← Table of contents
Karamazovin veljekset II

NELJÄS OSA (continued 3)

V. K. Trast translation

— Te ette tunne minua vielä, Aleksei Fjodorovitš, — sanoi hän ankarasti, — enkä minä vielä itsekään tunne itseäni. Kenties te tahdotte polkea minut jalkojenne alle huomisen kuulustelun jälkeen.

— Te todistatte rehellisesti, — sanoi Aljoša, — muuta ei tarvitakaan.

— Nainen on usein epärehellinen, — sanoi Katerina Ivanovna hampaitaan kiristellen. — Vielä tunti sitten minä ajattelin, että minua peloittaa kajota tuohon petoon… niinkuin käärmeeseen… mutta eipä, pidän häntä yhä edelleen ihmisenä! Mutta onko hän murhannut? Hänkö on murhannut? — huudahti hän äkkiä hysteerisesti ja kääntyi nopeasti Ivan Fjodorovitšiin. Aljoša ymmärsi silmänräpäyksessä, että tämän saman kysymyksen hän oli jo tehnyt Ivan Fjodorovitšille kenties hetkistä ennen hänen tuloaan, eikä ensimmäisen kerran, vaan sadannen, ja että he lopulta olivat joutuneet riitaan.

— Minä olen Smerdjakovin luona… Sinä, sinä sait minut vakuutetuksi, että hän on isänmurhaaja. Minä uskoin vain sinua! — jatkoi hän yhä Ivan Fjodorovitšin puoleen kääntyneenä. Tämä naurahti väkinäisesti. Aljoša hätkähti kuultuaan tuon sinä. Hän ei voinut aavistaakaan tämmöisiä suhteita.

— No, riittää jo, — tokaisi Ivan. — Minä lähden. Tulen huomenna. — Ja hän kääntyi heti ympäri, meni ulos huoneesta ja kulki suoraan portaille. Katerina Ivanovna tarttui yhtäkkiä käskevin elein Aljošan molempiin käsiin.

— Menkää hänen jälkeensä! Saavuttakaa hänet! Älkää jättäkö häntä hetkeksikään yksin, — kuiskasi hän nopeasti. — Hän on mielenvikainen. Ettekö te tiedä, että hän on tullut mielenvikaiseksi? Hänessä on kuume, hermokuume! Lääkäri sanoi sen minulle, menkää, juoskaa hänen jäljestään…

Aljoša hypähti paikaltaan ja riensi Ivan Fjodorovitšin jälkeen. Tämä ei ollut ennättänyt vielä mennä viidenkymmenenkään askelen päähän.

— Mitä sinä? — kääntyi hän äkkiä Aljošaan päin, kun näki tämän tulevan jäljessään. — Hän käski sinua juoksemaan jäljestäni, koska minä olen hullu. Tiedän sen ulkoa, — lisäsi hän vihaisesti.

— Hän tietenkin erehtyy, mutta hän on sikäli oikeassa, että sinä olet sairas, — sanoi Aljoša. — Minä katselin äsken hänen luonaan sinun kasvojasi; sinulla on hyvin sairaat kasvot, hyvin sairaat, Ivan!

Ivan kulki pysähtymättä. Aljoša seurasi häntä.

— Tiedätkö sinä, Aleksei Fjodorovitš, miten tullaan hulluksi? — kysyi Ivan aivan äkkiä hiljaisella, ei enää ollenkaan vihaisella äänellä, jossa odottamatta oli havaittavissa mitä vilpittömintä uteliaisuutta.

— En, en tiedä; otaksun, että hulluutta on monta eri lajia.

— Mutta voiko havaita itsestään, että on tulemassa hulluksi?

— Minä luulen, ettei semmoisessa tapauksessa voi selvästi tarkata tilaansa, — vastasi Aljoša ihmetellen.

Ivan vaikeni puoleksi minuutiksi.

— Jos sinä tahdot puhua kanssani jostakin, niin ole hyvä ja vaihda puheenainetta, — sanoi hän yhtäkkiä.

— Kas tässä annan muistaessani sinulle kirjeen, — lausui Aljoša arasti, otti taskustaan Lisen kirjeen ja ojensi sen hänelle. He sattuivat juuri tulemaan lyhdyn kohdalle. Ivan tunsi heti käsialan.

— Ahaa, tämä on tuolta reuhtovalta lapselta! — alkoi hän nauraa vihaisesti, ja kirjekuorta avaamatta hän yhtäkkiä repi kirjeen palasiksi ja viskasi tuuleen. Paperipalat lensivät eri tahoille.

— Ei ole vielä kuudenkaantoista vuoden ikäinen luullakseni, ja jo tarjoutuu! — lausui hän halveksivasti harpaten taas eteenpäin pitkin katua.

— Miten tarjoutuu? — huudahti Aljoša.

— Tietäähän sen, miten epäsiveelliset naiset tarjoutuvat.

— Mitä sinä, Ivan, mitä sinä? — alkoi Aljoša surullisesti ja tulisesti puolustaa. — Hän on lapsi, sinä loukkaat lasta! Hän on sairas, hän on itse hyvin sairas, hänkin kenties on tulemassa mielenvikaiseksi… Minä en voinut olla antamatta sinulle hänen kirjettään… Minä päinvastoin tahdoin saada kuulla sinulta jotakin… pelastaakseni hänet.

— Ei sinulla ole mitään kuultavaa minulta. Jos hän on lapsi, niin minä en ole lapsenpiika. Ole vaiti, Aleksei. Älä jatka. Minä en edes ajattele sitä.

Molemmat olivat taas hetkisen vaiti.

— Hän rukoilee nyt koko yön Jumalan Äitiä, jotta tämä osoittaisi hänelle, miten hänen on huomenna oikeudessa meneteltävä, — alkoi Ivan taas yhtäkkiä puhua jyrkästi ja ilkeästi.

— Tarkoitatko… Katerina Ivanovnaa?

— Tarkoitan. Onko hänen esiinnyttävä Mitenjkan pelastajana vaiko turmioon syöksijänä? Sitä hän rukoilee, että hänen sielunsa valaistaisiin. Hän itse, näettekö, ei vielä tiedä, ei ole ennättänyt valmistautua. Hänkin pitää minua lapsenhoitajana, tahtoo, että minä tuudittaisin häntä!

— Katerina Ivanovna rakastaa sinua, veljeni, — lausui Aljoša surullisen tunteen vallassa.

— Kenties. Mutta minä en välitä hänestä.

— Hän kärsii. Miksi sinä sitten puhut hänelle… toisinaan… sellaisia sanoja, että hän toivoo? — jatkoi Aljoša arasti nuhdellen. — Minähän tiedän, että sinä olet antanut hänelle toivoa, suo anteeksi, että puhun näin, — lisäsi hän.

— Minä en voi tässä menetellä niinkuin pitäisi, katkaista välit ja sanoa hänelle suoraan! — lausui Ivan äkäisesti. — Täytyy odottaa, kunnes murhaajalle on annettu tuomio. Jos minä rikon välit hänen kanssaan nyt, niin hän kostaakseen minulle huomenna syöksee turmioon tuon heittiön oikeudessa, sillä hän vihaa häntä ja tietää vihaavansa. Tässä on kaikki valhetta, valhe valheen päällä! Nyt, kun en vielä ole rikkonut välejä hänen kanssaan, hän yhä vielä toivoo eikä tahdo syöstä turmioon tuota petoa, koska hän tietää, kuinka innokkaasti minä haluan pelastaa sen onnettomuudesta. Ja milloin langenneekaan tuo kirottu tuomio!

Sanat »murhaaja» ja »peto» tekivät kipeätä Aljošan sydämelle.

— Miten hän sitten voi syöstä turmioon veljemme? — kysyi hän ajatellen Ivanin sanoja. — Mitä sellaista hän voi todistaa, joka suorastaan voisi tuhota Mitjan?

— Sinä et vielä tiedä sitä. Hänellä on käsissään eräs asiapaperi, Mitjan omakätisesti kirjoittama, joka matemaattisesti todistaa, että Mitja on tappanut Fjodor Pavlovitšin.

— Se on mahdotonta! — huudahti Aljoša.

— Kuinka niin? Minä olen itse lukenut sen.

— Sellaista asiapaperia ei voi olla olemassa! — toisti Aljoša tulisesti. — Ei voi olla, sillä hän ei ole murhaaja. Ei hän ole tappanut isää, ei hän!

Ivan Fjodorovitš pysähtyi yhtäkkiä.

— Kuka sitten on murhaaja teidän mielestänne, — kysyi hän näennäisen kylmästi, ja kysymyksen sävyssä tuntui jotakin ylimielistä.

— Sinä itse tiedät kuka, — lausui Aljoša hiljaa ja vakuuttavasti.

— Kuka? Onko se tuo satu mielenvikaisesta idiootista, kaatuvatautisesta? Smerdjakovista?

Aljoša tunsi yhtäkkiä koko ruumiinsa vapisevan.

— Sinä itse tiedät kuka, — pääsi häneltä voimattomasti. Hän oli tukehtua.

— Mutta kuka, kuka? — huudahti Ivan melkein raivoisasti. Koko hänen itsehillitsemiskykynsä oli yhtäkkiä kadonnut.

— Minä tiedän vain yhden asian, — lausui Aljoša edelleenkin melkein kuiskaten, — isää et sinä ole tappanut.

— »Et sinä!» Mitä on tuo »et sinä!» — tyrmistyi Ivan.

— Et sinä ole tappanut isää, et sinä! — toisti Aljoša lujasti.

Noin puoli minuuttia kesti äänettömyyttä.

— Tiedänhän minä itsekin, etten sitä ole tehnyt minä, sinä hourailet! — lausui Ivan kalpeana ja vääristäen suunsa nauruun. — Hän aivan kuin tunki katseensa Aljošaan. Molemmat seisoivat taas lyhdyn luona.

— Ei, Ivan, sinä olet itse sanonut itsellesi useita kertoja, että sinä olet murhaaja.

— Milloin minä olen sanonut?… Minä olen ollut Moskovassa… Milloin minä olen sanonut? — sopersi Ivan sekaantuen kokonaan.

— Sinä olet sanonut tätä itsellesi monta kertaa, kun olet jäänyt yksiksesi näitten kauheitten kahden kuukauden aikana, — jatkoi Aljoša hiljaa ja selvästi kuten ennenkin. Mutta hän puhui aivan kuin ulkopuolelta itseään, aivan kuin ei puhuisi omasta tahdostaan, vaan tottelisi jotakin vastustamatonta käskyä.

— Sinä olet syyttänyt itseäsi ja tunnustanut itsellesi, ettei murhaaja ole kukaan muu kuin sinä. Mutta et sinä ole tappanut, sinä erehdyt, et sinä ole murhaaja, kuuletko minua, et sinä! Minut on Jumala lähettänyt sanomaan sinulle tämän.

Molemmat olivat vaiti. Kokonaisen pitkän hetken kesti tätä äänettömyyttä. He seisoivat kumpikin ja katsoivat koko ajan toistensa silmiin. Molemmat olivat kalpeat. Yhtäkkiä alkoi Ivanin koko ruumis vapista, ja hän tarttui lujasti Aljošan olkapäähän.

— Sinä olet ollut luonani! — kuiskasi hän hampaitaan kiristellen. — Sinä olet ollut minun luonani, kun hän tuli… Tunnusta… sinä näit hänet, näit?

— Kenestä sinä puhut… Mitjastako? — kysyi Aljoša aivan ymmällä.

— En hänestä, piru vieköön pedon! — karjaisi Ivan raivoissaan. — Etkö sinä tiedä, että hän käy luonani? Kuinka sinä olet saanut sen tietää, sano!

— Kuka hän? Minä en tiedä, kenestä sinä puhut, — sopersi Aljoša jo pelästyneenä.

— Ei, sinä tiedät… kuinka sinä muuten olisit… on mahdotonta, ettet sinä tietäisi…

Mutta yhtäkkiä hän aivan kuin hillitsi itsensä. Hän seisoi ja näytti miettivän jotakin. Omituinen nauru vääristi hänen huuliaan.

— Veli, — alkoi Aljoša taas värisevällä äänellä, — minä sanoin sinulle tämän siksi, että sinä uskot minun sanaani, minä tiedän sen. Minä sanoin sinulle koko elämäsi ajaksi tämän sanan: et sinä! Kuuletko, koko elämän ajaksi. Ja Jumala pani tämän minun sieluuni, että sanoisin sen sinulle, vaikka sinä siitä hetkestä alkaen koko ikäsi vihaisit minua…

Mutta Ivan Fjodorovitšin näytti onnistuneen jo täydelleen hillitä itsensä.

— Aleksei Fjodorovitš, — lausui hän kylmästi naurahtaen, — profeettoja ja kaatuvatautisia minä en siedä, varsinkaan en Jumalan lähettejä, sen te tiedätte erinomaisen hyvin. Tästä hetkestä alkaen katkaisen kaikki välit kanssanne ja luultavasti ainaiseksi. Pyydän teitä heti paikalla, tässä kadunkulmauksessa, jättämään minut. Ja tätä sivukatuahan te pääsette asuntoonnekin. Varokaa erikoisesti käymästä luonani tänään! Kuuletteko?

Hän kääntyi ympäri ja lähti varmoin askelin kulkemaan suoraan eteenpäin katsahtamatta enää taakseen.

— Veli, — huudahti Aljoša hänen jälkeensä, — jos sinulle tänään tapahtuu jotakin, niin ajattele ennen kaikkea minua!…

Mutta Ivan ei vastannut. Aljoša seisoi kadunristeyksessä lyhdyn luona siihen asti kuin Ivan kokonaan hävisi pimeään. Sitten hän kääntyi ja lähti hitaasti kulkemaan kotiinsa sivukatua pitkin. Hän ja Ivan Fjodorovitš asuivat eri paikoissa: ei kumpikaan heistä tahtonut asua Fjodor Pavlovitšin tyhjäksi jääneessä talossa. Aljoša oli vuokrannut kalustetun huoneen eräältä pikkuporvariperheeltä; Ivan Fjodorovitš taas asui jokseenkin kaukana hänestä ja oli vuokrannut tilavan sekä verraten upean asunnon erään varakkaan virkamiehenlesken taloon kuuluvasta sivurakennuksesta. Mutta häntä palveli koko sivurakennuksessa ainoastaan hyvin vanha, aivan kuuro ja ankaraa jäsenkolotusta poteva eukko, joka kävi makaamaan kello kuusi illalla ja nousi kello kuusi aamulla. Ivan Fjodorovitš oli näinä kahtena kuukautena tullut aivan omituisen vähän vaativaksi ja jäi hyvin mielellään aivan yksikseen. Sen huoneenkin, jossa hän asui, hän siisti itse, ja asuntonsa muissa huoneissa hän harvoin edes kävi. Tultuaan talonsa portaille ja jo tartuttuaan soittokellon kädensijaan hän pysähtyi. Hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan vihasta. Hän jätti yhtäkkiä soittokellon rauhaan, sylkäisi, käännähti takaisin ja lähti taas kiireesti kulkemaan aivan toiseen, päinvastaisella suunnalla olevaan päähän kaupunkia, parin virstan päähän asunnostaan, pienen pieneen, kallistuneeseen, hirsistä rakennettuun taloon, jossa astui Maria Kondratjevna, Fjodor Pavlovitšin entinen naapuri, joka oli käynyt Fjodor Pavlovitšin keittiössä lientä hakemassa ja jolle Smerdjakov silloin oli laulanut laulujaan sekä soittanut kitaraa. Entisen talonsa hän oli myynyt ja asusti nyt äitinsä kanssa mökin tapaisessa rakennuksessa, ja sairas, melkein kuoleva Smerdjakov oli aivan Fjodor Pavlovitšin kuolemasta saakka asunut heillä. Tämänpä luo Ivan Fjodorovitš nyt suuntasi kulkunsa erään äkillisen ja vastustamattoman ajatuksen johtamana.

6.

Ensimmäinen keskustelu Smerdjakovin kanssa

Ivan Fjodorovitš meni nyt jo kolmannen kerran Smerdjakovin luo sen jälkeen kuin oli palannut Moskovasta. Ensimmäisen kerran katastrofin jälkeen hän oli nähnyt Smerdjakovin ja puhunut tämän kanssa heti tulopäivänään, sitten käynyt hänen luonaan vielä kerran kahden viikon kuluttua. Mutta tämän toisen kerran jälkeen hän oli lakannut käymästä Smerdjakovin luona, niin että hän nyt ei ollut yli kuukauteen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä juuri mitään. Ivan Fjodorovitš oli palannut Moskovasta vasta viidentenä päivänä isänsä kuoleman jälkeen, niin että hän ei ollut nähnyt tätä ruumiina: hautajaiset olivat olleet hänen tulonsa edellisenä päivänä. Syynä Ivan Fjodorovitšin viivästykseen oli ollut se, että Aljoša, joka ei täsmälleen tietänyt hänen osoitettaan Moskovassa, oli, kun hänen oli lähetettävä sähkösanoma, turvautunut Katerina Ivanovnaan, mutta tämä, joka ei myöskään ollut täysin selvillä osoitteesta, oli lähettänyt sähkösanoman sisarelleen ja tädilleen otaksuen, että Ivan Fjodorovitš; heti Moskovaan saavuttuaan pistäytyy näitten luona. Mutta Ivan Fjodorovitš oli käynyt näitten luona vasta neljäntenä päivänä tulonsa jälkeen ja sähkösanoman saatuaan tietysti heti suin päin rientänyt kaupunkiimme. Täällä hän oli ensimmäiseksi tavannut Aljošan, mutta keskusteltuaan tämän kanssa hän oli ollut hyvin hämmästyksissään siitä, että tämä ei edes tahdokaan epäillä Mitjaa, vaan viittaa suorastaan siihen, että Smerdjakov on murhaaja, mikä oli aivan ristiriidassa muitten kaupungissamme vallitsevien mielipiteitten kanssa. Tavattuaan sen jälkeen poliisipäällikön ja prokuraattorin sekä saatuaan yksityiskohtaiset tiedot syytteestä ja vangitsemisesta hän oli vielä enemmän ihmetellyt Aljošaa ja saanut sen käsityksen, että tämän mielipide johtui ainoastaan äärimmäisiin asti kiihoittuneesta veljellisestä rakkaudesta ja säälistä Mitjaa kohtaan, jota Aljoša, kuten Ivan tiesi, suuresti rakasti. Asian puheena ollessa sanomme tässä kerta kaikkiaan vain pari sanaa Ivanin tunteista veli Dmitri Fjodorovitšia kohtaan: hän ei ollenkaan pitänyt Dmitri Fjodorovitšista ja tunsi tätä kohtaan enintään sääliä, mutta siihenkin sekaantui suurta halveksimista, joka lähenteli inhoa. Koko Mitja, jopa tämän ulkomuotokin, oli hänestä äärettömän vastenmielinen. Ivan paheksui Katerina Ivanovnan rakkautta Mitjaan. Syytteeseen pantua Mitjaa hän oli sentään käynyt tapaamassa heti samana päivänä kuin oli tullut kaupunkiin, mutta tämä käynti ei suinkaan ollut heikontanut hänen vakaumustaan, että Mitja oli syyllinen, vaan päinvastoin yhä vahvistanut sitä. Hän oli silloin nähnyt veljensä levottomana, sairaalloisen kiihtyneenä. Mitja oli puhunut paljon, mutta ollut hajamielinen ja hypännyt asiasta toiseen, puhunut hyvin jyrkässä äänilajissa, syyttänyt Smerdjakovia ja ollut hyvin sekava. Kaikkein enimmän hän oli puhunut niistä kolmestatuhannesta, jotka vainaja oli häneltä »varastanut». »Rahat ovat minun, ne olivat minun», oli Mitja vakuuttanut; »jos minä olisinkin ne varastanut, niin olisin tehnyt oikein:». Niitä todistuskappaleita, jotka osoittivat hänet syylliseksi, hän ei juuri ollenkaan ollut kieltänyt, ja jos hän tosiasioista puhuessaan selittikin näitä omaksi edukseen, niin senkin hän teki sangen sotkuisesti ja järjettömästi eikä näyttänyt edes haluavan valaista syyttömyyttään Ivanille tai muille, päinvastoin hän oli äkäinen, ei kiinnittänyt huomiota syytteisiin, haukkui ja oli kiivastunut. Grigorin todistukselle, että ovi oli ollut auki, oli hän vain halveksivasti nauranut ja vakuuttanut, että sen oli »piru avannut». Mutta mitään täsmällisiä selityksiä tämän tosiasian johdosta hän ei ollut voinut esittää. Olipa hän ennättänyt tämän ensimmäisen tapaamisen aikana loukatakin Ivan Fjodorovitšia sanomalla tälle jyrkästi, ettei ole niiden asia epäillä ja kuulustella häntä, jotka itse vakuuttavat, että »kaikki on luvallista». Yleensä hän oli sillä kertaa ollut hyvin epäystävällinen Ivan Fjodorovitšia kohtaan. Kohta Mitjan kanssa puhuttuaan Ivan Fjodorovitš olikin sitten mennyt Smerdjakovin luo.

Jo rautatievaunussa Moskovasta kiitäessään hän oli kaiken aikaa ajatellut Smerdjakovia ja viimeistä keskusteluaan tämän kanssa lähtöpäivänsä edellisenä iltana. Moni seikka ahdisti hänen mieltään, moni seikka näytti epäilyttävältä. Esittäessään tutkintatuomarille sen, mitä tiesi asiasta, Ivan Fjodorovitš oli toistaiseksi jättänyt kertomatta tuon keskustelun. Hän oli lykännyt kaikki siihen asti kunnes tapaisi Smerdjakovin. Tämä oli siihen aikaan kaupungin sairaalassa. Tohtori Herzenstube ja lääkäri Varvinski, jonka Ivan Fjodorovitš tapasi sairaalassa, vastasivat Ivan Fjodorovitšin itsepintaisiin kysymyksiin varmasti, että Smerdjakovilla ehdottomasti on kaatuvatauti, vieläpä olivat ihmeissäänkin kysymyksestä: »Eikö hän teeskennellyt sairautta katastrofipäivänä?» He antoivat hänen ymmärtää, että tämä taudinkohtaus oli tavallista ankarampikin, jatkui ja uudistui muutaman päivän aikana, niin että potilaan henki ehdottomasti oli ollut vaarassa, ja että vasta nyt, kun oli käytetty asianmukaisia keinoja, saattoi varmasti sanoa, että sairas jää eloon, vaikkakin on hyvin mahdollista (lisäsi tohtori Herzenstube), että hänen järkensä on osittain heikentynyt, »jollei koko elämän ajaksi, niin kuitenkin jokseenkin pitkäksi aikaa.» Ivanin kärsimättömään tiedusteluun, että »hän siis on nyt hullu?» oli vastattu, että »sanan varsinaisessa merkityksessä ei asian laita vielä ole niin, mutta eräitä poikkeuksia normaalisesta tilasta on havaittavissa.» Ivan Fjodorovitš päätti itse ottaa selville, mitä nuo epänormaalisuudet olivat. Sairashuoneessa hänet päästettiin heti tapaamaan Smerdjakovia. Smerdjakov oli eri huoneessa ja loikoi makuulavitsalla. Hänen vieressään oli toinenkin makuulavitsa, jolla makasi eräs kaupungin pikkuporvareita hyvin heikossa tilassa, aivan turvonneena vesitaudista ja ilmeisesti valmiina kuolemaan huomenna tai ylihuomenna; hän ei voinut haitata keskustelua. Smerdjakov irvisti epäluuloisesti, kun näki Ivan Fjodorovitšin, ja näytti ensihetkellä muuttuvan araksi. Semmoisen vaikutelman sai ainakin Ivan Fjodorovitš. Mutta tätä kesti vain hetkisen, päinvastoin Smerdjakov koko muun ajan melkein hämmästytti häntä levollisuudellaan. Heti luotuaan ensimmäisen silmäyksen häneen oli Ivan Fjodorovitš tullut täysin vakuutetuksi, että Smerdjakov oli hyvin sairas; hän oli hyvin heikko, puhui hitaasti ja tuntui vaivoin voivan liikuttaa kieltään, oli kovin laihtunut ja tullut keltaiseksi. Koko parikymmentä minuuttia kestäneen tapaamisen ajan hän valitti päätään kivistävän ja kaikkia jäseniään kolottavan. Hänen kuiva kuohilaannaamansa oli muuttunut omituisen pieneksi, ohimohiukset olivat pörhistetyt, hiustöyhdön sijalla oli vain ohut hiustupsu. Mutta siristetty ja ikäänkuin jotakin vihjaileva vasen silmä ilmaisi, että siinä oli entinen Smerdjakov. »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella», muistui heti Ivan Fjodorovitšin mieleen. Hän istuutui vuoteen jalkopäähän tuolille. Smerdjakov liikahdutti kipua tuntien koko ruumistaan vuoteella, mutta oli vaiti eikä näyttänyt enää erikoisen uteliaaltakaan.

— Voitko sinä puhua kanssani? — kysyi Ivan Fjodorovitš. —

Minä en uuvuta sinua liikaa.

— Voin varsin hyvin, — sopersi Smerdjakov heikolla äänellä.

— Onko siitä kauan, kun suvaitsitte saapua? — lisäsi hän alentuvasti ikäänkuin rohkaistakseen hämillään olevaa vierasta.

— Tulin vasta tänään… Teidän täällä keittämäänne puuroa pistelemään poskeeni.

Smerdjakov huokasi.

— Mitä sinä huokailet, sinähän tiesit? — sanoa tokaisi Ivan Fjodorovitš suoraan.

Smerdjakov oli vakavasti vaiti.

— Mikäpä sitä oli tietäessä? Asia oli selvä edeltäpäin. Mutta kuinka saattoi tietää, että he sitä sillä tavoin hoitelevat?

— Mitä hoitelevat? Älä sinä luikertele! Sinähän itse ennustit saavasi kaatuvataudin kohtauksen heti, kun menet kellariin? Suoraan kellariin viittasitkin.

— Oletteko te sen jo kertonut kuulustelussa? — uteli Smerdjakov levollisesti.

Ivan Fjodorovitš suuttui yhtäkkiä.

— En, en ole vielä kertonut, mutta kerron sen ehdottomasti. Sinun pitää, mies, selittää minulle nyt monta asiaa, ja tiedä, ystäväiseni, että minä en anna leikkiä kanssani!

— Miksi minä sitten leikkisin sellaista leikkiä, kun koko minun turvani on yksinomaan teissä niinkuin Herrassa Jumalassa! — lausui Smerdjakov edelleen yhtä rauhallisesti ja vain hetkiseksi sulkien silmänsä.

— Ensiksikin, — alkoi Ivan Fjodorovitš taas puhua, — minä tiedän, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa. Minä olen ottanut selkoa, älä sinä kiemurtele. Päivää ja hetkeä ei voi edeltäpäin sanoa. Kuinka sitten sinä sanoit minulle silloin edeltäpäin sekä päivän että hetken ja puhuit vielä kellaristakin? Kuinka sinä saatoit edeltäkäsin tietää, että putoat juuri tuohon kellariin kohtauksen tullen, jos sinä et tahallasi teeskennellyt taudinkohtausta?

— Kellarissa oli muutenkin käytävä, vieläpä useita kertoja päivässä, — sanoi Smerdjakov hitaasti ja kiirehtimättä. — Aivan samoin minä kuukausi takaperin lensin alas ullakolta. Se on kyllä ihan niin, että kaatuvatautia ei voi edeltäpäin ennustaa päivän ja hetken suhteen, mutta aavistuksia voi aina olla.

— Mutta sinähän ennustit päivän ja hetken!

— Minun kaatuvatautiini nähden kysykää, herra, mieluummin täkäläisiltä lääkäreiltä: oliko tautini oikeata vai eikö, eikä minun maksa teille sen enempää puhuakaan tästä asiasta.

— Entä kellari? Kuinka sinä aavistit kellarin?

— Kylläpä te takerrutte tuohon kellariin! Silloin kun minä menin tuohon kellariin, minä olin pelon ja epäröinnin vallassa; olin enemmän peloissani sen vuoksi, että te olitte mennyt pois enkä minä voinut odottaa enää kenenkään koko maailmassa minua puolustavan. Painaudun silloin tuohon samaan kellariin ja ajattelen: »Nyt se heti tulee, nyt se minuun iskee, kaadunko vai enkö?» Ja tämän saman epävarmuuden johdosta tunsin äkkiä kurkussani tuon välttämättömän kouristuksen… no, ja sitten lensin. Kaiken tämän ja koko keskustelumme sitä ennen kanssanne, sen päivän edellisenä iltana portilla, kun minä ilmaisin teille pelkoni ja puhuin kellarista, — kaiken tämän minä olen seikkaperäisesti ilmoittanut herra tohtori Herzenstubelle ja tuomari Nikolai Parfenovitšille ja he kirjoittivat kaiken protokollaan. Ja täkäläinen tohtori, herra Varvinski, väittikin erityisesti niin heidän kaikkien edessä, että juuri ajatuksesta se on tullutkin, siitä juuri, nimittäin tuosta arvelusta, että »kaadunko minä nyt vai enkö kaadu?» Silloin se tulikin. Niin he kirjoittivatkin, että juuri tuolla tavoin sen oli täytynyt tulla, toisin sanoen yksinomaan pelosta.

Tämän lausuttuaan Smerdjakov veti syvään henkeä aivan kuin olisi kovin uupunut.

— Sinä olet siis ilmoittanut tämän kuulustelussa? — kysyi Ivan Fjodorovitš hieman ällistyen. Hän oli juuri aikonut pelästyttää Smerdjakovia sanomalla ilmoittavansa heidän silloisen keskustelunsa, mutta nyt selvisikin, että toinen oli jo itse ilmoittanut kaiken.

— Mitä minä pelkäisin? Kirjoittakoot papereihinsa koko totisen totuuden, — lausui Smerdjakov lujasti.

— Ja kerroitko meidän portilla tapahtuneen keskustelumme kokonaan sanasta sanaan?

— En, en ihan sanasta sanaan.

— Mutta sanoitko myös sen, miten kehuit minulle silloin osaavasi teeskennellä kaatuvatautia?

— En, sitä en myöskään sanonut.

— Sano minulle nyt, minkä tähden sinä silloin tahdoit lähettää minut Tšermašnjaan?

— Pelkäsin teidän menevän Moskovaan, ja Tšermašnja on sentään lähempänä.

— Valehtelet, sinä itse kehoitit minua matkustamaan pois: matkustakaa pois, sanoit, syntiä näkemästä!

— Sen minä sanoin silloin ainoastaan ystävyydestä teitä kohtaan ja sydämellisessä uskollisuudessani, aavistaen onnettomuuden tapahtuvan talossa, teitä säälien. Mutta itseäni säälin vielä enemmän kuin teitä. Siksi sanoinkin: matkustakaa pois syntiä näkemästä, jotta te olisitte ymmärtänyt, että talossa tapahtuu pahoja, ja olisitte jäänyt puolustamaan isäänne.

— Olisit sitten sanonut sen selvemmin, hölmö! — kivahti yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš.

— Kuinka minä olisin silloin voinut sanoa selvemmin? Vain pelko puhui minussa, ja tekin olisitte voinut suuttua. Tietysti minä saatoin pelätä, että Dmitri Fjodorovitš tekisivät jonkin skandaalin ja veisivät nuo rahat, koska he pitivät niitä aivan itselleen kuuluvina, mutta kuka tiesi, että asia päättyisi tuollaiseen murhaan? Ajattelin, että he yksinkertaisesti vain anastavat ne kolmetuhatta ruplaa, jotka herralla oli patjan alla, käärössä, mutta he tekivät murhan. Ettehän tekään osannut sitä arvata, herra!

— Jos sinä siis itse sanot, ettei voinut arvata, niin kuinka sitten minä saatoin arvata ja jäädä? Mitä sinä sotket? — lausui Ivan Fjodorovitš ajatuksissaan.

— Siitähän olisitte voinut hoksata kun minä koetin lähettää teidät Tšermašnjaan tuon Moskovan asemasta.

— Kuinka sen olisi voinut hoksata!

Smerdjakov näytti hyvin uupuneelta ja oli taas noin minuutin verran vaiti.

— Siitä juuri olisitte voinut hoksata, että jos kerran minä koetan taivuttaa teitä menemään Tšermašnjaan Moskovan asemasta, niin siis haluan teidän olevan täällä mahdollisimman lähellä, sillä Moskova on kaukana, mutta kun Dmitri Fjodorovitš tietävät teidän olevan lähiseuduilla, niin he ovat vähemmän rohkea. Ja minuakin olisitte voinut, jos jotakin olisi tapahtunut, nopeasti tulla suojelemaan, sillä minä itse viittasin teille sen lisäksi Grigori Vasiljitšin sairauteen ja siihen, että pelkäsin kaatuvatautia. Ja kun minä selitin teille ne koputukset, joiden avulla saattoi päästä sisälle vainajan luo, ja että Dmitri Fjodorovitš oli saanut ne minun kauttani tietää, niin ajattelin teidän itsennekin jo arvaavan, että he aikovat tehdä jotakin, ja silloin ette olisi lähtenyt edes Tšermašnjaan, vaan olisitte jäänyt kokonaan tänne.

»Hän puhuu sangen täsmällisesti», ajatteli Ivan Fjodorovitš, »vaikka mökeltääkin; mistä henkisten kykyjen häiriytymisestä Herzenstube mahtoi puhua?»

— Sinä viekastelet edessäni, piru sinut vieköön! — huudahti hän vihastuneena.

— Minäpä, suoraan sanoen, luulin silloin teidän arvanneen koko asian, — vastasi Smerdjakov mitä vilpittömimmän näköisenä.

— Jos olisin arvannut, niin olisin jäänyt! — huudahti Ivan Fjodorovitš taas tulistuen.

— No, minäpä luulin, että te hoksattuanne koko asianlaidan matkustatte pois mahdollisimman kiireesti vain syntiä näkemästä, jotta vain pääsisitte pakenemaan jonnekin pelastaen itsenne pelon vallassa.

— Sinä luulit, että kaikki ovat samanlaisia pelkureita kuin sinä?

— Suokaa anteeksi, minä luulin, että tekin olitte samanlainen kuin minä.

— Tietysti olisi pitänyt arvata, — puhui Ivan kiihtyneenä, — ja — minä arvailinkin jotakin katalaa olevan odotettavissa sinun puoleltasi… Mutta sinä valehtelet, taas valehtelet, — huudahti hän muistaen yhtäkkiä jotakin: — Muistatko, kuinka sinä silloin tulit rattaitteni luo ja sanoit: »Viisaan miehen kanssa kannattaa kyllä keskustella.» Sinä siis olit hyvilläsi lähdöstäni, koska kehuit?

Smerdjakov huokasi vielä kerran ja toisenkin. Hänen kasvoilleen näytti nousevan punaa.

— Jos olin hyvilläni, — lausui hän vähän läähättäen, — niin ainoastaan siitä, että te olitte suostunut menemään Tšermašnjaan ettekä ollut menossa Moskovaan. Sillä sehän on kuitenkin lähempänä, mutta en minä niitä sanoja silloin lausunut teille kehumiseksi, vaan moitteeksi. Sitä te ette käsittänyt.

— Mitenkä moitteeksi!

— Sen tähden, että te, vaikka aavistatte sellaista onnettomuutta, jätätte isänne ettekä tahdo suojella meitä, sillä minua saatettiin aina ruveta syyttämään noiden kolmentuhannen varastamisesta.

— Piru sinut vieköön! — kirosi Ivan taas. — Odotahan: sinä olet siis kertonut merkeistä, noista koputuksista, myöskin prokuraattorille?

— Olen kertonut kaikki asiat niinkuin ne ovat.

Ivan Fjodorovitš hämmästyi taas mielessään.

— Jos minä silloin jotakin ajattelin, — alkoi hän taas, — niin ainoastaan jotakin katalaa tekoa sinun puoleltasi. Dmitri saattoi tehdä murhan, mutta että hän varastaisi, — sitä en silloin uskonut… Mutta sinun puoleltasi saatoin odottaa mitä kataluutta tahansa. Itsehän sinä sanoit minulle osaavasi teeskennellä kaatuvatautiakin. Miksi sinä sen sanoit?

— Ainoastaan vilpittömyydessäni. Enkä minä koskaan elämässäni ole tahallani teeskennellyt kaatuvatautia, vaan sanoin sen muuten vain, kerskaillakseni teille. Se oli vain typeryyttä. Minä pidin teistä silloin hyvin paljon ja olin teille tuttavallinen.

— Veljeni syyttää suoraan sinua sanoen sinun murhanneen ja varastaneen.

— Mitäpä muutakaan mahdollisuutta heillä on? — tokaisi Smerdjakov katkerasti. — Ja kuka heitä uskoo, kun on kaikki nuo todistuskappaleet? Oven näkivät Grigori Vasiljevitš avoimena; mitä siis näin ollen voi väittää. Mutta mitäpä, Jumala heidän kanssaan! He vapisevat ja koettavat pelastaa itsensä…

Hän oli hiljaa ja vaiti ja lisäsi yhtäkkiä aivan kuin harkiten:

— Se on taas sitä samaa: he tahtovat työntää syyn minun niskaani, että se muka on minun kätteni työtä, — minä olen jo kuullut sen, — mutta otetaanpa vaikka tuo, että minä osaan mainiosti teeskennellä kaatuvatautia: olisinko minä sitten sanonut teille edeltäpäin osaavani teeskennellä, jos minulla silloin todellakin olisi ollut sellaisia aikeita teidän isänne suhteen? Jos minä jo olin aikonut tehdä sellaisen murhan, niin voiko olla niin hölmö, että ennakolta sanoo niin raskauttavan todistuksen itseään vastaan, vieläpä omalle pojalle, hyväinen aika?! Näyttääkö se todenmukaiselta? Ei semmoista voi olla, vaan aivan päinvastoin, ei kerrassaan milloinkaan. Tätä meidän keskusteluamme nyt ei kuule kukaan paitsi tuo Sallimus, ja jos te ilmoittaisitte prokuraattorille ja Nikolai Parfenovitšille, niin sillä juuri voisitte lopulta minua suojella: sillä mikä pahantekijä se on, kun ennakolta on niin vilpitön? Sen kaikki ymmärtävät varsin hyvin.

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten paikaltaan hämmästyneenä Smerdjakovin viimeisestä todistelusta ja lopettaen keskustelun, — minä en ollenkaan epäile sinua ja minusta on naurettavaakin sinua syyttää… päinvastoin olen sinulle kiitollinen siitä, että rauhoitit minut. Minä lähden nyt, mutta pistäydyn täällä taas. Hyvästi siihen asti, tule terveeksi. Etkö tarvitse jotakin?

— Olen hyvin kiitollinen. Marfa Ignatjevna ei ole unohtanut minua ja auttaa kaikin tavoin, jos jotakin tarvitsen, yhtä hyväsydämisenä kuin ennenkin. Joka päivä käyvät hyvät ihmiset katsomassa.

— Näkemiin. Muuten siitä, että sinä osaat teeskennellä, minä en kerro… ja neuvon sinuakin olemaan siitä kertomatta, — lausui Ivan yhtäkkiä jostakin syystä.

— Ymmärrän varsin hyvin. Ja jos te ette kuulustelussa kerro tätä, niin minäkään en ilmaise kaikkea meidän keskustelustamme kanssanne silloin portilla…

Nyt tapahtui niin, että Ivan Fjodorovitš lähti yhtäkkiä huoneesta ja kuljettuaan ainoastaan kymmenkunta askelta käytävässä äkkiä tunsi, että Smerdjakovin viimeisessä lauseessa oli jokin loukkaava ajatus. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta tuo ajatus oli vain välähtänyt mielessä, ja lausuen: »tyhmyyksiä!» hän poistui nopeasti sairashuoneesta. Pääasia oli, että hän tunsi todellakin rauhoittuneensa ja nimenomaan sen seikan johdosta, että syyllinen ei ollut Smerdjakov, vaan hänen veljensä Mitja, vaikka olisi luullut olevan päinvastoin. Miksi asia oli niin, — sitä hän ei tahtonut ruveta tutkistelemaan, olipa hänestä vastenmielistäkin penkoa tunteitaan. Oli kuin hän mahdollisimman pian olisi tahtonut jotakin unohtaa. Sitten muutamien seuraavien päivien kuluessa hän oli tullut täysin vakuutetuksi Mitjan syyllisyydestä, kun oli tutustunut tarkemmin ja perusteellisemmin kaikkiin todistuskappaleisiin, jotka puhuivat tätä vastaan. Oli aivan vähäpätöisten henkilöitten antamia todistuksia, mutta ne olivat miltei järkyttäviä, kuten esimerkiksi Fenjan ja tämän äidin todistukset. Perhotinista, ravintolasta, Plotnikovien puodista, Mokrojessa olleista todistajista puhumattakaan. Pääasia oli, että kaikki yksityiskohdat puhuivat Mitjaa vastaan. Kertomus salaperäisistä »koputuksista» hämmästytti tutkintatuomaria ja prokuraattoria melkein yhtä paljon kuin Grigorin todistus, että ovi oli ollut auki. Grigorin vaimo Marfa Ignatjevna vastasi Ivan Fjodorovitšin kyselyyn suoraan, että Smerdjakov oli maannut koko yön heillä väliseinän takana, »ei ollut kolmea askeltakaan hänen ja meidän vuoteemme väliä», ja vaikka Marfa Ignatjevna itse olikin nukkunut sikeästi, niin hän oli useita kertoja herännyt Smerdjakovin vaikerointiin: »hän vaikeroi koko ajan, vaikeroi lakkaamatta». Puhuttuaan Herzenstuben kanssa ja ilmoitettuaan epäilevänsä, tokko Smerdjakov ollenkaan oli mielenvikainen, sillä hänestä näytti Smerdjakovia vaivaavan ainoastaan heikkous, Ivan sai ukon vain hiukan hymyilemään. »Tiedättekö sitten, mitä hän nyt erikoisesti harrastaa?» kysyi lääkäri Ivan Fjodorovitšilta. »Hän pänttää päähänsä ranskalaisia sanoja; hänellä on tyynynsä alla vihko, johon joku on kirjoittanut ranskalaisia sanoja venäläisillä kirjaimilla, hehehee!» Ivan Fjodorovitš lakkasi lopulta kokonaan epäilemästä. Veljeänsä Dmitriä hän ei enää voinut ajatellakaan tuntematta inhoa. Yksi seikka sentään tuntui kummalliselta: että Aljoša itsepintaisesti yhä edelleen oli sitä mieltä, että murhaaja ei ollut Dmitri, vaan »kaiken todennäköisyyden mukaan» Smerdjakov. Ivan oli aina tuntenut pitävänsä Aljošan mielipidettä arvossa, ja siksi hän nyt ihmetteli Aljošaa. Omituista oli sekin, että Aljoša ei pyrkinyt puhumaan hänen kanssaan Mitjasta eikä koskaan itse aloittanut keskustelua hänestä, vaan ainoastaan vastaili Ivanin kysymyksiin. Tämän oli Ivan Fjodorovitš myös tarkoin pannut merkille. Muuten hänen mieltään kiinnitti tähän aikaan suuresti eräs aivan asiaan kuulumaton seikka: tultuaan Moskovasta hän oli jo ensimmäisenä päivänä kokonaan ja peruuttamattomasti antautunut sen hehkuvan ja järjettömän intohimon valtaan, jota hän tunsi Katerina Ivanovnaa kohtaan. Tässä ei ole syytä ryhtyä kertomaan tuosta Ivan Fjodorovitšin uudesta intohimosta, joka sitten löi leimansa koko hänen elämäänsä: tämä kaikki voisi olla pääjuonena aivan toisessa kertomuksessa, toisessa romaanissa, josta en tiedä, ryhdynkö koskaan sitä kirjoittamaan. Mutta en voi nyt tässä kuitenkaan olla mainitsematta sitä, että kun Ivan Fjodorovitš mennessään, kuten olen jo kertonut, yöllä Aljošan kanssa pois Katerina Ivanovnan luota sanoi Aljošalle: »Minä en välitä hänestä», — niin hän sillä hetkellä valehteli hirveästi: hän rakasti mielettömästi Katerina Ivanovnaa, vaikka totta oli sekin, että hän joinakin hetkinä vihasi tätä siinä määrin, että olisi voinut vaikka tappaa hänet. Tässä yhtyi monta syytä: aivan järkytettynä Mitjaa kohdanneesta asiasta Katerina Ivanovna lyöttäytyi hänen luokseen palanneeseen Ivan Fjodorovitšiin kuin jonkinlaiseen pelastajaansa. Hänen tunteitaan oli loukattu, häntä oli halvennettu. Mutta nyt ilmestyi taas mies, joka oli ennenkin häntä niin paljon rakastanut, — oi, hän tiesi sen varsin hyvin, — ja jonka älyä ja sydäntä hän aina oli pitänyt niin suuressa arvossa. Mutta ankara tyttö ei antautunut kokonaan uhriksi, huolimatta häneen rakastuneen Ivanin toiveitten koko karamazovilaisesta hillittömyydestä ja kaikesta Ivanin hurmautumisesta häneen. Samaan aikaan tyttöä kuitenkin yhtä mittaa kiusasi katumus siitä, ettei hän ollut uskollinen Mitjalle, ja ankaran riidan hetkinä Ivanin kanssa (ja näitä hetkiä oli monta) hän suoraan lausui tämän julki Ivanille. Tätä juuri Ivan olikin Aljošan kanssa puhuessaan nimittänyt »valheeksi valheen päällä». Siinä tietysti todella olikin paljon valhetta, ja tämä kaikkein enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia… mutta kaikesta tästä myöhemmin. Sanalla sanoen, hän oli joksikin aikaa miltei unohtanut Smerdjakovin. Ja kuitenkin kahden viikon kuluttua hänen ensimmäisestä käynnistään tämän luona alkoivat häntä taas kiusata samat omituiset ajatukset kuin ennenkin. Riittää, kun sanomme, että hän alkoi myötäänsä kysellä itseltään: miksi hän silloin, ollessaan viimeistä yötä Fjodor Pavlovitšin talossa ennen lähtöään, oli hiipinyt hiljaa kuin varas portaille ja kuunnellut, mitä isä alhaalla tekee? Miksi hän muisteli tätä inhoten, miksi hänen mielensä seuraavana aamuna matkalla yhtäkkiä oli tullut niin surulliseksi ja miksi hän Moskovaan tultaessa oli sanonut itselleen: »Minä olen roisto!» Ja nyt hän kerran tuli ajatelleeksi, että kaikkien näitten kiusallisten ajatusten tähden hän kenties on valmis unohtamaan Katerina Ivanovnankin, niin voimakkaasti ne yhtäkkiä taas saivat hänet valtaansa! Juuri kun hän tätä ajatteli, hän kohtasi Aljošan kadulla. Hän pysähdytti heti hänet ja kysyi häneltä yhtäkkiä:

— Muistatko sinä, kun päivällisen jälkeen Dmitri syöksyi taloon ja löi isää ja minä sitten sanoin sinulle pihalla, että pidätän itselleni »toivomisen oikeuden», — sano, luulitko sinä silloin minun toivovan isän kuolemaa vai etkö?

— Luulin, — vastasi Aljoša hiljaa.

— Niin se muuten olikin, ei siinä ollut mitään arvaamista. Mutta luulitko sinä silloin sitäkin, että minä nimenomaan toivoin, jotta »toinen inhoittava olento söisi toisen», eli että juuri Dmitri tappaisi isän, vieläpä niin pian kuin suinkin… ja että minä itsekään en ollut haluton myötävaikuttamaan?

Aljoša kalpeni hiukan ja katsoi ääneti veljeään silmiin.

— Puhu toki! — huudahti Ivan. — Minä haluan kaikin voimin tietää, mitä sinä silloin ajattelit. Minun pitää saada tietää totuus, totuus!

Hän veti raskaasti henkeä katsoen jo etukäteen vihamielisesti Aljošaan.

— Anna minulle anteeksi, minä ajattelin silloin sitäkin, — kuiskasi Aljoša ja vaikeni lisäämättä mitään »lieventävää asianhaaraa».

— Kiitos! — tokaisi Ivan ja lähti kiireesti matkaansa jättäen Aljošan. Siitä asti Aljoša huomasi, että veli Ivan alkoi omituisen jyrkästi loitota hänestä eikä näyttänyt hänestä pitävän, niin että hän itsekin lakkasi sitten käymästä tämän luona. Mutta sillä hetkellä, heti tämän kohtaamisen jälkeen, Ivan Fjodorovitš kotiinsa poikkeamatta lähti yhtäkkiä taas Smerdjakovin luo.

7.

Toinen käynti Smerdjakovin luona

Smerdjakov oli tähän aikaan päässyt sairashuoneesta. Ivan Fjodorovitš tiesi hänen uuden asuntonsa: juuri tuossa kallellaan olevassa, pienessä hirsimökissä, jossa oli kaksi eteisen erottamaa huonetta. Toisessa tuvassa asui Maria Kondratjevna äitinsä kanssa ja toisessa Smerdjakov yksinään. Jumala tiennee mistä syystä hän oli joutunut asumaan heidän luokseen: elikö hän siellä ilmaiseksi vaiko maksusta? Myöhemmin arveltiin, että hän oli asettunut heidän luokseen asumaan Maria Kondratjevnan sulhasena ja eli aluksi ilmaiseksi. Sekä äiti että tytär pitivät häntä hyvin suuressa arvossa ja henkilönä, joka oli heidän yläpuolellaan. Kolkutettuaan Ivan Fjodorovitš astui eteiseen ja meni Maria Kondratjevnan osoituksen mukaan suoraan vasemmalle »siistiin tupaan», jossa Smerdjakov asui. Tässä huoneessa oli kaakeliuuni, ja se oli hyvin kuumaksi lämmitetty. Seiniä koristivat siniset seinäpaperit, tosin aivan repaleiset, ja raoissa niitten alla kihisi torakoita ja russakoita kauheat määrät, niin että kuului yhtämittaista kuhinaa. Kalustus oli kurjaa: kaksi penkkiä kummankin seinän vierustalla ja kaksi tuolia pöydän luona. Vaikka pöytä olikin paljasta puuta, niin sitä kuitenkin peitti ruusunpunaisilla kuvioilla koristettu liina. Kahdella pienellä ikkunalla oli kummallakin ruukku, jossa oli pelargoni. Nurkassa oli pyhimyskuvainkaappi kuvineen. Pöydällä seisoi pieni, pahoin kolhiintunut vaskinen teekeitin ja tarjotin, jolla oli kaksi kuppia. Mutta teen oli Smerdjakov jo juonut ja teekeitin oli sammunut… Hän itse istui pöydän takana lavitsalla ja katseli vihkoon sekä piirteli jotakin kynällä. Mustepullo oli siinä vieressä ja samoin valurautainen matala kynttilänjalka, jossa oli steariinikynttilä. Ivan Fjodorovitš päätteli heti Smerdjakovin kasvoista, että tämä oli täydelleen parantunut taudistaan. Hänen kasvonsa olivat terveemmän väriset ja lihavammat, hiustöyhtö painettu alas, ohimohiukset voidellut. Yllään hänellä oli kirjava, vanulla sisutettu viitta, joka kuitenkin oli hyvin kulunut ja melko risainen. Hänen nenällään oli silmälasit, joita Ivan Fjodorovitš ei ennen ollut hänellä nähnyt. Tämä aivan vähäpätöinen seikka yhtäkkiä ikäänkuin teki kaksinkertaiseksi Ivan Fjodorovitšin suuttumuksen: »Tuommoinen elukka, mutta silmälasit on nenällä!» Smerdjakov kohotti hitaasti päänsä ja katsoi kiinteästi silmälasien läpi tulijaan: sitten hän otti hiljaa lasit silmiltään ja nousi lavitsalta, mutta ei ollenkaan kunnioittavasti, vaan ikäänkuin laiskastikin, ainoastaan noudattaakseen kaikkein välttämättömintä kohteliaisuutta, jota ilman ei juuri voi tulla toimeen. Kaikki tämä välähti nopeasti Ivanin silmissä, ja hän huomasi sen kaiken heti, ja varsinkin — Smerdjakovin katseen, joka oli ehdottomasti vihamielinen, tyly ja kopeakin: »Mitä, mukamas, maleksit, puhuttiinhan silloin kaikki selväksi, miksi olet taas tullut?» Ivan Fjodorovitš jaksoi vaivoin hillitä itsensä.

— Kuuma sinulla on täällä, — sanoi hän vielä seisoen ja avasi päällystakkinsa.

— Riisukaa pois, — salli Smerdjakov.

Ivan Fjodorovitš riisui päällystakkinsa ja heitti sen lavitsalle, otti vapisevin käsin tuolin, siirsi sen nopeasti pöydän viereen ja istuutui. Smerdjakov oli ennättänyt painautua lavitsalleen ennen häntä.

— Ensiksikin, olemmeko yksin? — kysyi Ivan Fjodorovitš ankarasti ja tiukasti. — Eivätkö kuule puhettamme tuolta?

— Ei kukaan kuule mitään. Itse näitte: siinä on eteinen.

— Kuulehan, ystäväni: mitä sinä silloin lörpötit, kun lähdin luotasi sairaalasta, että jos minä en kerro, miten sinä olet mestari teeskentelemään kaatuvatautia, niin sinäkään muka et kerro tutkintatuomarille kaikkea keskustelustamme portilla? Mitä se on tuo kaikkea? Mitä sinä silloin oikeastaan tarkoitit? Uhkasitko sinä minua, vai mitä? Olenko minä jonkinmoisessa liitossa sinun kanssasi, pelkäänkö minä sinua, vai mitä?

Ivan Fjodorovitš lausui tämän aivan vihan vimmassa, antaen selvästi ja tahallaan ymmärtää halveksivansa kaikkia esipuheita ja kaikkea kaksimielisyyttä ja pelaavansa avointa peliä. Smerdjakovin silmät välähtivät ilkeästi, vasen silmä alkoi vilkuttaa, ja hän vastasi katseellaan heti, vaikkakin tapansa mukaan hillitysti ja tasaisesti: »Jos tahdot puhdasta peliä, niin kyllä sitä saat minun puolestani.»

— Sitä minä silloin tarkoitin, — vastasi hän, — ja sitä varten minä sen silloin lausuin, että te tietäen edeltäpäin isänne tulevan murhattavaksi jätitte hänet silloin uhriksi ja että ihmiset eivät tämän jälkeen päättelisi mitään pahaa teidän tunteistanne ja ehkäpä jostakin muustakin, — sitä minä silloin lupasin olla ilmaisematta viranomaisille.

Vaikka Smerdjakov puhuikin kiirehtimättä ja näennäisesti hilliten itsensä, niin hänen äänessään oli kuitenkin jotakin lujaa ja järkähtämätöntä, ilkeätä ja häikäilemättömän uhmaavaa. Hän loi julkeasti silmänsä Ivan Fjodorovitšiin, ja tämän silmissä melkein maailma meni sekaisin ensihetkellä:

— Kuinka? Mitä? Oletko sinä järjissäsi vai etkö?

— Aivan täydessä järjessäni!

— Tiesinkö minä sitten silloin murhasta? — huudahti Ivan Fjodorovitš viimein ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään. — Mitä merkitsee: »ehkäpä jostakin muustakin?» Puhu, lurjus!

Smerdjakov oli vaiti ja katseli yhä Ivan Fjodorovitšia yhtä julkein katsein.

— Sano, senkin löyhkäävä lurjus, mitä on »jostakin muustakin?» — karjaisi Ivan.

— Tuolla »jollakin muulla» minä sillä hetkellä tarkoitin, että te kenties itsekin suuresti toivoitte silloin isänne kuolemaa.

Ivan Fjodorovitš hypähti pystyyn ja iski kaikin voimin nyrkillään häntä olkapäähän, niin että hän horjahti seinää vastaan. Silmänräpäyksessä Smerdjakovin kasvot kostuivat kokonaan kyynelistä. Lausuen: »On häpeä, herra, lyödä heikkoa miestä!» hän yhtäkkiä peitti silmänsä siniruutuisella pumpulisella nenäliinallaan, joka oli täyteen niistetty, ja alkoi hiljaa itkeä ja kyynelehtiä. Kului noin minuutti.

— Riittää! Lakkaa! — sanoi viimein Ivan Fjodorovitš käskevästi ja istuutui taas tuolille. — Älä pane minun kärsivällisyyttäni liian kovalle koetukselle!

Smerdjakov otti rievun silmiltään. Jokainen piirre hänen ryppyisissä kasvoissaan kuvasti hänen äsken juuri kärsimäänsä loukkausta.

— Sinä ajattelit siis silloin, lurjus, että minä yksissä tuumin Dmitrin kanssa tahdoin tappaa isän?

— Teidän silloisia ajatuksianne minä en tietänyt, — lausui Smerdjakov loukkaantuneena, — ja siksi minä teidät silloin pysähdytinkin mennessänne sisälle portista, jotta olisin teitä juuri tässä kohdin tutkinut.

— Mitä tutkinut? Mitä?

— Nimenomaan juuri tuota asianhaaraa, tahdotteko te vai ettekö tahdo, että isänne mahdollisimman pian tapetaan.

Enimmän suututti Ivan Fjodorovitšia tuo järkähtämättömän julkea äänensävy, josta Smerdjakov itsepintaisesti ei ottanut luopuakseen.

— Sinä olet hänet tappanut! — huudahti hän yhtäkkiä.

Smerdjakov naurahti halveksivasti.

— Että minä en ole tappanut, sen tiedätte itse aivan hyvin. Ja luulinpa, ettei älykkäällä miehellä olisi tästä enää mitään puhuttavaa.

— Mutta miksi, miksi sinussa silloin syntyi sellainen epäluulo minua kohtaan?

— Niinkuin te jo tiedätte, niin yksinomaan pelosta. Minä olin näet silloin semmoisessa tilassa, että pelon vallassa vavisten epäilin kaikkia. Teitä päätin myös tutkia, sillä jos tekin, ajattelen, toivotte samaa kuin veljennekin, niin silloin on koko tämä asia mennyttä, ja siinä mylläkässä nitistetään minutkin kuin kärpänen.

— Kuule, kaksi viikkoa sitten sinä puhuit toista.

— Sitä samaa minä sairaalassakin teidän kanssanne puhuessani tarkoitin ja arvelin vain, että te ymmärrätte ilman liikoja sanojakin ettekä itsekään tahdo suoraan puhuttavan, kun olette sangen älykäs mies.

— Kas vain! Mutta vastaa, vastaa, minä vaadin: miksi nimenomaan, miten nimenomaan minä saatoin silloin herättää sinun alhaisessa sielussasi semmoisen minua halventavan epäluulon?

— Tappaa — sitä te ette itse mitenkään olisi voinut ettekä te tahtonutkaan, mutta että joku toinen tappaisi, sitä te tahdoitte.

— Ja miten levollisesti, miten levollisesti mies puhuukaan! Mutta miksi minä olisin tahtonut, mistä ihmeen syystä minä olisin tahtonut?

— Kuinka niin, että mistä ihmeen syystä? Entä perintö? — tarttui Smerdjakov puheeseen myrkyllisesti ja ikäänkuin kostonhimoisestikin. — Saattoihan teille silloin jokaiselle kolmelle veljelle langeta isän perintönä melkein neljäkymmentätuhatta kullekin tai kenties enemmänkin, mutta jos Fjodor Pavlovitš silloin olisi nainut sen rouvan, Agrafena Aleksandrovnan, niin tämä olisi siirtänyt koko kapitaalin kohta vihkimisen jälkeen omalle nimelleen, sillä he ovat sangen ymmärtäväinen, niin että teille kaikille kolmelle veljelle ei olisi jäänyt isänne jälkeen kahta ruplaakaan. Mutta kaukanako silloin oli naimisiinmeno? Hiuskarvasta se riippui: tuon rouvan ei olisi tarvinnut kuin hiukan viitata pikkusormellaan, niin he olisivat heti juosseet kieli pitkällä heidän jäljessään kirkkoon.

Ivan Fjodorovitšin oli hyvin vaikeata hillitä itseänsä.

— Hyvä on, — lausui hän viimein, — sinä näet, että minä en ole hypännyt paikaltani, en ole pieksänyt sinua, en tappanut sinua. Jatka puhettasi: sinun käsityksesi mukaan minä siis ennakolta määräsin veli Dmitrin tekemään sen, toivoin hänestä apua?

— Kuinka ette olisi toivonut heistä apua; sillä jos he tappaisivat, niin silloinhan he menettäisivät kaikki aatelisoikeutensa, virka-arvonsa ja omaisuutensa ja joutuisivat pakkotyöhön. Silloinhan heidän perintöosansa jäisi teille veli Aleksei Fjodorovitšin kanssa, tasan jaettavaksi, siis ette saisi enää neljääkymmentä, vaan kuusikymmentätuhatta mieheen. Ehdottomasti te silloin toivoitte Dmitri Fjodorovitšista apua!

— Ihmeen paljon minä jaksan sietää puhettasi! Kuule, roisto: jos minä silloin toivoin jostakusta olevan apua, niin tietystikin sinusta enkä Dmitristä, ja minä vannon, että aavistelinkin jotakin katalaa sinun puoleltasi… silloin… minä muistan vaikutelmani!

— Minäkin ajattelin silloin hetken ajan, että te toivotte minustakin olevan apua, — tokaisi Smerdjakov ivallisesti, — niin että sillä te juuri vielä enemmän silloin todistitte minulle syyllisyytenne, sillä jos aavistelunne kohdistui minuun ja te kuitenkin samaan aikaan matkustitte pois, niin siten te ikäänkuin sanoitte minulle: sinä voit tappaa isäni, minä en ole esteenä.

— Roisto! Niinkö sinä ymmärsit!

— Ja kaiken vain tuon Tšermašnjan kautta. Hyväinen aika! Olette lähdössä Moskovaan ja kaikkiin isänne pyyntöihin, että kävisitte Tšermašnjassa, annoitte kieltävän vastauksen! Ja vain minun tyhmän sanani johdosta yhtäkkiä suostuitte! Ja mitä syytä teillä silloin oli suostua menemään tuonne Tšermašnjaan? Jos ette lähtenyt Moskovaan, vaan Tšermašnjaan ilman syytä, yksistään minun sanani johdosta, niin jotakin te siis minulta odotitte.

— En, vannon etten! — karjaisi Ivan hampaitaan kiristellen.

— Kuinka ette? Päinvastoin teidän, isänne pojan, olisi silloin pitänyt ensityöksi sanojeni johdosta toimittaa minut poliisin huostaan ja panna koville… ainakin iskeä siinä paikassa minua vasten kuonoa, mutta te, Herra nähköön, päinvastoin ollenkaan vihastumatta heti paikalla ystävällisesti teette aivan täsmälleen tyhmän sanani mukaisesti ja matkustatte, mikä oli aivan päätöntä, sillä teidän olisi pitänyt jäädä suojelemaan isänne henkeä… Kuinka minä en olisi tehnyt sellaista johtopäätöstä?

Ivan istui otsa rypyssä, molemmat nyrkit suonenvedontapaisesti polvia vastaan painettuina.

— Niin, se oli vahinko, että en iskenyt sinua silloin päin kuonoa, — naurahti hän katkerasti. — Poliisiputkaan ei sinua silloin voinut kuljettaa: kuka minua olisi uskonut, ja mihin minä olisin voinut vedota, mutta antaa päin kuonoa… uh, olipa vahinko, etten hoksannut tehdä sitä; vaikka päin naamaa iskeminen onkin kielletty, niin kylläpä olisin lyönyt naamataulusi mäsäksi.

Smerdjakov katseli häntä melkein nauttien.

— Tavallisissa elämän tilanteissa, — alkoi hän puhua sillä itserakkaalla ja opettavaisella äänensävyllä, jolla hän aikoinaan oli väitellyt Grigori Vasiljevitšin kanssa uskosta ja ärsytellyt tätä Fjodor Pavlovitšin tuolin takana seisoessaan, — tavallisissa elämän tilanteissa on päin kuonoa lyöminen nykyjään todellakin laissa kielletty, ja kaikki ovat lakanneet lyömästä, mutta erinäisissä elämän tilanteissa, ei ainoastaan meillä, vaan koko maailmassa, olkoonpa kysymyksessä vaikkapa täydellinen ranskalainen tasavalta, yhä kuitenkin lyödään aivan kuin Aatamin ja Eevan aikaan, eikä koskaan lakatakaan sitä tekemästä, mutta te silloin erikoisessa tilanteessa ette uskaltanut.

— Miksi sinä opiskelet ranskalaisia sanoja? — sanoi Ivan nyökäyttäen päätään vihkoa kohti, joka oli pöydällä.

— Miksi minä en opiskelisi niitä edistääkseni siten sivistystäni ajatellen, että ehkäpä minä itsekin joskus saan oleskella noilla onnellisilla Euroopan seuduilla.

— Kuule, hylkiö, — sanoi Ivan silmät salamoiden ja koko ruumis vavisten, — minä en pelkää sinun syytöksiäsi, todista minua vastaan mitä tahdot, ja jos minä äsken en lyönyt sinua kuoliaaksi, niin jätin sen tekemättä vain siksi, että epäilen sinua syylliseksi tähän rikokseen ja toimitan sinut oikeuden käsiin. Minä paljastan sinut vielä.

— Minun mielestäni teidän on parempi pitää suunne kiinni. Sillä mistä te voitte minua syyttää, kun minä olen täysin viaton, ja kuka teitä uskoo? Mutta jos te vain alatte, niin minäkin kerron kaiken, sillä kuinka en puolustaisi itseäni?

— Luuletko, että minä nyt pelkään sinua?

— Olkoonpa, että kaikkia näitä sanojani, jotka nyt olen puhunut teille, ei uskota oikeudessa, niin sen sijaan yleisö uskoo ja te saatte hävetä.

— Tämä merkitsee taaskin, että: »viisaan miehen kanssa maksaa kyllä vaivan puhua», — vai mitä? — sanoi Ivan kiristellen hampaitaan.

— Osasitte ihan oikeaan. Viisas tulette olemaankin.

Ivan Fjodorovitš nousi inhosta väristen, otti päällystakin ylleen ja poistui nopeasti huoneesta vastaamatta enää Smerdjakoville ja häneen edes katsomatta. Raikas illan ilma virkisti häntä. Taivaalla loisti kirkkaana kuu. Ajatukset ja tunteet kiehuivat hänen sielussaan muodostuen kauheaksi painajaiseksi. »Menisinkö heti ilmiantamaan Smerdjakovin? Mutta mistä minä hänet ilmiantaisin: hän on kuitenkin syytön. Päinvastoin hän syyttää silloin minua. Miksi minä todellakin silloin lähdin Tšermašnjaan? Miksi, miksi?» kyseli Ivan Fjodorovitš. »Niin, tietysti minä odotin jotakin, ja hän on oikeassa»… Ja hänelle muistui taas jo sadannen kerran mieleen, kuinka hän viimeisenä yönä isänsä luona salaa kuunteli portailta tämän toimia, mutta nyt tuo muisto tuotti niin suurta kärsimystä, että hän ihan pysähtyi paikalleen aivan kuin hänet olisi lävistetty: »Niin, minä toivoin silloin sitä, se on totta! Minä tahdoin, minä nimenomaan tahdoin murhaa! Tahdoinko minä murhaa, tahdoinko?… Täytyy tappaa Smerdjakov!… Jos minä en uskalla nyt tappaa Smerdjakovia, niin ei kannata elääkään!…» Ivan Fjodorovitš meni silloin kotonaan käymättä suoraan Katerina Ivanovnan luo ja pelästytti hänet tulollaan: hän oli kuin mieletön. Hän kertoi Katerina Ivanovnalle koko keskustelun Smerdjakovin kanssa aivan pikkupiirteitä myöten. Hän ei voinut rauhoittua Katerina Ivanovnan tyynnyttelystä huolimatta, asteli koko ajan huoneessa ja puhui katkonaisesti, omituisesti. Viimein hän istuutui, nojasi kyynärpäänsä pöytään, pani päänsä molempien käsiensä varaan ja lausui omituisen mietelmän:

— Jos murhaaja ei ole Dmitri, vaan Smerdjakov, niin silloin tietysti minä olen vastuunalainen yhdessä hänen kanssaan, sillä minä yllytin häntä. Olenko minä yllyttänyt häntä, — sitä en vielä tiedä. Mutta jos vain hän on murhannut, eikä Dmitri, niin tietysti minäkin olen murhaaja.

Kuultuaan tämän Katerina Ivanovna mitään sanomatta nousi paikaltaan, meni kirjoituspöytänsä luo, avasi sillä olevan lippaan, otti lippaasta erään paperin ja pani sen Ivanin eteen. Tämä paperi oli se sama asiakirja, jota Ivan Fjodorovitš myöhemmin mainitsi Aljošalle »matemaattisesti sitovana todistuskappaleena» siitä, että veli Dmitri oli surmannut isän. Se oli kirje, jonka Mitja oli juovuksissa kirjoittanut Katerina Ivanovnalle sinä samana iltana, jolloin hän oli kohdannut kedolla Aljošan tämän ollessa matkalla luostariin, sen Katerina Ivanovnan kodissa sattuneen kohtauksen jälkeen, kun Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa. Erottuaan Aljošasta Mitja silloin riensi Grušenjkan luo; ei tiedetä, tapasiko hän Grušenjkan, mutta iltayöstä hän ilmestyi »Pääkaupunki»-ravintolaan ja joi siellä itsensä asianmukaisesti humalaan. Humalassa ollessaan hän pyysi kynän ja paperia ja raapusti kokoon hänelle tärkeän paperin. Se oli päätön, monisanainen ja sekava kirje, »humalainen» kirje. Se oli samanlaista kuin on silloin, kun juopunut mies kotiin tultuaan alkaa tavattoman kiihtyneenä kertoa vaimolleen tai jollekulle muulle kotiväestä, kuinka häntä äsken juuri on loukattu, millainen lurjus loukkaajana on, miten hän itse sen sijaan on mainio ihminen, ja kuinka hän vielä näyttää tuolle loukkaajalle, — ja kertoo tämän kaiken hirveän pitkään ja laajasti, sotkuisesti ja kiihtyneenä lyöden nyrkkiä pöytään ja itkien juopuneen kyyneliä. Kirjepaperi, joka hänelle oli ravintolassa annettu, oli likainen palanen tavallista kirjepaperia, huonoa lajia, ja sen takapuolelle oli kirjoitettu jokin lasku. Juopuneen monisanaisuudelle nähtävästi ei ollut siinä riittävästi tilaa, ja Mitja oli kirjoittanut täyteen kaikki reunustat sekä kirjoittanut viimeiset rivit poikittain jo kirjoitetun yli. Kirje oli näin kuuluva:

»Kohtalokas Katja! Huomenna hankin rahaa ja annan sinulle takaisin kolmetuhattasi, ja hyvästi — suuren vihan nainen, mutta hyvästi myös rakkauteni! Tehkäämme loppu! Huomenna koetan hankkia kaikilta ihmisiltä, mutta jos en saa ihmisiltä, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että menen isäni luo ja halkaisen hänen kallonsa ja otan hänen tyynynsä alta, kunhan vain Ivan lähtisi pois. Menen pakkotyöhön, mutta annan takaisin kolmetuhatta. Ja sinä itse jää hyvästi. Kumarran maahan asti, sillä olen sinun edessäsi lurjus. Anna minulle anteeksi. Ei, mieluummin älä anna anteeksi: niin on helpompi sekä minulle että sinulle! Mieluummin pakkotyö kuin sinun lempesi, sillä lemmin toista, mutta hänet sitä tulit tänään liian hyvin tuntemaan, kuinka voisitkaan antaa anteeksi? Tapan sen, joka on minulta varastanut! Menen teidän kaikkien luota pois Itään, jotta en tietäisi kenestäkään. Hänestäkään en tahdo tietää, sillä et sinä yksin ole kiduttaja, vaan hän myöskin. Hyvästi!

P.S. Kirousta kirjoitan, mutta sinua jumaloin! Kuulen äänen rinnassani. Kieli on jäänyt jäljelle ja se soi. Mieluummin sydän haljetkoon! Tapan itseni, mutta sitä ennen kuitenkin koiran. Riistän häneltä kolme ja paiskaan sinulle. Vaikka olenkin lurjus edessäsi, niin en ole varas! Odota kolmeatuhatta. Koiralla on patjan alla, ruusunpunainen nauha. En minä ole varas, vaan minulta varastaneen tapan. Katja, älä katso halveksivasti: Dmitri ei ole varas, vaan murhaaja! Isänsä tappoi ja itsensä syöksi turmioon, jotta seisoisi eikä sietäisi ylpeyttäsi. Eikä rakastaisi sinua.

PP.S. Suutelen jalkojasi, jää hyvästi!

PP.SS. Katja, rukoile Jumalaa, että ihmiset antaisivat rahoja. Silloin en tule olemaan veren tahrima, mutta jos eivät anna, — niin olen veressä! Tapa minut!

Orja ja vihamies

D. Karamazov.»

Kun Ivan oli lukenut »asiakirjan», niin hän tuli täysin vakuutetuksi. Murhaaja oli siis hänen veljensä eikä Smerdjakov. Ei Smerdjakov, siis ei myöskään hän, Ivan. Tämä kirje sai yhtäkkiä hänen silmissään matemaattisen todistuksen merkityksen. Hänellä ei voi enää olla mitään epäilyksiä, etteikö Mitja olisi syyllinen. Semmoista epäluuloa, että Mitja oli voinut murhata yhdessä Smerdjakovin kanssa, ei koskaan ollut Ivanin mielessä ollut eikä se sopinut yhteen tosiseikkain kanssa. Ivan oli täydellisesti rauhoittunut. Seuraavana aamuna hän tunsi vain halveksimista muistellessaan Smerdjakovia ja tämän ivallisia puheita. Muutaman päivän kuluttua hän ihan ihmetteli, kuinka oli voinut niin syvästi loukkaantua tämän epäluuloista. Hän päätti halveksia Smerdjakovia ja unohtaa hänet. Näin meni kuukausi. Smerdjakovista hän ei enää kysynyt keneltäkään mitään, mutta kuuli pari kertaa sivumennen tämän olleen hyvin sairaana ja päästään sekaisin. »Hän kuolee hulluna», sanoi hänestä kerran nuori lääkäri Varvinski, ja tämä jäi Ivanille mieleen. Tämän kuukauden viimeisellä viikolla Ivan itse alkoi tuntea olevansa hyvin huonovointinen. Lääkärin kanssa, jonka Katerina Ivanovna oli Moskovasta tilannut ja joka oli saapunut juuri vähän ennen kuin tuomio julistettiin, hän oli jo käynyt neuvottelemassa. Ja juuri tähän aikaan hänen suhteensa Katerina Ivanovnaan kärjistyivät äärimmilleen. He olivat ikäänkuin kaksi toisiinsa rakastunutta vihamiestä. Katerina Ivanovnan hetkelliset, mutta voimakkaat kiintymyksen puuskat Mitjaan saivat Ivanin aivan raivostumaan. Omituista oli, että ihan viimeiseen kohtaukseen saakka, jonka kuvasimme tapahtuneen Katerina Ivanovnan luona, kun sinne saapui Mitjan luota Aljoša, ei hän, Ivan, ollut koko kuukauden aikana kertaakaan kuullut Katerina Ivanovnan epäilevän Mitjan syyllisyyttä huolimatta kaikista tämän »palaamisista» takaisin Mitjan ystäväksi, joita Ivan niin suuresti vihasi. Merkillistä on sekin, että hän tuntien vihaavansa Mitjaa päivä päivältä yhä enemmän samalla ymmärsi, ettei hän vihannut häntä Katjan »palaamisten» takia, vaan nimenomaan siksi, että hän oli tappanut isän! Hän tunsi ja tiesi tämän itse täydelleen. Siitä huolimatta hän kymmenkunta päivää ennen tuomion lankeamista kävi Mitjan luona ja esitti tälle pakosuunnitelman, — suunnitelman, jonka hän ilmeisesti oli jo kauan sitten miettinyt. Paitsi tärkeintä syytä, joka oli saanut hänet astumaan tämmöisen askelen, vaikutti siihen myös eräs Smerdjakovin pikku sana, joka oli raapaissut hänen sydämeensä parantumattoman haavan, nimittäin se, että hänelle, Ivanille, muka oli edullista, että hänen veljeään syytettiin, sillä silloin isältä peritty rahasumma kohoaa hänen ja Aljošan osalta neljästäkymmenestätuhannesta kuuteenkymmeneentuhanteen. Hän päätti omasta puolestaan uhrata kolmekymmentätuhatta järjestääkseen Mitjan paon. Palatessaan silloin tämän luota hän oli hirveän surullisella ja ahdistuneella mielellä: hänestä oli äkkiä alkanut tuntua, ettei hän tahdo pakoa ainoastaan sen vuoksi, että saisi uhrata kolmekymmentätuhatta ja parantaa sydämeensä raapaistun haavan, vaan jostakin muustakin syystä. »Senköhän vuoksi, että sydämessäni minäkin olen samanlainen murhaaja?» kysyi hän itseltään. Jokin kaukainen, mutta polttava tuska kirveli hänen sieluaan. Tärkeintä oli, että koko tämän kuukauden aikana hänen ylpeytensä oli kärsinyt, mutta tästä edempänä… Tarttuessaan asuntonsa ovikellon ripaan sen jälkeen kuin oli keskustellut Aljošan kanssa ja päättäessään yhtäkkiä mennä Smerdjakovin luo Ivan Fjodorovitš toimi erään erikoisen, yhtäkkiä hänen rinnassaan kiehahtaneen pahastumisen vallassa. Hän oli äkkiä muistanut, miten Katerina Ivanovna äsken juuri oli huudahtanut hänelle Aljošan läsnäollessa: »vain sinä, yksistään sinä olet saanut minut uskomaan, että hän (t.s. Mitja) on murhaaja!» Muistettuaan tämän Ivan ihan jähmettyi: ei koskaan elämässä hän ollut koettanut saada Katerina Ivanovnaa vakuutetuksi, että murhaaja on Mitja, päinvastoin hän oli vielä epäillyt itseään hänen edessään silloin kun oli palannut Smerdjakovin luota. Päinvastoin hän, Katerina Ivanovna, oli pannut silloin hänen eteensä »asiakirjan» ja näyttänyt toteen veljen syyllisyyden. Ja nyt juuri hän yhtäkkiä huudahtaa: »Minä olen itse ollut Smerdjakovin luona!» Milloin hän on ollut? Ivan ei tietänyt mitään tästä. Katerina Ivanovna ei siis ole niinkään vakuutettu Mitjan syyllisyydestä! Ja mitä on Smerdjakov saattanut hänelle sanoa? Mitä, mitä hän on hänelle sanonut? Kauhea viha syttyi Ivanin sydämeen. Hän ei käsittänyt, miten hän oli voinut puoli tuntia aikaisemmin antaa noitten Katerina Ivanovnan sanojen livahtaa ohitseen rupeamatta silloin heti huutamaan. Hän jätti ovikellon sikseen ja lähti rientämään Smerdjakovin luo. »Minä tapan hänet kenties tällä kertaa», ajatteli hän matkalla.

8.

Kolmas ja viimeinen käynti Smerdjakovin luona

Puolimatkassa alkoi puhaltaa pureva, kuiva tuuli, samanlainen kuin oli puhaltanut aikaisin aamulla sinä päivänä, ja alkoi putoilla tiheään hienoa, kuivaa lunta. Se putosi maahan tarttumatta siihen, tuuli pyöritteli sitä, ja kohta alkoi täydellinen lumipyry. Siinä osassa kaupunkiamme, missä Smerdjakov asui, ei juuri nimeksikään ole lyhtyjä. Ivan Fjodorovitš asteli pimeässä huomaamatta lumimyrskyä, vaistomaisesti löytäen tien. Hänen päätään kivisti ja ohimoissa jyskytti kipeästi. Hänen kämmenissään, hän tunsi sen, oli suonenvetoa. Jonkin matkan päässä Maria Kondratjevnan talosta Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä kohtasi yksinäisen juopuneen, pienikokoisen miehen, jolla oli yllään paikattu talonpoikaisviitta ja joka kulki polvitellen, murisi ja riiteli, mutta lakkasi yhtäkkiä riitelemästä ja alkoi käheällä humalaisen äänellä laulaa laulua:

Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota.

Hän katkaisi kuitenkin aina laulunsa tähän toiseen säkeeseen ja alkoi taas torua jotakuta, mutta sitten hän taas yhtäkkiä alkoi vedellä samaa laulua. Ivan Fjodorovitš oli jo pitkän aikaa tuntenut hirveätä vihaa häntä kohtaan, ollenkaan ajattelematta häntä, ja huomasi äkkiä hänet. Heti alkoi hänen vastustamattomasti tehdä mieli iskeä ylhäältäpäin nyrkillä pientä miestä. Juuri sillä hetkellä he tulivatkin toistensa kohdalle, ja mies kovasti horjahtaen törmäsi yhtäkkiä voimakkaasti Ivania vastaan. Tämä töytäisi hänet raivostuneena luotaan. Mies lensi pitkän matkan päähän ja mätkähti kuin tukki jäätyneeseen maahan, voihkaisi vain yhden kerran: »o-o!» ja vaikeni. Ivan harppasi hänen luokseen.

Mies makasi selällään aivan liikkumatta, tajuttomana. »Paleltuu!» ajatteli Ivan ja lähti taas astelemaan Smerdjakovin luo.

Jo eteisessä Maria Kondratjevna, joka oli kynttilä kädessä juossut avaamaan ovea, kuiskasi hänelle, että Pavel Fjodorovitš (t.s. Smerdjakov) ovat hyvin sairas, eivät kylläkään vuoteen omana, vaan aivan kuin eivät olisi täydessä järjessään, ja käskivät korjata teenkin pois, eivät tahtoneet sitä juoda.

— Raivoaako hän, vai kuinka? — kysyi Ivan Fjodorovitš tylysti.

— Vielä mitä, päinvastoin ovat aivan hiljaa, mutta älkää te kuitenkaan keskustelko hänen kanssaan kovin kauan… — pyysi Maria Kondratjevna.

Ivan Fjodorovitš avasi oven ja astui sisälle tupaan.

Huonetta oli lämmitetty yhtä kovasti kuin edelliselläkin kerralla, mutta siellä oli havaittavissa eräitä muutoksia: toinen sivuilla olevista penkeistä oli viety pois, ja sen sijalle oli ilmestynyt iso, nahalla päällystetty mahonkinen sohva. Sille oli laitettu vuode, jossa oli jokseenkin siistit valkoiset tyynyt. Vuoteella istui Smerdjakov entisessä viitassaan. Pöytä oli siirretty sohvan eteen, niin että huoneessa nyt oli sangen ahdasta. Pöydällä oli jokin paksu kirja, jossa oli keltainen päällyspaperi, mutta Smerdjakov ei lukenut sitä, vaan näytti istuvan mitään tekemättä. Hän loi pitkän, äänettömän katseen Ivan Fjodorovitšiin eikä näyttänyt ollenkaan hämmästyvän tämän tulosta. Hänen kasvonsa olivat suuresti muuttuneet, hän oli tullut hyvin laihaksi ja keltaiseksi. Silmät olivat kuopalla, silmien alukset olivat siniset.

— Oletko sinä siis todella sairas? — sanoi Ivan Fjodorovitš pysähtyen. — Minä en pidätä sinua kauan enkä edes riisu päällystakkianikaan. Minne täällä voi istuutua?

Hän astui pöydän toiseen päähän, siirsi pöydän luo tuolin ja istuutui.

— Mitä sinä katsot ja olet vaiti? Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä, ja minä vannon, etten lähde luotasi vastausta saamatta: oliko sinun luonasi neiti, Katerina Ivanovna?

Smerdjakov oli pitkän aikaa ääneti katsellen kuten ennenkin hiljaa Ivania, mutta yhtäkkiä hän viittasi kädellään ja käänsi kasvonsa poispäin hänestä.

— Mitä sinä? — huudahti Ivan.

— En mitään.

— Mitenkä et mitään?

— No oli, samantekeväähän se teille on. Jättäkää rauhaan.

— Ei, en jätä! Sano, milloin hän oli?

— Olen unohtanut muistaakin häntä, — naurahti Smerdjakov halveksivasti ja kääntäen yhtäkkiä taas kasvonsa Ivaniin päin hän katsoi tätä raivokkaan vihaisella katseella, samalla katseella, jonka hän oli kiinnittänyt Ivaniin tämän käydessä kuukautta aikaisemmin hänen puheillaan.

— Itse näytte olevan sairas, olette mennyt huonon näköiseksi, kasvonne ovat ihan surkeat, — lausui hän Ivanille.

— Anna minun terveyteni olla, puhu siitä, mitä sinulta kysytään.

— Mutta miksi silmänne ovat tulleet keltaisiksi, valkuaiset ovat aivan keltaiset? Onko teillä kovia vaivoja?

Hän naurahti halveksivasti ja alkoi sitten yhtäkkiä nauraa täyttä kurkkua.

— Kuule, minä sanoin sinulle, etten lähde luotasi vastausta saamatta! — huudahti Ivan hirveästi suuttuneena.

— Miksi te ahdistelette minua? Miksi kiusaatte minua? — lausui Smerdjakov kärsivästi.

— Äh, piru! Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä.

Vastaa kysymykseen, niin minä menen heti pois.

— Ei minulla ole teille mitään vastattavaa! — sanoi Smerdjakov luoden taas katseensa alas.

— Vakuutan sinulle, että minä pakotan sinut vastaamaan.

— Miksi te olette kaiken aikaa levoton? — sanoi Smerdjakov luoden äkkiä silmänsä häneen, mutta ei vain halveksivasti, vaan jo iljettävällä tavalla. — Siksikö, että huomenna alkaa oikeuden tuomio? Eihän teille tule mitään, tulkaa siitä lopultakin vakuutetuksi! Menkää kotiinne, käykää rauhallisesti makaamaan, älkää pelätkö mitään.

— Minä en ymmärrä sinua… mitä pelättävää minulla olisi huomenna? — lausui Ivan ihmeissään, ja yhtäkkiä todellakin jokin pelästys hengähti kylmän hengähdyksen hänen sieluunsa.

Smerdjakov mittaili häntä katseellaan.

— Ette ym-mär-rä? — sanoa venytti hän moittivasti. — Viitsiikin viisas mies pelata sellaista kometiiaa!

Ivan katseli ääneti häntä. Jo tuo odottamaton äänensävy, aivan ennenkuulumattoman kopea, jota tuo entinen lakeija nyt käytti häntä kohtaan, oli outoa. Tuommoista sävyä ei hänellä sentään ollut edes viime kerrallakaan!

— Sanon teille, ettei teillä ole mitään pelättävää. Minä en todista mitään teitä vastaan, todistuskappaleita ei ole. Kas, kuinka kätenne vapisevat. Miksi sormenne vapisevat? Menkää kotiinne, ette te ole tappanut.

Ivan vavahti. Hänen mieleensä muistui Aljoša.

— Minä tiedän, etten minä… — sopersi hän,

— Tie-dät-te? — puuttui Smerdjakov taas puheeseen. Ivan hypähti pystyyn ja tarttui hänen olkapäähänsä:

— Sano kaikki, iljetys! Sano kaikki!

Smerdjakov ei vähääkään pelästynyt. Hän kiinnitti vain Ivaniin katseensa, jossa kuvastui järjetön viha.

— Tepä siis olettekin tappanut, jos niin on, — kuiskasi hän hänelle raivoissaan.

Ivan vaipui tuolille aivan kuin harkiten jotakin. Hän naurahti vihaisesti.

— Tarkoitatko sinä yhä sitä silloista? Sitä mitä viime kerrallakin?

— Viime kerrallakin seisoitte edessäni ja ymmärsitte kaikki, ymmärrätte nytkin.

— Ymmärrän vain sen, että sinä olet hullu.

— Eipäs vain mies kyllästy! Istumme tässä silmäkkäin, luulisi, ettei ole mitään syytä petkuttaa toinen toistaan ja pelata kometiaa. Vai tahdotteko yhä vielä työntää syyn yksistään minun päälleni, minulle suoraan vasten silmiä? Te tapoitte, te olette juuri päämurhaaja, minä olin vain teidän apurinne, uskollinen palvelija, ja panin asian toimeen teidän sananne mukaan.

— Panit toimeen? Sinäkö sitten murhasit? — sanoi Ivan kylmeten.

Hänen aivoissaan tuntui jokin väräjävän, ja kylmän väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan. Nyt jo Smerdjakovkin katsoi ihmetellen häneen: luultavasti Ivanin pelästys oli lopulta hämmästyttänyt häntä vilpittömyydellään.

— Ettekö te todellakaan ole mitään tietänyt? — sopersi hän epäluuloisesti ja väänsi suutaan nauruun katsoen häntä silmiin.

Ivan katsoi häneen yhä, hän oli kuin puhelahjansa menettänyt.

»Jussi Pietariin on mennyt, enkä häntä odota»,

kaikui yhtäkkiä hänen päässään.

— Tiedätkö mitä: minä pelkään, että sinä olet unikuva, haamu siinä edessäni, — sopersi hän.

— Ei täällä ole mitään haamua, paitsi me kaksi ja vielä eräs kolmas. Epäilemättä hän on nyt täällä, tuo kolmas, meidän kahden parissa.

— Kuka hän on? Kuka täällä on? Kuka on kolmas? — lausui Ivan pelästyneenä katsellen ympärilleen ja etsien kiireesti katseillaan jotakuta kaikista nurkista.

— Tuo kolmas on — Jumala, se sama Sallimus, se on nyt vierellämme, mutta älkää te häntä etsikö, ette löydä.

— Sinä valehtelit, että olet murhannut! — karjaisi Ivan raivoisasti. — Joko sinä olet hullu tahi sinä ärsyttelet minua niinkuin viime kerrallakin!

Smerdjakov katseli häntä tutkivasti kuten äskenkin ollenkaan pelästymättä. Vieläkään hän ei mitenkään voinut voittaa epäluuloisuuttaan, yhä vielä hänestä näytti, että Ivan »tietää kaiken» ja vain teeskentelee, jotta voisi »suoraan vasten silmiä työntää syyn yksistään hänen päällensä».

— Odottakaa, — lausui hän viimein heikolla äänellä, vetäisi äkkiä esille pöydän alta vasemman jalkansa ja alkoi kääriä siitä ylös housun lahjetta. Jalassa oli pitkä, valkoinen sukka ja tohveli. Kiirehtimättä Smerdjakov otti pois sukkanauhan ja työnsi sormensa syvälle sukan sisään. Ivan Fjodorovitš katseli häntä ja alkoi yhtäkkiä suonenvedontapaisesti vavista pelästyksestä.

— Mielipuoli! — karjaisi hän ja hypähti nopeasti paikaltaan horjahtaen taaksepäin niin, että törmäsi seinään selällään ja näytti tarttuneen seinään kiinni kutistautuen mahdollisimman pieneksi. Mielettömän kauhun vallassa hän katseli Smerdjakovia. Hänen pelästyksestään vähääkään hämilleen joutumatta Smerdjakov yhä kaiveli sukkaansa koettaen sormillaan saada siitä jotakin kiinni ja ulos vedetyksi. Viimein hän tavoitti etsimänsä ja alkoi vetää. Ivan Fjodorovitš näki, että siinä oli joitakin papereita tai jokin paperitukku. Smerdjakov veti sen esille ja pani pöydälle.

— Tässä! — sanoi hän hiljaa.

— Mitä? — vastasi Ivan vavisten.

— Olkaa hyvä ja vilkaiskaa, — lausui Smerdjakov hiljaa.

Ivan astui pöydän luo, tarttui tukkuun ja alkoi avata sitä, mutta vetäisi äkkiä sormensa pois aivan kuin olisi koskettanut jotakin inhoittavaa, hirveätä matelijaeläintä.

— Teidän sormenne vapisevat yhä, niissä on suonenvetoa, — huomautti Smerdjakov ja kiersi itse kiirettä pitämättä paperin auki. Päällyksen sisässä oli kolme nippua sadan ruplan seteleitä.

— Kaikki ne ovat tässä, kaikki kolmetuhatta, tarpeetonta laskeakin. Ottakaa, — kehoitti hän Ivania nyökäyttäen päätään rahoja kohti. Ivan vaipui tuolille. Hän oli kalmankalpea.

— Sinä pelästytit minut… tuolla sukalla… — lausui hän omituisesti hymyillen.

— Ettekö te todellakaan, ettekö todellakaan ole tähän asti tietänyt? — kysyi Smerdjakov vielä kerran.

— En, en ole tietänyt. Minä luulin koko ajan, että se oli Dmitri. Veljeni! Veljeni! Ah! — Hän tarttui yhtäkkiä molemmin käsin päähänsä. — Kuule: tapoitko sinä yksinäsi? Ilman veljeäni vai veljeni kanssa?

— Ainoastaan yhdessä teidän kanssanne; yhdessä teidän kanssanne tapoin, mutta Dmitri Fjodorovitš ovat aivan syytön.

— Hyvä on, hyvä on… Minusta puhutaan myöhemmin. Miksi minä yhä näin vapisen… En saa sanaa sanotuksi.

— Silloin olitte kaiken aikaa niin rohkea, »kaikki on luvallista» muka, sanoitte, mutta kas, miten nyt olette pelästynyt! — leperteli Smerdjakov ihmeissään. — Ettekö tahdo limonadia, minä käsken heti tuomaan. Se voi olla hyvin virkistävää. Täytyy vain ensin panna nämä piiloon.

Ja hän nyökäytti taas päätään rahatukkuja kohti. Hän aikoi nousta mennäkseen huutamaan ovelta Maria Kondratjevnaa, jotta tämä laittaisi ja toisi limonadia, mutta etsiessään sopivaa kappaletta, millä peittäisi rahat, ettei tulija niitä näkisi, hän veti ensin esille nenäliinan, mutta kun se taaskin näkyi olevan täyteen niistetty, niin hän otti pöydältä sen ainoan paksun, keltaisen kirjan, jonka Ivan sisään tullessaan oli pöydällä nähnyt, ja pani sen rahojen peitteeksi. Kirjan nimi oli: Pyhän isämme Iisakki Sirinin sanoja. Ivan Fjodorovitš ennätti koneellisesti lukea kirjan nimen.

— Minä en tahdo limonadia, — sanoi hän. — Minusta tulee myöhemmin puhe. Istuudu ja puhu: miten sinä teit sen? Sano kaikki…

— Ottaisitte edes päällystakin yltänne, muuten teille tulee liian kuuma.

Aivan kuin nyt vasta hoksaten asian Ivan Fjodorovitš riuhtaisi päällystakin yltään ja heitti sen tuoliltaan nousematta penkille.

— Puhu toki, ole niin hyvä, puhu!

Hän oli tullut hiljaiseksi. Hän odotti varmana siitä, että Smerdjakov nyt sanoo kaiken.

— Siitäkö, miten sen tein? — huokasi Smerdjakov. — Tein mitä luonnollisimmalla tavalla, noitten teidän sanojenne johdosta…

— Minun sanoistani puhumme myöhemmin, — keskeytti taas Ivan, mutta ei enää huutaen kuten aikaisemmin, vaan lausuen sanat lujasti ja näyttäen kokonaan hillitsevän itsensä. — Kerro vain seikkaperäisesti, miten sinä sen teit. Kaikki järjestyksessä. Älä unohda mitään. Yksityiskohdat ovat pääasia, yksityiskohdat. Pyydän.

— Te matkustitte pois, minä putosin silloin kellariin…

— Oliko se kaatuvatautia vai teeskentelitkö?

— Tietysti teeskentelin. Kaikki oli teeskenneltyä. Portaita menin levollisesti alas, ihan pohjalle asti, ja kävin levollisesti pitkälleni ja heti pitkälleni käytyäni aloin parkua. Ja kiemurtelin koko ajan, kun minua kannettiin ulos.

— Seis! Teeskentelitkö sitten myöhemminkin koko ajan, sairaalassakin?

— En suinkaan. Seuraavana päivänä, aamuyöstä, jo ennen sairashuoneeseen joutumistani, tuli oikea taudinkohtaus ja niin ankara, että semmoista ei ole ollut moneen vuoteen. Kaksi päivää olin aivan tiedoton.

— Hyvä on, hyvä on. Jatka.

— Minut pantiin sille makuulavitsalle, minä kyllä tiesinkin, että väliseinän taakse, sillä joka kerta, kun minä olin sairas, Marfa Ignatjevna aina panivat minut yöksi sen saman väliseinän taakse asuntoonsa. Helliä ovat he aina olleet minua kohtaan syntymästäni asti. Yöllä minä vaikeroin, mutta hiljaa. Odotin yhä Dmitri Fjodorovitšiä.

— Kuinka odotit. Luoksesiko?

— Minkätähden minun luokseni. Taloon heitä odotin, sillä minulla ei enää ollut mitään epäilystä, etteivät he tulisi sinä samana yönä, sillä kun heillä ei ollut minua eikä mitään tietoja, niin heidän täytyi ehdottomasti itsensä kiivetä taloon aidan yli niinkuin parhaiten osasivat ja tehdä jotakin.

— Entäpä jos hän ei olisi tullut?

— Silloin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ilman heitä en olisi uskaltanut.

— Hyvä on, hyvä on… puhu ymmärrettävämmin, älä hätiköi, ja ennen kaikkea älä jätä mitään väliin!

— Minä odotin, että he tappavat Fjodor Pavlovitšin… aivan varmasti. Sillä minä olen heidät sillä tavoin valmistanut… viime päivinä… ja ennen kaikkea — he olivat oppineet tietämään nuo merkit. Kun heissä oli niinä päivinä niin paljon kerääntyneenä epäluuloisuutta ja raivokkuutta, niin heidän täytyi välttämättömästi noiden merkkien avulla tunkeutua taloon. Se on ehdotonta. Niinpä minä heitä odotinkin.

— Seis, — keskeytti Ivan, — jos hän olisi tappanut, niin hän olisi ottanut rahatkin ja vienyt ne mennessään; täytyihän sinun ajatella juuri sillä tavoin? Mitä sinä sitten olisit saanut hänen jälkeensä? Minä en näe.

— Rahojapa he eivät milloinkaan olisi löytäneetkään. Minähän vain olin selittänyt, että ne ovat patjan alla. Se ei ollut ensinkään totta. Ensin ne olivat lippaassa, niin se oli. Mutta sitten minä neuvoin Fjodor Pavlovitšia, koska olin ainoa ihminen maailmassa, johon he luottivat, että he veisivät tuon rahakäärön nurkkaan jumalankuvien taakse, sillä sieltä ei kerrassaan kukaan ymmärrä etsiä, varsinkaan jos tulee kiireesti. Niinpä tuo käärö olikin heillä siellä nurkassa jumalankuvien takana. Olisi ollut naurettavaakin pitää niitä patjan alla, pikemmin sitten lippaassa lukon takana. Mutta täällä nyt kaikki uskovat, että ne muka olivat patjan alla. Typerä ajatus. Jos siis Dmitri Fjodorovitš olisivat tehneet tuon murhan, niin he mitään löytämättä joko olisivat kiireesti paenneet peläten kaikkea ääntä niinkuin murhaajien laita aina on, tai heidät olisi vangittu. Silloin minä olisi voinut aina seuraavana päivänä tai samana yönäkin käydä ottamassa jumalankuvien takaa nuo rahat, ja kaikki olisi tullut Dmitri Fjodorovitšin syyksi. Sitä minä saatoin aina toivoa.

— No, entäpä jos hän ei olisi tappanut, vaan ainoastaan pieksänyt?

— Jos hän ei olisi tappanut, niin minä en tietenkään olisi uskaltanut ottaa rahoja, ja asia olisi mennyt myttyyn. Mutta oli sellainenkin laskelma, että he pieksävät tunnottomaksi ja minä ennätän sill'aikaa ottaa ja sitten vakuutan Fjodor Pavlovitšille, ettei kukaan muu ole anastanut rahoja kuin Dmitri Fjodorovitš lyötyään heidät pökerryksiin.

— Seis… minä sekaannun. Siis kuitenkin Dmitri tappoi ja sinä vain otit rahat?

— Ei, eivät he tappaneet. Mitäs, minähän voisin teille nytkin sanoa, että he ovat murhaaja… mutta minä en tahdo nyt valehdella teille, sillä… sillä jos te tosiaankaan, kuten itse näen, ette ole tähän saakka mitään ymmärtänyt ettekä teeskennellyt edessäni työntääksenne ilmeisen syyllisyytenne minulle vasten silmiä, niin te kuitenkin olette syypää kaikkeen, sillä te tiesitte murhasta ja annoitte murhaamisen minun tehtäväkseni ja matkustitte itse pois tietäen kaiken. Sentähden tahdoinkin tänä iltana todistaa teille omin silmin nähtäväksenne, että päämurhaaja tässä kaikessa olette yksinomaan te, ja minä olen vain sivuhenkilö, vaikka minä tapoinkin. Mutta te olette lain mukaan juuri murhaaja itse!

— Minkä tähden, minkä tähden minä olen murhaaja? Voi hyvä Jumala, — ei Ivan lopulta voinut olla huudahtamatta ja unohti, että oli lykännyt itseään koskevat seikat keskustelun loppuun. — Onko se yhä tuo Tšermašnja? Seis, puhu, miksi sinä tarvitsit minun suostumukseni, jos kerran pidit Tšermašnjaa suostumuksen merkkinä? Kuinka sinä sen nyt selität?

— Vakuutettuna teidän suostumuksestanne minä olisin tietänyt, että te palattuanne ette nostaisi melua noista menetetyistä kolmestatuhannesta, jos viranomaiset jostakin syystä olisivat alkaneet epäillä minua Dmitri Fjodorovitšin asemesta tai Dmitri Fjodorovitšin rikostoveriksi; päinvastoin olisitte puolustanut minua toisia vastaan… Ja perinnön saatuanne olisitte voinut joskus myöhemminkin palkita minua kaiken elämänne aikana, sillä minun kauttanihan te kuitenkin tulitte saamaan perinnön, kun taas avioliitto Agrafena Aleksandrovnan kanssa olisi tehnyt sen, että olisitte saanut vain pyyhkiä suutanne.

— Ahaa! Aikomuksesi oli siis kiusata minua myöhemminkin, koko elämäni ajan! — sanoi Ivan hampaitaan kiristellen. — Entäpä jos minä silloin en olisikaan matkustanut pois, vaan ilmiantanut sinut?

— Mitä sitten olisitte voinut silloin ilmiantaa? Ettäkö minä kehoittelin teitä menemään Tšermašnjaan? Sehän on typeryyttä. Sitäpaitsi te olisitte keskustelumme jälkeen joko lähtenyt tai jäänyt: Jos olisitte jäänyt, niin silloin ei mitään olisi tapahtunutkaan, minä olisin tietänyt, ettette te sitä asiaa halua, enkä olisi ryhtynyt mihinkään. Jos taas lähditte, niin silloin saitte minut siis vakuutetuksi siitä, että te ette uskalla ilmiantaa minua oikeudelle ja annatte minulle anteeksi kolmetuhatta. Ettekä te voinut minua sitten ollenkaan vainota, sillä silloin minä olisin kertonut kaikki oikeudessa, nimittäin en sitä, että olin varastanut tai tappanut, — sitä en olisi sanonut, — vaan sen, että te itse yllytitte minua varastamaan ja tappamaan, mutta että minä en suostunut. Siksi minä silloin tarvitsinkin teidän suostumuksenne, jotta te ette voisi minua millään ahdistaa, sillä missä teillä oli todistuksia, mutta minä voin panna teidät tiukalle ilmoittamalle, miten te himoitsitte isänne kuolemaa, ja tässä on teille sana — yleisöstä olisivat kaikki sitä uskoneet ja teitä olisi kohdannut häpeä koko elämänne ajaksi.

— Himoitsinko, himoitsinko minä siis sitä, himoitsinko? — kiristeli taaskin hampaitaan Ivan.

— Epäilemättä te himoitsitte ja suostumuksellanne te silloin äänettömästi annoitte minulle luvan sen asian toimeenpanoon, — sanoi Smerdjakov katsoen lujasti Ivaniin. Hän oli hyvin heikko ja puhui hiljaa ja väsyneesti, mutta jokin sisäinen ja salainen into häntä kiihoitti; ilmeisesti hänellä oli jokin tarkoitus. Ivan aavisti sen.

— Jatka, — sanoi hän hänelle, — jatka kertomusta tuosta yöstä.

— Mitäpä siinä sitten oli! Minä makaan, ja minusta tuntuu, kuin herra olisi huudahtanut. Mutta Grigori Vasiljevitš olivat sitä ennen yhtäkkiä nousseet ja menneet ulos ja parkaisivat yhtäkkiä, mutta sitten oli kaikkialla hiljaista ja pimeätä. Minä makaan, odotan, sydän pamppailee, en jaksa sietää. Nousin viimein ja läksin, — näen vasemmalla heidän ikkunansa olevan avoinna puutarhaan, minä astuin vielä vasemmalle kuunnellakseni, ovatko he siellä elossa vai eivätkö, ja kuulen, että herra on rauhaton ja huokailee, on siis elossa. Äh, ajattelen! Menin ikkunan luo, huudahdin herralle: »Minä se täällä olen, nähkääs.» Mutta hän sanoo minulle: »Oli, oli, karkasi pois!» Dmitri Fjodorovitš olivat siis olleet. — »Hän tappoi Grigorin!» — »Missä?» kuiskaan hänelle. — »Tuolla nurkassa», hän osoittaa ja puhuu myös kuiskaten. — »Odottakaa», sanon. Menin nurkkaan etsimään ja seinän luona töksähdän Grigori Vasiljevitšiin, hän makaa maassa, verissään, tunnottomana. »Siis tosiaankin on käynyt Dmitri Fjodorovitš», lennähti heti päähäni, ja samassa minä päätin lopettaa koko jutun äkillisesti, koska Grigori Vasiljevitš, vaikka olisivatkin vielä elossa, eivät tajuttomana maaten voi mitään nähdä. Oli olemassa ainoastaan se vaara, että Marfa Ignatjevna yhtäkkiä herää. Minä tunsin sen sillä hetkellä, mutta halu sai minussa kokonaan vallan, tuskin henki kulki. Tulin taas ikkunan alle herran luo ja sanon: »Hän on täällä, tuli, Agrafena Aleksandrovna tuli, pyrkii sisälle.» Herra hätkähti ihan kuin pieni lapsi: »Missä täällä? Missä?» hän huokailee, mutta ei ota uskoakseen. »Tuolla», sanon, »hän seisoo, avatkaa!» Hän katsoo minua ikkunasta, uskoo eikä usko, eikä uskalla avata. »Minua hän nyt pelkää», ajattelen. Ja on ihan hullunkurista: yhtäkkiä pisti päähäni koputtaa ikkunan kehykseen nuo merkit, että muka Grušenjka on tullut, tein sen aivan heidän nähtensä: sanojani ei näyttänyt uskovan, mutta kun minä koputin merkit, niin heti juoksivat avaamaan oven. Avasivat. Minä aioin astua sisälle, mutta hän seisoo siinä, ruumiillaan estää minua tulemasta: »Missä hän on, missä hän on?» katsoo minuun ja vapisee. No, ajattelen, jos hän noin pelkää minua, niin asiat ovat huonosti! Ja ihan jalkani menivät heikoiksi pelosta, että hän ei päästä minua huoneisiin tai huudahtaa tai Marfa Ignatjevna juoksee sinne tai tapahtuu jotakin muuta, en muista enää mitä silloin, luultavasti olin itse kalpea seisoessani heidän edessään. Kuiskaan hänelle: »Tuollahan hän on, tuolla, ikkunan alla, kuinka te», sanon, »ette nähnyt?» — »Tuo sinä hänet tänne, tuo sinä hänet tänne!» — »Hän on peloissaan», sanon, »pelästyi huutoa, piiloutui pensaaseen, menkää ja huutakaa», sanon, »itse työhuoneesta.» Hän juoksi, meni ikkunan luo, pani kynttilän ikkunalle: »Grušenjka», huutaa, »Grušenjka, oletko sinä täällä?» Hän huutaa näin, mutta ei tahdo kurottautua ikkunasta ulos, ei tahdo poistua minun luotani, pelosta vain, sillä hän oli jo kovin alkanut pelätä minua eikä senvuoksi uskalla etääntyä minusta. »Tuossahan hän on», sanon (minä menin ikkunan luo ja työnsin siitä koko ruumiini ulos), »tuolla pensaassahan hän on, nauraa teille, näettekö?» Hän alkoi yhtäkkiä uskoa, rupesi vapisemaan, kovin olivat he rakastunut häneen, ja hän työntäytyi kurkistamaan ulos ikkunasta. Silloin minä otin sen valurautaisen paperipainimen siitä heidän pöydältään, muistattehan, se painaa ainakin kolmisen naulaa, heilautin sitä ja iskin takaapäin sen kulmalla suoraan päälakeen. Hän ei edes huudahtanut. Hän lysähti vain alas, mutta minä iskin toisen kerran ja kolmannen. Kolmannella iskulla tunsin, että pää oli puhki. He kaatuivat äkkiä selälleen, kasvot ylöspäin, aivan verissään. Minä tarkastin: minä en ole veressä, ei ollut räiskähtänyt päälleni, pyyhin kuivaksi paperipainimen, panin paikalleen, kävin hakemassa jumalankuvien takaa käärön, otin siitä rahat ja viskasin kääreen lattialle ja sen ruusunpunaisen nauhan siihen viereen. Menen puutarhaan, koko ruumiini vapisee. Astun suoraan sen omenapuun luo, jossa on kolo, — te tunnette sen kolon, minä olin jo kauan sitten iskenyt silmäni siihen, siinä oli jo riepu ja paperi, olin ne aikoja sitten sinne varannut; käärin koko rahasumman paperiin ja sitten riepuun ja työnsin syvälle. Niin se oli siellä kolmatta viikkoa, tuo rahasumma, sitten sairaalasta päästyäni otin sen sieltä. Palasin vuoteelleni, kävin makaamaan ja ajattelin peloissani: »Jos nyt Grigori Vasiljevitš on kokonaan tapettu, niin siitä voi olla hyvin huonot seuraukset, mutta jos hän ei ole kuollut ja toipuu, niin käy hyvin hyvästi, sillä heistä tulee silloin todistaja, että Dmitri Fjodorovitš ovat käyneet ja siis he myöskin ovat tappaneet ja vieneet rahat.» Aloin silloin epätoivoissani ja kärsimättömyydessäni vaikerrella, jotta Marfa Ignatjevna pikemmin heräisi. Hän nousi viimein, riensi luokseni, mutta kun näki Grigori Vasiljevitšin olevan poissa, — niin juoksi ulos, ja kuulen hänen ruvenneen parkumaan puutarhassa. No, siinä seurasi sitten kaikenlaista touhua koko yön, ja minä rauhoituin.

Kertoja lopetti. Ivan oli koko ajan kuunnellut häntä äänettömänä kuin kuollut, liikahtamatta, kääntämättä hänestä pois silmiään. Smerdjakov taas oli kertoessaan vain silloin tällöin katsahtanut häneen ja enimmäkseen vilkuillut sivulle. Lopetettuaan kertomuksensa hän nähtävästi oli itsekin kiihtynyt ja veti raskaasti henkeä. Hänen kasvoilleen kohosi hiki. Mahdotonta oli kuitenkin arvata, tunsiko hän katumusta vai jotakin muuta.

— Seis, — puuttui Ivan puheeseen miettivänä. — Entä ovi? Jos hän avasi oven ainoastaan sinulle, niin kuinka oli Grigori voinut nähdä sen ennen sinua avoimena? Sillä Grigorihan näki sen ennen sinua?

Merkillistä oli, että Ivan kyseli aivan rauhallisella äänellä, aivan kuin kokonaan toisenlaisella äänensävyllä, joka ei ollenkaan ollut vihainen, niin että jos joku nyt olisi avannut huoneen oven ja katsahtanut kynnykseltä heitä, niin hän ehdottomasti olisi tullut siihen päätökseen, että he istuvat siinä keskustelemassa kaikessa rauhassa jostakin tavallisesta, vaikkakin mielenkiintoisesta asiasta.

— Tuohon oveen nähden, ja että muka Grigori Vasiljevitš näki sen avoimena, on seikka semmoinen, että hän vain luuli niin nähneensä, — sanoi Smerdjakov vääristäen suutaan nauruun. — Hänhän, sanon sen teille, ei ole ihminen, vaan niinkuin itsepäinen vanha hevonen, eikä hän nähnyt, vaan luuli nähneensä, — mutta sitä ette saa pois hänen päästään. Meille teidän kanssanne sattui sellainen onni, että hän sai päähänsä tämän, sillä epäilemättä Dmitri Fjodorovitš tämän jälkeen lopullisesti julistetaan syylliseksi.

— Kuule, — lausui Ivan Fjodorovitš ikäänkuin alkaen taas sekaantua ja koettaen jotakin tajuta, — kuule… Minä aioin sinulta kysyä vielä paljon, mutta olen unohtanut… Minä unohdan ja sekaannun tavan takaa… Niin! Sano sinä minulle edes yksi asia: minkätähden sinä avasit käärön ja jätit sen sinne lattialle? Miksi et vienyt rahoja yksinkertaisesti käärössä… Kun sinä kerroit, niin minusta tuntui, että sinä puhuit tästä kääröstä sillä tavoin, että juuri niin oli meneteltäväkin… mutta miksi se oli tarpeellista, — sitä minä en ymmärrä…

— Sillä tavoin minä tein eräästä syystä. Jos näet on sellainen ihminen, joka tietää ja tuntee talon tavat, kuten esimerkiksi minä, ja joka on aikaisemmin nähnyt nuo rahat, kenties itse ollut laittamassa niitä tuohon kääröön ja katsellut omin silmin, miten käärö on suljettu ja päällekirjoitus siihen kirjoitettu, niin mistäpä syystä sellainen ihminen, jos esimerkiksi hän olisi tappanut, olisi ruvennut silloin murhan tehtyään availemaan tuota kääröä, vieläpä sellaisessa kiireessä, kun hän muutenkin jo tiesi ihan varmasti, että rahat ovat ehdottomasti siinä käärössä? Päinvastoin, jos tuo anastaja olisi ollut kuten esimerkiksi minä, niin hän olisi yksinkertaisesti pistänyt sen käärön taskuunsa ollenkaan aukomatta sitä ja olisi mahdollisimman pian livistänyt pois se mukanaan. Aivan toisin on tässä Dmitri Fjodorovitšin kohta: he tiesivät kääröstä ainoastaan kuulemansa mukaan eivätkä olleet sitä nähneet, ja kun he olisivat saaneet sen käsiinsä esimerkiksi patjan alta muka, niin he olisivat heti siinä paikassa sen avanneet ottaakseen selville: ovatko siinä todellakin nuo rahat? Mutta käärön he heittivät siihen ennättämättä ajatella, että se jää todistuskappaleeksi heitä vastaan, sillä he ovat tottumaton varas eivätkä koskaan ennen ole tehneet selvää varkautta, ja jos he nyt olivatkin päättäneet varastaa, niin se ikäänkuin ei ollut varastamista, vaan he tulivat ainoastaan ottamaan takaisin omaansa, koska olivat siitä etukäteen kertoneet ja koko kaupungille ja ennakolta kaikkien kuullen kerskuneetkin, että menevät ja ottavat Fjodor Pavlovitšilta jo omaisuutensa. Tämän saman ajatuksen minä kuulustelussa sanoin kautta rantain prokuraattorille, en selvästi, vaan päinvastoin viittasin sinnepäin ikäänkuin itsekään ymmärtämättä ja niin, että he ikäänkuin itse tulivat sen keksineeksi eivätkä saaneet sitä minulta, — ja ihan tämä viittaukseni sai syljen valumaan herra prokuraattorin suusta…

— Tosiaankinko, tosiaankinko sinä ajattelit tuota kaikkea silloin siinä paikalla? — huudahti Ivan Fjodorovitš aivan ällistyneenä. Hän katsoi taas pelästyneenä Smerdjakoviin.

— Hyväinen aika, voiko kaikkea tuota ajatella semmoisessa kiireessä? Kaikki oli ennakolta harkittua.

— No… no, sinua näyttää itse piru auttaneen! — huudahti taas Ivan Fjodorovitš. — Ei, sinä et ole tyhmä, sinä olet paljon viisaampi kuin olen luullut…

Hän nousi ja aikoi ilmeisesti astella huoneessa. Hirveä surumielisyys oli vallannut hänet. Mutta kun pöytä oli tiellä ja pöydän ja seinän välistä olisi pitänyt kulkea miltei tunkeutumalla, niin hän vain käännähti paikallaan ja istuutui taas. Se, ettei hän ennättänyt kävellä läpi huoneen, kenties saikin hänet yhtäkkiä suuttumaan, niin että hän äkkiä karjaisi melkein yhtä raivostuneena kuin aikaisemmin:

— Kuule, sinä onneton, kurja ihminen! Etkö sinä ymmärrä, että jos minä en vielä tähän saakka ole tappanut sinua, niin se on jäänyt tekemättä ainoastaan siksi, että säästin sinut vastaamaan huomenna oikeudessa. Jumala näkee (Ivan nosti kätensä) — kenties minäkin olin syyllinen, kenties minä todellakin salaisesti toivoin, että… isäni kuolisi, mutta minä vannon sinulle, etten ollut niin syyllinen kuin sinä luulet ja kenties en ole ollenkaan yllyttänytkään sinua. En, en, en ole yllyttänyt! Mutta sama se, minä todistan itseäni vastaan itse, jo huomenna, oikeuden istunnossa, minä olen sen päättänyt! Minä sanon kaiken, kaiken. Mutta me menemme sinne yhdessä sinun kanssasi! Ja puhupa mitä tahansa minua vastaan oikeudessa, todistapa mitä tahansa — minä otan sen vastaan enkä pelkää sinua; itse vahvistan kaikki todeksi! Mutta sinunkin täytyy tunnustaa oikeuden edessä! Sinun täytyy, täytyy, me menemme yhdessä! Niin tehdään!

Ivan lausui tämän juhlallisesti ja tarmokkaasti, ja jo hänen säkenöivistä silmistään näki, että niin tapahtuu.

— Te olette sairas, minä näen, aivan sairas. Silmänne ovat ihan keltaiset, — lausui Smerdjakov, mutta ei ollenkaan ivallisesti, vaan ikäänkuin säälien.

— Me menemme yhdessä! — toisti Ivan. — Jos sinä et lähde, niin minä joka tapauksessa yksinäni tunnustan.

Smerdjakov oli vaiti aivan kuin miettisi.

— Ei siitä tule mitään, ettekä te mene, — päätti hän viimein aivan kumoamattomasti.

— Sinä et ymmärrä minua! — huudahti Ivan moittivasti.

— Liian suuri häpeä siitä tulee teille, jos tunnustatte kaiken itseänne vastaan. Ja sitäpaitsi se tulee olemaan aivan hyödytöntä, sillä minä sanon suoraan, etten ole teille koskaan puhunut mitään sellaista, vaan te joko olette jollakin tavalla sairas (ja sen näköinen te olettekin) tai teillä on niin sääli veljeänne, että uhrauduitte ja panitte alttiiksi minut, jota te olette koko elämänne aikana pitänyt vain jonkinmoisena hyttysenä ettekä ihmisenä. No, ja kuka teitä uskoo, no, ja onko teillä edes yhtäkään todistuskappaletta?

— Kuule, nämä rahat sinä näytit minulle nyt tietysti saadaksesi minut uskomaan.

Smerdjakov otti rahatukkujen päältä Iisakki Sirinin ja pani sen syrjään.

— Ottakaa nämä rahat mukaanne ja viekää pois, — huokasi Smerdjakov.

— Tietysti vien ne pois! Mutta miksi sinä annat ne minulle, jos olet niitten tähden tehnyt murhan? — sanoi Ivan katsoen häneen hyvin ihmeissään.

— En minä niitä ollenkaan tarvitse, — lausui Smerdjakov väräjävällä äänellä ja viittasi kädellään. — Oli aikaisemmin semmoinen ajatus, että näillä rahoilla aloitan elämän, Moskovassa tai vielä mieluummin ulkomailla, semmoinen haave oli, ja ennen kaikkea sen tähden, että »kaikki on luvallista». Te juuri sen minulle opetitte, sillä paljon te silloin puhuitte minulle tätä: kun ei kerran ääretöntä Jumalaa ole, niin ei ole mitään hyvettäkään eikä sitä silloin ollenkaan tarvitakaan. Niin te puhuitte ihan tosissanne. Niin minä asian harkitsinkin.

— Oman järkesi avulla kai tulit siihen tulokseen? — vääristi Ivan suutaan nauruun.

— Teidän opastuksellanne.

— Nyt siis olet alkanut uskoa Jumalaan, koska annat rahat takaisin?

— Ei, en ole alkanut uskoa, — kuiskasi Smerdjakov.

— Miksi siis annat pois?

— Antakaa olla… ei tästä ole puhumista! — viittasi Smerdjakov taas kädellään. — Tehän puhuitte silloin itse kaiken aikaa, että kaikki on luvallista, miksi te siis nyt olette niin levoton, te itse? Tahdottepa mennä itseänne vastaan todistamaankin… Mutta siitä vain ei tule mitään! Ette mene todistamaan! — päätti Smerdjakov taas lujasti ja varmana.

— Saat nähdä! — lausui Ivan.

— Se on mahdotonta. Te olette kovin viisas. Rahaa te rakastatte, minä tiedän sen, kunniaa rakastatte myös, sillä te olette hyvin ylpeä, naisen suloa te rakastatte määrättömästi, mutta ennen kaikkea tahdotte elää rauhallisessa tyytyväisyydessä ja ettei tarvitsisi kumartaa ketään, — sitä te rakastatte eniten. Te ette tahdo ainaiseksi turmella elämäänne ottamalla oikeudessa päällenne sellaisen häpeän. Te olette niinkuin Fjodor Pavlovitš, kaikkein enimmän, kaikista lapsista te kaikkein enimmän olette hänen kaltaisensa, teillä on samanlainen sielu kuin heillä.

— Sinä et ole tyhmä, — sanoi Ivan aivan kuin hämmästyneenä; veri tulvahti hänen kasvoihinsa. — Minä luulin ennen, että sinä olet tyhmä. Sinä olet nyt vakava! — huomautti hän katsoen yhtäkkiä Smerdjakovia ikäänkuin uusilla silmillä.

— Ylpeydessänne luulitte minua tyhmäksi. Ottakaa rahat. Ivan otti kaikki kolme setelinippua ja pisti ne taskuunsa käärimättä niitä mihinkään.

— Minä näytän ne huomenna oikeudessa, — sanoi hän.

— Ei kukaan usko teitä siellä; teillä on nyt riittävästi omiakin rahoja, otitte lippaastanne ja toitte. Ivan nousi paikaltaan.

— Toistan sinulle, että jos en ole tappanut sinua, niin vain sen tähden, että tarvitsen sinua huomenna, muista se, älä unohda!

— Mitäs, tappakaa. Tappakaa nyt, — lausui Smerdjakov yhtäkkiä omituisesti ja katsoi kummallisesti Ivaniin. — Ette uskalla sitäkään, — lisäsi hän katkerasti naurahtaen, — ette uskalla mitään, ennen niin rohkea mies!

— Huomiseen! — huudahti Ivan ja liikahti lähteäkseen.

— Odottakaa… näyttäkää minulle ne vielä kerran.

Ivan otti setelit taskustaan ja näytti hänelle. Smerdjakov katseli niitä noin kymmenen sekuntia.

— No, menkää, — sanoi hän viitaten kädellään. — Ivan Fjodorovitš! — huudahti hän äkkiä taas hänen jälkeensä.

— Mitä tahdot? — käännähti Ivan jo mennessään.

— Hyvästi!

— Huomiseen! — huudahti taas Ivan ja meni ulos tuvasta. Lumimyrsky jatkui yhä. Ensimmäiset askelet hän kulki reippaasti, mutta alkoi sitten yhtäkkiä ikäänkuin huojua. »Tämä on jotakin fyysillistä», ajatteli hän ja naurahti. Oli kuin jokin riemu olisi nyt valahtanut hänen sieluunsa. Hän tunsi itsessään loppumatonta lujuutta: lopussa oli hänen epäröintinsä, joka niin kamalasti oli häntä kiusannut koko viimeisen ajan. Päätös oli tehty »eikä enää muutu», ajatteli hän onnellisena. Tällä hetkellä hän yhtäkkiä kompastui johonkin ja oli vähällä kaatua. Pysähdyttyään hän huomasi jalkojensa juuressa kumoon lyömänsä pienen miehen, joka yhä edelleen makasi siinä samassa paikassa tunnottomana ja liikkumattomana. Lumipyry oli jo melkein kokonaan peittänyt lumella hänen kasvonsa. Ivan tarttui äkkiä häneen ja vetäisi hänet lähelle itseään. Hän näki oikeanpuolisessa talossa valoa, meni ja kolkutti sen ikkunaluukkuun ja pyysi kolkutukseen vastannutta pikkuporvaria, joka talon omisti, auttamaan häntä kuljettamaan miehen poliisiasemalle sekä lupasi samalla maksaa siitä kolme ruplaa. Pikkuporvari pukeutui ja tuli ulos. En rupea yksityiskohtaisesti kuvailemaan, kuinka Ivan Fjodorovitšin silloin onnistui toteuttaa tuumansa ja saada mies sijoitetuksi poliisilaitokselle sekä toimittaa niin, että miehelle luvattiin heti toimittaa lääkärinhoitoa, ja kuinka hän tässäkin auliisti antoi rahaa »menoihin». Sanon vain, että tämä juttu vei häneltä aikaa melkein kokonaisen tunnin. Mutta Ivan Fjodorovitš oli hyvin tyytyväinen. Hänen ajatuksensa lentelivät sinne tänne ja tekivät työtä: »Jos en olisi tehnyt niin lujaa päätöstä huomiseen nähden», ajatteli hän nauttien ajatuksestaan, »niin en olisi pysähtynyt kokonaiseksi tunniksi pitämään huolta miehestä, vaan olisin kulkenut hänen ohitseen ja vähät välittänyt siitä, että hän paleltuu… Kuinka minä kykenenkään ottamaan vaaria itsestäni!» ajatteli hän samalla hetkellä vielä enemmän nauttien: »Ja ne kun siellä päättelivät, että minä olen tulemassa hulluksi!» Tultuaan kotinsa kohdalle hän yhtäkkiä pysähtyi ajattelemaan odottamatta herännyttä kysymystä: »Eikö ole aivan heti, nyt juuri, mentävä prokuraattorin luo ja ilmoitettava hänelle kaikki?» Hän ratkaisi kysymyksen kääntymällä taas taloonsa päin: »Huomenna kaikki samalla kertaa!» kuiskasi hän itsekseen, ja — omituista — melkein koko hänen riemunsa, koko hänen tyytyväisyytensä itseensä hävisi silmänräpäyksessä. Ja kun hän astui sisälle huoneeseensa, niin jokin jäätävä tunne hipaisi yhtäkkiä hänen sydäntään niinkuin muisto tai oikeammin sanoen muistutus jostakin kiusallisesta ja inhoittavasta, joka oli juuri tässä huoneessa nyt, parastaikaa, ja oli ollut ennenkin. Hän vaipui väsyneenä sohvalleen. Eukko toi hänelle teekeittimen, hän keitti teetä, mutta ei kajonnut siihen sitten; eukon hän lähetti pois huomiseen asti. Hän istui sohvalla ja tunsi päätään pyörryttävän. Hän tunsi olevansa sairas ja voimaton. Hän alkoi vaipua uneen, mutta levottomana hän taas nousi vuoteesta ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan karkoittaakseen unen. Joinakin hetkinä hänestä näytti, että hän houraili. Mutta sairaus ei kiinnittänyt kaikkein enimmän hänen huomiotaan: istuuduttuaan taas hän alkoi silloin tällöin katsella ympärilleen aivan kuin nähdäkseen jotakin. Näin tapahtui useita kertoja. Viimein hänen katseensa suuntautui kiinteästi yhteen pisteeseen. Ivan naurahti, mutta vihan punastus nousi hänen kasvoilleen. Hän istui kauan paikallaan painaen voimakkaasti päätään molempia käsiään vastaan ja kuitenkin vilkuillen entiseen pisteeseen, vastapäisen seinän luona olevaan sohvaan. Ilmeisesti häntä siellä jokin ärsytti, jokin esine teki rauhattomaksi, kiusasi.

9.

Piru. Ivan Fjodorovitšin painajainen.

Minä en ole lääkäri, mutta kuitenkin tunnen, että on tullut hetki, jolloin minun on aivan välttämätöntä selittää lukijalle edes jonkin verran Ivan Fjodorovitšin sairauden laatua. Sanon, hypäten ajassa hiukan eteenpäin, ainoastaan yhden seikan: hän on nyt, tänä iltana, juuri sairastumassa juoppohulluuteen, joka nyt vihdoin oli kokonaan saanut valtaansa hänen jo ammoin heikontuneen, mutta tautia itsepintaisesti vastustaneen elimistönsä. Vaikka minulla ei ollenkaan ole lääketieteellisiä tietoja, rohkenen lausua sen otaksuman, että hänen kenties tosiaankin oli hirveän voimakkaalla tahdonponnistuksella onnistunut toistaiseksi ehkäistä taudin ilmeneminen toivoen tietysti kokonaan voittavansa sen. Hän tiesi, ettei ollut terve, mutta häntä inhoitti olla sairaana tänä aikana, nyt lähestyvinä hänen elämänsä kohtalokkaina hetkinä, jolloin piti olla esillä, sanoa sanansa rohkeasti ja päättävästi ja itse »puolustaa itseään itsensä edessä». Hän oli muuten kerran käynyt äsken Moskovasta saapuneen lääkärin puheilla, jonka Katerina Ivanovna, kuten aikaisemmin olen maininnut, oli erään kuvittelunsa johdosta tilannut. Kuunneltuaan ja tarkasteltuaan häntä tohtori oli tullut siihen päätökseen, että hänellä on jonkinlaista vikaa aivoissakin, eikä ollut yhtään ihmetellyt erästä tunnustusta, jonka Ivan inhoten oli hänelle tehnyt. »Hallusinaatiot ovat teidän nykyisessä tilassanne hyvin mahdollisia», päätti tohtori, »vaikka ne pitää ottaa tarkistettaviksi… yleensä on välttämätöntä ryhtyä vakavasti parantamiseen, hetkeäkään hukkaamatta, muuten käy huonosti». Mutta Ivan Fjodorovitš ei hänen luotansa tultuaan ollut ottanut järkevää neuvoa varteen eikä käynyt makuulle terveyttään hoitamaan: »Olenhan minä pystyssä, voimia on vielä, jos kaadun — niin sitten on eri asia, lääkitköön sitten kuka tahtoo», päätti hän viitaten kädellään. Hän siis istui nyt melkein itsekin tietäen hourailevansa ja, kuten jo sanoin, katseli itsepintaisesti jotakin vastapäisen seinän luona olevalla sohvalla näkyvää esinettä. Siinä olikin yhtäkkiä istumassa joku, Jumala tiesi millä tavoin sisään tullut, sillä hän ei silloin vielä ollut siinä, kun Ivan Fjodorovitš Smerdjakovin luota palatessaan oli tullut huoneeseensa. Se oli joku herrasmies tai paremmin sanoen erästä määrättyä lajia oleva venäläinen gentlemanni, ei enää nuori, »qui frisait la cinquantaine», kuten ranskalaiset sanovat, jonkin verran harmaata tummissa, jokseenkin pitkissä ja vielä tuuheissa hiuksissa ja pujoparrassa. Hänen yllään oli ruskea nuttu, ilmeisesti hyvän räätälin valmistama, mutta jo kulunut, arviolta jo yli pari vuotta sitten valmistettu eikä enää ollenkaan muodinmukainen, niin että kukaan varakas maailmanmies ei ollut sellaista pitänyt enää kahteen vuoteen. Liinavaatteet ja pitkä, kaulurin tapainen kaulaliina, kaikki oli samanlaista kuin hyvinpuetuilla gentlemanneilla, mutta liinavaatteet, jos tarkasti niitä lähemmin, olivat likaisenpuoleiset, ja leveä kauluri oli nukkavieru. Vieraan ruudulliset housut sopivat erinomaisesti, mutta olivat liian vaaleat ja oikeastaan liian kapeat, jommoisia ei enää käytetty, ja samaa maata oli myös pehmeä, valkea untuvahattu, jonka vieras oli tuonut mukanaan ja joka ei ensinkään ollut sovelias tänä vuodenaikana. Sanalla sanoen, hän oli niinkuin olla piti, mutta varsin heikot rahavarat tekivät hänelle haittaa. Näytti siltä, että tämä gentlemanni oli noita entisiä tyhjäntoimittaja-tilanomistajia, joitten kukoistuskausi oli ollut maaorjuuden vielä vallitessa; ilmeisesti hän oli nähnyt maailmaa ja hyviä seurapiirejä, hänellä oli aikoinaan ollut tuttavuussuhteita, ja hän oli ne kenties säilyttänyt näihin aikoihin saakka, mutta vähitellen, köyhdyttyään nuoruudessa vietetyn iloisen elämän jälkeen ja äskeisen maaorjuuden poistamisen johdosta, hän oli muuttunut jonkinmoiseksi hienommanlaatuiseksi elätiksi, joka kuljeskeli vanhojen hyvien ystävien luona, ja nämä ottavat hänet vastaan hänen sopuisan ja tasaisen luonteensa takia ottaen huomioon senkin, että hän joka tapauksessa sentään on kelpo mies, jonka voi kutsua pöytäänsä mihin seuraan tahansa, vaikkakin tietysti vaatimattomalle paikalle. Tällaiset elätit, sopuisaluonteiset gentlemannit, jotka osaavat kertoa juttuja, järjestää korttipelin ja jotka eivät ollenkaan pidä mistään tehtävistä, jos semmoisia tahdotaan heille antaa, — ovat tavallisesti yksinäisiä miehiä, joko naimattomia tahi leskimiehiä, joilla mahdollisesti on lapsiakin, mutta heidän lapsensa ovat kasvatettavina aina jossakin kaukana, joittenkin tätien luona, joita gentlemanni ei juuri milloinkaan mainitse kunnollisessa seurassa, koska hän ikäänkuin on hiukan häpeissään sellaisesta sukulaisuudesta. Lapsistaan hän vieraantuu vähitellen kokonaan, saa heiltä silloin tällöin nimipäivikseen ja jouluksi onnittelukirjeitä ja vastaakin niihin toisinaan. Odottamattoman vieraan kasvot eivät oikeastaan ilmaisseet hyväsydämisyyttä, mutta nekin olivat sopuisan näköiset ja valmiit asianhaarojen mukaan ilmaisemaan kaikenlaista ystävällisyyttä. Kelloa hänellä ei ollut, mutta sen sijaan kilpikonnanluinen lornjetti mustassa nauhassa. Oikean käden keskisormessa loisti iso kultainen kantasormus, jossa oli huokeahintainen opaali. Ivan Fjodorovitš oli äreästi vaiti eikä tahtonut aloittaa keskustelua. Vieras odotti ja istui juuri niinkuin elätti, joka juuri on tullut alas hänelle yläkerrokseen varatusta huoneesta olemaan isännälle seurana teetä juotaessa, mutta on vaiti, koska isännällä ei ole aikaa, vaan tämä ajattelee kulmat rypyssä jotakin; mutta hän on valmis ystävällisesti keskustelemaan heti, kun isäntä aloittaa keskustelun. Äkkiä alkoivat hänen kasvonsa ilmaista huolestumista.

— Kuule, — alkoi hän puhua Ivan Fjodorovitšille, — suo anteeksi, sanon vain muistuttaakseni sinua: sinähän menit Smerdjakovin luo saadaksesi tietää Katerina Ivanovnasta, mutta läksit sieltä saamatta tietää mitään hänestä, unohdit varmaankin.

— Ah, niin! — pääsi yhtäkkiä Ivanin suusta, ja hänen kasvonsa tulivat huolestuneen näköisiksi. — Niin, minä unohdin… Muuten nyt on kaikki samantekevää, kaikki jää huomiseen, — mutisi hän itsekseen. — Entä sinä, — kääntyi hän ärtyisästi vieraan puoleen, — tämä täytyi minun itseni äsken muistaa, sillä juuri tämän takia olin alakuloinen! Kun sinä tähän tuppauduit, niin uskonko minä siis sinun kuiskanneen sen enkä itse muistaneeni?

— Älä usko, — naurahti gentlemanni ystävällisesti. — Mitä uskoa on väkisin uskominen? Sitäpaitsi eivät uskon asioissa mitkään todistukset auta, varsinkaan aineelliset. Tuomas ei uskonut sen vuoksi, että näki ylösnousseen Kristuksen, vaan sen vuoksi, että hän jo sitä ennen tahtoi uskoa. Otetaanpa esimerkiksi spiritistit… minä pidän heistä kovin paljon… ajattelehan, he otaksuvat olevansa hyödyksi uskolle, koska heille pirut toisesta maailmasta näyttävät sarviaan. Se on, muka, jo niin sanoaksemme aineellinen todistus siitä, että toinen maailma on olemassa. Toinen maailma ja aineelliset todistukset, huhhei! Ja jos loppujen lopuksi onkin todistettu pirun olemassaolo, niin on vielä tietymätöntä, onko Jumalankin olemassaolo todistettu. Minä tahdon lukeutua idealistien seuraan ja rupean siinä harjoittamaan oppositsionia: »realisti siis, mutta ei materialisti, hehee!»

— Kuule, — sanoi Ivan Fjodorovitš nousten yhtäkkiä pöydän äärestä. — Minä olen nyt kuin houreissa… tietysti minä hourailen… lörpötä mitä tahdot, minusta se on samantekevää! Sinä et saa minua raivostumaan niinkuin viime kerralla. Minua vain hävettää jokin… Tahdon kävellä huoneessa… Toisinaan minä en näe sinua enkä kuule ääntäsikään, niinkuin viime kerralla, mutta arvaan aina mitä sinä vätystelet, sillä minä itsehän siinä puhun etkä sinä! En vain tiedä, nukuinko viime kerralla vain näinkö sinut valveilla ollessani! Nyt minä kostutan pyyheliinan kylmään veteen ja panen päähäni, ehkäpä sinäkin paranet.

Ivan Fjodorovitš meni nurkkaan, otti pyyheliinan, teki niinkuin oli sanonut ja alkoi märkä liina pään ympärillä kävellä edestakaisin huoneessa.

— Minua miellyttää, että meistä on tullut suorastaan sinut, alkoi ääni.

— Hölmö, — alkoi Ivan nauraa, — rupeaisinko minä muka teitittelemään sinua. Minä olen nyt iloinen, ohimoita vain kivistää… ja päälakea… Mutta ole hyvä äläkä filosofoi niinkuin viime kerralla. Jos et voi mennä tiehesi, niin pakise jotakin hauskaa. Kerro juoruja, sinähän olet elätti, juoruja siis. Kaikenlaisia painajaisia pitääkin olla! Mutta minä en pelkää sinua. Minä voitan sinut. Eivät vie minua hullujenhuoneeseen!

— C'est charmant — elätti. Niin, minä olen todella oikeassa hahmossani. Mikä olenkaan minä maan päällä muu kuin elätti. Mutta, asiasta puheen ollen, minähän kuuntelen sinua ja hiukan ihmettelen: jumaliste, sinä ikäänkuin alat vähitellen pitää minua todellakin jonakin, etkä vain omana kuvitelmanasi, niinkuin itsepintaisesti tahdoit väittää viime kerralla…

— En hetkeäkään pidä sinua reaalisena totena, — huudahti Ivan raivostuen. — Sinä olet valhe, sinä olet minun sairauteni, sinä olet haamu. Minä vain en tiedä, miten tekisin lopun sinusta, ja näen, että jonkin aikaa täytyy kärsiä. Sinä olet minun harhanäkyni. Sinä olet minun ruumiillistumani, muuten vain yhden puolen minusta… minun ajatusteni ja tunteitteni olennoituma, mutta kaikkein iljettävimpien ja typerimpien. Tältä puolelta sinä voisit olla minusta mielenkiintoinenkin, jos vain minulla olisi aikaa puuhata sinun kanssasi…

Annahan, annahan, minä saan sinut kiinni: äsken sinä lyhdyn luona kävit Aljošan kimppuun ja huusit hänelle: »Tämän olet sinä saanut tietää häneltä! Mistä sinä tiedät, että hän käy luonani?» Minuahan sinä muistelit. Siis yhden lyhyen silmänräpäyksen sinä sentään uskoit, uskoit, että minä todella olen olemassa, — alkoi gentlemanni lempeästi nauraa.

— Niin, se oli luonnon heikkous… mutta minä en voinut uskoa sinua. Minä en tiedä, nukuinko vai kävelinkö viime kerralla. Kenties minä silloin näin sinut unissani enkä ollenkaan valveilla…

—- Mutta miksi sinä äsken kohtelit häntä niin tylysti, Aljošaa nimittäin? Hän on herttainen, minä olen hänen edessään syyllinen luostarinvanhin Zosiman takia.

— Pidä suusi kiinni Aljošasta! Kuinka sinä uskallat, lakeija! — alkoi Ivan taas nauraa.

— Sinä haukut ja samalla naurat, — hyvä merkki. Muuten sinä olet tänään paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin viime kerralla, ja minä ymmärrän minkä tähden: tuo suuri päätös…

— Pidä suusi kiinni päätöksestä! — huusi Ivan rajusti.

— Ymmärrän, ymmärrän, c'est noble, c'est charmant, sinä menet huomenna puolustamaan veljeäsi ja uhraudut… c'est chevaleresque.

— Ole vaiti, minä annan sinulle potkut!

— Osittain minä olen siitä iloinen, sillä silloin olen saavuttanut päämääräni: jos tulee potkut, niin siis uskot realismiini, sillä haamulle ei anneta potkuja. Leikki sikseen: minustahan on samantekevää, hauku, jos tahdot, mutta parempi sentään olisi olla edes hitusen kohteliaampi vaikkapa minunkin kanssani. Milloin sanot hölmöksi, milloin lakeijaksi, no, mitä sanoja nuo ovat!

— Kun soimaan sinua — niin soimaan itseäni! — nauroi taas Ivan. — Sinä olet minä, minä itse, vain naama on toinen. Sinä puhut juuri sitä, mitä minä jo ajattelen… etkä kykene sanomaan minulle mitään uutta!

— Jos minä olen yhtä sinun kanssasi ajatuksissa, niin se on minulle vain kunniaksi, — lausui gentlemanni kohteliaasti ja arvokkaasti.

— Sinä otat vain aina minun huonot ja ennen kaikkea typerät ajatukseni. Sinä olet tyhmä ja alhainen. Sinä olet hirveän tyhmä. Ei, minä en jaksa sietää sinua! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! — lausui Ivan hampaitaan kiristellen.

— Ystäväni, minä tahdon kuitenkin olla gentlemanni ja että minut siten otettaisiin vastaankin, — alkoi vieras eräänlaisen elätille ominaisen ja jo edeltäkäsin myöntyväisen ja hyväntahtoisen kunniantunnon puuskan vallassa. — Minä olen köyhä, mutta… en sano, että olen hyvin kunniallinen, mutta… tavallisesti on seurapiireissä pidetty selviönä, että minä olen langennut enkeli. Jumal'auta, minä en osaa kuvitella, millä tavoin minä koskaan olen voinut olla enkeli. Jos olen joskus ollut, niin siitä on niin kauan, ettei ole synti, että on sen unohtanut. Nyt pidän vain tärkeänä, että olen kunnon miehen maineessa ja elän miten sattuu koettaen olla miellyttävä. Minä rakastan vilpittömästi ihmisiä, — oi, paljon on minua paneteltu! Täällä, kun asetun aika ajoin teille asumaan, kuluu elämäni niinkuin se todella olisi jotakin, ja se miellyttää minua kaikkein enimmän. Minähän itsekin, kuten sinäkin, kärsin siitä, mikä on haavetta, ja siksi minä rakastankin teidän maista realismianne. Täällä teillä on kaikki selvästi hahmoteltua, täällä on kaava, täällä on geometria, mutta meillä on aina vain jonkinmoisia epämääräisiä yhtälöitä! Minä kuljen täällä ja haaveilen. Minä pidän haaveilemisesta. Sitäpaitsi minä muutun maan päällä taikauskoiseksi, — älä naura, pyydän: se juuri minua miellyttääkin, että tulen taikauskoiseksi. Minä omaksun täällä kaikki teidän tapanne: minusta on hauskaa käydä yleisessä saunassa, voitko kuvitella, ja minusta on mieluisaa olla lauteilla hikoilemassa yhdessä kauppiaitten ja pappien kanssa. Minun unelmani on — ruumiillistua, mutta ihan ainaiseksi, johonkin paksuun, seitsemän puutaa painavaan kauppiaan eukkoon ja uskoa kaikkea, mitä hän uskoo. Minun ihanteenani on — mennä kirkkoon ja panna sinne kynttilä vilpittömin mielin, jumal'auta, se on niin. Sillain ovat kärsimykseni lopussa. Minua on ruvennut myös miellyttämään terveyden parantaminen täällä luonanne: keväällä liikkui täällä rokkotauti, minä menin lastenhoitolaan ja annoin rokottaa itseni, — jospa tietäisit, miten tyytyväinen olin sinä päivänä: lahjoitin kymmenen ruplaa slaavilaisten veljien hyväksi!… Mutta sinähän et kuuntele. Tiedätkö, sinä et tänään ole ensinkään niinkuin tavallisesti, — jatkoi gentlemanni oltuaan vähän aikaa vaiti. — Minä tiedän, että sinä kävit eilen lääkärissä… no, miten on terveytesi? Mitä tohtori sanoi sinulle?

— Hölmö! — tokaisi Ivan.

— Sen sijaan sinä olet ylen viisas. Taasko sinä haukut? Enhän minä oikeastaan kysynyt osanottavaisuudesta, vaan muuten vain. Voithan olla vastaamatta. Nyt on taas reumatismia liikkeessä…

— Hölmö, — toisti Ivan.

— Sinä puhut vain omaasi, mutta minulla oli viime vuonna sellainen reumatismi, että muistan sen vieläkin.

— Pirulla reumatismi?

— Miksikä ei, jos minä toisinaan esiinnyn ruumiillisessa muodossa. Kun ruummiillistun, niin alistun myös sen seurauksiin. Satanas sum et nihil humanum a me alienum puto.

— Kuinka, kuinka? Satanas sum et nihil humanum… se ei ole tyhmää pirun sanomaksi!

— Olen iloissani, että puheeni lopulta oli mieleen.

— Mutta sitähän sinä et ole ottanut minulta, — pysähtyi Ivan yhtäkkiä aivan kuin hämmästyneenä, — se ei ole koskaan tullut päähäni, se on omituista…

— C'est du nouveau, n'est-ce pas? Tällä kertaa minä menettelen rehellisesti ja selitän asian sinulle. Kuule: unissa ja varsinkin painajaisen aikana, joko vatsan epäkunnon tai muun semmoisen johdosta, ihminen näkee toisinaan niin taiteellisia unia, niin monimutkaisen ja reaalisen todellisuuden, sellaisia tapahtumia tai kokonaisen tapahtumien maailman, jossa tapaukset kietoo yhteen sellainen juoni ja jossa yksityiskohdat ovat niin yllättäviä, alkaen korkeimmista elämän ilmiöistä aina viimeiseen paidannappiin, ettei, vannon sen sinulle, Leo Tolstoi sepitä sellaista, ja kuitenkin näkevät tämmöisiä unia toisinaan ei ollenkaan kirjailijat, vaan aivan tavalliset arki-ihmiset, virkamiehet, kynäilijät, papit… Tässä on kokonainen tutkimustehtävä: eräs ministeri tunnusti minulle itse, että hän saa parhaat aatteensa nukkuessaan. No, niin on asia nytkin. Vaikka minä olenkin sinun harhanäkysi, niin minä, kuten painajainenkin, puhun omaperäisiä asioita, jommoisia ei tähän saakka ole tullut päähäsikään, niin että minä en ollenkaan toistele sinun ajatuksiasi, ja kuitenkin minä olen vain sinun painajaisesi enkä mitään muuta.

— Valehtelet. Sinun tarkoituksesi on nimenomaan saada uskomaan, että sinä olet omia aikojasi olemassa etkä ole minun painajaiseni, ja nyt sinä vakuutat itse olevasi uni.

— Ystäväni, tänään minä olen ottanut erikoisen menettelytavan ja selitän sen sinulle myöhemmin. Odotahan, mihin minä pysähdyin? Niin, minä vilustuin silloin, mutta en täällä teillä, vaan jo siellä…

— Missä siellä? Sano, miten kauan sinä viivyt luonani, etkö voi lähteä? — huudahti Ivan miltei epätoivoissaan. Hän lakkasi kävelemästä, istuutui sohvalle, nojasi taas kyynärpäänsä pöytään ja puristi molemmin käsin päätään. Hän tempaisi päästään märän pyyheliinan ja paiskasi sen vihoissaan pois: ilmeisesti siitä ei ollut apua.

— Sinun hermosi ovat epäkunnossa, — huomautti gentlemanni luontevan huolettomasti, mutta kuitenkin aivan ystävällisen näköisenä. — Sinä olet vihainen minulle siitä, että minä olen voinut vilustua, ja kuitenkin se tapahtui aivan luonnollisella tavalla. Minulla oli silloin kiire erääseen diplomaattiseen illanviettoon erään ylhäisen venäläisen rouvan luo, joka tähtäili ministereitä. No, hännystakki, valkea kaulaliina, hansikkaat ja kuitenkin minä olin vielä Herra ties missä, ja tullakseni luoksenne maan päälle minun täytyi vielä lentää halki avaruuden… tietysti se kestää vain silmänräpäyksen, mutta tarvitseehan auringon sädekin auringosta tullakseen kokonaista kahdeksan minuuttia, mutta nyt, ajattelehan, olin hännystakissa ja avoimessa liivissä. Henget eivät palellu, mutta kun kerran olin ruumiillistunut, niin… sanalla sanoen olin kevytmielinen ja lähdin liitämään, mutta noissa avaruuksissa, siellä yläilmoissa mantereen yläpuolella, siellähän on sellainen pakkanen… taikka mitä pakkasta se olisi, — ei sitä toki voi pakkaseksi nimittääkään, voitko kuvitella: sataviisikymmentä astetta alle nollan! Tunnetaanhan maalaistyttöjen huvittelutapa: kolmenkymmen asteen pakkasessa antavat kokemattoman nuolaista kirvestä; kieli jäätyy silmänräpäyksessä siihen kiinni ja tomppeli repäisee siitä nahan, niin että veri virtaa; ja tämähän on vain kolmenkymmen asteen pakkasessa, mutta sadanviidenkymmenen asteen kylmyydessä tarvitsee luullakseni panna vain sormen kirveelle, niin se on mennyttä kalua, jos… vain siellä on saatavissa kirves…

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings