NELJÄS OSA
V. K. Trast translation
Kymmenes kirja Pojat
1.
Kolja Krasotkin
On marraskuun alku. Meillä oli noin yksitoista astetta pakkasta ja iljanne. Jäätyneelle maalle satoi yöllä vähän kuivaa lunta, ja »kuiva ja pureva» tuuli nostaa sen irti ja lakaisee sitä pitkin kaupunkimme ikäviä katuja ja varsinkin kauppatorilla. Aamu on synkkä, mutta lumen lentäminen oli lakannut. Lähellä toria, Potnikovien puodin läheisyydessä, on virkamiehenlesken Krasotkinin pieni, sekä ulkoa että sisältä hyvin siisti talo. Kuvernementinsihteeri Krasotkin itse oli jo hyvin kauan sitten, melkein neljätoista vuotta takaperin, kuollut, mutta hänen leskensä, kolmenkymmenen vuoden ikäinen ja yhä vielä varsin kaunis rouva, on elossa ja elää siistissä pikku talossaan »kapitaalillaan». Hän viettää hyvin kunniallista ja hiljaista elämää, on luonteeltaan hellä, mutta jokseenkin iloinen. Miehensä kuollessa hän oli noin kahdeksantoistavuotias ja oli elänyt hänen kanssaan kaikkiaan vain noin vuoden sekä juuri ennättänyt synnyttää hänelle pojan. Siitä saakka, aivan miehensä kuolemasta asti, hän oli omistanut elämänsä kokonaan tämän hemmoitellun poikansa Koljan kasvattamiseen, ja vaikka hän olikin rakastanut tätä rajattomasti neljäntoista vuoden ajan, niin hän tietysti oli saanut kokea tämän tähden paljon enemmän kärsimyksiä kuin iloja, sillä hän oli pelännyt ja vavissut miltei joka päivä, että poika sairastuu, vilustuu, tekee vaarallisia kujeita, kiipeää tuolille ja putoaa siltä y.m. y.m. Kun Kolja alkoi käydä koulua ja sitten tuli lukioomme, niin äiti ryhtyi opiskelemaan yhdessä hänen kanssaan kaikkia kouluaineita auttaakseen häntä läksyjen luvussa ja kertaillakseen hänen kanssaan oppimääriä, teki tuttavuutta opettajien ja näitten vaimojen kanssa, hyvittelipä Koljan tovereitakin, koulupoikia, ja viekasteli heidän edessään, jotta he jättäisivät Koljan rauhaan, eivät tekisi hänestä pilaa eivätkä löisi häntä. Hän johti asiat siihen, että pojat todellakin alkoivat hänen takiansa tehdä pilkkaa Koljasta ja ärsyttää tätä sillä, että hän oli mammanpoika. Mutta poika osasi pitää puolensa. Hän oli rohkea pojanviikari, »hirveän väkevä», kuten hänestä pian alettiin vakuuttaa luokan keskuudessa, oli nokkela, luonteeltaan jäykkä, mieleltään karski ja yritteliäs. Hän menestyi luvuissaan hyvin, huhuttiinpa, että hän laskennossa ja yleisessä historiassa lyö laudalta itse opettajankin, Dardanelovin. Mutta vaikka poika katselikin kaikkia ylempää ja nosti nenäänsä, niin hän oli hyvä toveri eikä kerskaillut. Koululaisten kunnioituksen hän otti vastaan aivan luonnollisesti hänelle tulevana asiana, mutta käyttäytyi ystävällisesti. Pääasia oli, että hän tiesi määrän, osasi tarpeen vaatiessa pitää huolta omasta arvostaan, mutta ei suhteissaan opettajiinsa koskaan mennyt yli erään äärimmäisen ja vaarallisen rajan, jonka yli meneminen tekee, ettei tekoa voida sietää, vaan se katsotaan epäjärjestykseksi, kapinoimiseksi ja määräysten rikkomiseksi. Ja kuitenkin hän oli hyvin, hyvin valmis tekemään koiruutta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kujeilemaan niinkuin kaikkein vallattomimmat eikä niin paljon kujeilemaan kuin keksimään jotakin rikkiviisasta, ihmeellistä, tekemään aivan erikoista kiusaa, esiintymään harmittavasti, rehentelemään. Pääasia on, että hän oli hyvin itserakas. Oman äitinsäkin hän osasi saattaa jonkinmoiseen alistettuun asemaan ja kohteli häntä melkein hirmuvaltiaan tavoin. Äiti alistui, oi, oli jo kauan sitten alistunut, eikä millään ehdolla voinut kestää sitä ainoata ajatusta, että poika »rakastaa vähän» häntä. Hänestä tuntui alati siltä, että Kolja on häntä kohtaan »tunteeton», ja tapahtui toisinaan, että hän hysteerisesti itkien alkoi moittia poikaa kylmyydestä. Poika ei pitänyt tästä, ja kuta enemmän häneltä vaadittiin sydämellisiä purkauksia, sitä jäykemmäksi hän tuli aivan kuin tahallaan. Mutta hän ei tehnyt sitä tahallaan, vaan se syntyi hänessä vasten hänen tahtoaan, — sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luonteensa. Äiti erehtyi: poika rakasti suuresti äitiään, hän ei vain pitänyt »vasikkamaisista hellyydenosoituksista», kuten hän sanoi koulupoikakielellään. Isän jälkeen oli jäänyt kaappi, jossa oli jonkin verran kirjoja; Kolja luki mielellään ja oli jo lukenut itsekseen muutamia niistä. Äitiä tämä ei huolestuttanut, ja hän vain ihmetteli toisinaan, kuinka poika, sen sijaan että menisi leikkimään, seisoo tuntikausia kaapin luona tutkien jotakin kirjaa. Ja sillä tavoin Kolja tuli lukeneeksi yhtä ja toista, mitä ei vielä hänen iässään olisi pitänyt antaa hänen luettavakseen. Muuten oli viimeisinä aikoina, vaikka poika ei rakastanutkaan kujeissaan määrätyn rajan yli menemistä, alkanut ilmetä temppuja, jotka saivat äidin vakavasti pelästymään, — ei tosin mitään epäsiveellisiä kujeita, mutta sen sijaan hurjia, huimia. Juuri tänä kesänä, heinäkuussa, tapahtui kesäloman aikana, että äiti poikansa kanssa lähti viikon ajaksi vierailemaan toiseen, seitsemänkymmenen virstan päässä olevaan pitäjään erään kaukaisen sukulaisensa luo, jonka mies palveli rautatieasemalla (samalla meidän kaupunkiamme lähinnä olevalla asemalla, josta Ivan Fjodorovitš Karamazov kuukausi aikaisemmin oli lähtenyt Moskovaan). Siellä Kolja ensitöikseen tarkasti yksityiskohtaisesti rautatien, otti selon siellä noudatetusta järjestyksestä, ymmärtäen voivansa kotiin palattuaan loistaa uusilla tiedoillaan koulutoveriensa keskuudessa. Mutta siellä sattui juuri tuohon aikaan olemaan muutamia muitakin poikia, joihin hän tutustui; jotkut näistä asuivat asemalla, toiset sen läheisyydessä, — nuorta väkeä, kahdentoista ja viidentoista ikävuoden välillä olevaa, kertyi kaikkiaan kuusi tai seitsemän henkeä, joista kaksi oli meidän kaupungistamme. Pojat leikkivät ja telmivät yhdessä, ja niinpä sattui heidän ollessaan neljättä tai viidettä päivää vierailemassa asemalla, että tyhmän nuorison kesken lyötiin aivan mahdoton veto kahdesta ruplasta, nimittäin: Kolja, joka oli miltei nuorin kaikista ja jota vanhemmat senvuoksi hieman halveksivat, esitti itserakkaudessaan tai anteeksiantamattomassa uhkarohkeudessaan, että hän käy yöllä, kun kello yhdentoista juna tulee, makaamaan vatsalleen kiskojen väliin ja makaa siinä liikkumatta, kunnes juna on täyttä vauhtia kulkenut hänen ylitseen. Tosin toimitettiin ennakolta tutkimus, josta selvisi, että tosiaankin oli mahdollista sillä tavoin käydä pitkälleen ja painautua kiskojen väliin, ja että juna tietysti menee yli litistämättä radalla makaavaa, mutta sentään, millaista onkaan sellaisessa paikassa makaaminen! Kolja väitti lujasti, että hän makaa. Aluksi häntä pilkattiin, sanottiin valehtelijaksi ja kerskujaksi, mutta sitä enemmän hänet vain saatiin ärtymään. Pääasia oli, että nuo viidentoistavuotiaat liiaksi nostivat nenäänsä hänen edessään eivätkä alussa tahtoneet pitää häntä toverinaan, koska hän oli »pieni», mikä jo oli sietämättömän loukkaavaa. Päätettiin mennä illalla noin virstan päähän asemalta, että juna lähdettyään asemalta liikkeelle ennättäisi päästä täyteen vauhtiin. Pojat kokoontuivat. Yö ei ollut kuutamoinen, se ei ollut ainoastaan pimeä, vaan melkein musta. Oikeaan aikaan Kolja kävi pitkälleen ratakiskojen väliin. Viisi muuta poikaa, jotka olivat lyöneet vetoa, odotti ahdistus sydämessä ja lopulta pelon ja katumuksen vallassa alhaalla ratapenkereen juurella pensaikossa. Viimein alkoi kaukaa kuulua asemalta lähteneen junan jyrinää. Pimeästä välähti esille kaksi punaista lyhtyä, lähestyvä hirviö jyrisi. »Juokse pois, juokse pois kiskoilta!» alkoivat pensaikosta huutaa Koljalle pelosta puolikuoliaat pojat, mutta oli jo myöhäistä: juna oli saapunut paikalle ja kiiti ohi. Pojat syöksyivät Koljan luo: hän makasi liikkumattomana. He alkoivat kiskoa, alkoivat nostaa häntä. Hän nousi äkkiä pystyyn ja astui ääneti alas ratapenkereeltä. Alas tultuaan hän selitti maanneensa tahallaan aivan kuin tunnottomana pelästyttääkseen heitä, mutta tosiasia oli, että hän todellakin oli pyörtynyt, kuten hän itse paljon myöhemmin tunnusti äidilleen. Tällä tavoin hän sai ainaiseksi »hurjan» maineen. Hän palasi kotiinsa asemalle kalpeana kuin palttina. Seuraavana päivänä hän sairastui lievään hermokuumeeseen, mutta oli mieleltään hirveän iloinen ja tyytyväinen. Tapahtuma ei tullut heti muitten tietoon, vaan vasta meidän kaupungissamme, levisi alkeiskouluun ja saapui sen johtajan korviin. Mutta silloin Koljan äiti riensi rukoilemaan johtajaa poikansa puolesta ja sai lopuksi aikaan sen, että poikaa puolsi ja hänen edestään pyysi kunnioitettu ja vaikutusvaltainen opettaja Dardanelov, ja asia painettiin villaisella aivan kuin sitä ei olisi ollenkaan ollutkaan. Tämä Dardanelov, joka oli naimaton eikä vielä vanha mies, oli ihmeesti ja jo monta vuotta ollut rakastunut rouva Krasotkiniin ja oli jo kerran, vuosi takaperin, mitä kunnioittavimmin ja ollen menehtyä pelosta ja hienotunteisuudesta rohjennut kosia rouva Krasotkinia; mutta tämä oli antanut jyrkästi kieltävän vastauksen pitäen suostumusta uskottomuutena poikaansa kohtaan, vaikka Dardanelovilla erinäisistä salaperäisistä merkeistä päättäen kenties olisi ollut jonkin verran oikeutta haaveilla, ettei hän ollut aivan vastenmielinen ihanalle, mutta liian siveälle ja hellätunteiselle leskirouvalle. Koljan mieletön vallattomuus nähtävästi mursi jään, ja Dardaneloville, joka oli poikaa puolustanut, tehtiin viittaus, tosin sangen varovainen, että hänellä oli toiveita, ja kun Dardanelov itsekin oli ilmiömäisen puhdas ja hienotunteinen, niin tämäkin aluksi riitti tekemään hänet ylen onnelliseksi. Pojasta hän piti, vaikka hänestä olisi ollut alentavaa liehakoida tätä, ja hän esiintyi tunnilla tätä kohtaan aina ankarasti ja vaativasti. Mutta Kolja itsekin piti häntä kunnioittavan välimatkan päässä, valmisti erinomaisen hyvin läksynsä, oli toinen oppilas luokallaan, esiintyi Dardanelovia kohtaan kuivasti, ja koko luokka uskoi lujasti, että yleisessä historiassa Kolja on niin vahva, että hän »lyö laudalta» itse Dardanelovin. Kolja oli todellakin kerran häneltä kysynyt: kuka perusti Troijan? — mihin Dardanelov oli vastannut puhumalla vain ylimalkaisesti kansoista, niiden liikehtimisistä ja siirtymisistä, aikakauden kaukaisuudesta, taruperäisyydestä, mutta siihen, kuka nimenomaan oli perustanut Troijan, t.s. kutka henkilöt, hän ei ollut osannut vastata, olipa jostakin syystä pitänyt koko kysymystä joutavana ja epäasiallisena. Pojat olivat jääneet vakuutetuiksi siitä, että Dardanelov ei tiedä, kuka perusti Troijan. Mutta Kolja oli lukenut Troijan perustamisesta Smaragdovin kirjasta, joka oli kirjakaapissa hänen isänsä perujen joukossa. Loppujen lopuksi alkoi kaikkien poikien mieltä kiinnittää kysymys, kuka oikeastaan oli Troijan perustanut, mutta Krasotkin ei ilmaissut salaisuuttaan, ja tietämisen kunnia jäi hänelle järkähtämättömästi.
Rautatiellä sattuneen tapahtuman jälkeen tapahtui Koljan suhteissa äitiinsä eräänlainen muutos. Kun Anna Fjodorovna (Krasotkinin leski) sai kuulla poikansa urotyöstä, oli hän vähältä menettää järkensä kauhistuksesta. Hän sai niin kauheita hysteerisiä kohtauksia, jotka väliajoin jatkuivat muutamia päiviä, että Kolja pelästyi vakavasti ja lupasi hänelle rehellisesti ja kunniasanallaan, ettei tuonlaatuinen vallattomuus enää koskaan uudistu. Hän vannoi sen polvistuneena jumalankuvan eteen ja isänsä muiston kautta, niinkuin rouva Krasotkin itse vaati, jolloin myös »miehekäs» Kolja itsekin heltyi itkemään »tunteellisesti» kuin kuusivuotias poika, ja äiti ja poika heittäytyivät koko sen päivän aikana tuon tuostakin toistensa syliin ja itkivät väristen. Seuraavana päivänä Kolja heräsi yhtä »tunteettomana» kuin ennenkin, mutta muuttui kuitenkin vaiteliaammaksi, vaatimattomammaksi, ankarammaksi, miettivämmäksi. Tosin hän noin puolentoista kuukauden kuluttua taas oli mukana eräässä kujeessa ja hänen nimensä tuli tunnetuksi myöskin meidän rauhantuomarillemme, mutta koiruus oli aivan toista laatua, suorastaan naurettava ja typerä, eikä hän itse, kuten sitten selvisi, ollut sitä tehnyt, vaan oli ainoastaan sekaantunut siihen. Mutta tästä sopivassa kohdassa myöhemmin. Äiti oli edelleen pelon ja vavistuksen vallassa, ja sikäli kuin hänen levottomuutensa kasvoi, sikäli Dardanelov alkoi toivoa yhä enemmän. On huomattava, että Kolja ymmärsi ja oli arvannut Dardanelovin mielenlaadun tältä puolen ja tietysti syvästi halveksi häntä »tunteitten» vuoksi; olipa hän aikaisemmin ollut niinkin epähieno, että oli lausunut julki tämän halveksumisensa äidilleen vihjaillen ymmärtävänsä, mihin Dardanelov pyrki. Mutta rautatiellä sattuneen tapauksen jälkeen hän muutti tässäkin suhteessa käytöstapansa: hän ei enää tehnyt edes kaukaisimpiakaan vihjauksia ja alkoi puhua Dardanelovista äidin läsnäollessa kunnioittavasti, minkä herkkä Anna Fjodorovna heti ymmärsi tuntien sydämessään rajatonta kiitollisuutta, mutta sen sijaan Anna Fjodorovna tuli yhtäkkiä punaiseksi kuin ruusu jonkun syrjäisen vieraankin mainitessa vaikkapa vahingossa pienimmänkin sanan Dardanelovista Koljan läsnäollessa. Tämmöisinä hetkinä Kolja joko katseli synkistyneenä ulos ikkunasta tai tarkasteli saappaittensa kärkiä, taikka hän kutsui luokseen tuimasti »Perezvonin», pörhöisen, isonlaisen ja syyhyisen koiran, jonka hän oli kuukautta aikaisemmin jostakin hankkinut, kuljettanut kotiinsa ja pitänyt jostakin syystä piilossa huoneessa näyttämättä sitä kenellekään tovereistaan. Hän kohteli sitä kauhean tyrannimaisesti opettaen sille kaikenlaisia temppuja ja taitoja ja sai lopulta asiat kehittymään niin pitkälle, että koira-raukka ulvoi ikävästä, kun hän meni kouluun, ja hänen tullessaan kotiin se vikisi riemastuksesta, hyppeli kuin mieletön, istui takakäpälillään, kaatui maahan tekeytyen kuolleeksi y.m., sanalla sanoen, näytti kaikki temput, mitkä sille oli opetettu, ei enää käskystä, vaan innostuksensa puuskassa ja kiitollisin sydämin.
Unohdinpa mainita, että Kolja Krasotkin oli sama poika, jota lukijalle jo tuttu pikku poika Iljuša, virasta eronneen alikapteeni Snegirevin poika, oli iskenyt kynäveitsellä lonkkaan puolustaessaan isäänsä, jota koululaiset ärsytellen nimittivät »niinihoskaksi».
2.
Lapsiparvi
Tuona kylmänä ja harmaana marraskuun aamuna siis poika Kolja Krasotkin istui kotonaan. Oli sunnuntai eikä ollut koulua. Mutta kello oli lyönyt jo yksitoista ja hänen piti välttämättömästi lähteä kotoa »erään sangen tärkeän asian vuoksi», mutta nytpä hän olikin yksin koko talossa ja nimenomaan kotimiehenä, sillä oli käynyt niin, että kaikki talon vanhemmat asukkaat olivat erään erikoisen ja omalaatuisen asianhaaran vuoksi poistuneet talosta. Leskirouva Krasotkinin talosta, toiselta puolen hänen oman asuntonsa ulkoeteistä, oli annettu vuokralle toinen ja talon ainoa vuokrattava asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, ja sen oli vuokrannut tohtorinrouva kahden alaikäisen lapsensa kanssa. Tämä tohtorinrouva oli samanikäinen kuin Anna Fjodorovna ja tämän hyvä ystävä, itse tohtori taas oli jo vuosi sitten matkustanut jonnekin, ensin Orenburgiin ja sen jälkeen Taškentiin, eikä hänestä puoleen vuoteen ollut kuulunut mitään, niin että jos tohtorinrouvalla ei olisi ollut ystävätärtään, rouva Krasotkinia, mikä ystävyys jonkin verran lievensi hylätyn murhetta, niin hän kokonaan olisi sulanut surunsa kyyneliin. Ja pitikin käydä niin, että huipuksi kaikille kohtalon kolahduksille juuri edellisenä yönä, lauantain ja sunnuntain välillä, oli Katerina, tohtorinrouvan ainoa palvelijatar, äkkiä ja aivan yllättävästi emännälleen ilmoittanut aikovansa synnyttää aamuun mennessä lapsen. Kuinka oli voinut käydä niin, ettei kukaan ollut huomannut tätä aikaisemmin, se oli kaikista miltei ihme. Hämmästynyt tohtorinrouva arveli, että oli parasta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, viedä Katerina erääseen tämmöisiä tapauksia varten kaupungissamme järjestettyyn laitokseen kätilön luo. Koska hän piti paljon tästä palvelijattarestaan, niin hän heti toteuttikin suunnitelmansa, vei hänet ja jäi vielä lisäksi sinne hänen luokseen. Sitten oli aamulla jostakin syystä tarvittu itse rouva Krasotkinin koko ystävällistä osanottavaisuutta ja apua, hän kun saattoi tässä tapauksessa kysyä joltakulta jotakin ja esiintyä jossakin suhteessa suojelijana. Näin olivat molemmat naiset poissa; rouva Krasotkinin oma palvelija taas, eukko Agafja, oli mennyt torille, ja Koljasta oli tällä tavoin tullut joksikin aikaa »palleroisten», t.s. yksikseen jääneitten tohtorinrouvan pojan ja tytön suojelija ja vartija. Koljaa ei ollenkaan peloittanut olla talon vahtina, ja sitäpaitsi hänen kanssaan oli Perezvon, joka oli saanut käskyn maata pitkänään eteisessä penkin alla »liikkumatta» ja joka juuri senvuoksi joka kerta, kun huoneessa käyskentelevä Kolja astui eteiseen, nytkähdytti päätään ja iski kaksi kertaa lujasti ja mielistellen hännällään lattiaan, valitettavasti kuitenkaan saamatta kuulla kutsuvaa vihellystä. Kolja katsahti uhkaavasti onnettomaan koiraan, ja tämä jähmettyi uudelleen kuuliaisesti liikkumattomaksi. Ainoa, mikä saattoi ahdistaa Koljan mieltä, oli »palleroiset». Katerinalle sattuneeseen vahinkoon hän tietysti suhtautui sangen syvästi halveksien, mutta orvoksi jääneistä palleroisista hän piti paljon ja oli jo vienyt näille erään lastenkirjan. Vanhempi, Nastja-tyttö, joka oli jo kahdeksan vuoden ikäinen, osasi lukea, ja nuorempi palleroinen, seitsemänvuotias poika Kostja, kuunteli hyvin mielellään, kun Nastja hänelle luki. Tietysti Krasotkin olisi voinut keksiä heille huvittavampaakin ajanvietettä, nimittäin asettaa heidät vieretysten seisomaan ja alkaa leikkiä heidän kanssaan sotamiestä tai olla piilosilla koko talon alueella. Tätä hän oli jo monesti ennen tehnyt eikä sitä hylkinyt, niin että kerran koulussakin levisi tieto, että Krasotkin kotonaan leikkii pienten asukkiensa kanssa hevosta, hyppii ohjaksissa ja vääntää päätään, mutta Krasotkin vastasi ylpeästi tähän syytökseen huomauttamalla, että ikätoverien, kolmetoistavuotiaitten kanssa tosiaankin olisi häpeä leikkiä »meidän aikakaudellamme» hevosta, mutta että hän tekee tätä »palleroisten» takia, koska pitää näistä, eikä hän ole velvollinen tekemään kenellekään tiliä tunteistaan. Siksi »palleroiset» jumaloivatkin häntä. Mutta tällä kertaa ei ollut halua ottaa esille leikkikaluja. Hänellä oli itsellään suoritettavanaan eräs sangen tärkeä oma asia, joka näytti melkeinpä salaperäiseltä, mutta aika kului, eikä Agafjaa, jonka huostaan lapset olisi voinut jättää, yhä vieläkään kuulunut kotiin torilta. Kolja oli jo muutamia kertoja kulkenut eteisen läpi, avannut tohtorinrouvan asunnon oven ja huolestuneena katsellut »palleroisia», jotka hänen käskystään istuivat kirjan ääressä ja joka kerta hänen avatessaan oven hymyilivät ääneti hänelle täyttä suuta odottaen, että hän astuu sisälle ja tekee jotakin mainiota ja hupaista. Mutta Kolja oli henkisen levottomuuden vallassa eikä astunut sisälle. Viimein kello löi yksitoista, ja hän päätti lujasti ja lopullisesti, että jos »kirottu» Agafja ei palaa kymmenen minuutin kuluessa, niin hän poistuu talosta tätä odottamatta, tietysti otettuaan »palleroisilta» lupauksen, että nämä eivät hänen poissaollessaan rupea pelkäämään, eivät telmi eivätkä itke pelosta. Näin ajatellen hän puki ylleen vanulla sisustetun talvitakkinsa, jossa oli jonkinmoisesta merikarhun nahasta tehty karvakaulus, ripusti olkansa yli laukun, ja huolimatta äitinsä monista aikaisemmista pyynnöistä, että hän »tämmöisellä pakkasella» ulos mennessään panisi jalkaansa kalossit, hän vain halveksien katsahti niihin kulkiessaan eteisen läpi eikä vetänyt niitä saappaittensa päälle. Perezvon alkoi nähdessään hänet pukeutuneena ankarasti lyödä hännällään lattiaan ja hermostuneesti nytkyttää ruumistaan, vieläpä päästi surkean ulvonnankin, mutta Kolja, nähdessään koiransa niin touhukkaana, tuli siihen päätökseen, että tämmöinen on haitallista kurille, ja antoi sen vielä edes lyhyen ajan olla penkin alla, ennenkuin hän avattuaan jo oven eteiseen äkkiä vihelsi sitä. Koira hyppäsi ylös kuin mieletön ja syöksyi hyppelemään hänen edessään innostuksesta. Kolja kulki eteisen läpi ja avasi »palleroisten» huoneeseen vievän oven. Molemmat istuivat kuten ennenkin pikku pöydän ääressä, mutta eivät enää lukeneet, vaan kiistelivät kiivaasti jostakin. Nämä lapset kiistelivät usein keskenään esiintyvistä elämän asioista, jolloin Nastja vanhempana aina pääsi voitolle; jos Kostja ei voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan, niin Kostja melkein aina meni ja vetosi Kolja Krasotkiniin, ja niinkuin tämä asian ratkaisi, se jäi ehdottomaksi tuomioksi kummallekin riitapuolelle. Tällä kertaa »palleroisten» kiista oli Krasotkinista jossakin määrin mielenkiintoinen, ja hän pysähtyi ovelle kuuntelemaan. Lapset näkivät hänen kuuntelevan ja jatkoivat riitelyään sitä suuremmalla innolla.
— En koskaan, en koskaan minä usko, — lepersi Nastja kiihkeästi, — että kätilöt löytävät pikkulapsia vihannestarhasta kaalilavojen välistä. Nyt on jo talvi eikä mitään kasvilavoja olekaan, eikä kätilö ole voinut tuoda Katerinalle tytärtä.
— Hyh! — sanoi Kolja viheltäen itsekseen.
— Se voi olla myös näin: he tuovat niitä jostakin, mutta ainoastaan niille, jotka menevät naimisiin.
Kostja katseli Nastjaa pitkään, kuunteli syvämietteisenä ja harkitsi asiaa.
— Nastja, kylläpä sinä olet typerä, — lausui hän viimein lujasti ja tyynesti, — kuinka Katerinalla voi olla lapsi, kun hän ei ole naimisissa?
Nastja kiivastui kovin.
— Sinä et ymmärrä mitään, — sanoi hän vihaisesti, — kenties hänellä on ollut mies, mutta tämä istuu nyt vankilassa, ja Katerina sai lapsen.
— Onko hänellä mies, joka istuu vankilassa? — tiedusti asiallinen Kostja arvokkaasti.
— Tai se on tällä tavalla, — riensi keskeyttämään Nastja, joka jo oli hylännyt ja unohtanut ensimmäisen otaksumansa; — hänellä ei ole miestä, siinä sinä olet oikeassa, mutta hän tahtoo mennä naimisiin ja on ruvennut ajattelemaan, miten menisi naimisiin, ajatteli sitä ajattelemistaan ja teki sitä niin kauan, että sai lapsen, mutta ei miestä.
— No, olisikohan se niin? — myönsi jo aivan tappiolle joutunut Kostja. — Mutta sinä et ole aikaisemmin sanonut tätä, ja kuinka minä olisin sen tietänyt.
— No, lapsiparvi, — lausui Kolja astuen heidän luokseen huoneeseen, — huomaan, että te olette vaarallista väkeä!
— Onko Perezvon myös mukananne? — irvisti Kostja ja alkoi napsutella sormiaan ja kutsua Perezvonia.
— Palleroiset, minä olen vaikeassa asemassa, — alkoi Krasotkin arvokkaasti, — ja teidän pitää auttaa minua: Agafja on tietysti katkaissut jalkansa, sillä hän ei ole vieläkään tullut, se on päätetty ja allekirjoitettu, mutta minun on välttämättömästi poistuttava kotoa. Päästättekö te minut vai ettekö?
Lapset katsahtivat huolestuneina toisiinsa, heidän irvistävät kasvonsa alkoivat ilmaista levottomuutta. He eivät muuten vielä täysin ymmärtäneet, mitä heiltä tahdottiin.
— Ettehän telmi minun poissaollessani? Ette kiipeä kaapin päälle, ette katkaise jalkaanne? Ette rupea pelosta itkemään yksin ollessanne?
Lasten kasvoissa kuvastui suuri surumielisyys.
— Siitä hyvästä minä voisin näyttää teille erään kapineen, pienen vaskisen tykin, jolla voi ampua käyttämällä oikeata ruutia.
Lasten kasvot kirkastuivat silmänräpäyksessä.
— Näyttäkää tykki, — lausui Kostja aivan loistaen.
Krasotkin pisti kätensä laukkuunsa, otti siitä esille pienen pronssisen tykin ja pani sen pöydälle.
— Näyttäkäähän! Katso, siinä on pyörät, — hän kuljetti tykkiä pitkin pöytää, — voi ampua. Ladata hauleilla ja ampua.
— Ja tappaako se?
— Tappaa jokaisen, tarvitsee vain tähdätä, — ja Krasotkin selitti, minne ruuti on pantava, mihin on pistettävä hauli, näytti sankin tapaista reikää ja kertoi, että tykki ammuttaessa kimpoaa takaisinpäin. Lapset kuuntelivat kauhean uteliaina. Erityisesti hämmästytti heitä tuo takaisinkimpoaminen.
— Onko teillä ruutia? — tiedusteli Nastja.
— On.
— Näyttäkää ruutiakin, — sanoi tyttö hymyillen pyytävästi.
Krasotkin penkoi taas laukustaan ja veti siitä esille pienen pussin, jossa tosiaankin oli hiukan oikeata ruutia ja paperiin käärittyinä muutamia hauleja. Hän avasi pussin ja tiputti hiukkasen ruutia kämmenelleen.
— Kunhan vain ei missään olisi tulta, muuten tämä räjähtää ja murskaa meidät kaikki, — varoitti Krasotkin tehdäkseen voimakkaan vaikutuksen.
Lapset katselivat ruutia juhlallisen pelon vallassa, joka teki nautinnon vielä suuremmaksi. Mutta Kostjaa miellyttivät enemmän haulit.
— Eivätkö haulit pala? — tiedusti hän.
— Haulit eivät pala.
— Lahjoittakaa minulle vähän hauleja, — lausui hän rukoilevalla äänellä.
— Vähän hauleja lahjoitan, tuossa on, ota, mutta älä näytä äidillesi ennen minun takaisintuloani, muuten hän luulee sitä ruudiksi ja kuolee pelästyksestä sekä antaa teille selkään.
— Äiti ei koskaan lyö meitä vitsalla, — huomautti Nastja heti.
— Minä tiedän sen, sanoin sen vain komeuden vuoksi. Älkää myöskään koskaan pettäkö äitiänne, mutta tällä kertaa — siihen asti kunnes minä tulen. Siis, palleroiset, saanko lähteä vai enkö? Ettekö rupea itkemään poissaollessani pelosta.
— Ru-upeamme, — sanoi venyttäen Kostja valmistautuen jo itkemään.
— Rupeamme itkemään, rupeamme ihan varmasti! — yhtyi peloissaan nopeasti puhumaan myös Nastja.
— Oh, lapset, Herran lahjat! Minkäpä sille tekee, pienokaiset, täytyy istua kanssanne mene tiedä kuinka kauan. Mutta aika kuluu kulumistaan, uh!
— Käskekääpäs Perezvonia tekeytymään kuolleeksi, — pyysi Kostja.
— Eipä auta, täytyy turvautua Perezvoniin. Ici, Perezvon! — ja Kolja alkoi komentaa koiraa, ja tämä teki kaikki temput, mitkä osasi. Se oli pörrökarvainen koira, noin tavallisen pihakoiran kokoinen, karvaltaan omituisen harmaanpunertava. Sen oikea silmä oli kiero, ja vasemmassa korvassa oli jokin halkeama. Se vinkui ja hyppi, istui takajaloillaan, käveli takakäpälillään, heittäytyi selälleen kaikki neljä käpälää pystyssä ja makasi liikkumatta aivan kuin kuollut. Tätä viimeistä temppua näytettäessä avautui ovi, ja Agafja, rouva Krasotkinin paksu palvelijatar, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen rokonarpinen eukko, ilmestyi kynnykselle palattuaan torilta kädessään ruokatavaraa täyteen ostettu toripussi. Hän jäi seisomaan ja alkoi katsella koiraa pussin riippuessa hänen vasemmassa kädessään. Niin kärsimättömästi kuin Kolja olikin odottanut Agafjaa, niin hän ei kuitenkaan keskeyttänyt näytäntöä, vaan antoi Perezvonin maata asianmukaisen ajan kuolleena, ennenkuin viimein vihelsi sille: koira hypähti pystyyn ja alkoi hypellä ilosta, kun oli tehnyt tehtävänsä.
— Katsohan koiraa! — lausui Agafja rikkiviisaasti.
— Mutta miksi sinä, hameniekka, myöhästyit? — kysyi Krasotkin ankarasti.
— Hameniekka, kas vain nappulaa!
— Nappulaa?
— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli tietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja ryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään tyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä äänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla iloisen nuoren herran kanssa.
— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta, — voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä maailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä palleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.
— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. — Pidän silmällä muutenkin.
— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta. Muuten en mene.
— Älä menekään. Mitä se minuun kuuluu, ulkona on pakkanen, istu kotona.
— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää luoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa olisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja teille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.
— Se käy päinsä.
— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni, — lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni rupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta, säästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. Ici, Perezvon!
— Mitä sinä siinä, senkin mokoma, — ärähti Agafja nyt jo vihoissaan. — Hullunkurista! Selkäänsä sietäisi itse tuommoisista puheista.
3.
Koulupoika
Mutta Kolja ei enää kuullut. Vihdoinkin hän oli päässyt lähtemään. Tultuaan ulos portista hän katsahti ympärilleen, kohautti olkapäitään ja lausuen: »pakkanen!» hän suuntasi kulkunsa suoraan katua pitkin ja sitten oikealle sivukadun kautta kauppatorille. Tultuaan viimeistä edellisen talon kohdalle hän pysähtyi portin luo, otti taskustaan vihellyspillin ja vihelsi kaikin voimin aivan kuin antaen sovitun merkin. Hänen ei tarvinnut odottaa kuin minuutin verran. Pikku portista ilmestyi äkkiä hänen luokseen noin yhdentoista vuotias punaposkinen poika, jolla niinikään oli yllään lämmin, puhdas, jopa muodikas päällystakki. Se poika oli valmistavalla luokalla oleva Smurov (kun taas Kolja Krasotkin oli jo kahta luokkaa ylempänä), varakkaan virkamiehen poika, jonka vanhemmat luultavasti eivät sallineet seurustella Krasotkinin kanssa, koska tämä oli tunnettu hurjaksi kujeilijaksi, niin että Smurov ilmeisesti oli nyt livahtanut ulos salaa. Tämä Smurov oli, jos lukija muistaa, yksi pojista siinä poikaparvessa, joka kaksi kuukautta takaperin kivitti kanavan yli Iljušaa, ja sama poika, joka silloin pii kertonut Aljoša Karamazoville Iljušasta.
— Minä olen odottanut teitä jo kokonaisen tunnin, Krasotkin, — lausui Smurov varman näköisenä, ja pojat lähtivät astelemaan toria kohti.
— Myöhästyin, — vastasi Krasotkin. — On erinäisiä asianhaaroja. Etkö saa selkääsi, kun olet kanssani?
— Mitä joutavia, eihän minua lyödä. Onko myös Perezvon mukananne?
— On myös Perezvon!
— Otatteko senkin sinne!
— Otan senkin sinne.
— Ah, jos olisi Žutška!
— Ei voi ottaa Žutškaa. Žutškaa ei ole olemassa. Žutška on kadonnut tietymättömyyden pimeyteen.
— Ah, eikö voisi tehdä niin, — sanoi Smurov äkkiä pysähtyen, — Iljušahan sanoo, että Žutška myös oli pörrökarvainen ja niinikään harmaa, savunkarvainen, niinkuin Perezvonkin, — eikö voisi sanoa, että tämä onkin juuri se sama Žutška, kenties hän uskoo?
— Koululainen, inhoa valhetta, se on yksi; myöskin silloin, kun on kysymyksessä hyvä asia, se on kaksi. Mutta pääasia on, että sinä et ole siellä toivoakseni ilmoittanut mitään minun tulostani.
— Jumala varjelkoon, ymmärränhän minä. Mutta Perezvonilla ei häntä saada lohdutetuksi, — huokasi Smurov. — Tiedätkö mitä: tuo isä, kapteeni, pesuriepu, sanoi meille tuovansa tänään hänelle koiranpennun, oikein isoa lajia, mustakuonoisen; hän luulee, että sillä saa lohdutetuksi Iljušan, mutta tokkohan?
— Entä miten on hänen itsensä laita, Iljušan nimittäin?
— Ah, huonosti, huonosti! Minä luulen, että hänessä on keuhkotauti. Hän on täydessä tajussaan, mutta hänen hengityksensä — hänen hengityksensä, se ei ole hyvää. Muutama päivä sitten hän pyysi, että häntä talutettaisiin, hänelle pantiin saappaat jalkaan, hän lähti kulkemaan, mutta ei pysy jaloillaan. »Ah», sanoo, »minä olen sanonut sinulle, isä, että minulla on ilkeät saappaat, nämä entiset, niissä on ennenkin ollut epämukava kävellä». Hän luuli saappaitten syyksi sitä, ettei pysynyt jaloillaan, vaikka tämä johtui suorastaan heikkoudesta. Herzenstube käy siellä. Nyt he ovat taas rikkaita, heillä on paljon rahaa.
— Veijareita.
— Kutka ovat veijareita?
— Lääkärit, koko tuo lääketieteilijäin roskajoukko, yleisesti puhuen, ja tietysti myös erikseen ottaen. Minä en hyväksy lääketiedettä. Se on aivan hyödytön laitos. Minä muuten tutkin tämän kaiken. Mutta mitä hempeämielisyyttä teillä siellä onkaan menossa? Te kuulemme oleksitte siellä koko luokka?
— Ei koko luokka, vaan kymmenkunta miestä meikäläisiä käy siellä aina, joka päivä. Ei se mitään tee.
— Ihmetyttää minua tässä kaikessa Aleksei Karamazovin osa: hänen veljensä tuomitaan huomenna tai ylihuomenna sellaisesta rikoksesta, mutta hänellä on niin paljon aikaa hempeämielisiin hommiin poikien kanssa!
— Ei tässä ole ensinkään mitään hempeämielisiä hommia. Olethan itse nyt menossa sopimaan Iljušan kanssa.
— Sopimaan? Naurettava sanonta. Minä muuten en salli kenenkään analysoida tekojani.
— Kuinka iloiseksi Iljuša tuleekaan nähdessään sinut! Hän ei kuvittelekaan, että sinä tulet. Miksi, miksi sinä et niin pitkään aikaan ole tahtonut mennä? — huudahti äkkiä Smurov lämpimästi.
— Hyvä poika, se on minun asiani eikä sinun. Minä menen omia aikojani, koska semmoinen on minun tahtoni, mutta teidät kaikki kuljetti sinne Aleksei Karamazov, asiassa on siis ero. Ja mistä sinä tiedät, ehkäpä minä en ollenkaan mene sopimaan? Typerä sanonta.
— Ei ollenkaan Karamazov, ei ensinkään hän. Meikäläiset yksinkertaisesti alkoivat itse käydä siellä, tietysti ensin Karamazovin kanssa. Eikä mitään sellaista ole ollut, ei mitään tyhmyyksiä. Ensin yksi, sitten toinen. Isä oli käynneistämme hirveän iloinen. Tiedäthän, hän tulee suorastaan hulluksi, jos Iljuša kuolee. Hän näkee, että Iljuša kuolee. Mutta meidän käynneistämme hän ikäänkuin sen tähden iloitsee, että me olemme tehneet sovinnon Iljušan kanssa. Iljuša kysyi sinua, ei lisännyt mitään muuta. Kysyy ja vaikenee. Mutta isä tulee hulluksi tai hirttäytyy. Onhan hän aikaisemminkin käyttäytynyt kuin mielenvikainen. Tiedätkö, hän on kelpo mies, ja silloin tuli tehdyksi virhe. Kaikkeen on syypää tuo isänmurhaaja, kun pieksi häntä silloin.
— Kuitenkin oli Karamazov minulle arvoitus. Minä olisin voinut jo aikoja sitten tutustua häneen, mutta minä olen mielelläni erinäisissä tapauksissa ylpeä. Sitäpaitsi olen muodostanut hänestä erään mielipiteen, jota täytyy vielä tarkistaa ja selventää.
Kolja vaikeni arvokkaasti; Smurov samoin. Smurov tietysti tunsi harrasta kunnioitusta Kolja Krasotkinia kohtaan eikä uskaltanut ajatellakaan olevansa hänen vertaisensa. Nyt hän tunsi kauhean suurta mielenkiintoa asiaan, koska Kolja oli ilmoittanut menevänsä »omia aikojaan» ja tässä siis ehdottomasti oli jokin arvoitus siinä, että Kolja oli äkkiä päättänyt mennä nyt ja juuri tänään. He kulkivat kauppatorilla, missä tällä kertaa seisoi koko joukko muualta tulleita kuormia ja oli paljon sinne ajettuja lintuja. Kaupungin eukot kauppasivat katostensa alla rinkeleitä, rihmaa y.m. Tällaisia sunnuntaipäivän kansankokouksia nimitetään kaupungissamme naiivisti markkinoiksi, ja tämmöisiä markkinoita on vuodessa monta. Perezvon juoksenteli hyvin iloisena poiketen myötäänsä oikeaan ja vasempaan haistelemaan milloin mitäkin. Kohdatessaan toisia koiria se haisteli niitä tavattoman halukkaasti koiramaailman kaikkien sääntöjen mukaisesti.
— Minusta on hauskaa tarkata realismia, Smurov, — alkoi Kolja äkkiä puhua. — Oletko sinä huomannut, miten koirat kohtaavat toisensa ja nuuskivat toisiaan? Tässä on jokin niille yhteinen luonnonlaki.
— Niin, jokin hullunkurinen.
— No, ei hullunkurinen, sinä et sanonut oikein. Luonnossa ei ole mitään hullunkurista, niin naurettavalta kuin jokin saattaakin näyttää ihmisestä, tällä kun on omat ennakkoluulonsa. Jos koirat voisivat harkita ja arvostella, niin ne puolestaan löytäisivät yhtä paljon naurettavaa, jollei paljon enemmänkin, ihmisten, heidän käskijäinsä, keskinäisissä yhteiskunnallisissa suhteissa, — jollei paljon enemmänkin; toistan tämän sen vuoksi, että uskon vahvasti meillä olevan tyhmyyksiä paljon enemmän. Tämä on Rakitinin ajatus, huomattava ajatus. Minä olen sosialisti, Smurov.
— Mitä on sosialisti? — kysyi Smurov.
— Se on sitä, jos kaikki ovat yhdenvertaiset, kaikilla on yksi yhteinen omaisuus, ei ole avioliittoja, uskonto ja kaikki lait ovat miten kukin tahtoo, no, ja kaikkea muuta sellaista. Sinä et ole vielä siinä iässä, että ymmärtäisit tämän, on aikaista puhua sinulle. Mutta onpa kylmä.
— Niin. Kaksitoista astetta. Äsken isä katsoi lämpömittarista.
— Entä oletko huomannut, Smurov, että jos keskellä talvea on viisitoista tai kahdeksantoistakin astetta, niin ei tunnu niin kylmältä kuin esimerkiksi nyt, talven alussa, kun pakkanen äkkiä menee, kuten nyt, kahteentoista asteeseen ja kun lunta vielä on vähän. Se johtuu siitä, että ihmiset eivät vielä ole tottuneet. Ihmisillä on aina tottumuksensa, kaikessa, myöskin valtiollisissa ja poliittisissa suhteissa. Tottumus on tärkein tekijä. Mutta tuossapa on hullunkurinen talonpoika.
Kolja osoitti isokokoista, lyhyeen turkkiin puettua, hyväntahtoisen näköistä talonpoikaa, joka kuormansa luona iski kylmästä yhteen käsiään, joissa oli rukkaset. Hänen ruskea partansa oli aivan huurteinen pakkasesta.
— Ukon parta on jäätynyt! — huudahti Kolja kuuluvasti ja riidanhaluisesti miehen ohi kulkiessaan.
— Monelta on jäätynyt, — vastasi talonpoika rauhallisesti ja syvämietteisesti.
— Älä härnää häntä, — huomautti Smurov.
— Ei tee mitään, ei hän suutu, hän on hyväluontoinen. Hyvästi, Matvei.
— Hyvästi.
— Oletko sinä sitten Matvei?
— Olen. Etkö sinä tietänyt?
— En tietänyt; sanoin umpimähkään.
— Kas vain. Taidat olla koulupoikia?
— Koulupoikia.
— No, piestäänkö sinua?
— Ei liiaksi, mutta sentään.
— Tekeekö kipeätä?
— Kyllä sitäkin!
— Ähäs! On se elämää! — huokasi mies sydämensä pohjasta.
— Hyvästi, Matvei.
— Hyvästi. Sinä olet mukava nuori herra, eipä muuta.
Pojat jatkoivat matkaansa.
— Se on hyvä talonpoika, — alkoi Kolja puhella Smuroville. — Minä rakastan puhella kansan kanssa ja myönnän mielelläni sen olevan oikeassa.
— Miksi sinä valehtelit hänelle, että meitä lyödään? — kysyi Smurov?
— Täytyihän lohduttaa häntä!
— Kuinka niin?
— Näetkö, Smurov, en minä pidä siitä, että kyselevät, jos eivät ymmärrä ensimmäisestä sanasta. Monelle ei saa ensinkään selitetyksi. Moukan ajatuskannan mukaan koulupoikaa piestään ja täytyy pieksää: mikä koulupoika se muka on, jos häntä ei piestä? Jos minä yhtäkkiä sanon hänelle, että meitä ei piestä, niin hänhän tulee siitä pahoilleen. Muuten sinä et tätä ymmärrä. Kansan kanssa täytyy puhua ymmärtäen.
— Älä vain ärsyttele, pyydän, muuten taas tulee semmoinen juttu kun silloin sen hanhen johdosta.
— Peloittaako sinua?
— Älä naura, Kolja, totisesti minä pelkään. Isä suuttuu hirveästi. Minua on ankarasti kielletty olemasta sinun seurassasi.
— Älä pelkää, tällä kertaa ei tapahdu mitään. Päivää, Nataša, — huudahti hän eräälle katoksensa alla seisovalle kaupustelijattarelle.
— Mikä Nataša minä olen, minä olen Marja, — vastasi kirkuvalla äänellä kaupustelija, joka ei ollut vielä ollenkaan vanha.
— Se on hyvä, että olet Marja, hyvästi.
— Voi sinä koiranleuka, tuskin sinua maasta näkee, mutta suu käy.
— En jouda, en jouda puhumaan kanssasi, kerro ensi sunnuntaina, — sanoi Kolja viittoen käsillään, aivan kuin nainen olisi häntä ahdistanut puheillaan eikä hän tätä.
— Mitä minun olisi kerrottava sinulle sunnuntaina? Itse aloit puhua enkä minä sinulle, ilkimys, — alkoi Marja huutaa, — selkääsi sietäisit, siinä se, olet tunnettu kiusantekijä, senkin mokoma!
Toiset kaupustelijattaret, jotka möivät tavaraa kanninlaudoiltaan Marjan vieressä, alkoivat nauraa, mutta yhtäkkiä hyökkäsi kaupungin puoteja ympäröivästä holvikäytävästä hyötähyviään esille perin suuttunut mies, joka oli kauppa-apulaisen näköinen, mutta ei meikäläisiä, vaan muualta tullut kaupankävijä, yllään pitkäliepeinen sininen viitta, päässä lippalakki; vielä nuori mies, jolla oli tummanruskeat kiharat ja pitkät, kalpeat hieman rokonarpiset kasvot. Hän oli jonkinmoisen typerän kiihtymyksen vallassa ja alkoi heti uhkailla Koljaa nyrkillään.
— Minä tunnen sinut, — huuteli hän vihaisesti, — minä tunnen sinut!
Kolja katsoi kiinteästi häneen. Hän ei voinut mitenkään muistaa, milloin hän olisi ollut jollakin tavoin tekemisissä tämän miehen kanssa. Mutta vähänkö hänellä oli ollut yhteenottoja kaduilla, mahdotonta oli muistaakin kaikkia.
— Tunnet? — kysyi hän mieheltä ivallisesti.
— Minä tunnen sinut! Minä tunnen sinut! — vatkutti mies kuin mikäkin hölmö.
— Se onkin parempi sinulle. No, minulla ei ole aikaa hyvästi!
— Mitä sinä härnäilet? — huusi mies. — Taasko sinä härnäilet? Minä tunnen sinut! Taasko sinä härnäät?
— Se ei, veliseni, nyt ole sinun asiasi, että minä härnään, — lausui Kolja pysähtyen ja katsellen häntä edelleen.
— Kuinka niin, ettei minun?
— Niin, ei sinun.
— Kenen sitten? Kenen sitten? No, sano, kenen?
— Se on, veliseni, nyt Trifon Nikititšin asia eikä sinun.
— Minkä Trifon Nikititšin? — kävi mies Koljan kimppuun hölmön lailla ihmetellen, mutta yhtä vimmastuneena kuin ennenkin. Kolja mittaili häntä arvokkaasti katseellaan.
— Oletko käynyt Voznesenjen luona? — kysyi hän mieheltä ankarasti ja varmasti.
— Minkä Voznesenjen luona? Minkätähden? Ei, en ole käynyt, — ällistyi mies hieman.
— Tunnetko Sabanejevin? — jatkoi Kolja vielä ankarammin ja vielä lujemmin.
— Minkä Sabanejevin? En, en tunne.
— No, hitto sitten kanssasi! — tokaisi äkkiä Kolja ja kääntyen jyrkästi oikealle alkoi nopeasti astella eteenpäin aivan kuin hänen mielestään ei olisi kannattanut puhuakaan sellaisen kollon kanssa, joka ei edes tunne Sabanejevia.
— Odotahan, hei! Mitä Sabanejevia sinä tarkoitat? — selvisi mies hölmistyksestään ja kiihtyi taas. — Mitä hän oikein puhui? — kääntyi hän äkkiä kaupustelijattarien puoleen typerän näköisenä.
Eukot alkoivat nauraa.
— Se on nokkela poika, — lausui yksi heistä.
— Mitä, mitä ihmeen Sabanejevia hän tarkoitti? — toisteli mies edelleen hurjasti viittoen oikealla kädellään.
— Eiköhän se ole se Sabanejev, joka palveli Kuzjmitšeilla, niin kai se on, -— arvaili muudan eukko.
Mies tuijotti hurjasti häneen.
— Kuzj-mit-seilla? — alkoi toinen eukko puhua. — Mutta mikä Trifon se on? Tämä on Kuzjma eikä Trifon, mutta nuori herra sanoi Trifon Nikititšiksi, se ei siis ole hän.
— Katsohan, se ei ole Trifon eikä Sabanejev, se on Tšižov, — tarttui äkkiä puheeseen kolmas eukko, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja kuunnellut vakavana, — Aleksei Ivanovitš on hänen nimensä. Tšižov, Aleksei Ivanovitš.
— Niin se onkin, että Tšižov, — vakuutti varmasti neljäs eukko.
Tyrmistynyt mies katseli heitä vuoroon kutakin.
— Mutta miksi hän kysyi, minkätähden hän kysyi, hyvät ihmiset? — huudahteli hän nyt jo miltei epätoivoissaan: — »Tunnetko Sabanejevin?» Piru sen tietää, mikä se on tuo Sabanejev.
— Kylläpä olet ymmärtämätön mies, sanotaanhan sinulle, ettei se ole Sabanejev, vaan Tšižov, Aleksei Ivanovitš Tšižov, hän se on! — huudahti hänelle eräs kaupustelijattarista painokkaasti.
— Mikä Tšižov? No, mikä? Sano, jos tiedät.
— Se pitkä, räkänokka, oli kesällä myymässä torilla.
— Mitä kehnoa minuun kuuluu sinun Tšižovisi, hyvät ihmiset, mitä?
— Mistäpä minä tietäisin, mitä kehnoa sinuun kuuluu Tšižov.
— Kuka sinut tietää, mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä, — puuttui puheeseen toinen eukko, — itse tietänet, mitä se sinuun kuuluu, kun kerran olet äänessä. Sinullehan hän puhui, eikä meille, sinä typerä mies. Vai etkö todellakaan tunne?
— Ketä?
— Tšižovia.
— Vieköön piru Tšižovin ja sinut samalla kertaa! Minä pieksän hänet, siinä se! Hän teki minusta pilkkaa.
— Tšižovinko sinä pieksät? Kunhan ei hän sinua! Hölmö olet, siinä kaikki!
— En Tšižovia, en Tšižovia, sinä ilkeä akka, pahus, pojan minä pieksän, siinä se! Antakaa hänet, antakaa hänet tänne, — hän teki pilkkaa minusta!
Eukot nauraa hohottivat. Mutta Kolja asteli jo kaukana kasvoillaan voittajan ilme. Smurov kulki hänen rinnallaan ja kääntyi tuon tuostakin katselemaan taakseen kaukana huutavaa ryhmää. Hänestäkin oli hyvin hauskaa, vaikka hän yhä vielä pelkäsi, että joutuvat Koljan kanssa rettelöihin.
— Mistä Sabanejevista sinä kysyit häneltä? — kysyi hän Koljalta aavistaen, mitä saisi vastaukseksi.
— Mistä minä sen tiedän? Nyt niillä riittää huutamista iltaan asti. Minusta on hauskaa pudistella hölmöjä kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Kas tuossakin seisoo tomppeli, tuo talonpoika. Huomaa, sanotaan: »Ei ole mitään tyhmempää kuin tyhmä ranskalainen», mutta kyllä venäläinenkin fysionomia puhuu puolestaan. No, eikö tuon kasvoihin ole kirjoitettu, että hän on hölmö, tuon talonpojan, mitä?
— Anna hänen olla, Kolja, mennään ohi.
— En mitenkään anna olla, olen nyt lähtenyt liikkeelle. Hei! Päivää, mies!
Roteva talonpoika, joka kulki hitaasti ohi ja luultavasti jo oli ryypännyt, mies, jolla oli pyöreät, typerän näköiset kasvot ja jo harmaita karvoja parrassa, nosti päätään, ja katsoi nuoreen herraan.
— No, päivää, jos et tee pilaa, — vastasi hän hitaasti.
— Entäpä jos teen pilaa? — alkoi Kolja nauraa.
— Jos teet pilaa, niin tee, Jumala kanssasi. Eihän se mitä, on lupa. On aina lupa tehdä pilaa.
— Tein kuin teinkin pilaa, veliseni.
— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi.
— Mutta annatko sinä anteeksi?
— Annan mielelläni. Mene menojasi.
— Kas vain, taidat ollakin viisas mies.
— Viisaampi sinua, — vastasi mies yllättävästi ja yhtä arvokkaasti kuin ennenkin.
— Tokkohan, — hölmistyi Kolja hieman.
— Kyllä minä olen oikeassa.
— Ehkäpä oletkin.
— Niinpä kyllä, veli.
— Hyvästi mies.
— Hyvästi.
— On erilaisia talonpoikia, — huomautti Kolja Smuroville oltuaan vähän aikaa vaiti. — Mistä minä tiesin, että töksähdän älyniekkaan. Minä olen aina valmis tunnustamaan kansassa olevan järkeä.
Kirkon kello löi kaukana puoli kaksitoista. Pojat lähtivät kulkemaan kiireemmin ja astelivat jäljelläolevan, vielä pitkän matkan alikapteeni Snegirevin asunnolle nopeasti ja juuri mitään puhelematta. Kahdenkymmenen askelen päässä talosta Kolja pysähtyi ja käski Smurovia menemään edeltä ja kutsumaan ulos tänne hänen luokseen Karamazovin.
— Täytyy ennakolta hieman haistella toisiaan, — huomautti hän Smuroville.
— Miksi kutsua ulos, — vastasi Smurov, — tule sisälle muitta mutkitta, he tulevat hirveän iloisiksi. Miksi pitäisi tutustua pakkasessa?
— Minä tiedän kyllä itse, miksi minun on saatava hänet tänne pakkaseen, — tokaisi Kolja itsevaltaisesti (niinkuin hän hirveän mielellään teki noille pienille pojille), ja Smurov juoksi täyttämään määräystä.
4.
Žutška
Kolja nojautui tärkeän näköisenä aitaan ja alkoi odottaa Aljošan tuloa. Niin, hän oli jo kauan halunnut tavata tätä. Hän oli kuullut paljon Aljošasta pojilta, mutta tähän saakka hän aina oli ulospäin tekeytynyt välinpitämättömän näköiseksi, kun hänelle oli puhuttu Aljošasta, olipa hän »arvostellutkin» Aljošaa, kun oli kuullut, mitä tästä hänelle kerrottiin. Mutta mielessään hän kovin, kovin halusi tutustua: kaikissa hänen Aljošasta kuulemissaan kertomuksissa oli jotakin myötätuntoa herättävää ja puoleensa vetävää. Näin ollen oli tämä hetki tärkeä; ensiksikin piti esiintyä edukseen, osoittaa itsenäisyyttä: »Muuten hän luulee, että olen kolmetoistavuotias, ja pitää minua samanlaisena nulikkana kuin näitäkin. Ja mitä ovat hänelle nämä poikanulikat? Minä kysyn häneltä, kun tulen paremmin tutuksi. Huono juttu vain on, että olen niin pienikokoinen. Tuzikov on nuorempi minua, mutta puolta päätä pitempi. Kasvoni muuten ovat älykkään näköiset; minä en ole kaunis, tiedän, että kasvoni ovat iljettävät, mutta ne ovat älykkäät. Pitää myös esiintyä hillitysti, ei antautua heti syleilemään, muuten hän voi luulla… Hyi, miten inhoittavaa, jos hän luulee!…»
Näin kiihdyksissä oli Kolja, mutta kaikin voimin hän koetti tekeytyä hyvin itsenäisen näköiseksi. Etupäässä häntä kiusasi pieni kokonsa, eivät niin paljon »iljettävät» kasvot kuin koko. Hänellä oli kotona, seinässä eräässä nurkassa, jo viime vuodesta asti lyijykynällä piirretty viiva, joka osoitti hänen pituutensa, ja siitä saakka hän oli joka toinen kuukausi jännitetyin mielin käynyt mittaamassa, paljonko hän oli kasvanut lisää. Voi! Hän kasvoi hirveän hitaasti, ja se saattoi hänet toisinaan suorastaan epätoivoon. Hänen kasvonsa taasen eivät ollenkaan olleet »iljettävät», päinvastoin jokseenkin miellyttävät, valkeat, kalpeat, kesakkoiset. Harmaat, pienet, mutta vilkkaat silmät katselivat rohkeasti ja paloivat usein tunteen hehkusta. Poskipäät olivat leveänpuoleiset, huulet pienet eivätkä kovin paksut, mutta hyvin punaiset; nenä oli pieni ja päättävästi pystyssä: »Aivan kippuranenäinen, aivan kippuranenäinen!» mutisi itsekseen Kolja katsoessaan kuvastimeen ja poistui aina sen luota tyytymättömänä. »Ja tokkohan kasvot ovat älykkäätkään?» ajatteli hän toisinaan epäillen tätäkin. Muuten ei pidä luulla, että huoli kasvoista ja kasvusta kokonaan täytti hänen mielensä. Päinvastoin, niin sydäntä haavoittavia kuin hetket kuvastimen edessä olivatkin, niin hän unohti ne nopeasti ja pitkiksi ajoiksi, »antautuen kokonaan aatteelle ja tosielämälle», kuten hän itse määritteli toimintaansa.
Aljoša saapui pian ja astui nopeasti Koljan luo; jo muutaman askelen päästä Kolja huomasi, että Aljošan kasvot olivat hyvin iloisen näköiset. »Onko hän todellakin niin iloinen siitä, että tapaa minut?» ajatteli Kolja ilomielin. Huomautamme tässä, että Aljoša oli suuresti muuttunut sen jälkeen kuin me hänestä erosimme: hän oli jättänyt pois viitan ja oli nyt puettu hyvin ommeltuun takkiin, hänellä oli pehmeä, pyöreä hattu, ja hiukset olivat lyhyiksi leikatut. Kaikki tämä kaunisti häntä suuressa määrin, ja hän oli oikein hauskan näköinen. Hänen kauniit kasvonsa olivat aina iloiset, mutta tämä iloisuus oli hiljaista ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut ulos hänen luokseen niinkuin oli istunut huoneessa, ilman päällystakkia, näkyi, että hän oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle suoraan kätensä.
— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä odottaneet!
— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on hauska tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen kuullut, — mutisi Kolja hieman hengästyneenä.
— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen paljon kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.
— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?
— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.
— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa, Karamazov, — huudahti Kolja kiihkeästi.
— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen, sangen rakas aikaisemmin… ennen tuota tapausta… tuota veitsijuttua. Siihen on vielä toinenkin syy… Sanokaa, onko tämä teidän koiranne?
— On. Perezvon.
— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti Koljaa silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?
— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov, minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille edeltäkäsin koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli valmistavaan luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän valmistava luokkamme: poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti kiusoitella. Minä olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti kaukaa, syrjästä. Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu, vieläpä tappelee heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä pidän tuollaisista. Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että hänellä silloin oli hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja saappaat irvistelivät. He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei, tämmöisestä minä en pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin kyytiä. Minähän pieksän heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö te sen, Karamazov? — kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin minä pidän lapsukaisista. Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi pienokaista, tänäänkin viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa lyömästä ja minä otin hänet suojelukseeni. Huomaan, että hän on ylpeä poika, sanon teille, että hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi hän antautui valtaani kuin orja, täyttää pienimmätkin käskyni, kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii minua jäljittelemään. Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me käyskentelemme yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa nauretaan, kun vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta se on ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö niin? Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi häntä kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov, ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että tämä luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten mukaan, on kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta palatkaamme asiaan: Huomaan, että pojassa on kehittymässä jonkinmoista tunteellisuutta, hempeämielisyyttä, mutta minä, tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti ollut kaikkien vasikkamaisten hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja lisäksi vielä ristiriitaisuutta: hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen nöyrä, — orjamaisen nöyrä, mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta eikä hän tahdo olla yhtä mieltä minunkaan kanssani, kiistää, päkisee vastaan. Minä esitin väliin erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan ollut ideoita vastaan, mutta huomaan, että hän vain persoonallisesti kapinoi minua vastaan, koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin, semmoinen on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne, tasoittaa, muodostaa ihminen… no, ja sen semmoista… te ymmärrätte tietysti minut puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän on päivän, toisen, kolmannen mielenahdistuksen vallassa, suree, mutta ei enää hellyydenosoituksia, vaan jotakin muuta, voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä tragedia tämä on? Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian: jollakin tavoin hän oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan Smerdjakoviin (isänne oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja opeta hänelle, pikku hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa, alhaista pilaa, — ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään siihen nuppineulan ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille, jotka nälkiintyneinä nielaisevat palan purematta, ja katsomaan, mitä tästä seuraa. Niinpä he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja heittivät sen pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt sellainen juttu, eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä ei ollenkaan ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö te tuosta tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.) Se hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä ja lähti juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, — niin kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen mieleensä. No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin asian vakavasti. Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä entisestäkin, niin että minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin olevinani niin pahastunut, että sellaista paheksumisen tunnetta minussa luultavasti ei ensinkään ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna, minä en tietenkään toitota sitä kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi välit kanssasi. Harkitsen tätä asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin kautta (sen saman pojan, joka nyt tuli kanssani ja joka aina on ollut minulle uskollinen): jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita kanssasi vai hylkäänkö sinut konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti häntä kauheasti. Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties liian ankarasti, mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni silloin. Päivää myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan tämän välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä näet on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä. Salaisuus on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia päiviä ja sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni. Se oli vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta: »Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä lähin heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat, kaikille, kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan, se täytyy kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan täydellistä halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois ja hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen isälleen, muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa, ärsyttelevät: »pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi tappeluja, joista olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin kerran hyvin pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien pihalla olevien kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun seisomaan kymmenen askelen päässä ja katselen häntä. Enkä muista, vannon sen, että olisin silloin nauranut, päinvastoin minun oli silloin hyvin, hyvin sääli häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt häntä puolustamaan. Mutta hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä minun katseeni: en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta hän tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi kimppuuni ja iski minua lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä en hievahtanutkaan, minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen, Karamazov, minä vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen katseellani: »Etkö tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden, nyt olen käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän ei jaksanut hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen, alkoi itkeä ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava oli parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain. Kuulen sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä ja puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi, toisin sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas jo erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu… mutta luullakseni tein tyhmästi…
— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä en ole tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen, muuten olisin itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä lähtemään hänen luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko, kuumeessa, sairaana hän houraili teistä. Minä en tietänytkään, kuinka rakas te olette hänelle! Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole etsinyt käsiinne tuota Žutškaa? Isä ja kaikki pojat ovat etsineet ympäri kaupungin. Uskotteko, hän, tuo sairas, on kyynelsilmin jo kolme kertaa minun kuulteni sanonut isälleen: »Minä olen sentähden sairas, isä, että minä silloin tapoin Žutškan, Jumala on minua rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä pois! Ja jos te nyt vain saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se ei ole kuollut, vaan elää, niin luullakseni hän taas elpyisi eloon riemusta. Me kaikki olemme panneet toivomme teihin.
— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? — kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä muihin?
— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on, että me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on jossakin nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän jäniksen, hän vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se päästettäisiin vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen isänsä kotiin ja toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä lieneekin hankkinut, luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi vain pahentanut asiaa…
— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä tunnen hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri, ilveilijä?
— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen ilveily on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt, kaikki maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän joko menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen melkein vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!
— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette ihmisen, — lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.
— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette tuonut sen samaisen Žutškan.
— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta tämä — tämä on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja onnistun kenties ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä koiranpennullaan. Odottakaa, Karamazov, te saatte heti tietää yhtä ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi minä teitä pidätän! — huudahti äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette takkisillanne tämmöisessä pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö, näettekö, kuinka itsekäs minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä, Karamazov!
— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne, tiedän että se on Kolja, mutta miten sitten?
— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan: poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi äkkiä:
— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.
— Miksi niin?
— Se on triviaalia, virallista…
— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.
— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään heikkouteni, Karamazov, teen sen näin meidän kesken tuttavuuden alkajaisiksi, jotta heti näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä, että minulta kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan… ja lopulta… minusta esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin rosvosilla valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin, — se on totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni takia, vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.
— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä siitä?
— Itseni takia muka… Ettehän te rupea leikkimään hevosta?
— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi teatteriin menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös kaikenlaisten sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia ja sotaa, — eikö sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan? Mutta nuorten miesten sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai rosvoleikit, — nehän ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta, kasvavaa taiteen tarvetta nuoressa sielussa, ja nämä leikit sepitetään toisinaan luontevammin kuin teatterinäytännöt, ero on vain siinä, että teatteriin mennään katsomaan näyttelijöitä, mutta tässä on nuoriso itse näyttelemässä. Mutta tämä on vain luonnollista.
— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja katsoen häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin kiinnostavan ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani askarruttamaan aivojani tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä voi yhtä ja toista oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov, — lopetti Kolja vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.
— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.
Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän vaikutuksen se, että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja että Aljoša puhuu hänelle aivan niinkuin »isoille».
— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti, — sitä varten minä tulinkin.
— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät kaikki teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja kuumaa.
— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki ylläni. Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »Ici, Perezvon, couche, kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle, katselen, millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä vihellän: »Ici, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle niinkuin hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi. Kyllä minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun…
5.
Iljušan vuoteen ääressä
Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon väkeä. Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he kaikki olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät oli saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne Aljoša, niin asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä tapauksessa oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen, toisen toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin olisi tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti ääretöntä helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien näiden poikien, entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja osanoton hän oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja se ahdisti hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa muistoissa oli jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo Krasotkinia koskeva välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata ystäväänsä ja puolustajaansa vastaan silloin hyökkäsi veitsi kädessä. Näin ajatteli myös älykäs poika Smurov (joka ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa). Mutta itse Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut, että Aljoša tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli heti keskeyttänyt ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin tehtäväksi heti ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten on meneteltävä, että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän menee sairaan luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen luokseen, kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin, kuitenkin lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja toisenkin. Mutta molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä jyrkimmän ja päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut Aljošalle, että jos tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei koskaan lähde Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi. Aivan tähän viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut tietänyt, että Kolja oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja vasta edellisenä iltana oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi ilmoittanut hänelle, että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna kotonaan, koska Kolja lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta Smurov ei saa kuitenkaan ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan, koska hän tahtoo tulla kuin sattumalta. Smurov totteli. Se haave taas, että hän tuo kadonneen Žutškan, oli herättänyt Smurovin mielessä vain muutamien Krasotkinin kerran sivumennen lausumien sanojen johdosta, että »aaseja ovat he kaikki, kun eivät kykene etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on elossa». Mutta kun Smurov jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti vihjaisi Krasotkinille, mitä hän oli ajatellut koirasta, niin tämä yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi minä olen, jotta etsisin vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla on oma Perezvonini? Ja voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt nuppineulan, olisi jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo kaikki, eikä mitään muuta!»
Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien luona. Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin hän oli kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli juuri sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä noin kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin huoneessa ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein hän menetti kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän apua. Isä vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan juomastakin, oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja usein, varsinkin talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja pantuaan hänet taas takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos eteiseen, pimeään nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi itkeä äänekästä, katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen tukahduttaa äänensä, ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.
Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli sattunut näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa ja huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili ja kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta, että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina, lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän». Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta, kun hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia eleitä. Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän yhtä mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet nyt unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi, ja jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin mielin ja hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen. Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja kertomukset huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä määrin, että jos nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin hänellä olisi ollut hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai alkoivat leikkiä, niin hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän kutsui luokseen ja suuteli. Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas tulee alikapteeniin, niin Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten ilmestyminen hänen asuntoonsa täytti jo alusta alkaen hänen sydämensä ilolla ja innostuksella, vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt lakkaa murehtimasta ja kenties sen johdosta pikemmin paranee. Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan viimeiseen asti, niin paljon kuin hän pelkäsikin Iljušan puolesta, että hänen poikansa yhtäkkiä tulee terveeksi. Hän otti hartain mielin vastaan pienet vieraansa, kulki heidän lähettyvillään, palveli heitä, oli valmis kantamaan heitä selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät miellyttäneet ja niistä luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia, piparkakkuja, pähkinöitä, laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava, että koko tänä aikana hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina Ivanovnan lähettämät kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan aivan täsmälleen Aljošan ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten Katerina Ivanovna, saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja Iljušan sairaudesta, käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko perheeseen, vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan. Siitä lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse alikapteeni, jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa kuolee, unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan antimet. Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s. sunnuntaiaamuna, odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä, joka oli tullut Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena. Hänet oli Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja säästämättä, — ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta varten, josta puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta koska tämä kerran oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä käymään myös Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli ennakolta annettu tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että vihdoinkin tulisi se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin paljon kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja ilmestyi huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet sairaan vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista koiranpentua, joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli tilannut jo viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa, tämä kun yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta vaikka Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että hänelle lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan jalorotuinen (mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti osoittikin iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat selvästi, että uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana elvyttänyt hänen sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa Žutškan muiston. Koiranpentu makasi ja liikehti hänen vieressään, ja hän silitti surullisesti hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella kädellään; näkyi kyllä, että koira häntä miellyttikin, mutta… Žutška oli edelleen poissa, tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja pentu olisivat olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!
— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä näki Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.
— Olkaa hyvä, olkaa hyvä… kallis vieras! — alkoi hän lepertää. — Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi…
Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli hirveän tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan vuoteen edessä ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi tavattoman kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän kääntyi Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö, samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki sairaaseen rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.
— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän muut vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.
— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, — lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan peloissaan »äitikullan» puolesta.
— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä vieras se semmoinen on?
— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?
— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas tuon…
Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:
— No, ukko… kuinka voit?
Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä kämmenellään Iljušan hiuksia.
— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten toista eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin minuutin verran he olivat taas vaiti.
— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan tunteettomalla äänellä.
— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.
— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja varmasti ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli, että hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi itkeä niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. — Kun se kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä tiedän.
— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.
— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen, vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.
— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi alikapteeni rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen, äkäisistä äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja oikein äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien… Istuutukaa, tähän Iljušan vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis vieras, kauan odotettu vieras… Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin kanssa?
Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän matkalla ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun, niin nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.
— En… minä olen Perezvonin kanssa… Minulla on nyt sellainen koira, Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla… kun vain vihellän, niin se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, — kääntyi hän äkkiä Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? — kysyä paukautti hän äkkiä.
Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan. Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut huomaavinaan.
— Missä sitten… on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.
— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt menojaan!
Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša, jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan silmää, mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään kertaa huomaavinaan.
— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut tietymättömiin sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja säälimättömästä mutta alkoi jostakin syystä itsekin läähättää. — Minulla on sen sijaan Perezvon… Slaavilainen nimi… Minä toin sinun luoksesi…
— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.
— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa… Se huvittaa sinua. Minä toin vartavasten… samanlainen pörrökarvainen sekin… Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän äkkiä rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän mielenkuohun vallassa.
— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.
— Jospa te… — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän vierustalla olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te… muuhun aikaan… sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja kiireissään ja huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja vihelsi heti tämän avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti hurjasti huoneeseen.
— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan, ja koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.
— Tämä on… Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja onnesta soinnuttomalla äänellä.
— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja nosti Iljušan luo.
— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin heti, kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut… Minä etsin sen käsiini… Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi. Jos se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan varmasti! Ennätti siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä et huomannutkaan, että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula pisti kuitenkin kieleen, siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi ja vikisi, ja sinä luulit, että se oli niellyt palan kokonaan. Sen täytyi silloin kovasti vikistä, sillä koiralla on hyvin hieno nahka suussa… hienompi kuin ihmisellä, paljon hienompi! — huudahteli Kolja innoissaan, kasvot riemusta hehkuvina ja loistavina.
Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja omituisesti pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos mitään aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti ja tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä sitä kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät tätä ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan oli aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.
— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella äänellä. — Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun Žutškasi! — Hän oli vähällä itkeä.
— Ja minä kun en ollenkaan arvannut sitä! — huudahti Smurov surullisesti. — Aika poika on Krasotkin, minä sanoin, että hän löytää Žutškan, ja hän löysikin!
— Löysi kuin löysikin! — huudahti iloisesti vielä joku.
— Aika poika tuo Krasotkin! — kajahti kolmas ääni.
— Aika poika, aika poika! — huusivat kaikki pojat ja alkoivat taputtaa käsiään.
— Odottakaahan, odottakaahan! — koetti Kolja huutaa niin, että hänen äänensä kuuluisi yli muiden. — Minä kerron teille, miten asian laita oli, siinä koko niksi onkin, miten asia oli, eikä missään muussa! Minähän etsin sen käsiini, kuljetin kotiini ja piilotin sen heti, kotiini lukon taakse, enkä näyttänyt kenellekään ihan viimeiseen päivään asti. Vain Smurov sai tietää kaksi viikkoa takaperin, mutta minä sain hänet uskomaan, että se on Perezvon, eikä hän päässyt asian perille, mutta väliajalla minä opetin Žutškalle kaikenlaisia taitoja, katsokaahan, katsokaahan vain, millaisia asioita se osaa! Sitä varten opetinkin, että toisin sen sinun luoksesi, ukko, oppineena ja sujuvana: »Että tässä mukamas, ukko, näet, millainen sinun Žutškasi on nyt!» Mutta eikö teillä ole jotakin lihapalasta, se näyttää teille kohta sellaisen tempun, että lennätte selällenne naurusta, — lihaa, pieni pala, no, eikö teillä todellakaan ole?
Alikapteeni riensi kiireesti eteisen läpi isäntäväen tupaan, jossa hänenkin perheensä ruoka valmistettiin. Kolja taas ei tahtonut hukata kallista aikaa ja huusi hirveän kiireissään Perezvonille: »Kuole!» Koira alkoi äkkiä pyöriä, kävi makaamaan selälleen ja jähmettyi liikkumattomaksi kaikki neljä käpälää pystyssä. Pojat nauroivat, Iljuša katseli hymyillen entistä kärsivää hymyään, mutta kaikkein enimmän miellytti Perezvonin kuoleminen »äitikultaa». Hän alkoi nauraa hohottaa koiralle, näpsytellä sormiaan ja kutsua: — Perezvon, Perezvon!
— Ei se nouse missään tapauksessa, ei missään tapauksessa, — huudahti Kolja voitonriemuisesti ja syystä ylpeänä, — vaikka koko maailma huutaisi, mutta kun minä huudan, niin se hypähtää silmänräpäyksessä: Ici, Perezvon!
Koira hyppäsi ylös ja alkoi hypellä ilosta vikisten. Alikapteeni juoksi sisälle tuoden palan keitettyä lihaa.
— Eikö se ole kuuma? — tiedusteli Kolja kiireesti ja toimekkaasti ottaessaan palasen, — ei, ei ole kuuma, koirat eivät pidäkään kuumasta. Katsokaa kaikki, Iljušetška, katso, katso toki, katso, ukko, miksi sinä et katso? Minä toin tänne, mutta hän ei katso!
Uusi temppu oli se, että liikkumattomana seisovan ja kuononsa ojentaneen koiran nenälle pantiin herkullinen lihapala. Koiraparan piti liikkumatta seisoa pala nenällä niin kauan kuin isäntä käski, olla siirtymättä paikaltaan, olla liikahtamatta, vaikka puoli tuntia. Mutta Perezvonia ei seisotettu kauan.
— Has! — huudahti Kolja, ja pala lensi silmänräpäyksessä Perezvonin kuonolta sen suuhun. Yleisö oli tietenkin haltioissaan ja ihmeissään.
— Ja siksikö, siksikö vain, että opettaisitte koiran, te ette tullut koko aikana! — huudahti Aljoša tahtomattaan moittivasti.
— Siksi juuri! — huudahti Kolja aivan vilpittömästi. — Tahdoin näyttää sen koko loistossaan!
— Perezvon! Perezvon! — alkoi äkkiä Iljuša kutsua luokseen koiraa napsutellen laihoja sormiaan.
— Mitä sinä siitä! Hypätköön se itse sinun vuoteellesi. Ici, Perezvon! — sanoi Kolja iskien kämmenellään vuoteeseen, ja Perezvon lensi kuin nuoli Iljušan luo. Tämä syleili kiihkeästi sen kaulaa molemmin käsin, ja Perezvon nuoli hänen poskeaan vastalahjaksi. Iljušetška painautui sitä vastaan, oikaisihe vuoteessaan ja kätki kaikilta kasvonsa sen pörröisiin karvoihin.
— Herra Jumala, Herra Jumala! — huudahteli alikapteeni. Kolja istuutui taas Iljušan vuoteelle.
— Iljuša, minä voin näyttää sinulle vielä yhden kapineen. Olen tuonut sinulle pienen tykin. Muistatko, minä puhuin sinulle jo silloin tästä tykistä ja sinä sanoit: »Ah, kun saisin sen nähdä!» No, nyt minä sen toin.
Ja Kolja veti kiireesti laukustaan esille pronssisen pikku tykkinsä. Hän oli kiireissään sen vuoksi, että hän itse oli nyt kovin onnellinen: jonakin muuna aikana hän olisi odottanut, kunnes Perezvonin tekemä vaikutus olisi mennyt ohi, mutta nyt hän piti kiirettä ja halveksi kaikkea pidättyväisyyttä: »Olette jo muutenkin onnellisia ja tästä saatte vielä lisää onnea!» Itse hän oli aivan hurmaantunut.
— Minä iskin jo kauan sitten silmäni tähän kapineeseen, kun se oli virkamies Morozovin hallussa, — sinua varten, ukko, sinua varten. Se seisoi hänellä tyhjän panttina, hän oli saanut sen veljeltään, ja minä vaihdoin sen isäni kaapista saamaani kirjaan: Muhametin sukulainen eli parantava tyhmyys. Kirja on sata vuotta vanha, se on hurja teos, on ilmestynyt Moskovassa, kun sensuuria ei vielä ollut, ja Morozov harrastaa tämmöisiä kappaleita. Vielä kiittikin minua…
Tykkiä Kolja piti kädessään kaikkien edessä, niin että jokainen voi nähdä ja nauttia. Iljuša kohottautui ja katseli ihastuneena leikkikalua syleillen edelleen oikealla kädellään Perezvonia. Vaikutus kohosi suuremmoiseksi, kun Kolja ilmoitti, että hänellä on ruutiakin ja että voi heti laukaista tykin, »jos se vain ei häiritse naisia». »Äitikulta» pyysi heti, että hänen annettaisiin lähempää katsella leikkikalua, mikä pyyntö heti täytettiinkin. Pronssinen tykki, joka oli pyörien varassa, miellytti häntä tavattomasti, ja hän alkoi kuljetella sitä polvillaan. Pyyntöön saada ampua hän antoi täydelleen myöntävän vastauksen ymmärtämättä sentään, mitä häneltä pyydettiin. Kolja näytti ruudin ja haulit. Alikapteeni entisenä sotilaana ryhtyi itse lataamaan ja pani tykkiin hyvin pienen määrän ruutia sekä pyysi jättämään haulit toiseen kertaan. Tykki asetettiin lattialle, suu tyhjää paikkaa kohti, sankkiin pistettiin kolme ruutijyvää ja sytytettiin tulitikulla. Tulokseksi tuli mitä loistavin laukaus. »Äitikulta» vavahti, mutta alkoi heti nauraa ilosta. Pojat katselivat äänettöminä ja juhlallisina, mutta kaikkein onnellisin oli alikapteeni katsoessaan Iljušaan. Kolja nosti tykin lattialta ja lahjoitti sen Iljušalle samoin kuin haulit ja ruudin.
— Tämä on sinulle, sinulle! Olen sen varannut aikoja sitten, — toisti hän vielä kerran onnensa ylenpalttisuudessa.
— Ah, lahjoittakaa minulle! Ei, lahjoittakaa tykki mieluummin minulle! — alkoi äkkiä pikku lapsen tavoin pyydellä »äitikulta». Hänen kasvoissaan kuvastui surua ja levottomuutta, sillä hän pelkäsi, että hänelle ei sitä lahjoiteta. Kolja joutui hämilleen. Alikapteeni tuli levottomaksi ja kiihtyi.
— Äitihyvä, äitikiltti! — sanoi hän rientäen vaimonsa luo, — tykki on sinun, se on sinun, mutta olkoon se Iljušan hallussa, koska se lahjoitettiin hänelle, mutta se on kuitenkin ihan kuin sinun, Iljušetška antaa sinun aina sillä leikkiä, olkoon se teidän yhteinen, yhteinen…
— Ei, minä en tahdo, että se on yhteinen, ei, tahdon, että se on kokonaan minun eikä Iljušan, — jatkoi »äitikulta» jo aivan valmiina itkemään.
— Äiti, ota itsellesi, tässä on, ota itsellesi! — huudahti äkkiä Iljuša. — Krasotkin, saanko minä lahjoittaa sen äidille? — kääntyi hän äkkiä rukoilevan näköisenä Krasotkinin puoleen ikäänkuin peläten, että tämä loukkaantuu, kun hänen antamansa lahja lahjoitetaan toiselle.
— Se käy varsin hyvin päinsä! — suostui heti Krasotkin, ja ottaen tykin Iljušan käsistä hän antoi sen »äitikullalle» tehden mitä kohteliaimman kumarruksen. Tämä ihan rupesi itkemään liikutuksesta.
— Iljušetška, armas, kas, hän rakastaa äitiään! — huudahti hän liikutettuna ja ryhtyi heti taas kuljettelemaan tykkiä polvillaan.
— Äiti hyvä, anna minun suudella kättäsi, — sanoi hänen miehensä ja hypähti heti hänen luokseen täyttämään aikomuksensa.
— Ja sitten on vielä hyvin suloinen nuori mies tuo hyvä poika tuossa! — lausui kiitollinen rouva osoittaen Krasotkinia.
— Ruutia minä tuon sinulle nyt tästä lähin niin paljon kuin vain tahdot, Iljuša. Me teemme nyt itse ruutia. Borovikov on saanut tietää sen kokoonpanon: kaksikymmentäneljä osaa salpietaria, kymmenen rikkiä ja kuusi osaa koivuhiiltä, kaikki on survottava yhdessä, kaadettava siihen vettä, sekoitettava puuroksi ja hierottava rummun nahkan läpi — näin saadaan ruutia.
— Smurov on minulle jo puhunut teidän ruudistanne, mutta isä sanoo, että se ei ole oikeata ruutia, — lausui Iljuša.
— Miksi ei olisi oikeata? — punastui Kolja. — Meillä se palaa. Muuten minä en tiedä…
— Ei, en minä mitään, — hypähti äkkiä syyllisen näköisenä alikapteeni Koljan luo. — Minä tosin sanoin, että oikea ruuti ei ole kokoomukseltaan tuollaista, mutta ei se tee mitään, voi valmistaa näinkin.
— En tiedä, te tiedätte paremmin. Me sytytimme sen palamaan kivisessä pomaadapurkissa, se paloi mainiosti, paloi kokonaan, jäi vain hyvin vähän nokea. Mutta sehän oli vasta pehmeänä puurona, mutta jos sen hieroo nahan läpi… Muuten te kyllä tiedätte paremmin, en minä tiedä… Mutta Bulkin sai isältään selkäänsä meidän ruutimme takia, oletko kuullut? — kääntyi hän yhtäkkiä Iljušan puoleen.
— Olen kuullut, — vastasi Iljuša. Hän kuunteli loppumattomalla mielenkiinnolla ja nautinnolla Koljaa.
— Me valmistimme kokonaisen pullollisen ruutia, hän piti sitä vuoteensa alla. Isä näki sen. »Se voi räjähtää», sanoo. Ja antoi hänelle samassa selkään. Tahtoi tulla kouluun valittamaan minua vastaan. Nyt häntä ei päästetä seuraani, nyt ei ketään päästetä seuraani. Ei Smuroviakaan päästetä, olen tullut kuuluisaksi kaikkialla, — sanovat, että minä olen »hurjapäinen», — hymähti Kolja halveksivasti. — Tämä kaikki on alkanut täällä rautatiestä.
— Ah, me olemme kuulleet siitä teidän tapauksestanne! — huudahti alikapteeni. — Kuinka te makasitte siellä? Ja ettekö te tosiaankaan ollenkaan pelästynyt, kun makasitte junan alla? Peloittiko teitä?
Alikapteeni mielisteli hirveästi Koljaa.
— E-ei erikoisesti! — vastasi Kolja huolimattomasti. — Minun maineeni täällä on kaikkein pahimmin vienyt hunningolle tuo kirottu hanhi, — kääntyi hän taas Iljušan puoleen. Mutta vaikka hän kertoessaan koettikin olla hyvin huolettoman näköinen, niin hän ei kuitenkaan vieläkään voinut hallita itseänsä ja esiintyi edelleenkin teennäisesti.
— Ah, minä olen kuullut hanhestakin! — alkoi Iljuša nauraa aivan loistavin kasvoin. — Minulle kerrottiin, mutta minä en ymmärtänyt, ihanko sinä olit tuomarin edessä tuomittavana?
— Aivan typerä juttu, ihan mitätön, josta meidän kaupunkimme tavan mukaan paisutettiin kokonainen elefantti, — alkoi Kolja huolettomasti. — Minä kuljin kerran täällä torilla, ja silloin juuri satuttiin ajamaan sinne hanhia. Minä pysähdyin ja katson hanhia. Äkkiä eräs täkäläinen nuori mies, Višnjakov, hän on nyt juoksupoikana Plotnikoveilla, katsoo minua ja sanoo: »Mitä sinä hanhia katselet?» Minä katson häntä: typerä, ympyriäinen naama, nuori mies on kahdenkymmenen vuoden ikäinen, minä, tiedättehän, en koskaan suhtaudu kielteisesti kansaan. Minä mielelläni kansan kanssa… Me olemme jäljellä kansasta — se on selviö — te luullakseni suvaitsette nauraa, Karamazov?
— En, Herra varjelkoon, minä kuuntelen teitä hyvin tarkkaavaisesti, — lausui Aljoša mitä vilpittömimmän näköisenä, ja epäluuloinen Kolja tuli silmänräpäyksessä rohkeammaksi.
— Minun teoriani, Karamazov, on selvä ja yksinkertainen, — kiiruhti hän heti taas iloisesti jatkamaan. — Minä uskon kansaan ja olen aina valmis tekemään sille oikeutta, mutta ollenkaan hemmoittelematta sitä, tämä on sine qua… Niin, hanhestahan minun oli kerrottava. No, minä käännyn tuohon hölmöön päin ja vastaan hänelle: »Minä tässä ajattelen, mitä hanhi ajattelee.» Hän katsoo minuun aivan tylsästi: »Mitä sitten», sanoo, »hanhi ajattelee?» — »Näetkö», sanon, »tuossa seisovat rattaat, joissa on kauroja. Säkistä tippuu kauroja, ja hanhi on kurottanut kaulansa aivan pyörän alle ja nokkii jyviä — näetkö?» — »Sen minä hyvinkin näen», sanoo. »No niin», sanon, »jos noita rattaita nyt hitusen siirtää eteenpäin, — niin leikkaako pyörä hanhen kaulan poikki vai eikö?» — »Välttämättömästi, sanoo, leikkaa», ja myhäilee jo suu levällään, ihan hänen mielensä suli. »No, mennäänpä», sanon, »nuori mies, yritetäänpä». — »Yritetään», sanoo. Eikä meidän tarvinnut kauan hommata: hän asettui huomaamatta suitsien luo, minä taasen sivulle ohjatakseni hanhen kulkusuuntaa. Talonpoika ei sillä hetkellä pitänyt varaansa, puheli jonkun kanssa, niin että minun ei ensinkään tarvinnutkaan ohjata: hanhi kurotti omia aikojaan kaulansa kauroja tavoitellessaan rattaitten alle, aivan pyörän alle. Minä iskin silmää nuorukaiselle, hän nykäisi ja — rits-rats, pyörä katkaisi hanhen kaulan kahtia! Pitikin käydä niin, että samassa silmänräpäyksessä kaikki talonpojat näkivät meidät ja alkoivat kaikki yhdessä puhua porista: »Sinä teit sen tahallasi!» — »En, en tahallani.» — »Eipäs, tahallasi!» No, puhua pälpättävät: »Rauhantuomarin luo!» Veivät minutkin: »Sinäkin», sanovat, »olit siinä, sinä avustit, sinut tuntee koko kauppatori!» Minut tosiaankin jostakin syystä tuntee koko kauppatori, — lisäsi Kolja itserakkaasti. — Me menimme kaikki rauhantuomarin luo, tuovat sinne hanhenkin. Katson, nuori mies hätääntyi ja alkoi parkua, parkuu todella kuin akka. Mutta karjakauppias huutaa: »Tuolla tavoin voi niitä, hanhia, litistää kuoliaaksi miten paljon hyvänsä!» No, tietysti oli todistajia. Rauhantuomari julisti heti paikalla päätöksen: hanhesta oli annettava karjakauppiaalle rupla, mutta hanhen ottakoon nuori mies itselleen. Ja varokoon vastedes koskaan tekemästä semmoisia temppuja. Mutta nuori mies itkeä poraa edelleen niinkuin ämmä: »En se ollut minä», sanoo, »hän se minua yllytti», — ja hän osoittelee minua. Minä vastaan täysin kylmäverisesti, että minä en ollenkaan ole opettanut, vaan että minä olen ainoastaan lausunut julki perusajatuksen ja puhunut vain suunnitelman muodossa. Rauhantuomari Nefedov naurahti ja suuttui samassa itseensä siitä, että oli naurahtanut. »Minä teistä», sanoo minulle, »annan kohta teidän esimiehillenne sellaisen maininnan, että ette vastedes antautuisi tämmöisiin suunnitelmiin, sen sijaan että teidän olisi istuttava kirjojenne ääressä ja luettava läksyjänne.» Minun esimiehilleni hän ei mitään ilmoitusta tehnyt, se oli pilapuhetta, mutta tieto todella levisi ja tuli opettajien korviin: pitkäthän täällä on korvat! Varsinkin klassikko Kolbasnikov oli tuimana, mutta Dardanelov puolusti taaskin. Ja Kolbasnikov on nyt meille kaikille äkäinen niinkuin viheriäinen aasi. Olet kai kuullut, Iljuša, että hän on mennyt naimisiin, sai Mihailovilta myötäjäisiä tuhat ruplaa, mutta morsian on ensimmäisen luokan suunsoittaja kaikkein pahinta lajia. Kolmasluokkalaiset sepittivät heti epigrammin:
Kolmasluokkalaiset kumman kuulla sai: Kolbasnikov likanaama nai.
No, sen jatkokin on hyvin lystikästä, minä tuon sen sinulle myöhemmin. Minä en sano Dardanelovista mitään: hän on mies, jolla on tietoja, ehdottomasti hyvät tiedot. Semmoisia minä kunnioitan, en ensinkään sen tähden, että hän puolusti minua…
— Kuitenkin sinä pistit hänet pussiin siinä, kuka on perustanut Troijan! — huomautti äkkiä Smurov, joka tällä hetkellä oli kerrassaan ylpeä Krasotkinista. Kertomus hanhesta oli häntä hyvin suuresti miellyttänyt.
— Ihanko todella pistitte pussiin? — puuttui alikapteeni mielistelevästi puheeseen. Siitäkö, kuka on perustanut Troijan? Me olemme jo kuulleet, että panitte pussiin. Iljušetška kertoi minulle jo silloin…
— Hän tietää kaikki, isä, tietää paremmin kuin kaikki muut! — yhtyi Iljušetškakin puheeseen. — Hän vain on olevinaan tuommoinen, mutta hän on koulumme paras oppilas kaikissa aineissa…
Iljuša katseli Koljaa rajattoman onnellisena.
— No, tuo juttu Troijasta on roskaa, jonninjoutavaa. Minä pidän itsekin tätä kysymystä tyhjänpäiväisenä, — lausui Kolja ylpeillen vaatimattomuudellaan. Hän oli jo ennättänyt saada täydelleen kiinni oikeasta äänilajista, vaikka muuten olikin jonkin verran levoton: hän tunsi olevansa hyvin innoissaan ja esimerkiksi kertoneensa hanhesta kovin hartaasti, kun taas Aljoša oli koko kertomuksen ajan ollut vaiti ja ollut vakava, ja niinpä alkoi itserakkaan pojan sydäntä vähitellen jäytää ajatus, »eikö hän kenties vaikenekin sen tähden, että halveksii minua luullen minun hakevan hänen kiitostaan? Siinä tapauksessa, jos hän uskaltaa ajatella sitä, niin minä…»
— Minä pidän tätä kysymystä ehdottomasti tyhjänpäiväisenä, — tokaisi hän vielä kerran ylpeästi.
— Minäpä tiedän, kuka perusti Troijan, — sanoi äkkiä aivan odottamatta eräs poika, joka ei tähän asti ollut puhunut juuri mitään, vaitelias ja nähtävästi ujo, mutta hyvin hauskannäköinen yksitoistavuotias Kartašov. Hän istui aivan oven luona. Kolja katsahti häneen ihmetellen ja arvokkaasti. Seikka oli semmoinen, että kysymyksestä: »Kuka oikeastaan on perustanut Troijan?» oli kaikilla luokilla tullut salaisuus, jonka selvillesaamiseksi piti lukea Smaragdovia. Smaragdovia taas ei ollut kenelläkään muulla kuin Koljalla. Mutta poika Kartašov oli kerran salaa, kun Kolja oli kääntynyt poispäin, kiireesti avannut hänen kirjojensa joukossa olevan Smaragdovin ja sattunut heti löytämään sen paikan, jossa puhuttiin Troijan perustajista. Tämä oli tapahtunut jo jokseenkin kauan sitten, mutta hän oli kaiken aikaa ujostellut eikä uskaltanut ilmoittaa julkisesti, että hänkin tiesi, kuka Troijan oli perustanut, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti syntyisi jotakin selkkausta ja että Kolja voisi jotenkin häntä nolata. Mutta nyt hän jostakin syystä ei jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi. Kauan olikin hänen mielensä tehnyt sanoa.
— No, kuka sen sitten perusti? — kääntyi Kolja hänen puoleensa kopeasti ja yliolkaisesti, arvaten jo kasvoista, että toinen tosiaankin tietää, ja tietysti valmiina heti kohtaamaan kaikki seuraukset. Yleisessä mielentilassa esiintyi heti sitä, mitä nimitetään epäsoinnuksi.
— Troijan perustivat Teukros, Dardanos, Ilios ja Tros, — lasketteli poika yhtä päätä ja sävähti silmänräpäyksessä aivan punaiseksi, niin punaiseksi, että tuli sääli häntä katsellessa. Mutta kaikkien poikien katseet olivat kiintyneet häneen, he katselivat häntä kokonaisen minuutin, ja sitten kaikki nämä katseet yhtäkkiä kääntyivät Koljaan. Tämä mittaili edelleen halveksivan kylmästi katseillaan röyhkeätä poikaa.
— Se on: miten he perustivat? — suvaitsi hän viimein lausua. — Ja mitä yleensä merkitsee kaupungin tai valtakunnan perustaminen? Mitä: he tulivat ja asettivat tiilikiven joka mies?
Syntyi naurun remakka. Syyllisen pojan punastus muuttui entistä heleämmäksi. Hän oli vaiti, hän oli valmis itkemään. Kolja piti häntä tässä tilassa vielä noin minuutin.
— Puhuakseen tuollaisista historiallisista tapahtumista kuin kansakunnan perustaminen täytyy puhujan ennen kaikkea ymmärtää, mitä se merkitsee, — sanoi hän opetukseksi toiselle ankarasti ja painokkaasti. — Minä muuten en anna kaikille noille ämmien loruille arvoa enkä yleensäkään pidä yleistä historiaa erikoisesti arvossa, — lisäsi hän äkkiä huolettomasti kääntyen jo kaikkien puoleen yleisesti.
— Niinkö yleistä historiaa? — tiedusti alikapteeni aivan kuin yhtäkkiä pelästyen.
— Niin, yleistä historiaa. Siinä opitaan sarja inhimillisiä tyhmyyksiä eikä mitään muuta. Minä kunnioitan vain matematiikkaa ja luonnontieteitä, — suurenteli Kolja ja vilkaisi sivumennen Aljošaan: vain tämän mielipidettä hän täällä pelkäsi. Mutta Aljoša oli yhä edelleen vaiti ja vakavan näköinen. Jos Aljoša olisi nyt jotakin sanonut, niin asia olisi siihen loppunut, mutta Aljoša oli vaiti ja »hänen vaitiolonsa saattaa olla halveksivaa» ja siksi Kolja ärtyi nyt kokonaan.
— Taas ovat meillä nuo klassilliset kielet: ne ovat hullutusta eivätkä mitään muuta… Te taidatte taaskin olla toista mieltä kuin minä, Karamazov?
— Olen toista mieltä, — hymyili Aljoša hillitysti.
— Klassilliset kielet, jos tahdotte kuulla koko minun mielipiteeni niistä, — ovat poliisitoimenpide, vain sitä varten ne on otettu ohjelmaan, — puhui Kolja alkaen äkkiä taas yhä enemmän läähättää, — ne on otettu ohjelmaan siksi, että ovat ikäviä, ja siksi, että tylsistyttävät kykyjä. Oli ikävä ja mietittiin, miten voitaisiin saada aikaan vielä enemmän ikävää. Oli typerää ja mietittiin, miten saataisiin syntymään vielä typerämpää. Niin keksittiin klassilliset kielet. Tämä on täydelleen minun mielipiteeni niistä, ja toivoakseni en koskaan muuta sitä, — lopetti Kolja jyrkästi. Hänen kumpaankin poskeensa ilmestyi punainen täplä.
— Se on totta, — kannatti häntä yhtäkkiä heleällä ja vakuutetulla äänellä Smurov, joka oli uutterasti kuunnellut.
— Itse hän on kuitenkin paras latinassa! — huudahti äkkiä joukosta eräs poika.
— Niin, isä, hän puhuu noin, mutta hän on paras latinassa luokallaan, — sanoi myös Iljuša.
— Mikäpä siinä? — katsoi Kolja tarpeelliseksi puolustautua, vaikka kehuminen oli hänelle hyvin mieleen. — Latinaa minä pänttään päähäni, koska se on tarpeellista, sillä minä olen luvannut äidilleni käydä koulun loppuun, ja minun mielestäni se, mihin on ryhtynyt, on tehtävä hyvin, mutta sydämessäni minä syvästi halveksin klassillisuutta ja kaikkea tuota iljetystä… Ettekö ole samaa mieltä, Karamazov?
— Miksi »iljetystä»? — naurahti taas Aljoša.
— Mutta hyväinen aika, klassikothan on käännetty kaikille kielille, ei siis klassikkoihin tutustumista varten ole katsottu latinaa tarpeelliseksi, vaan yksinomaan poliisitoimenpiteinä ja kykyjen tylsistyttämiseksi. Kuinka se siis ei olisi iljetystä?
— Kuka on teille opettanut tämän kaiken? — huudahti viimein Aljoša ihmeissään.
— Ensiksikin minä pystyn itsekin ymmärtämään kenenkään opettamatta ja toiseksi tietäkää, että juuri sitä, mitä minä teille nyt puhuin muille kielille käännetyistä klassikoista, on kolmannelle luokalle julkisesti puhunut itse opettaja Kolbasnikov…
— Tohtori tuli! — huudahti yhtäkkiä Ninotška, joka koko ajan oli ollut vaiti.
Talon portille olivat todellakin ajaneet rouva Hohlakovin omistamat vaunut. Alikapteeni, joka koko aamun oli odottanut tohtoria, syöksyi päistikkaa portille ottamaan tätä vastaan. »Äiti-kulta» järjesteli hamettaan ja koetti olla arvokkaan näköinen. Aljoša meni Iljušan luo ja alkoi asetella hänen tyynyään. Ninotška seurasi nojatuolistaan levottomana Aljošan toimia tämän laitellessa vuodetta kuntoon. Pojat alkoivat kiireesti hyvästellä, muutamat heistä lupasivat pistäytyä illalla. Kolja huusi Perezvonia, ja tämä hyppäsi pois vuoteesta.
— Minä en mene, en mene! — lausui Kolja kiireissään Iljušalle, — minä odotan eteisessä ja tulen takaisin, kun tohtori lähtee, tulen Perezvonin kanssa.
Mutta lääkäri astui jo sisälle — arvokasryhtinen mies, jolla oli yllään karhunnahkainen turkki; hänellä oli pitkä, tumma poskiparta ja sileäksi ajettu leuka. Astuttuaan kynnyksen yli hän äkkiä pysähtyi aivan kuin ällistyen: hänestä näytti varmaankin, että hän oli joutunut väärään paikkaan. »Mitä tämä on? Missä minä olen?» mutisi hän riisumatta yltään turkkia ja ottamatta päästään merikarhunnahkaista lakkiaan, jonka lippa oli niinikään merikarhunnahasta. Suuri ihmisjoukko, huoneen köyhyys, nurkkaan nuoralle ripustetut alusvaatteet panivat hänet ymmälle. Alikapteeni kumarsi hänen edessään melkein maahan asti.
— Te olette täällä, täällä, — mutisi hän matelevasti, — te olette täällä, minun luonani, teidän oli määrä minun luokseni…
— Sne-gi-rev? — lausui tohtori arvokkaasti ja kovalla äänellä. — Oletteko te herra Snegirev?
— Minä se olen.
— Ahaa!
Tohtori silmäsi vielä kerran inhoten ympärilleen ja heitti yltään turkin. Kaikkien silmiin välähti arvokas ritarimerkki hänen kaulassaan. Alikapteeni sieppasi lennosta turkin, ja tohtori otti päästään lakin.
— Entä missä on potilas? — kysyi hän kuuluvasti ja vaativasti.
6.
Varhainen kehitys
— Mitä arvelette, mitähän tämä tohtori hänelle sanoo? — alkoi Kolja kiireesti puhua. — Mutta kuinka epämiellyttävä naama hänellä onkaan eikö totta? Minä en voi sietää lääketiedettä!
— Iljuša kuolee. Minusta se näyttää jo varmalta, — vastasi Aljoša surullisesti.
— Veijarit! Lääketiede on petkutusta! Mutta minä olen sentään iloinen, kun tutustuin teihin, Karamazov. Jo kauan olen halunnut teihin tutustua. Ikävä vain, että kohtasimme toisemme näin surullisissa oloissa…
Koljan teki kovin mieli sanoa jotakin vielä tulisemmin, vielä avomielisemmin, mutta oli kuin jokin olisi ottanut vastaan. Aljoša huomasi sen, hymyili ja puristi hänen kättään.
— Olen jo kauan sitten oppinut kunnioittamaan teitä harvinaisena olentona, — mutisi taas Kolja sekaantuen yhä puheessaan. — Minä olen kuullut, että te olette mystikko ja olette ollut luostarissa. Minä tiedän, että te olette mystikko, mutta… se ei saanut minua pysähtymään. Kosketus todellisuuden kanssa parantaa teidät… Sellaisille luonteille kuin te ei tavallisesti käy toisin.
— Mitä te nimitätte mystikoksi? Mistä parantaa? — kysyi Aljoša hieman ihmetellen.
— No, siinä on Jumala ja sen semmoista.
— Kuinka, ettekö te sitten usko Jumalaan?
— Päinvastoin, minulla ei ole mitään Jumalaa vastaan. Tietysti Jumala on vain otaksuma… mutta… minä tunnustan, että Hän on tarpeen, järjestyksen vuoksi… maailman järjestyksen vuoksi ja niin edespäin… ja jos Häntä ei olisi, niin Hänet pitäisi keksiä, — lisäsi Kolja alkaen punastua. Hän alkoi äkkiä kuvitella, että Aljoša nyt heti luulee hänen tahtovan loistaa tiedoillaan ja osoittaa, että hän on »suuri». »Mutta minä en ollenkaan tahdo loistaa hänen edessään tiedoillani», ajatteli Kolja paheksuen. Ja häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi harmittaa.
— Minä tunnustan, että minusta on sietämätöntä sekaantua kaikkiin näihin kiistoihin, — tokaisi hän, — voihan Jumalaan uskomattakin rakastaa ihmiskuntaa, vai mitä arvelette? Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta rakastihan hän ihmiskuntaa? (»Taas, taas!» ajatteli hän itsekseen.)
— Voltaire ei uskonut Jumalaan, mutta luullakseni hän vähän, sangen vähän myös rakasti ihmiskuntaa, — lausui Aljoša hiljaa, hillitysti ja aivan luonnollisesti, niinkuin keskustelisi ikäisensä tai jo vanhemmankin ihmisen kanssa. Koljaa hämmästytti nimenomaan tuo Aljošan jonkinmoinen epävarmuus siitä, mitä hän ajatteli Voltairesta, samoin kuin sekin, että hän ikäänkuin antoi juuri hänen, pikku Koljan, ratkaistavaksi tämän kysymyksen.
— Oletteko te sitten lukenut Voltairea? — sanoi Aljoša lopuksi.
— En, eipä silti, että olisin lukenut… Olen muuten lukenut Candiden venäläisenä käännöksenä… se on vanha, kömpelö käännös, naurettava… (»Taas, taas!»)
— Ja ymmärsittekö?
— Oi, kyllä, kaikki… se on… miksi te luulette, että en olisi ymmärtänyt? Siellä on tietysti paljon rivouksia… Minä tietysti pystyn ymmärtämään, että se on filosofinen romaani ja kirjoitettu aatteen esittämiseksi… — sekaantui Kolja jo kokonaan. — Minä olen sosialisti, Karamazov, minä olen parantumaton sosialisti, — sanoa paukautti hän yhtäkkiä hyötähyviään.
— Sosialisti? — alkoi Aljoša nauraa. — Milloin te olette siihen ennättänyt? Tehän olette luullakseni vasta kolmetoistavuotias?
Koljan sydäntä kouristi.
— Ensiksikään en kolmentoista, vaan neljäntoista, kahden viikon kuluttua täytän neljätoista, — kivahti hän, — ja toiseksi en ollenkaan ymmärrä, mitä minun ikäni tähän kuuluu. Kysymys on siitä, minkälainen on minun vakaumukseni, eikä siitä, minkä ikäinen olen, eikö totta?
— Kun tulette vanhemmaksi, niin huomaatte itse, kuinka suuri vaikutus iällä on vakaumukseen. Minusta näytti myös, että te puhutte toisten sanoja, — vastasi Aljoša vaatimattomasti ja rauhallisesti, mutta Kolja keskeytti hänet kiihkeästi.
— Hyväinen aika, te tahdotte kuuliaisuutta ja mystisismiä. Myöntäkää, että esimerkiksi kristinusko on ollut vain välikappaleena rikkailla ja mahtavilla, jotta voisivat pitää orjuudessa alempaa luokkaa, eikö totta?
— Ah, minä tiedän, mistä te olette tämän lukenut, ja teitä on ehdottomasti joku opettanut! — huudahti Aljoša.
— Hyväinen aika, miksi minun välttämättömästi olisi pitänyt se lukea? Eikä minua ole kerrassaan kukaan opettanut. Voin minä itsekin… Ja jos tahdotte, niin en minä ole Kristusta vastaan. Hän oli täysin humaaninen persoonallisuus, ja jos Hän eläisi meidän aikanamme, niin Hän suorastaan liittyisi vallankumouksellisiin ja kenties näyttelisi huomattavaa osaa… Niin se ehdottomasti olisikin.
— Mistä ihmeestä, mistä ihmeestä te olette siepannut tämän! Minkä hölmön kanssa olette joutunut tekemisiin? — huudahti Aljoša.
— Hyväinen aika, ei totuutta voi salata. Minä tietysti erään tapauksen johdosta olen joutunut usein puhumaan herra Rakitinin kanssa, mutta… Sanotaan jo ukko Belinskin niinikään puhuneen tämmöistä.
— Belinski? En muista. Ei hän ole tämmöistä koskaan kirjoittanut.
— Jos ei olekaan kirjoittanut, niin kuuluu puhuneen. Olen kuullut tämän eräältä… muuten hitto hänestä…
— Entä oletteko lukenut Belinskiä?
— Nähkääs… en… minä en ole lukenut kaikkea, mutta… sen paikan Tatjanasta, miksi hän ei lähtenyt Oneginin mukaan, minä olen lukenut.
— Kuinka ei lähtenyt Oneginin mukaan? Joko te sitten tämän… ymmärrätte?
— Hyväinen aika, te näytte pitävän minua poikasena, Smurovina, — hymähti ärtyisästi Kolja. — Älkää muuten luulko, pyydän, että minä jo olen tuommoinen vallankumouksellinen. Minä olen sangen usein toista mieltä kuin herra Rakitin. Jos minä puhun Tatjanasta, niin en minä silti ollenkaan kannata naisten emansipatsionia. Minä tunnustan, että nainen on alistetussa asemassa oleva olento ja että hänen on toteltava. Les femmes tricottent, niinkuin Napoleon sanoi, — lausui Kolja hymähtäen jostakin syystä, — ja ainakin tässä minulla on täydelleen samanlainen vakaumus kuin tuolla syyttä suurena pidetyllä miehellä. Minä olen esimerkiksi myös sitä mieltä, että Amerikkaan karkaaminen isänmaasta on alhaista, vieläpä pahempaakin, nimittäin typerää. Miksi olisi mentävä Amerikkaan, kun meidänkin maassamme voi tuottaa paljon hyötyä ihmiskunnalle? Varsinkin nyt. On koko joukko mahdollisuuksia hedelmälliseen toimintaan. Niin minä vastasinkin.
— Kuinka vastasitte? Kenelle? Joko joku on pyytänyt teitä lähtemään Amerikkaan?
— Tunnustan, että minua koetettiin yllyttää, mutta minä torjuin sen. Tämä on tietysti meidän kesken, Karamazov, kuuletteko, ei sanaakaan kenellekään. Minä mainitsen tämän vain teille. Minä en ensinkään halua joutua Kolmannen Osaston kynsiin enkä saada opetusta Ketjusillan luona.
Rakennuksen muistat sä Ketjusillan luona.
Muistatteko? Suurenmoista! Mille te nauratte? Ettehän vain mahda luulla, että minä olen valehdellut teille koko jutun? (Mitäpä, jos hän saa tietää, että minulla on isäni kaapissa kaiken kaikkiaan vain tämä yksi numero Kolokol-lehteä ja että minä en ole siitä muuta lukenutkaan? — ajatteli Kolja sivumennen, mutta peläten.)
— Oh, e, minä en naura enkä ollenkaan luule teidän valehdelleen minulle. Siinäpä se onkin, että minä en sitä luule, se on, paha kyllä, totinen tosi! No, sanokaa, oletteko te lukenut Puškinia, Oneginin…Te puhuitte äsken juuri Tatjanasta?
— En, en ole vielä lukenut, mutta aion lukea. Minulla ei ole ennakkoluuloja, Karamazov. Minä tahdon kuulla kummankin puolen kannan. Minkätähden te kysyitte?
— Muuten vain.
— Sanokaa, Karamazov, halveksitteko te minua kauheasti? — tokaisi äkkiä Kolja ja ojentautui suoraksi Aljošan edessä aivan kuin asettuen asentoon. — Olkaa hyvä, aivan kiertelemättä.
— Halveksinko teitä? — sanoi Aljoša katsellen häntä ihmeissään. — Mistä syystä? Minusta on vain surullista, että niin oivallista luonnetta kuin teidän, joka ei vielä ole päässyt aloittamaan elämää, on jo turmellut kaikki tuo karkea ja jonninjoutava.
— Älkää olko huolissanne minun luonteestani, — keskeytti Kolja jossakin määrin itserakkaasti, — mutta että minä olen epäluuloinen, se on kyllä totta. Tyhmän epäluuloinen, karkeasti epäluuloinen. Te naurahditte äsken, ja minusta tuntui heti, että te ikäänkuin…
— Ah, minä naurahdin aivan muulle. Tiedättekö, mille minä naurahdin: luin äskettäin erään Venäjällä asuneen Saksanmaan saksalaisen lausunnon nykyisestä opiskelevasta nuorisostamme. »Näyttäkää», kirjoittaa hän, »venäläiselle koulupojalle tähtimaailman kartta, josta hänellä tähän saakka ei ole ollut minkäänlaista käsitystä, niin hän palauttaa teille huomenna tuon kartan korjattuna.» Ei mitään tietoja ja äärettömän suuret luulot itsestään — sitä tahtoi saksalainen sanoa venäläisestä koululaisesta.
— Ah, sehän on aivan oikein! — alkoi Kolja yhtäkkiä nauraa hohottaa, — ihan superlatiivissa oikein, aivan prikulleen! Bravo, saksalainen! Ei huomannut kuitenkaan kollo myös hyvää puolta, vai mitä arvelette? Suuret luulot itsestään — olkoon menneeksi, se johtuu nuoruudesta, se korjautuu, jos vain sen korjautuminen on välttämätöntä, mutta sen sijaan on myös itsenäistä henkeä miltei lapsuudesta asti, sen sijaan on ajatuksen ja vakaumuksen rohkeutta eikä tuota heidän makkaroilla kasvatettua orjailuaan auktoriteettien edessä… Mutta joka tapauksessa saksalainen sanoi hyvin! Bravo, saksalainen! Vaikka saksalaiset pitää sittenkin kuristaa. Olkoonpa, että he ovat vahvoja tieteissä, heidät pitää sittenkin kuristaa…
— Miksi sitten kuristaa? — hymyili Aljoša.
— No, minä lörpöttelin kenties, myönnän sen. Minä olen toisinaan hirveän lapsellinen, ja kun joskus pääsen alkuun, en jaksa hillitä itseäni ja olen valmis lörpöttelemään kaikenlaista roskaa. Mutta kuulkaahan, me täällä lavertelemme joutavia, mutta tuo lääkäri näkyy takertuneen sinne omituisen pitkäksi aikaa. Hän saattaa muuten tarkastaa siellä myös »äitikultaa» ja kipeäjalkaista Ninotškaa. Tiedättekö, tuo Ninotška miellytti minua. Hän kuiskasi minulle sisään tullessani: »Miksi ette ole tullut aikaisemmin?» Ja semmoisella äänellä, moittivasti! Minusta hän näyttää hyvin hyväntahtoiselta ja säälittävältä.
— Niin, niin! Kunhan rupeatte käymään talossa niin näette, millainen olento hän on. Teille on hyvin hyödyllistä tutustua tuollaisiin olentoihin, jotta oppisitte pitämään arvossa vielä paljon muutakin, minkä opitte tietämään juuri tutustuessanne tämmöisiin olentoihin, — huomautti Aljoša lämpimästi. — Se kaikkein parhaiten tekee teistä toisenlaisen.
— Oi, kuinka olen pahoillani ja soimaan itseäni siitä, etten tullut aikaisemmin! — huudahti Kolja katkerin mielin.
— Niin, se on hyvin ikävää. Te näitte itse, kuinka suuresti te ilahdutitte onnetonta pienokaista! Ja miten pahoillaan hän olikaan teitä odotellessaan!
— Älkää puhuko minulle siitä! Te raatelette sydäntäni. Muuten se on minulle aivan oikein: minä en tullut tänne itserakkauteni takia, itsekkään itserakkauden ja alhaisen vallanhimon takia, josta en koko elämäni aikana pääse vapautumaan, vaikka ponnistelen koko elämäni ajan. Minä näen sen nyt, minä olen monessa suhteessa konna, Karamazov.
— Ei, te olette oivallinen luonne, vaikka pilattu, ja minä ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi teillä oli vaikutusvaltaa tuohon sairaalloisesta vaikutuksille alttiiseen kelpo poikaan! — vastasi Aljoša tulisesti.
— Ja tätä sanotte minulle te! — huudahti Kolja. — Ja minä kun luulin, ajatelkaahan, jo usean kerran nyt täällä ollessani, että te halveksitte minua! Jospa vain tietäisitte, kuinka suuressa arvossa pidän teidän mielipidettänne!
— Mutta oletteko te todellakin noin epäluuloinen? Tuossa iässä! No, ajatelkaahan, minä juuri ajattelinkin tuolla huoneessa katsellessani teitä teidän kertoessanne, että te mahdatte olla hyvin epäluuloinen.
— Joko ajattelittekin? Kylläpä teillä on silmä, te näette, näette! Lyön vetoa, että se tapahtui siinä paikassa, kun minä kerroin hanhesta. Juuri siinä paikassa minusta tuntui, että te halveksitte minua syvästi sen takia, että minulla on kiire esiintuomaan uljuuttani, ja aloinpa yhtäkkiä vihatakin teitä siitä ja rupesin puhumaan puuta heinää. Sitten minusta tuntui (se oli äsken juuri täällä) siinä paikassa, kun minä sanoin: »Jos Jumalaa ei olisi, niin hänet pitäisi keksiä», että minä olen kovin kärkäs esiintuomaan sivistystäni, etenkin kun olin tuon fraasin lukenut kirjasta. Mutta minä vannon teille, että minä en pyrkinyt loistamaan kerskuakseni, vaan muuten vain, en tiedä miksi, ilosta, totta totisesti, se oli ikäänkuin ilosta… vaikka se on syvästi häpeällinen piirre, että ihminen tuppautuu kaikkia vaivaamaan ilosta. Minä tiedän sen. Mutta sen sijaan minä olen nyt vakuutettu siitä, että te ette halveksi minua, vaan että minä olin kaiken tuon ottanut vain omasta päästäni. Oi, Karamazov, minä olen hyvin onneton. Minä kuvittelen toisinaan Herra ties mitä, että kaikki nauravat minulle, koko maailma, ja silloin minä, silloin olen valmis tuhoamaan koko olevaisuuden.