ALEKSIS KIVEN MUISTOLLE.

Motto: "MINÄ ELÄN!" Kiven viimeiset sanat kuolinvuoteella.

I.

Seisoo vuorella kumma mies ja katsoo pohjoista taivaanrantaa, katseessa heijastaa ruskon lies; hän kätensä vaipua antaa. Katsoo maahan ja metsiin taas ja seisoo kuin mykkä kallionpaas', kuuluu kohina, huuhkain huhuu ja kalsea korpi puhuu. Tuli hän ahkeran auran tieltä ja nousi onkalon pihtipieltä, tuli hän laaksosta lauhkeasta, miss' ei ole suurta rauhaa, tahtoi ilmoihin yläisihin, miss' Ukon ämyri pauhaa, missä avaruus salamoi ja puhdas, iloinen ilma soi.

Hän katsoo metsähän syvimpään kuin katsoisi sielunsa hämärään, hän katsoo kaikesta pois, kun ois hän tunturin tulta vain ja muille viluinen vieras ois.

Oi, katsos, katsos, mi syvä liemu, mi outo hymy ja synkkä riemu, kun lähenee valkea yö; mut musta on sydän, mi lyö!

Sinne pohjoisen perille hän unten haahtensa suuntaa, mist' onni ootettu hajottaa ja lempi levoton puuntaa.

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.

II.

Hän muisti mestarinsa muinoisen Williamin suurimmista suurimman, mi taitoon, tietoon nosti runoniekan ja antoi taikakalut etsijälle, loi silmät auki hengen maailmoille ja luomisvoiman antoi alkavalle. Sai taiteen pyhän innon runoniekka, tuns' syyt ja synnyt, elämän ja sielun ja ristiriidat, raivot ihmisrinnan, hän oppi kaavat, puitteet, teon teikit, niist' ottain sekä viisaat neuvot maksain loi itsestänsä uuden maailman ja maailmasta oman tunteen taustan, löys' itsensä, lens, nousi, kasvoi ja kaaresteli taivaissa ja maissa ja antoi tunteen viinikuohun käydä ja mielikuvain kauvas kuljetella, hän itki, iloitsi ja lauloi julki, näin uraa uutta jumalihin kulki.

III.

Ylitse pitkän kohisevan korven kuuluvi pauketta pyssyn ja torven, hiessä joukko joutio raataa ja kontioita kaataa voimalla seitsemän miehen, pirtti on tehty honkapuista, pirtiss' on elämän kiistaa, sudet ne ulvovat korven suista, metsä se tiukkuvi riistaa, siellä ei lainehdi kultaiset pellot, siellä ei soimaa kirkon kellot, ei ammota julkea jalkapuu ja poissa on maailma muu. Sinne he läksivät pois kuin kiireillä tulta ois paeten maailman menoa kurjaa, etsien elämää suurta ja hurjaa voimalla seitsemän miehen. — — Mut katso, pimeä pirtti palaa, pakkanen paukkuu ja kyntensä salaa, sieltä he läksivät pois, kuin kiireillä kirous ois; sieltä he läksivät kohdusta korven seitsenluotina pyssyn suusta vaihtaen auraan raikuvan torven, maistaen marjoja tiedonpuusta, palaten miehinä yhteiskuntaan, muistaen unena korven untaan.

IV.

Tiehaarassa klanetit soi, häihin sulhanen iloiten astuu ja kuuluvi kunnailta huljan huiske, härkien ammuessa kulkevi Härkä-Tuomo ja rakkaita juhtia kaitsee illalla lempeäll'.

Kas, Esko se huimapää nyt omissa häissään leiskuu ja kuokkavieraana pöydät kaataa: morsian viety on. Tutut ja tupalaiset pihall' oottaa jo parikuntaa mielellä lempeäll'.

Kotihin ylkä käy, on aatos kuin pitkäisen pilvi, ja kuuluvi pihalta itku ja ilve sydäntä hellyttäen. Klanetit heikosti kiljuu, pois palavi olkilyhteet illalla lempeäll'.

V.

Kankaalla hongat huminoi, koivuissa Kalevan kannel soi.

Ken synkkänä yössä yksin käy? Se kurjista kurjin Kullervo on, jonk' otsall' ei onnen välkettä näy, vain orjan merkki kuulumaton. Hän käsiä vääntää ja kivet nostaa ja sukunsa tahran tahralla kostaa, hän on sankari suuri ja jylhä puu, jolle aurinko on kuin kuu, kun harhaa hän kimman työssä tai voihkivi hurjana yössä, hän kosken kuohuun juoksevan näki siskonsa aamuisin, armahan, häntä aaveet alati ympäröi, hän himovan miekan rintaansa löi, hän kostosta kiveksi paatui, ja Riekkokankaalle kaatui, häntä kalvoi mustat murheiden kyyt, ja sovitti syntinsä syyt.

VI.

Kymbaalit pajujen oksilla soi. Palmun oksat käissä Israilin ihanat immet käy uuden yljän häissä. Lempeistä lempein Lea suree isänsä kultaa, Aramilta armahalta salaa hän lemmen tultaan, Sakeus kultaa punnitsee, ilkeä Joas himoitsee.

Kansassa kulkee kohina, itkevi tumma nainen, kulkevi kuiske kultainen, saarnavi Natsarealainen… — — — — - Jerusalem päivässä hohtaa, loistaa valkea muuri, ylitse mustan maailman käynyt on kajastus suuri. — — — — - "Lea", "Lea", itämaan kukka, sydäntäs Jumala johtaa, onni, autuus ja rauha, lempi silmistäs ijäti hohtaa.

VII.

Miks varjo otsalla korkealla suupielen iloa tummentaa, miks runoniekka ei rauhaa saa? Kas, käsi sydäntä synkkää tapaa, kuin sammuis aurinko, hukkuis maa, ja kauvas himmeiden vuorten taa pois virtaisi ilma vapaa.

Ne tulee, tulee ne tummat joukot, ne rajut äänet ja aatteet kummat, ne aivoin verkoissa ottelee; hän kuuntelee, ja piiriss' seisovat metsät tummat.

Hän painii Jaakopin painiaan, hän häätää hirmuja rinnastaan, kuin iskuun nostaa hän käden nuoren, ah, tuskaa! — tuskin hän hengittää, kuin tähkä hervahtaa raskas pää, hän vallass' on tuskan vuoren.

Oi, Jumala, kahleista päästä, on jyrkkä tie, älä valoas vie, ettei jalka kuiluja kohtais, oi, säästä, säästä! Hän liian nuori on kuolemaan, hän kirkkain toivo on synkimmän maan, sen soihtuja vielä hän johtais.

Kas, salama kasvonsa kirkastaa, ukon ämyri pilvissä pauhaa, hän muistaa äitinsä kasvot armaat, ne valkeet hapset, ne silmät harmaat, hän tuntee niin kummaa rauhaa.

VIII.

Kuin laaksossa hän kulkee taas ja luikku vasten olkaa häilyy, niin kaukaa jahtitorvi soi ja sinikellot päilyy. Hän sadun ihmeprinssi on, hän on räätälin poika Al'addin, hän on nähnyt kerran unta, hän taikalampun löysikin, hän sillä hurmaa maailman, on hänen kulta, kaikki maa, ja prinsessan hän saa ja puolen valtakuntaa.

Hän kuulee kun kirkon kellot soi, ne lapsuuden muistoja soivat, pyyt, teirit pensaissa karkeloivat ja kruunatut hongat huminoi. Hän ei muista menneitä murheitaan, ei maailman kavalaa paulaa, kuin astuis hän kautta seikkailun maan nyt kirkas hymy on huulillaan, kun sinipiiat laulaa.

IX.

Sinipiikojen laulu.

Käy kisahan, jo kuultaa koi, ja salon sima pillit soi, jo mettiset ne mettä juo, ja linnut pesään korren tuo, kas, päivä paistaa yli maan ja luonto soittaa laulujaan. Maan Luoja sekä auringon myös sulle antoi kantelon, siis vaivu soittos helinään, taas kulje alas elämään. Vaikk' kuolis kangas, kuihtuis puu, jos loppuis ilo, onni muu, jos tulee tuska, maahan lyö, jos tulee turma, tulee yö, sun soittos käy kuin aamun koi, ei silloin Suomi kuolla voi.

Ääni korvesta:

Sinä kuolet!

Kaiku:

Minä elän!

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.