NELJÄS LUKU

Kun hovissa kuultiin, että Kettu Repolainen nyt vihdoinkin oli tulossa, riensivät kaikki, sekä suuret että pienet kilvan häntä katselemaan. Jokainen toivoi hartaasti, että kunnoton Kettu saisi oikein ankaran rangaistuksen. Mutta Repolainen ei ollut millänsäkään. Levollisena ja ylpeänä kuin olisi ollut kuninkaan oma poika, hän kävi väkijoukon keskitse ja astui rohkeasti valtaistuimen eteen.

— Ylevä kuningas, armollinen herra, aloitti hän tyynesti puheensa. — Sinä olet suuri ja oikeutta rakastava. Sen vuoksi pyydän, että suvaitset kuulla minua. Sinä tiedät että olen uskollinen palvelijasi, siksi olen levollinen, vaikkakin viholliseni minua juuri tämän uskollisuuteni tähden parjaavat ja koettavat vahingoittaa.

— Älä lörpöttele, ärjäisi kuningas. — Turhaan minua imartelet ja liehakoit. Katsele Kukkoa, häneltä olet ryöstänyt lapsen toisensa jälkeen. Katsele Mirri raukkaa ja runneltua Karhua. Katsele kaikkia näitä alamaisiani; jokainen syyttää sinua petoksesta ja vääryydestä. Etpä taitane niinkään helpolla heidän valituksistaan vapautua.

— Armollinen kuningas, vastasi Kettu. — Pitääkö minun vastata siitä, että Mesikämmen joutui korvattomaksi? Kuka käski hänen mennä varastamaan mettä toisen puutarhasta, arvaahan sen jokainen, että talonomistaja häntä siitä hyvästä pieksi ja mukiloi. Ja pitääkö minun kärsiä siitä, että Mirri Kissa, jonka vastaanotin suurella kunnioituksella, halveksi vaatimatonta kestitystäni ja yösydännä salaa hiipi papin aittaan varastamaan? Mutta tehkää, kuten tahdotte. Te olette voimakas ja mahtava. Kuinka minä, vähäpätöinen Kettu raiska, uskaltaisin teitä vastustaa? Surmatkaa minut, jos haluatte. Olen kokonaan teidän vallassanne. Mutta kävi miten kävi, minun omatuntoni on puhdas.

Näin puhui Kettu Repolainen ja näytti niin viattomalta kuin äskensyntynyt karitsa. Mutta Oinas Ollikka lausui: — Nyt on meidän vuoromme. Esittäkäämme syytöksemme.

Ja nytkös astui esiin todistajia ja syyttäjiä oikein miehissä. Siinä oli Susi Hukkanen, siinä Mirri Kissa ja ja Karhu Mesikämmen, siinä Jänis Vääräsääri, Merkki Koira, Vuohi Partaheimo, Orava Käpyri ja Kärppä Käpsä, siinä tulivat hirvet ja saukot, majavat ja ilvekset, kaikki vaativat Kettu Repolaiselle rangaistusta. Linnutkin lentää lehahtivat siihen muun väen joukkoon. Kilvan valittivat Närhi Näpsä, Varis Vaakkulainen ja Kurki Koipelainen, puhumattakaan kanoista ja hanhista, joiden kaakottavat syytökset yhtyivät kukon surulliseen valitukseen. Kaikki vaativat Kettu Repolaiselle ankaraa rangaistusta. Mutta Repolainen kuunteli heidän kanteitaan tyynenä ja rauhallisena. Hän tekeytyi aivan syyttömäksi ja tiesi niin taitavasti asettaa sanansa, että itse päällekantajatkin hämmästyivät ja alkoivat omia sanojaan epäillä. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut syyttäjä ja nuo toiset syyllisiä. Mutta hänen kaunopuheisuutensa ei sittenkään voinut häntä pelastaa. Häntä vastaan esiintyi liian monta luotettavaa todistajaa, jotka päivänselvään osoittivat hänen syyllisyytensä. Ja niin tuomitsi kuninkaan neuvosto yksimielisesti Repolaisen kuolemaan.

Jo arveli viekas Kettukin olevansa hukassa. Kuningas itse julisti kuolemantuomion. Pahantekijä pantiin kahleisiin, ja kauhistuen hän ajatteli lähestyvää loppuaan.

Mutta Repolaisen sukulaiset ja ystävät tulivat sangen pahoilleen kuullessaan ankaran tuomion. Olihan Kettu viisas ja mielevä mies ja sitä paitsi maan mahtavimpia ylimyksiä. Varsinkin Martti Apina ja Mäyrä Metsäsika olivat kovin suruissaan. He eivät tahtoneet nähdä sukulaisensa ja ystävänsä surkeata loppua, senvuoksi he pyysivät kuninkaalta lupaa lähteä hovista ja poistuivat. Heitä seurasivat kaikki Ketun muutkin sukulaiset kuninkaan suureksi mielipahaksi.

Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Kissa Mirri olivat sitä vastoin kovin mielissään ja ryhtyivät innolla täyttämään kuninkaan käskyä.

— Muistatko, Hukka kuoma, kuinka iloinen Kettu oli kun sinun veljeäsi vietiin hirteen? virkkoi Mirri sähisten. — Nyt on sinun vuorosi tullut. Ja sinä, Mesikämmen, muistat kyllä vielä onnettoman käyntisi talonpojan puutarhassa. Nyt saat kostaa kaikki tuskasi ja häpeäsi. Olkaamme nyt vain varuillamme, ettei hän pääse käsistämme livahtamaan. Kuka tietää mitä konnankoukkuja hän vielä keksii pelastaakseen itsensä? Kiirehtikäämme siis.

Hukka lausui: — Älä lörpöttele, vaan hanki minulle vahva nuora, jolla saan sitoa hänet.

Nyt saapui kuningas ja koko hänen hovinsa mestauspaikalle. Olipa kuningatarkin naisineen lähtenyt liikkeelle nähdäkseen tuon kuuluisan pahantekijän kuoleman. Ja heidän jälkeensä tulvi väkeä mustanaan, köyhiä ja rikkaita, nuoria ja vanhoja. Kaikki iloitsivat Repolaisen kuolemasta ja tahtoivat omin silmin nähdä, kuinka tuo veijari viimeinkin henkensä heittäisi. Hukka oli kovassa touhussa. Hän neuvoi ystäviänsä ja erittäinkin vaimoansa, rouva Hukatarta, pitämään Kettua tarkoin silmällä, ettei hän suinkaan pääsisi pakoon pujahtamaan. Hidasluontoista Karhua hän yhtä mittaa koetti kiihottaa suurempaan intoon.

— Mirri, sinä olet näppärä kiipeämään, sanoi hän Kissalle, — nousepas kiinnittämään köysi hirsipuuhun. Pitele sinä, Mesikämmen, Repolaista sillä aikaa, kun minä nostan tikapuut pystyyn.

— Pidä sinä vain huolta tikapuista, kyllä minä Repolaisen hoidan, murisi Mesikämmen.

Alakuloisena katseli Repolainen vihamiestensä puuhia.

— Kylläpä teillä on kiire toimittaa minut pois maailmasta. Paljon kauniimmin tekisitte, jos minua puolustaisitte ja suojelisitte. Mutta sellainen on maailman meno. Ja mitä auttaa valitus ja parku! Kuolema tulee kerran kuitenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: — Oi, jospa nyt pian keksisin hyvän keinon, joka pelastaisi minut kuolemasta ja saattaisi minut kuninkaan suosioon. Kun vain pääsisin hengissä tästä pinteestä, kyllä silloin maksaisin vihollisilleni runsaalla mitalla heidän vaivansa ja puuhansa. — Ja niin hän arvella aprikoi päänsä ympäri. Viimein hän jo luulikin keksineensä hyvän neuvon.

Juuri kun kuningas oli antamaisillaan merkin tuomion täyttämiseen, aukaisi Repolainen suunsa ja huusi surkealla äänellä: — Kuulkaa minua, rakkaat lähimmäiseni, vielä viimeisen kerran. Seison jo kuoleman kynnyksellä ja sen vuoksi haluan tässä kaikkien kuullen tunnustaa syntini. Se huojentaisi sydäntäni, joka on kovassa tuskassa.

Ketun sanat ja kyyneleet liikuttivat monen sydäntä, ja kuningas suostui hänen pyyntöönsä. Heti tuli Kettu Repolainen paremmalle mielelle. Kolkolla äänellä hän juhlallisesti alkoi puhua kokoontuneelle kansalle:

— Spiritus Domini, armahda minua! Sydäntäni särkee, kun ajattelen entistä elämääni. En näe tässä silmäini edessä ainoatakaan olentoa, jota en jollain lailla olisi loukannut. Jo pienenä palleroisena ajoin takaa nuoria vuohia ja karitsoja ja surmasin heistä monta. En ole säästänyt viattomia lintuja, en rauhallisia kanoja, en sorsia enkä hanhia. Missä tahansa kohtasin mieluisan otuksen, surmasin sen heti ja kaivoin hiekkaan ne, joita en jaksanut syödä. Eräänä talvipäivänä tutustuin Susi Hukkaseen. Hän alkoi heti minulle selittää, että olimme keskenämme sukua. Minä miellyin häneen, me rupesimme liittolaisiksi ja päätimme rehellisesti jakaa kaiken saaliin. Yhdessä samoilimme sitten maita mantereita ja surmasimme mitä eteemme sattui. Mutta Hukka oli huono kumppani. Hän ei koskaan antanut minulle koko osaani, vaan ahmi aina parhaimmat palat omaan suuhunsa. Jos koetin joskus puoltani pitää, irvisti hän minulle vihaisesti ja näytti teräviä hampaitaan. Ja aina kun olimme kaataneet oikein pulskan härän tai lehmän, ilmestyivät hänen vaimonsa ja seitsemän ahnasta lastansa saaliinjaolle ahmien suuhunsa koko paistin, niin ettei minulle jäänyt kuin luut nuuskittavaksi. Varmaankin olisin nälkään nääntynyt, ellei minulla olisi ollut salaista aarrettani, josta mielin määrin saatoin ammentaa.

Kuningas höristi korviaan kuullessaan aarteesta puhuttavan ja kysyi uteliaana:

— Mistä aarteesta puhut? Ja kuinka olet sen käsiisi saanut?

Repolainen oli hetken aikaa ääneti, sitten hän vastasi:

— Koska niin haluatte, ilmaisen teille kaikki. Miksi enää kuoleman hetkellä mitään salaisin? Niin katkeralta kuin tuntuukin, täytyy minun tunnustaa, että aarre on varastettua tavaraa. Asianlaita on näet tällainen: muutamat alamaisistanne olivat tehneet salaliiton teitä vastaan, ylevä kuningas, ja luultavasti olisi heidän hankkeensa onnistunutkin, ellen minä ajoissa olisi saanut tätä aarretta pois siepatuksi. Tosin sai armas isäni tämän kautta paljon kärsiä ja kuolla lopuksi surkean kuoleman, mutta minä en tekoani kadu, sillä se tapahtui teidän tähtenne.

Kauhistuneena oli kuningatar kuunnellut Ketun puhetta salaliitosta.

— Repolainen! huudahti hän. — Puhutko totta vai valhetta? Muista, että viimeinen hetkesi kohta koittaa ja tunnusta kaikki rehellisesti.

Ja kuningas lausui:

— Astu heti alas tikapuilta, Repolainen, ja kerro minulle juurta jaksain, mitä salaliitosta tiedät. Ja te muut, vaietkaa. Tämä asia koskee vain Repolaista ja minua.

Kuninkaan sanat kuullessaan venyi Hukan, Mesikämmenen ja Mirrin naama toista mointa pitemmäksi. Mutta Repolainen sipsutti kevein askelin tikapuilta maahan ja lähestyi simasuin kuningasta ja kuningatarta.

— Kunpa nyt vain osaisin oikein viisaasti puhua, niin että pääsisin kuninkaan ja kuningattaren suosioon, mietti tuo kavala vekkuli. — Silloin kyllä pälkäästä pääsisin. Mutta aika tavalla minun nyt täytyy valheita lasketella, sen huomaan.

— Kas niin, Repolainen, lausui kuningatar ystävällisellä äänellä, — kerro nyt vain peittelemättä ja suoraan, mikä sydäntäsi painaa, äläkä mitään salaa.

— Oi, huokasi Repolainen hurskaan näköisenä, — miksi enää ketään pettäisin? Rehellisesti tahdon teille kaikki kertoa. Tosin täytyy minun silloin paljastaa rakkaiden ystäväin ja sukulaisten vehkeilyt, mutta muuta en saata. En voi astua kuolemaan tällainen hirveä salaisuus tunnollani.

Ketun sanoista kävi kuningas vakavan näköiseksi. — Puhutko täyttä totta, Repolainen? kysyi hän.

Värisevällä äänellä vastasi viekas Kettu: — Tosin olen kurja syntinen, mutta niin huono en sentään ole, että kuoleman hetkellä valehtelisin.

— Kettu raukka, hän on kovin murtunut, kuiskasi kuningatar puolisolleen. — Ole hänelle armollinen. Kenties hän voi pelastaa henkesi tunnustuksellaan.

Kuninkaan viittauksesta vaikeni nyt koko kokous. Repolainen katsahti ylös taivaaseen päin ja alkoi puhua:

— Armollinen kuningas, sanoi hän, — suvaitkaa kuunnella minua. Minulla ei tosin ole mitään kirjallisia todistuksia, mutta sanoihini voitte täydellisesti luottaa. Aion paljastaa koko hirveän salaliiton perin pohjin.