SEITSEMÄS LUKU

Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja herkuteltiin.

Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu, tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.

Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä ja näännyksissä.

Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:

— Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut, nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien kimppuun?

Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen eteen.

— Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, — kauhea onnettomuus on minua kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani. Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni, joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä. Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! — Kettu oli avannut ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!

Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut, että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.

Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia. Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille todistukseksi ilkeästä rikoksesta. — Oi, säälikää minua ja kostakaa pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi vapaaksi.

Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän julmistuneena lausui: — Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat ylimykset, mitä meidän on tehtävä.

Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin vihastuneena.

Mutta kuningatar lausui rohkeasti: — Älä kiivastu, ystäväni, vaan malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti asiaa joka puolelta.

— Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas tuimasti. — Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen. Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?

— Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen ääneen.

Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.

— Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.

Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet Ketun saaliiksi.

— Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. — Rakkaampaa vierasta en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?

— Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, — mutta uutiseni eivät ole iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse leikistä eheänä.

— Joutavia, naurahti Repolainen: — Moiset uhkaukset eivät minua hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat, eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.

— Henkeni ja omaisuuteni uhraan puolestasi, vastasi Mäyrä.

— Jos jään elämään, palkitsen kyllä uskollisuutesi, sanoi Kettu.

— Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, — ja puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät, on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.

— Ole huoleti, vastasi Repolainen. — Minä kyllä keksin keinot. Saatpa nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.

Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.

Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: — Oletko, kuomaseni, koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa. Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.

— Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa heimollemme.

— Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. — Olemme kaikki väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän matkan.

Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu heiniä ja lehtiä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan. Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi. Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:

— Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.

— Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva Mielevä. — Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa silloin olit?

— Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. — Se ei tosiaankaan ollut lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän kuluttua olen arvattavasti kotona.

Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti kuninkaanlinnaa.