KUISMA JA HELINÄ.

Kaunis Kuisma kasakkapäämies — kylässä majaili Sankolassa, talossa Helinä hienohelma kulki hyräillen hämärissä ja kullalle kimelsi kassa.

Kasakan halatti oli niin musta, tummempi tukka, kun ketoa viilsi raisuna ratsu, kun kannus pisti, vyöstä välkkyi pistoolin piiput, mut tuimemmin silmät kiilsi.

Kuin on joella hento ulpu, niin oli Helinä, neitsyt nuori, kulki silmillä sinisillä tuvasta aittaan ja talliin katsoi, kun Kuisma suppua suori.

Helähti heinässä kavion kenkä rantakedolla lähellä viljaa, Kuisma hevosen seljällä tanssi, kansan seassa povessa polte se Helinä seisoi niin hiljaa.

Tömähti tanner, sävähti silmä, Helinä ihanaa ilmaa henki, hurjaa lentoa hyväili silmä, syrjässä mykkänä hammasta purren se seisoi Isma renki.

Illalla Isma pihalta hiipi luhdinsolalle porraspuuta, siellä Kuisma kiihtyen kuiski mustanmerisiä muistojansa ja antoi immelle suuta.

Niin meni kesä kuin iloinen ilta, niinkuin levoton liverrys puissa; tuvasta aittaan armas astui, kaivolla Kuisma hevosta juotti, mut Isman miel' oli muissa.

Synkkä Isma metsiä yksin samosi suven kuin etelän yössä mustan lempensä pimeydessä, luhdille hiipi kuin valju varjo ja päivin tanasi työssä.

Talven tullen kasakkaparveen tsaarilta muuttokäsky tuotiin, virtasi viina, remahti nauru, balalaikat ja laulut soivat, kun eron maljoja juotiin.

Helinä, hieno ruusuposki, Kuisman polvilla surren sousi, Isma joi ja haluja hautoi, tuijotti Kuismaan tulessa katse ja kiroten pöydälle nousi.

Tasajalkaa hän hyppi ja hihkui, kaatoi kannut ja vilkutti veistä, hoippuvat kasakat seisaalle lensi, Isman ne köytti ja läävään heitti ja ilkkuen uhkas ne peistä.

Vihelsi Kuisma, vaahtosi ratsu, Helinä riippui ohjaksissa, riehui, rukoili, polvin ryömi, hajalla hapsin laahasi maata ja kiljui kuin metsän kissa.

Laineissa lumi pihalla pyöri, korskui ratsut ja piiskat vinkui, ratsunsa pystyyn kannusti Kuisma, heltyi ne hienot käsivarret ja Helinä hangelle sinkui.

Tulta iski hevosten kengät, portaat parkui ja hallit haukkui; heräsi Helinä tähtiyössä, tapasi sydäntä, kättä väänsi, kun sillalla kaviot paukkui.

Sylissä syksyn kylmä lapsi huusi hurjana sulhoa luoksi, näki vain samean virran juovan, umpipolkua ryöppyhyn kahlas ja ratsukentälle juoksi.

Tuuti lasta, laulatti lasta, puisti päätä ja lunta kouri, eikä itkenyt äiti nuori, istui paatena penkereellä ja hämärää aatos houri.

Hei, miten pyryssä huiskien häntää lumiset varsat ketoa kiiri ylös ja alas kuolassa rinta, vaahdossa vatsa ne piehtaroivat pois sakeaan ilmapiiriin.

"Hahhahhaa, on Kuismalla kiire, pois mene… ei tule… auki on kuisti, taivas on kiinni… kätesi polttaa, Kuisma, Kuisma!" — Helinä nauroi ja virran railohon luisti.

Oi, sitä nuorta virran ulpua, oi, sitä Helinä rikko raukkaa, sataa lunta ja tähdet sammuu, — rantoja yksin harhaa Isma, ja kaukana kaviot paukkaa.