KOLMAS LUKU

Kun kissa oli kotvan aikaa astuskellut, äkkäsi hän pääskysen korkealla ilmassa.

— Lintu kulta, huusi hän, — lennä lehahda tänne oikealle puolelleni.

Mutta pääskynen ei ollut Kissan pyynnöstä tietääkseen, laskihe vain vasemmalle puolen tietä ja alkoi puussa iloisesti visertää. Pahoilla mielin Mirri jatkoi matkaansa, hän arvasi näet aikeensa nyt raukeavan tyhjiin. Mutta mitäpäs siitä! Täytyi vain astua edelleen reippaasti, ja niin hän viimein saapuikin Veijanlinnaan.

Kettu istui asuntonsa edustalla kaikessa rauhassa. Mirri tervehti häntä ja toimitti asiansa.

— Tervetuloa, kuomaseni, sanoi Kettu. — Toivotan teille Jumalan siunausta. Mutta itsekseen hän heti Kissan nähtyään alkoi miettiä uusia konnankujeita saadakseen tämänkin sanantuojan satimeen.

— Mitä ruokaa haluat? Uni maistuu aina paremmalta, kun vatsa on kylläinen. Toivoakseni jäät minun luokseni yöksi. Huomenna voimme sitten heti yhdessä lähteä hoviin. Sinä olet ainoa sukulaisistani, johon luotan. Tuo ahnas Karhu oli niin röyhkeä ja säädytön, etten millään ehdolla tahtonut lähteä hänen seurassaan, varsinkin kun hän on sekä väkevä että julma. Mutta sinun mukaasi lähden oikein mielelläni. Huomenaamulla anivarhain lähdemme siis liikkeelle.

— Mikäpä on kohta lähtiessämme? sanoi Mirri. — Nummella paistaa kuu, ja tiet ovat kuivat.

— Minä puolestani en suosi öisiä retkiä, vastasi Kettu. — On näet paljon sellaisia, jotka päivällä ovat sulaa kohteliaisuutta, mutta yöllä pahimpia vihollisiamme.

— Tahtoisinpa mielelläni tietää, mitä ruokaa saan, jos jään luoksesi, sanoi Kissa.

— Tällainen köyhä talo ei tietysti voi herkkuja tarjota, vastasi Kettu, — mutta hyvää mettä saat kyllä niin paljon kuin haluat.

— En syö mokomaa ruokaa, sähähti kissa sylkäisten, — mutta eikö teidän talossanne ole ainoatakaan hiirtä?

— Mitä kuulen, syötkö sinä mielelläsi hiiriä? sanoi Kettu. — Oikeinko todella? Siinä tapauksessa ei sinun suinkaan tarvitse nälkää nähdä. Täällä aivan naapurissamme asuu pappi, jonka aitassa on hiiriä niin että kuhisee. Yhtä mittaa kuulen papin valittavan, että ne päivä päivältä käyvät yhä julkeammiksi.

— Viepäs minut sinne! huusi Kissa vesissä suin. — Hiirenpaisti on minusta makeinta makeampaa.

— Sepä mainiota, silloin saat herkutella mielin määrin, kyllä minä siitä huolen pidän. Makeata hiirenpaistia ajatellessaan Mirri raiska unohti kaiken varovaisuuden ja uskoi Kettua kuin parasta ystäväänsä ainakin. Yhdessä lähtivät sitten molemmat papin aitalle. Repolainen oli edellisenä päivänä kaivanut reiän seinän alle ja yöllä hän oli reiästä varastanut papin lihavimmat kanat. Matti, papin pieni poika, oli päättänyt kostaa Ketulle. Sen vuoksi hän oli asettanut ansan ketun tekemän reiän suulle, jotta kanan varas puuttuisi siihen. Tämän pahanilkinen Kettu varsin hyvin tiesi.

— Pujahda nyt sisään tuosta aukosta, kuoma kulta, neuvoi hän Mirriä. — Minä sillä aikaa vartioitsen täällä ulkopuolella, ettei kukaan tule sinua häiritsemään. Tule sitten takaisin tätä samaa tietä, kun olet saanut tarpeeksesi. Kuuletko, kuinka hiiret vinkuvat?

— Ei suinkaan täällä vain mikään vaara uhkaa? kysyi Mirri vähän levottomana.

— Vai olet sinä pelkuri, ivasi Kettu lurjus. — Silloin on parasta mennä kotiin. Vaimoni kyllä valmistaa sinulle hyvän aterian medestä ja kasviksista.

Mirri häpesi Kettua, eikä puhunut enää mitään. Notkeasti se pujahti reikään ja tarttui kuin tarttuikin paulaan.

Näin kestitsi Repolainen vierastaan.

Onneton Mirri koetti päästä irti paulastaan, mutta veti sen siten vain kiinteämmin kaulansa ympäri. Tuskissaan hän huusi Repolaista avukseen.

Mutta tämä vastasi ilkkuen:

— Miltä maistuu hiirenpaisti, ystäväni? Makealta luullakseni. Jos pikku Matti tietäisi sinun täällä herkuttelevan, toisi hän varmaankin sinappia ja pippuria mausteeksi. Hän on näet hyvin kohtelias poika. Hyvänen aika, onko teillä hovissa tapana veisata noin pitkiä ruokavirsiä? Olisinpa totta maar mielissäni, jos Susikin olisi tuossa samassa ilossa.

Näin sanoen luikki ilkeä Kettu tyytyväisenä kotiinsa.

Mutta Mirri rukka naukui ja valitti surkeasti, kuten ainakin hätääntynyt kissapahanen. Matti kuuli hänen valituksensa ja hyppäsi ilomielin vuoteestaan. Nopeasti hän sytytti kynttilän ja herätti isän ja äidin ja koko muun talonväen.

— Hei! huusi hän, — nyt on Kettu paulassa!

Kaikki, sekä suuret että pienet riensivät: nyt aittaan nuijat ja lyhdyt käsissään varasta tappamaan. Mirri parka luuli jo viimeisen hetkensä tulleen ja rupesi hurjasti hyppimään ja kynsimään. Matti kolhi häntä nuijallaan, puhkaisipa poloiselta toisen silmänkin. Silloin Kissa vimmastuneena iski hampaansa papin reiteen, puri ja kynsi minkä jaksoi. Pappi vaipui pyörtyneenä maahan, ja siitäkös nyt kaikki pelästyivät. Mirri jätettiin rauhaan, ja pappia lähdettiin kantamaan kotiin vuoteeseensa.

Runneltuna ja puolikuolleena Mirri koetti vielä taistella henkensä edestä. Hän iski hampaansa köyteen ja kalusi sitä kunnes se viimein katkesi. Iloisena hän hyppäsi ulos aukosta ja alkoi kiireesti rientää kuninkaan linnaan päin. Koko matkan hän itsekseen sitä pahoitteli, että oli antanut Ketun itseään petkuttaa.

— Minäpä vasta hölmö olen, puhkui hän. — Kuka käski minun uskoa kavalaa Repolaista! Nyt olen menettänyt toisen silmäni. Tuskin kehtaan kuninkaalle näyttäytyäkään.

Kun kuningas näki haavoitetun sanansaattajansa, syttyi hänen vihansa ilmituleen. Hän uhkasi kovasti rangaista kavalaa petturia. Vielä kerran hän kutsui kokoon ylimyksensä kysyäkseen heiltä, mitä oli tehtävä.

Mäyrä Metsäsika neuvoi:

— Kutsu hänet, kuten laki vaatii, vielä kolmannen kerran tilille, mutta ellei hän silloinkaan tule, olkoon hän kuoleman oma.

— Kukapa hänelle enää uskaltaisi mennä sanaa viemään? Tuskinpa ketään haluttaa panna silmäänsä tai terveyttänsä alttiiksi tuon kavalan konnan tähden, sanoi kuningas.

— Armollinen kuningas, sanoi Mäyrä, — jos suvaitsette, rupean minä kyllä lähettilääksenne, kävi miten kävi.

— Mene, ystäväni, lausui kuningas, — mutta ole kaikin mokomin varuillasi, ettei viekas veijari sinuakin pettäisi.

— Rohkea rokan syöpi, arveli Mäyrä ja lähti matkaan.

Perille päästyänsä hän tapasi Repolaisen kotona istumassa vaimonsa ja lastensa seurassa, kuten ainakin hyvän perheenisän.

— Hyvää päivää, Kettu setä, kuinka voitte te, jota aina olen pitänyt viisaana ja ymmärtäväisenä miehenä, niin röyhkeästi kohdella kuninkaan lähettiläitä? Eikö teidän mielestänne jo olisi aika noudattaa kuninkaan käskyä? Päivä päivältä karttuu teitä vastaan yhä useampia syytöksiä ja kanteita. Seuratkaa neuvoani ja tulkaa nyt vain mutkittelematta hoviin, muuten kohtaa teitä ankara tuomio. Kuningas on varmaan miehineen piirittävä linnanne. Te ette voi taistella sellaista ylivoimaa vastaan, ja niin joudutte surman suuhun sekä te että vaimonne ja lapsenne. Tulkaa siis kanssani. Terävä älynne keksii kyllä jonkin pelastuskeinon.

Näin puheli Mäyrä Metsäsika, ja Repolainen vastasi:

— Olet oikeassa, Mäyrä ystäväni. Viisainta lienee, että itse lähden hoviin vastaamaan syytöksiin, joilla pahansuovat oliot koettavat hyvää nimeäni tahrata. Toivon kuninkaan olevan minulle suosiollisen. Hän tietää kyllä, kuinka tarpeellinen hänelle olen. Ei kukaan hänen ylimyksistään osaa hänelle niin viisaita neuvoja antaa kuin minä. Mitenkä tulisi kuningas toimeen, ellei minua olisi? Kun hätä on käsissä, kas silloin Repolainen kyllä kelpaa. Siksipä ovatkin muut ylimykset minulle vihoissaan. He kadehtivat älyäni ja toimeliaisuuttani ja virittävät salaisia juonia vastaani. Miettikäämme siis, Mäyrä kulta, miten parhaiten suoriutuisin tästä pulasta.

Sitten virkkoi Repolainen vaimolleen, rouva Mielevälle:

— Ystäväiseni, pidä tarkka huoli lapsistamme, varsinkin Mikko pojastamme. Hän tulee isäänsä, yhtä terävähampainen kuin minäkin. Ja sinä, Repo veitikkani, harjoittele ahkeraan uusia temppuja, sillä aikaa kun isä on poissa.

Näin neuvottuaan Repolainen lähti Metsäsian kanssa matkalle. Surumielin jäi Mielevä lapsineen kotiin.

Kotvan aikaa astuttuaan Kettu sanoi Mäyrälle:

— Mäyrä kulta, veli veikkoseni, pahoin pelkään, että käyn nyt viimeistä tietäni. Ja sitä ajatellessani muistelen kauhulla entisiä rikoksiani. Suo minun tunnustaa sinulle syntini.

— Siinä tapauksessa täytyy sinun rehellisesti tunnustaa kaikki ryöstöt, petokset ja varkaudet, muuten en voi sinulle synninpäästöä antaa, sanoi Mäyrä.

— Sen teen, huokasi Kettu ja alkoi katuvaisen näköisenä kertoa kepposia, joita hän oli Sudelle ja muille eläimille tehnyt. Lopetettuaan synnintunnustuksensa hän sanoi: — Nyt olen tunnustanut kaikki salaisimmatkin rikokseni, ja pyydän, että määräät minulle ankaran rangaistuksen. Nöyryydellä tahdon sovittaa, mitä olen rikkonut.

Mäyrä Metsäsika tiesi hyvin, miten tällaisissa tilaisuuksissa oli meneteltävä. Hän taittoi vitsan tien varrelta ja sanoi Ketulle: — Iske tällä kolme kertaa selkääsi, laske se sitten maahan ja hyppää kolmesti sen yli. Suutele sitä vielä nöyrästi katuvaista mieltä osoittaaksesi. Tämän tehtyäsi julistan sinut synneistä vapaaksi.

Kun Kettu oli tehnyt kaikki määräyksen mukaan, sanoi Mäyrä:

— Nyt pitää sinun myöskin elämässäsi osoittaa, että täydellä todella aiot astua parempia polkuja. Käy ahkerasti kirkossa, veisaa virsiä ja lupaa juhlallisesti ja vakaasti, että ikipäiviksi heität petoksen ja varkauden.

Juhlallisella äänellä lausui Kettu: — Minä lupaan ja vannon sen.

Tämän jälkeen jatkettiin matkaa. Hetken aikaa astuttuaan he saapuivat erään luostarin kohdalle. Muurin ulkopuolella käyskenteli joukko lihavia, pulskannäköisiä kanoja ja kukkoja. Kun Kettu näki näin paljon riistaa, valahti vesi hänen suuhunsa.

— Tuosta muurin sivuitse kulkee suorin tie, huusi hän hätäisesti Mäyrälle päästäkseen lähemmäksi kanoja.

Kun he lähestyivät kanaparvea, saattoi Kettu töin tuskin pysyä aisoissa. Kiiluvin silmin hän tarkasti lihavia lintuja, varsinkin erästä nuorta, herkullisen näköistä kukkoa. Ja yhtäkkiä hän syöksyi kukon kimppuun niin että sen höyhenet pilvenä pölisivät.

— Onneton setäni! huudahti pelästynyt Mäyrä. — Sillä laillako aiot elämäsi parantaa?

Repolainen heitti kukon ja lausui katuvaisena: — Oi, kuinka hajamielinen olenkaan! Jumala minua vaivaista armahtakoon! En tee sitä koskaan enää.

He saapuivat nyt kapealle sillalle. Mutta Kettu raiskan silmät kääntyivät tavan takaa taaksepäin, ja murhemielin hän ajatteli lihavaa kukkoa.

Mäyrä huomasi sen ja virkkoi nuhdellen: — Minne jäävät silmäsi? Oletpa toden totta vallan kauhea ahnio.

— Älä minua soimaa, häiritset vain puheillasi hartauttani. Luen juuri muutamia rukouksia niiden kanojen sielun puolesta, jotka tuolta kanaperheeltä ennen olen ryöstänyt.

Mäyrä ei puhunut enää sanaakaan, ja Repolainen katseli kanoja niin kauan kuin silmä kantoi. Mutta he lähestyivät jo kuninkaan hovia, ja nyt Kettu kävi alakuloiseksi. Vavisten hän ajatteli monia rikoksiaan ja pahoja tekojaan.