TOINEN LUKU

Karhu lähti siis matkalle. Uljaana hän astua myksytti suurta korpikangasta samoten. Viimein hän saapui vuorille, joilla Repolainen tavallisesti metsästi. Vuorten takana oli Veijanlinna, Repolaisen lukuisista linnoista lujin ja parhain. Sinne hän aina vaaran uhatessa kätkeytyi. Matkamiehemme pysähtyi linnan edustalla. Mutta sen ovi oli visusti suljettu. Hetken aikaa mietittyään hän alkoi kolkuttaa ja huusi kovalla äänellä:

— Kettu kuomaseni, oletko kotona? Minä, Karhu Mesikämmen, tulen luoksesi kuninkaan laillisena lähettiläänä. Kuningas kutsuu sinut oikeuden eteen tekemään tiliä töistäsi. Ellet hänen kutsuaan noudata, uhkaa sinua kiristyspenkki ja hirsipuu. Seuraa siis minua, muuten sinut paha perii.

Kuultuaan Karhun ankarat sanat Kettu pakeni kiireesti linnansa piilopaikkoihin. Veijanlinna oli näet täynnä lukemattomia lokeroita, luolia ja käytäviä, joita saattoi sulkea ja avata tarpeen mukaan. Moni eläinraukka oli tietämättään eksynyt näihin sokkeloihin, joista se ei enää päässyt ulos, vaan joutui Ketun saaliiksi. Hetkisen kuluttua Repolainen kurkisti eräästä salareiästä. Kun hän huomasi, että Karhu oli yksin, astui hän rohkeasti ulos ja virkkoi simasuin:

— Tervetuloa, arvoisa kuoma. Suo anteeksi, että sait odottaa, mutta minä olin par'aikaa iltarukousta lukemassa. Olipa hauska, että kerran tulit minuakin tervehtimään. Mutta voi kauheata, kuinka uupuneelta näytät. Oikeinhan sinä läähätät, ja karvasi on aivan märkä. Tietäähän sen, tällainen kuumuus ja moinen pitkä matka. — Tietysti lähden mukaasi hoviin, ja nöyrin pyyntöni on, että minua siellä puolustat parjauksia vastaan. Lähtisin vaikka jo heti tänään matkalle, mutta en mitenkään jaksa. Olen näet syönyt liiaksi erästä ruokalajia, jota en lainkaan siedä.

— Mitä ruokaa se on? kysyi Mesikämmen.

— Köyhän ruokaa, köyhän ruokaa, huokaili Repolainen. — Meikäläinen syö, mitä kulloinkin suuhun sattuu. Kun ei ole parempaa tarjolla, täytyy tyytyä meteen, vaikka se minulle onkin kovin epäterveellistä ravintoa. Nytkin on vatsani aivan paisuksissa, lapoin näet sitä nälkääni aikamoiset määrät.

— Hyvänen aika! Hoh, mitä kuulenkaan! huudahti Karhu. — Vai halveksit sinä, kuomaseni, mettä? Minun mielestäni se on oikein herkkujen herkkua.

— Lasket varmaankin leikkiä, kuomaseni, virkkoi Kettu.

— En suinkaan, kuomaseni, vastasi Karhu.

— Siinä tapauksessa voin kyllä toimittaa sinulle oikein kelpo aterian. Tuolla vuoren juurella on rikas Ilmolan talo, jossa on niin paljon mettä, ettet kuuna päivänä ole sellaista määrää nähnyt.

Vesi valahti Mesikämmenen suuhun. Hän unohti kuninkaan varoitukset ja huusi riemastuen:

— Viepäs minut sinne nyt heti paikalla. Jos sinä, kuoma kulta, minulle pienenkin tilkan mettä hankit, niin lupaan aina olla uskollinen ystäväsi.

— Tule sitten mukaani, sanoi Repolainen. — Tosin olen vielä sangen kipeä, mutta sinun tähtesi voitan heikkouteni. Sinua näet, arvoisa kuomani, kunnioitan eniten kaikista sukulaisistani. Mutta auta sinäkin sitten minua käräjillä. Mettä saat syödä niin paljon kuin ikinä jaksat, sen lupaan.

Näin sanoen Kettu veitikka alkoi livistää edellä. Karhu juosta lönkytti hänen kintereillään pahaa aavistamatta. Hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat talonpojan puutarhaan. Oli jo ilta, ja Kettu tiesi, että isäntä tähän aikaan veti unta huoneessaan. Puutarhassa oli paksu tammipölkky, jonka isäntä aikoi halkaista. Siihen oli isketty kaksi tukevaa kiilaa.

— Tuossa puussa säilyttää isäntä metensä, virkkoi Repolainen osoittaen halkeamaa. — Siinä on sinulle mettä enemmän kuin tarpeeksi. Pistä vain kuonosi oikein syvälle. Mutta älä, kuomaseni, ole liian ahne. Tiedäthän itsekin, kuinka vaikeasti sulavaa mesi on.

— Ole huoleti. Minä en ole mikään ahmatti. Kohtuus kaikessa, se on mielilauseeni, vastasi Karhu ja pisti päänsä korvia myöten halkeamaan. Tunkipa hän sinne vielä etujalkansakin. Mutta nytpäs Kettu liuvari paljastikin kujeensa. Hän alkoi näet nykiä ja tempoa kiiloja, kunnes sai ne irti pölkystä, ja nyt oli Mesikämmen satimessa. Turhaan hän vihaisesti murisi, turhaan veti ja kiskoi käpäliään ja päätään halkeamasta, turhaan Kettua vuoroin rukoili, vuoroin sätti. Viimein hän alkoi niin kovasti möyrytä, että talonpoika heräsi.

— Mikä kauhea melu tuolta puutarhasta kuuluu? arveli hän, sieppasi kirveensä ja riensi ulos.

— Miltä mesi maistuu, kuomaseni? ilkkui Repolainen. — Älä vain liikoja ahmi. Kas, tuossahan tulee isäntäkin ruokakumppaniksesi. Ehkäpä hän antaa sinulle hiukan jälkiruokaa päättäjäisiksi. Näin ivaillen tuo häijynilkinen vekkuli hyvillä mielin juosta livisti kotia, Veijanlinnaansa.

Mutta siitäkös vasta elämä syntyi, kun isäntä Karhun huomasi.

— Hoi, naapurit! Hohooi! huusi hän täyttä kurkkua, — joutukaa tänne! Karhu on puutarhassani.

Naapurit riensivät juoksujalkaa saapuville. Kukin sieppasi itselleen asetta, minkä vain ensiksi käteensä sai. Yhdellä oli tadikko, toisella harava, kolmannella lapio ja neljännellä rautakanki, viides tempasi puupölkyn. Pappi, suntio, vieläpä papin kyökkipalvelija, lihava Kaisa-muorikin, juoksivat Karhuraukkaa ahdistamaan. Mesikämmen kuuli melun ja huudot ja joutui tuliseen tuskaan. Hädissään hän ponnisti viimeiset voimansa ja vetäisi päänsä halkeamasta. Mutta voi kauheata! Nahka ja molemmat korvat jäivät puuhun! Virtanaan valui veri onnettoman otso raukan päästä. Mutta molemmat käpälät olivat yhä vielä pintehessä. Vielä kerran hän ponnisti voimiansa ja tempaisi etukäpälänsä yhdellä kertaa irti — voi surkeata! Kynnet jäivät puun rakoon. Kurjassa tilassa oli nyt Karhu raiska. Töin tuskin hän jaksoi juosta nilkuttaa vainoojiansa pakoon. Huutaen ja hoilaten seurasi koko kylän väki hänen kintereillään. Pastori uhkasi häntä pitkällä sauvallaan, seppä moukarillaan, Matti heilutti pitkää rautaharavaa. Vääräsäärinen Antti ja litteänenäinen Pekka hyökkäsivät räyhäten joukon etunenässä. Entäs Kaisa-muori, tuossa hänkin tulla touhusi rukki käsissään, aivan kuin olisi hän aikonut opettaa Karhua kehräämään. Hänen jäljestään harppasi muu hameväki parkuen ja kirkuen.

Mutta yhtäkkiä vimmastunut karhu syöksyi suin päin naisparveen. Jussin ryhmysauva oli kauhealla voimalla osunut sitä otsaan. Ja siitäkös nyt hälinä ja parku syntyi! Huutaen ja kirkuen juoksivat naiset sikin sokin eri suunnille. Kaisa-muori raiska vierähti virtaan, ettei hänestä näkynyt kuin pikkuisen myssynnauhoja.

— Auttakaa, auttakaa, Kaisa-muori hukkuu! huusi pastori täyttä kurkkua.

Kaikki riensivät nyt Kaisa-muoria auttamaan, ja niin oli Karhu parka pelastettu. Kurjana ja runneltuna hän ryömi veteen, ja virta kantoi poloisen kauas. Noin peninkulman matkan uituaan hän viimein kömpi rantaan ja vaipui henkihieverissä nurmelle.

— Voi poloinen päiviäni! hän voihki, — poissa ovat korvani, poissa kynteni. Kyllä minut nyt kuolema perii. Onko kukaan koskaan ollut surkeammassa tilassa? Oi sinua, Repolainen, sinä kavala petturi!

Näin hän vaikeroi, vuoroin Repolaista, vuoroin talonpoikia sadatellen.

Sillä aikaa oli Kettu varastanut kanan, ja sen syötyään hän meni rannalle juomaan.

— Hohoi, Karhu kuomaseni, ilkkui hän hyvillä mielin kulkiessaan. — Nyt et minua enää vahingoita. Olenpa totta maar iloissani siitä, että saatoin sinut pois päiviltä.

Samassa hän suureksi kummakseen ja harmikseen näki Karhun vielä hengissä rannalla makaavan. Mutta kun hän huomasi, ettei Karhulla ollut korvia ja että hän muutenkin oli kurjassa tilassa, tuli hän taas iloiseksi.

— Hei, veli veikkonen! huusi hän. — Minne olet korvasi heittänyt? Maksoitko niillä ehkä metesi? Entä missä ovat hansikkaasi?

Päästäksensä kuulemasta Ketun ilkeitä pistopuheita Karhu sukelsi takaisin virtaan, joka vei hänet toiselle rannalle. Siinä makasi nyt Mesikämmen-raukka sairaana ja kurjana.

— Ah, vaikeroi hän, — kuinka kehtaan näyttäytyä kuninkaalle näin häväistynä ja runneltuna? Mutta maltahan, Kettu Repolainen, ei sinulle kunnian kukko laula, jos minä täältä hengissä pääsen.

Hetken aikaa levättyään Karhu pani kaikki voimansa liikkeelle ja alkoi hiljakseen laahustaa kuninkaan linnalle päin. Neljä päivää kovia tuskia kärsittyään hän viimein saapui hoviin.

Kun kuningas näki runnellun Karhun, huudahti hän kauhistuneena:

— Hirveätä! Sinäkö se todella olet, Mesikämmen? Ja noin häväistynä!

— Repolainen, kavala petturi, on minut tähän tilaan saattanut, vaikeroi Karhu.

Silloin kuningas julmistuneena vannoi, että hän armotta kostaisi Ketulle solvauksen, jonka sellainen kelpo mies kuin Karhu oli hänen tähtensä saanut kärsiä.

Sitten hän kutsui neuvoskuntansa kokoon. Taaskin päätettiin vaatia Repolainen hoviin tekemään tiliä pahoista töistään. Mirri Kissa valittiin tällä kertaa sananviejäksi.

— Sano hänelle, että jos minun vielä kolmannen kerran täytyy lähettää häntä noutamaan, niin perii hukka hänet ja koko hänen sukunsa, lausui kuningas.

Mutta Kissa ei tahtonut lähteä.

— Mitä saatan minä miespahainen toimittaa? sanoi hän alakuloisena. — Olenhan vain mitätön Mirri-rukka. Kuinka saisin minä mitään aikaan, kun ei suuri ja väkevä Karhukaan voinut pitää häntä aisoissa? Suvaitkaa, armollinen kuningas, minun kieltäytyä tästä toimesta.

— Loruja, sanoi kuningas, — pienellä miehellä on usein enemmän oveluutta kuin isokasvuisella. Sinä, Kissa, et tosin ole jättiläisen kokoinen, mutta sinä olet viisas ja taitava.

— Minä noudatan Teidän korkeata tahtoanne, sanoi Kissa hyvillä mielin kuninkaan kiitoksesta. — Ja jos näen jonkin hyvän enteen oikealla puolen tietä, niin tiedän hankkeeni onnistuvan.