joka päivä pitkiä kokouksia. Mesikämmen ja Hukkanen lähettivät kiertokirjeitä kaikkiin maakuntiin houkutellakseen itselleen liittolaisia. Mesikämmen lupasi suuren palkkion kaikille niille, jotka yhtyisivät häneen. Isäni, joka oli näppäräliikkeinen ja ovela, lähti levittämään kirjeitä. Hän matkusti paikasta paikkaan, puhutteli kansaa ja lupaili kultaa ja hopeaa niille, jotka Mesikämmenen puolesta sotisivat.

Tuli kesä. Isäni palasi tyytyväisenä matkaltaan. Hän oli tosin kestänyt monta vaaraa ja vastusta retkellään, mutta hänen oli onnistunut koota Mesikämmenelle suuri sotajoukko. Hyvillä mielin tutkivat nuo viisi toveria nyt pitkää luetteloa kaikista niistä, jotka olivat luvanneet Karhua auttaa. Siinä oli ensiksikin kaksitoista sataa Hukan uljasta sukulaista, joiden avoimet kidat ja terävät hampaat olivat kerrassaan kauhistuttavia sota-aseita. Kaikki karhut ja kissat, ahmat ja mäyrät olivat valmiit milloin tahansa marssimaan sotaan Mesikämmenen puolesta.

Mutta kukin heistä vaati yhden kuukauden palkan etukäteen, ja se heille luvattiinkin. Liittolaiset luottivat näet isäni suunnattomaan aarteeseen.

Isäni lähti sitten rotkoon aarrettaan katsomaan. Mutta voi kauhistusta! Poissa oli aarre, tipotiessään! Onneton isä parkani etsi koko rotkon ristiin rastiin, hän tutki kaikki nurkat ja lokerot, kaivoi ja kaapi — turhaan, aarretta ei löytynyt. Häpeissään ja surullisena hän riensi ulos rotkosta ja surmasi epätoivoissaan itsensä. Vieläkin nousee itku kurkkuuni tätä kauheata tapausta muistellessani.

Näin olin siis saattanut rakkaan isäni kuolemaan, enkä sitä koskaan voi unhottaa. En kuitenkaan kadu tekoani. Vähät siitä, jos minut nyt siitä kiitokseksi hirtetäänkin, hyvä omatunto on paras palkkani. Hyvä pahalla palkitaan, se on maailman tapa. Hukkanen ja Mesikämmen istuvat neuvoskunnassa kuninkaan lähimpinä miehinä, mutta Kettu parka, joka on uhrannut oman isänsä kuninkaan tähden, tuomitaan kuolemaan.

Näin huoaten Repolainen lopetti pitkän puheensa.

Mutta kuninkaan ja kuningattaren oli vallannut kova halu saada suuri aarre haltuunsa. He kutsuivat Repolaisen luokseen voidakseen muitten kuulematta keskustella hänen kanssaan ja alkoivat tarkoin tutkia häneltä aarteen piilopaikkaa.

Mutta Repolainen vastasi: — Miksi lahjoittaisin suunnattoman rikkauden kuninkaalle, joka on tuominnut minut kuolemaan? Te uskotte enemmän vihollisteni valheita kuin minun puhettani.

— Älä ole milläsikään, sanoi kuningatar, puolisoni ei enää muistele entisiä. Hän säästää henkesi, jos lupaat vastedes käyttäytyä siivommin ja pysyä hallitsijallesi uskollisena.

— Armollinen kuningatar, lausui Repolainen, jos kuningas lupaa armahtaa minut ja antaa anteeksi kaikki entiset rikokseni, niin teen minä hänet niin rikkaaksi, ettei maalla mointa.

— Älä usko häntä, sanoi kuningas. — Hän on petturi kiireestä kantapäähän, ei ole toista niin valheellista vekkulia maan päällä.

— Hänen elämänsä ei tosin ole tähän asti ollut luottamusta herättävää, vastasi kuningatar, mutta minä luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa puhuu totta. Miksi hän muuten olisi omaa isäänsäkin syyttänyt.

— Olkoon menneeksi, sanoi kuningas, jos sinun mielestäsi on viisainta päästää hänet vapaaksi, niin teen sen. Mutta kunniani kautta vannon, ettei hän enää näin helpolla pääse, jos vastedes valehtelee ja rikkoo lakiani.

Kun Repolainen näki kuninkaan leppyvän, rohkaisi hän mielensä ja lausui:

— Jalo kuningas, armollinen herra, koska olette säästänyt henkeni, aion nyt ilmaista minne olen kätkenyt aarteen. Kulkekaa täältä itäänpäin, niin saavutte suureen, autioon erämaahan. Siinä on pieni metsä, Pöllölä nimeltään, painakaa tämä nimi tarkoin mieleenne. Metsikössä on Hölövesi niminen lähde. Tämä seutu on aivan autiota, pöllöt ja huuhkajat vain siellä asustavat. Viisainta olisi että te, armollinen kuningas ja kuningatar, itse lähtisitte aarretta etsimään: älkää millään muotoa uskoko tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään vieraalle. Kun tulette Hölöveden läheisyyteen, näette siellä kaksi nuorta koivua, toinen niistä on aivan lähteen reunalla. Astukaa suoraa päätä tämän koivun luo, sen juurelle olen näet kätkenyt aarteen.

Mutta kuningas sanoi: — Sinun täytyy tulla mukaan, Repolainen, sillä me emme osaa mennä sinne yksin. Olen kyllä kuullut puhuttavan Pariisista, Lontoosta ja Kölnistä, mutta Pöllölästä en ole kuullut luotua sanaa, enkä liioin Hölövedestä. Kukaties taaskin aiot pettää meitä.

Repolaista ei kuninkaan ehdotus lainkaan miellyttänyt, arvaahan sen. Mutta hän tekeytyi loukatun näköiseksi ja lausui:

— Jos epäilette sanojani, niin voittehan kysyä muilta. Kuka tahansa tietää, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat. — Jänis Vääräsääri, tulepas tänne.

Vääräsääri läheni vavisten.

— Selitäpäs kuninkaalle, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat: puhu rohkeasti vain, kyllä sinä ne paikat tunnet.

Jänis, joka kovin pelkäsi Repolaista, vastasi heti:

— Se on helposti selitetty. Pöllöläksi sanotaan sitä metsikköä missä Simo Kyttyräselkä tovereineen oleskeli vääränrahan teossa. Minä olen niillä seuduin kärsinyt sekä nälkää että janoa, kun piilin Musti-koiraanne, joka minua kovasti ahdisti.

— Suo anteeksi että sinua epäilin, lausui kuningas ystävällisesti. — Tuumikaamme nyt, miten parhaiten voisit viedä minut aarrepaikkaasi.

— Ah, armollinen kuningas, ette usko kuinka onnellinen, jopa ylpeäkin olisin, jos saisin kulkea seurassanne. Mutta valitettavasti on minulla toinen, tärkeämpi tehtävä. Häpeäkseni täytyy minun näet tunnustaa, että paavi on julistanut minut pannaan. Senvuoksi olen päättänyt matkustaa Roomaan saadakseni Pyhän Isän omasta suusta synninpäästön. Jo huomenaamulla anivarhain aion lähteä matkaan. Vasta tältä retkeltä palattuani uskallan arastelematta kulkea rinnallanne. Nyt sitävastoin saisitte hävetä seuraani.

— Oikein puhuttu, Kettu kulta, vastasi kuningas. — Minun ei todellakaan sovi matkustaa sellaisen henkilön kanssa, joka on pannaan julistettu. Jänis Vääräsääri tai joku muu hovilaisistani tulkoon matkaseurakseni. Mutta sinä, Repolainen, älä enää vitkastele vaan lähde pyhiinvaelluksellesi jo huomispäivänä. Jää hyvästi siis, ystäväni, ja onnea matkalle.